Hienosti alkanut reissu, kiitos China Airlinesin!

Tietysti aamulla kun piti lähteä ilman niitä talvivaatteita oli -13c. Helsinki-Vantaan edellispäivien kaaoksesta huolimatta kaikki sujui melko näpsäkästi ja lentokin lähti melkein ajallaan. Vaan koneessa nousi kuume (se ihan tavallinen siis, ei matka- tai kulta- tai muu sellainen) ja parin tunnin lento meni houreisten unien parissa. Damin kentällä ei onneksi tarvinnut huolehtia muusta kuin seuraavan lennon boarding passin hakemisesta ja sitten olikin aikaa. Starbucksin latte maistui hyvältä ja sen nauttiminen tanskalais-jenkkilaisen naisen seurassa oli erittäin mukavaa.

Käväisin sikakalliissa netissä toteamassa, että sellossa oli ammuttu neljä ihmistä. Haluaisinkin sanoa hallituksellemme, että TEHKÄÄ NYT HELVETTI JOTAIN SILLE AMPUMA-ASELAILLE JA MIELENTERVEYDENHUOLLOLLE. Yksittäistapauksiako Holmlund, mitä??? Kukaan ei voi sanoa etteikö olisi ollut odotettavissa. Kiroiluttaa.

Kävin shoppailemassa särkylääkkeitä ja menin portille hengailemaan kunnes sieltä sitten jo joku lentoemo tulikin sössöttämään jotain epäselvää perutusta lennosta, voi itku. Joku tekninen vika. Jäin siihen pohdiskelemaan tilannetta parin huippumukavan suomalaismimmin kanssa, jotka olivat aika yhtä samassa epäuskoisessa tilassa kun minäkin. Saatiin ruokalapukkeet ja mentiin safkaamaan ennen luvattua tulevaa tiedonantoa tilanteen selvittämisestä. Joo kiitos vaan selvityksistä, mimmit pääsivät vielä saman illan jatkolennolle Lontoon kautta ja monet muut Kuala Lumpurin tai Singaporen kautta, mutta itsehän tietysti jouduin jäämään damiin yöksi ja olisin perillä Bangkokissa vasta 2.1. aamulla. Ja kaikki kamat tietysti jossain hukkateilla lentokentällä (Shciphol airport -more like shithole airport hekoheko).

Meitä lähti sitten lentoyhtiön järjestämään hotelliin ehkä tusina ihmisiä, johon mahtui tietysti keski-ikäinen suomalainen mies. Hieno mies olikin: "Mä oon tässä tehny töitä kolme päivää, ei oo oikeen tullu nukuttua niin mä sitten kun venailin sitä lentoa niin kävin parilla kaljalla siinä baarissa ja nukahdin sitten siihen. Lentoemo tuli herättämään mut ja sano, että sä oisit missannu sun lennon, mutta se lento ei kyllä sit koskaan lähtenykään niin nyt mä oon sitten tässä". Seliseli. Se meni hotellilla heti ensimmäisenä baariin, ennen ku kävi edes huoneessaan ja otti se sitten ruoankin kanssa itselleen koko viinipullon. No mä en ainakaan herätä sitä baarin tiskiltä tänään tai huomenna kun se "nukkuu" pommiin. Oli kyllä mukava yhteishenki koko ryhmän kesken kuitenkin, niin se epäonni vaan tuo ihmisiä yhteen. Kyselin lentoemoilta ilmaisten skumppien perään mutta ei ne luvannut mitään. Ruokailin parin norjalaisen kanssa, jotka ei tienny mitään mistään, varsinkaan Suomesta, eikä se englantikaan oikein sujunut, joten oli skidisti uuvuttava illallinen.

Mä painun tästä nyt pehkuihin, kokeillaan josko huomenna pääsis sinne itse Bangkokiin sitten.

Niitä parempia uusia vuosia sinne!

Oye Aasia!

Huomenna lähtee lento kohti Mahtavaa Bangkokia (toivottavasti, keli on aika kaamea nimittäin). Bangkok, niin hieno kuin onkin, jäännee taakse melko pian ja matka kohti Similan saaria alkaa. Tavoitteena olisi päästä vihdoin nukkumaan (viimeiset kolme viikkoa menneet melko unettomasti), sukeltamaan ja tietty safkaamaan sitä kovin kovin maukasta thairuokaa. Kuala Lumpuriinkin pitäisi päästä ja sieltä lentää 10.1. Balille, jossa alkaa 4kk yliopiston vaihto-ohjelma. Kattellaan!

Toronto, NYC ja koti

Toronton kone lähti keskiyöllä. Tämä redeye olikin aika fancy, omat telkkaritietsikat edessä istuvan penkissä ja leffoja ja muuta valittavaksi ihan oman mielen mukaan. Kai sitä hetken nukkuikin ja kuuden tunnin jälkeen oltiin Känädassa.

Painelimme tulli- ja maahanmuuttokuumotusten jälkeen suoraan ulos kentältä kylmän Toronton bussiin ja sieltä metroon ja kahville Second Cup-nimiseen kanadalaisten versioon starbucksista. Sitten soittikin Chris, Mikan siskon, Mintun, poikaystävä, joka asusteli Torontossa ja jolle Mika oli pistänyt viestiä vasta edellisenä iltana. Chris tuli hakemaan meitä autollaan ja veti kunnon kaupunkikierroksen sitten meille pikavisiitillä oleville. Käytiin ihastelemassa kaunista kovin englantilaista osiota kaupungista, hurjankokoisia kartanoita joissa joku pormestarikin asusteli, liikekeskustaa ja biitsiä. Sitten tuli jonkunmoinen nälkä niin käytiin sushipaikassa nampparihyvillä susheilla ja tämän jälkeen olikin jo aika painua lentokentälle. Kiitimme Chrisiä Venezuelan tuliaisin mukavasta päivästä ja heitimme hyvästit. Toronto oli kyllä huippukiva mesta.

Olimme checkaamassa sisään NYCin lennolle, mutta kappas, sanoi mies LAN Chilen tiskillä, teillä pitäisi olla omat matkatavaranne mukana. Kerroimme, että sanoivat Caracasissa niiden menevän suoraan New Yorkiin ja matkatavaratarroissakin näin luki. Kuulemma ei. Käytiin kyselemässä niitä tavaroista vastaavalta kaverilta, joka soitti heti pomolleen ja siinähän sitten soiteltiin, sillä eihän niitä laukkuja enää löytynyt mistään. Rukoilin vain, etteivät ne olisi jääneet Caracasiin (en oikein luota sikäläisiin), mutta kuulemma ne olivat tulleet Torontoon, mutta eivät koskaan tulliin saakka. Vaikka olisimme niitä aamulla olleet odottamassa, ne tuskin olisivat tulleet kuitenkaan, eli aika sama. Meillä oli tosin lento napattavana, joten oli mentävä ja jätimme asian hoidon LAN:ille kirjoitettuamme laukkujen tiedot johonkin papereihin.

Taas oli hieno kone, voi että.

Nykissä sitten tehtiin ilmoitus LAN:in työntekijöille kadonneista matkatavaroista ja kyseltiin tietysti korvauksia täksi yöksi, sillä eihän meillä mitään kamoja ollut. No oli meillä oikeasti hammasharjat, mutta ei sitä tarvinnut kertoa. Mimmit sanoivat, että kun olette kirjoittaneet tällaiset laput niin teidän ei oikeasti kuuluisi saada mitään. Siis saakeli, lappu johon kirjoitettiin, että mikä sen laukun numero oli, kuulemma vapautti LAN:in suoraan maksettavista korvauksista! Vaan ei auttanut, koska vieressämme ollut mies sai korvauksensa tästä huolimatta niin saimme sitten mekin: 70 dollaria ja beautyboxin hammasharjoineen ja puhtaine t-paitoineen ja kalsareineen. Helmi!

Hilpsittiin metroin taas Harlemiin ja Jazz on the Villaan, jossa näimme Johannan juuri chekkautumassa sisään! Johanna yllättyi suuresti, koska luuli meidän tulevan vasta seuraavana päivänä (olin kai informoinut väärin). Suihkuteltiin ja raikkaina lähdettiin sitten nauttimaan Sylvia’s soulfoodiin, kuten 3 kuukautta aiemmin olimme tehneet. Ruoka oli edelleen maukasta ja ilta oli mukava, joskin kaikki olivat enemmän tai vähemmän väsähtäneitä.

Seuraavan aamun herätys oli kahdeksalta, tosin Johanna nukkui pommiin (kello oli vielä väärässä ajassa), mutta päästiin nopeasti liikkeelle. Käppäiltiin hyvin viileästä Harlemista keskuspuistoon, siellä bongailtiin paikkoja leffoista ja vastaavaa ja sitten otettiin taksi Sohoon, jossa shoppailtiin, Mika sai syötyä Wendy’sissä kaksi hampurilaista (Mikalla oli joku juttu, että hänen piti saada syödä kaksi, nimenomaan kaksi hampurilaista Wendy’sissä) ja sitten käveltiin Little Italyyn ja China Towniin. Alkoi ripotella. New York oli kyllä hieno, pakko myöntää. Joskus uusinta reissu, pidempi sellainen, sinne.

Otettiin taksi kentälle, sanottiin moikat Johannalle, ja huristeltiin Brooklyn Bridgeä JFK:lle. Nähtiin vapaudenpatsaskin sieltä taksin ikkunasta! Lentokentällä LANin tiski ei tietenkään ollut auki, joten luovutettiin ja paineltiin omaan check-inniin ja kerrottiin laukkujuttu finskin emoille, jotka lupasivat auttaa! Hienoa.

Kahdeksan tunnin lento meni kevyesti upouudessa 2009 vuonna ostetussa Finnairin koneessa. Ei tarvinnut odotella laukkuja, joten päästiin suoraan ulos kentältä, jossa vastassa oli minun äiti ja liuta kavereita ja Lauran siskoja ja muita. Helsingissä oli kylmä, mutta aina yhtä nättiä. Ruisleipä maistui niin helkkarin hyvältä.

Viimeiset hetket Meridassa ja matka Caracasiin

Lauantaiaamuna etsimme kuumeisesti lippuja, ihan siis lähes mitä vaan lippuja, joiden määränpää olisi Caracas, mutta tuloksettomaksi päättyi tämänkin päivän etsintä. Alkoi hieman jänskättää, sillä sunnuntain ja maanantain välisenä yönä lähtisi meidän lentomme Caracasista Torontoon. Luis ja Edu Llanosilta olivat luvanneet heittää meidät Maracaiboon, mutta se tuplaisi matkan pituuden, eikä ollut varmuutta, että Maracaibosta pääsisimme Caracasiin myöskään. Lähtö olisi ollut niin ikään lauantaina aamulla, joten emme olisi ehtineet tuhlata kaikkia niitä rahojakaan pois ja halusimme shoppailla tuliaisetkin. Joku kai vitsillään ehdotti taksilla menemistä, johon Patrick huokaisi, että niin, miksipä ei? Taksilla matkustaminen on Venezuelassa ilmeisesti melko yleistä ja kai aika halpaakin ja sitten oltiinkin jo soittamassa hostellin pitäjämme tutulle. Hinnaksi tuli noin 75 dollaria per lärvi eli aika suolainen, kalliimpi kuin lentolipun hinta, mutta minkäs teet? Ainakin meillä oli varma ja suora kyyti lentokentälle, siihen aikaan kuin halusimme ja voisimme jopa jäädä vielä koko lauantaiksi Meridaan!

Lähdimme shoppailemaan tämän jälkeen. Mercado Principal oli TÄYNNÄ pääsiäisturisteja tai siis semana santaa viettämään tulleita venezuelalaisia ja shoppailu oli aika kauheaa, mutta saatiin kuitenkin ostettua kaksi riippumattoa, kaksi riippumattotuolia, suklaata ja muita makeisia, karhunvatukkaviintä ja vaikka mitä. Takaisin kotiin ajaessamme hajosi meiltä rengas ja Tulio joutui taas tulla auttamaan meitä hädässä moottoripyöränsä kera. Kiitos Tulio! En enää muista mitä tehtiin tänä viimeisenä päivänä, mutta ei kai mitään kamalan kehittävää. Illalla syötiin perheen kanssa katkarapuperunajuttua, joka oli tosi hyvää ja juotiin karhunvatukkaviintä, joka oli kanssa tosi hyvää.

Yöunet jäivät lyhyiksi sillä aamukolmelta oli herätys, taksi tuli hakemaan meitä neljältä.

Kävellessämme päätielle alas pilkkopimeää metsäpolkua, alkoi jostain yhtäkkiä kuulua kung fu fighting-biisi. Hämmennyksessä laitoin otsalamppuni päälle ja näimme kolmen nuoren miehen hengailevan autoinensa pimeässä metsässä ja jotain vaihtokauppoja siinä tapahtui myös. Olimme niin väärässä paikassa hyvin väärään aikaan. Joku näistä huikkasi testailevasti painotetun ”Buenas”in, johon maahan käännettyine katseinemme vastasimme saman ja jatkoimme matkaan rivakoin askelin. Hieman taas jännitti.

Onneksi taksi löysi meidät pian. Taksimatka oli pitkä, 12 ja puol tuntia, yhdellä tauolla. Mutta aika mukavasti se meni, vaikka välillä vähän kauhistutti nämä venezuelalaiset liikennesäännöt – tai niiden puuttuminen – mutta ainakin nopeaa oli liikkuminen. Yhdessä vaiheessa luulin, että tipahdettiin videopeliin, kun moottoritie haarautui pieneen sivutiehen ja sitten keskeneräiseen hiekkatiehen, joka oli ilmeisesti uuden suuremman moottoritien pohja. Pokkana kaikki autot jatkoivat tätä hiekkatietä pitkin. Niin mekin. Hiekka pöllysi,leveällä tiellä oli kaikennäköisiä esteitä (betoniputkiloita ym.) ja juuri kuten autopeleissä konsanaan, monta autoa, jotka painavat täysillä nopeusrajoitteettomalla dirt roudilla. Naureskelin myös kun ajettiin kolmikaistaista tietä, jolla reunimmaisin oli suljettu harvaan sijoitetuin varoituskolmioin. Bussi ajoi pokkana suljetulle tielle, pysäytti, jätkä hyppäsi ulos, siirsi kolmion pois tieltä ja näin bussi pääsi ajamaan tätä ”suljettua” kaistaa :D Huh.

Caracas oli aika karunnäköinen stadi, onneksi ei siellä tarvinnut palloilla. Lentokentällä söimme kallista ja aika pahaa ruokaa (ja vasta tämän jälkeen löydettiin subway :( ), shoppailtiin automaattilaitteista karkkia sikana viimeisillä rahoillamme ja sitten lähdettiinkin jo kohti Torontoa!

Los Llanosin safareilut

Aamuinen lähtö ei sujunut ihan mallikkaasti. Meidän piti olla hostellilla klo 8.00, mutta bussilla meno olikin odotettua hankalampaa ja myöhästyimme 15 minuuttia. Kyytimme oli tietysti ollut ja mennyt ja hostellin hassu sveitsiläinen mies joutui heittämään meidät autollaan toimistolle, josta lopullisen lähdön oli tarkoitus tapahtua. Vaan eihän meillä tietenkään ollut passeja, mutta kuulemma ne piti olla, koska venezuelalainen poliisi ei ole ystävä jos sinulla ei ole passia. Onneksi Tulio oli pelastava enkeli ja saapui prätkällä passeinemme hetken odottelun jälkeen. (Välihuomautus: Kertaakaan ei näitä passeja meiltä reissulla kuitenkaan tivattu).

Sitten pääsimme matkaan. Seurueeseemme kuuluivat kaksi nuorta belgialaista (20- ja 19-v.) Jean ja Sandrine, saksalainen keski-ikäinen Thomas, venezuelalaiset nuoret miehet Edu ja Luis, sekä oppaamme Ingrid ja kuskimme Samuel. Menomatkalla pysähtelimme aina paikka paikoin: järvellä, kirkolla ja sitten lounaalla. Oli muuten aika huippu hyvää vartaassa käristettyä lihaa lounaaksi. Alkumatkan neljä tuntia ajeltiin hurjia ja viileitä vuoristoteitä pitkin, mutta kun saavuimme alamaille, alkoi helle. Oli niin kuuma, että hiki valui taukoamatta. Mika varasti yhdeltä pysähtymispaikalta jääpalan, jolla sitten viilennettiin itseämme. Tosin ei se kovin pitkään helpottanut. Pysähdyimme myöhemmin tienvarteen hetkeksi nauttimaan vesimelonia ja mehukkaa, kun tien toisella puolella silmiimme pisti kaunis riippumatto! Menimme tietysti innoissamme kysymään kauppiaalta hintaa tälle komeudelle, eikä se ollutkaan liian kallis. Ja leveä se oli kuin mikä! Kahdelle hengelle kai tarkotettu, mutta kyllä siihen mahtuu koko pesue, sano. Se tulee sitten parvekkeelle.

Saavuimme illansuussa perille farmille ja majoituimme hyvin simppeliin majaan, jossa tietysti nukuttiin siis riippumatoissa. Oli pakko heti testata uutta omaa. Illalla ei ollut muuta ohjelmaa kuin syöminen, hetken hengailu ja sitten nukkumaan. Huomasimme myös vessojen olevan täynnä sammakoita. Ne asustelivat siellä aina öisin.

Aamupalan jälkeen käppäillessäni vessoille, huomasin pihalla narun päässä olevan pienen Bambin! Nyt tarkoitan siis tietysti jonkun peuran tai vastaavan poikasta, juuri sellaista jolla on ne isot, tummat silmät, joita reunustavat taivaisiin kohoavat ripset ja sitten sillä on myös isot hörökorvat ja niitä pilkkuja selässä. Oletin, että bambi juoksee karkuun heti kun lähestyn sitä, mutta se pysyi paikoillaan, haisteli hieman ja alkoi nuolla kättäni kuin viimeistä päivää. Kai sillä oli puutetta suolasta. Sain myöhemmin kuulla, että eräs paikallinen oli löytänyt pienokaisen kuolleen emonsa lähettyviltä ja ottanut sen sitten hoitoonsa.

Lähdimme ensin jeeppisafarille. Osa poppoosta pääsi katolle istumaan ja osa jäi ensimmäiseksi puolikkaaksi kuuntelemaan Ingridin opastuksia. Huh miten paljon lintuja voikaan nähdä niin lyhyessä ajassa: haikaroita, joka mallia mm. paikallisia kapustahaikaroita, joilla on hassu lusikanmuotoinen nokka ja maailman suurimpia haikaroita (en kyllä muista niiden nimeä), haukkoja, ruubini-iibiksiä (niitä aivan kirkkaan pinkkejä!), värikkäitä pieniä lintuja ja sitten erittäin harvinainen kanalintujen heimoon kuuluva Arauco eli horned screamer (http://en.wikipedia.org/wiki/Horned_Screamer), jonka nähdäkseen lintubongarit kuulemma järjestävät ihan vartavasten reissuja ja oppaamme, joka on asunut koko ikänsä Apuressa, ei ollut sellaista nähnyt. Näimme niin ikään maailman suurimman jyrsijän, Capybaran. Hassuja marsunnäköisiä kavereita, jotka ovat sellaisia karhunpennun kokoisia. Savannille oli kaivettu vesialtaita, karjalle juottopaikoiksi, mutta myös Capybarat elivät näissä vesistöissä, monien muiden lajien, kuten kaimaanien, lisäksi. Kaimaaneja ja kilpikonnia oli ihan kyllästymiseen asti! Karjana laidunti intalaiset Seebu-lehmät, jotka ovat tottuneet koviin kuumuuksiin. Julman näköisiä kyttyräkavereita.

Pysähdyimme keskelle tasankoa, jossa kulki pieni mutalammikko, joka kai jokenakin joskus sadekaudella tunnetaan. Savanni jatkui silmänkantamattomiin, puita suurempia näköesteitä ei siellä varsinaisesti ole eikä puitakaan ole nimeksikään. Kuljimme mutalammikon viertä tuijotellen sinne etsien anakondia. Ja sitten niitä löytyikin, kolme! Ne olivat yhtenä suurena rullana ja ilmeisesti satuimme hieman nolosti intiimiin hetkeen, sillä paritteluhan siinä oli menossa. Läsnäolomme häiritsi niitä, muttei kylläkään niin paljon että karkuun olisivat lähteneet. Ingrid kovana mimminä painui suurimman kimppuun, nappasi tämän pään takaa kiinni ja nosti kolmi metrisen matelijan ylös toisen oppaan avulla. Siinäpä sitten pideltiin anakondaa koko ryhmän voimin ja napsittiin kuvia. Myös kaulallaan sai koettaa kaveria, joka hetken päästä väistämättäkin alkoi tiukentaa puristusotettaan niskasta. Silloin oli aika siirtää se seuraavan uhrin kaulalle. Tuli kyllä elävästi mieleen kummitätini edesmennyt boa Orvokki, jota kantelin pienenä neitinä pitkin Käpylän kyläjuhlia. Tosin Orvokki ei kuristellut kyllä yhtään, mitä nyt välillä pureskeli hieman.

Tämän käämeiloittelun jälkeen lähdettiin takaisin samaa reittiä, tällä kertaa meidän ollessa jeepin katolla. Tulin pian siihen lopputulokseen, että katto on auton paras istumapaikka ja että käärmeet on kyllä ihan maailman siisteimpiä eläimiä. Tai ainakin olin ihan kikseissä tästä kärmeskokemuksesta. Vihdoin nähtiin niitäkin sitten!

Farmilla meillä oli lounasta ja sitten vain hengailtiin parisen tuntia. Olimme aikaisemmin Meridassa jutelleet kampaajalle menosta, Lauran piti ottaa afropermis, Mikan irokeesi ja minun leikata pitkät hiukseni lyhykäisiksi, mutta emme kampaajalle ehtineet ennen Los Llanosin reissua. Oli kuuma ja hiukset olivat liian pitkät, joten päätimme, että Laura voi toimia parturi-kampaajana ja leikata minun ja Mikan hiukset napsnaps poikki vaan. Ja näinhän siinä sitten kävi. Leikkuu tehtiin tietysti tyylikkäästi niin, että ponnari päähän ja leikataan se ponnari sitten vain pois. Hienot hiukset tuli. Mitä nyt vähän epätasaiset :D

Iltapäivällä oli jokisafarin vuoro, jonne mentiin ensin jeepin katolla (hurraa) tunnin matka ja sitten joella pörräiltiin pitkällä longboatilla. Näimme paljon samoja lintusia kuin aiemminkin päivällä. Toinen oppaistamme kalasti piraijoita ja syötti sitten niitä innokkaana joenpenkalla odottavalle haukalle. Nähtiin ehkä myös legendaarisen Feeniks-linnun lähin sukulainen Hoatsin eli haisukäki, haisulintu tai töyhtökana (http://fi.wikipedia.org/wiki/Hoatsin). Uskomattoman näköinen iso lintu, töyhtöineen ja kullan ja pronssin värisine sulkineen. Se oli hyvin alkukantainen. Mutta ehkä siistein juttu oli kun näimme jokidelfiinejä!! Ensimmäistä kertaa kun näitäkin onnistun näkemään reissuillani. Ne pyrähtelivät pintaan aina vähän väliä, muttei niistä kyllä paljon enempää ollut mahdollista nähdä kuin pää ja vaaleanpunainen selkäevä. Ne eivät hypi lainkaan, kuten delfiinit merillä tapaavat tehdä.

Illalla oli bileet lähellä olevalla farmilla, jossa bändi soitti paikallista musiikkia ja paikalliset ja turistit tanssahtelivat ehkä maailman vaikeinta tanssia (se rytmi oli niin nopea) ja joivat rommia ja mitä ikinä. Rankkasade keskeytti bileet hetkeksi illalla. Sadekausi oli Los Llanosilla tuloillaan, joten kuurot olivat todella voimakkaita ja bändikin joutui siirtämään kamansa samoin tein sisälle sateen sattuessa. Osa poppoosta jäi vielä bailuihin, mutta me menimme Mikan kanssa nauttimaan omasta huippuriippumatostamme.

Aamulla oli taas aikainen herätys ja Edulla oli kaamea krapula. Taisi monella muullakin olla, mutta Edu, joka jo ennen juomistaan myönsi olevansa todella herkkä alkoholille, oli onnistunut sähläämään kaikennäköistä hupaisaa (yrittänyt vokotella toisen leirin tytteleitä huonolla menestyksellä ja etsinyt vessapaperia keskellä yötä Thomasin riippumatosta Thomasin nukkuessa siellä jne.) Vaan ei se haitannut kovin Edun menoa, sillä tämä kalasti kaksi piraijaa, muiden kalastaessa nolla (paitsi Jean sai kai yhden myös). Aamuinen ohjelmamme oli siis piraijakalastus, joka osoittautui kovin vaikeaksi. Nämä lihanhimoiset pikkufisut (jotka jopa lehmiä kuulemma joskus popsivat :o) olivat samanlaisia lussuttajia kuin kotoiset särkemme: lihapalasyötit kyllä maistuivat, mutta kokonaan koukkuineen ei syöttiä suuhun napattu vaan sitä imeskeltiin niin, että lopuksi ei syöttiä ollut enää ollenkaan jäljellä. Kismitti. Itselläni oli jännittävä kohtaaminen krokotiilin kanssa kalastaessani pienellä juuri yhden henkilön mahduttavalla penkalla joen ääressä. Olin kavunnut alas tieltä pari metriä päästäkseni tälle ahtaalle rannan palaselle ja siinä sitten rauhassa kalastelin, kun yhtäkkiä noin metrin päässä rannasta krokotiili nosti ensin nokkansa hitaasti vedestä ja sitten tulivat myös silmät esiin. Se toljotti minua hetken ja minä taas aloin pikkuhiljaa jänistämään, kun se jo pärskähtikin hurjasti eteenpäin ja sukelsi. En jäänyt katsomaan tuliko se perääni kun ponkaisin ylös penkereeltä tielle turvaan. No eihän se tietenkään kimppuuni sieltä käynyt, vaan varmaan pelästyi minua, mutta kun en ihan varma tästä paikallisesta faunasta ole niin en viitsinyt jäädä turhaan ottamaan selvää asiasta. Vähän kyllä nousi pulssi.

Iltapäivällä ohjelmassa oli ratsastusta! Olin fiiliksissä, sillä en ollut päässyt laukkailemaan pitkään aikaan. Mika ja Laura eivät olleet koskaan ennen ratsastaneet ja olivat myös innoissaan tästä. Tietenkään emme mitään kypäriä saaneet ja jalustimetkin olivat liian pitkät, mutta satulat sentään oli ja hevoset jaettiin sen mukaan kuka oli ennen ratsastanut ja kuka ei. Minä, Jean, Luis ja Edu saatiin kovin innokkaat ja kovaa menevät hepat, muut saivat hieman laiskemmat versiot. En tiedä kumpi oli parempi vaihtoehto, koska hetkittäin pelkäsin kyllä henkeni edestä hullun heppani selässä. Alkumatkasta vain Jeanin hevonen osotti hienoisia hurjapäisyyden merkkejä. Se lähti laukkaamaan saman tien kun pääsimme pois farmin pihalta ja aina silmänkantamattomiin ja sitten takaisin muiden hevosten luo ja sitten uudestaan kauas pois. Edun heppa veteli myös hyvää tahtia ja siitä innostui myös omanikin. Hieman taisivat hevoset testailla, että onko näistä ratsastajista mihinkään, sellaisia kikkoja oli nähtävissä, mutta lopuksi ne melkein tottelivatkin sitten. Näin mentiin aina metsän rajalle asti, laukaten, jossa odoteltiin muita ryhmäläisiä. Metsässä mentiin ryhmässä, mutta aina kun tultiin aukeammalle paikalle, lähti Jeanin heppa painamaan täysillä eteenpäin minun hevoseni seuratessa samoin tein. Sitten alkoi ukkostamaan. Pidimme pienen paussin ja jatkaessamme matkaa pohdimme, että mitähän tässä tapahtuu, jos nämä hepat pelkäävät ukkosta. Turhaan hätäilimme, täysillä ne vetivät vieläkin. Mikankin heppa vähän innostui, mutta se olikin hieman tottelematon kaveri se. Polku, jota pitkin laukkailimme, kulki puun ali, jossa oksa oli kovin matalalla. Muut ohjasivat hevosensa pois polulta, mutta Mikan hevonen ei totellut vaan painoi suoraan kohti ja niin löi Mika ottansa oksaan ja tipahti hidastetuin ottein alas hevosen selästä! Onneksi ei käynyt mitään vakavampaa, pieni kuhmu tuli otsaan ja parit skraadut selkään.
Olimme jo melkein perillä farmilla, kun Jeanin heppa taas lähti painamaan kauemmille pelloille ja minun hevoseni perässä. Ikinä en ole niin kovaa ratsastanut! Huh! (Shadowfax show us the meaning of haste!) Viereisellä pellolla paikalliset pojat pelasivat baseballia ja huusivat ”WUUHHUU”:ta kun painoimme ohi. Sillon vähän pelotti, niin kovaa mentiin eikä mitään kontrollia hevosesta ollut. Onneksi kaikki pääsivät hengissä perille ja melkein jopa ennen rankkasateen alkua.

Se oli niin rankka, että osa poppoosta otti suihkun sadeveden alla.

Illalla leikin lomalla Llanosilla olevien venezuelalaisten lasten kanssa, jotka naureskelivat espanjan taidoilleni, mutta joiden kanssa meillä oli aika hauskaa kuitenkin. Etsittiin sammakoita vessoilta ja niiden kanssa sitten pelleiltiin. Taas oli jotkut bileet viereisellä farmilla, muttei jaksettu mennä. Oli kuulemma ihan huonot hipat muutenkin.

Aamulla heitimme hyvästit Los Llanosille ja läksimme takaisin Meridaan päin. Takastulo vei taas hyvät 12 tuntia, mutta pysähdeltiin tietty lounaalla ja sitten käytiin myös viinitilalla vierailulla ja tehtiin pieni trekki nätille vesiputoukselle. Vasta iltamyöhään oltiin perillä Meridassa, josta otimme taksin Paten kämpille. Syötiin ekaa kertaa McDonaldsissa koko matkalla. Se oli virhe.

Merida ja varjoliitely

Merida oli siis ihana. Koska Patrick-ystäväämme emme asemalta vastasta löytäneet, oletimme ettei hän ollut saanut viestiämme. Ei valittamista, hostelli oli hyvä vaihtoehto: kuuma suihku ja kaikki muut luksukset tekivät gutaa. Käppäiltiin hieman kaupungilla etsien aamupalaa ja eksyttiin Mercado Principaliin, jossa päätimme tehdä myöhemmin tuliaisostokset. Ostettiin ananas, joka oli niin hapan että se poltti kielen.

Tutustuttiin intialaisperäiseen englantilaiseen naiseen, Sheleynaan (kirjoitusasu tuntematon) ja illalla Patrickin hakiessa meidät, pyysimme hänet mukaamme ulos syömään. Sheleynan miesystävä oli joutunut lähtemään Kolumbiaan rahanhakureissulle, emmekä halunneet jättää toista yksin. Söimme hyvin, kävelimme stadissa ja istuimme puistossa, jossa koksupäinen mies höpötteli mitä ihmeellisempiä juttuja muille, itse keskustelin Suomen hallituksesta paikallisen juoppolallin kanssa. Outoa.

Seuraavana aamuna Pate haki meidät söpöllä rangeroverillaan, jossa takapenkin tilalla oli säkkituoli. Olimme päättäneet luopua Angel Fallsista, sillä kuivakausi teki sinne pääsystä hyvin vaikean eikä maksupolitiikkakaan oikein sopinut meille,koska meillä oli raha tätä varten käteisenä eikä moneytransferit yrityksen mukaan skulaa Venezuelassa. Mutta sovimme hostellinpitäjän kanssa varjoliitoilusta maanantaina ja tiistaina lähtisimme sitten Los Llanosille eli Venezuelan alankomaille Apuren- maakuntaan katselemaan eläimiä neljäksi päiväksi.

Majoituttiin yhteen Paten isän taloista. Isä, Tulio, oli venezuelalainen, hyvin hiljainen kaveri, todella suomalainen jotenkin. Rakennusmies ja kai myös arkkitehtikin. Hän omisti ainakin neljä kämppää, tai neljästä me tiedämme :D Tässä ensimmäisessä talossa emme tosin voineet viipyä yhtä yötä pidempään koska se vuokrattaisiin pääsiäisviikoksi muille turisteille. Meidän piti valita seuraava asumuksemme siis joko kolme vuotta käyttämättä olleesta kämpästä vuorilla tai sitten kaupunkikämpästä. Valitsimme siivouksen ja vuoristokämpän. Ennen siivousta virkistyimme Tulion rakentamalla uima-altaalla Paten pikkusiskon, Michellen (8 v.), kanssa. Aurinko oli lämmin, mutta vesi jäätävää. Teki hyvää.

Kävelimme kämpälle pientä, kauan käyttämättä ollutta polkua pitkin. Talo itsessään oli upea, kivitalo, joka muistutti kirkkoa sisäänkäynnin puolelta. Sisällä oli takat ja kaikki, baaritiski ja monta huonetta. Mutta hyvin HYVIN likainen se myös oli. Tiskialtaassa oli kuollut lisko. Hämähäkkejä ja niiden seittejä oli lukematon määrä. Pölyä ja toukkia ja kuolleita perhosia ja siis ihan kaikkea. Pojat lähtivät hakemaan siivousvälineitä, minun ja Lauran ottaessa harjat kauniiseen käteen ja alkaessa lakaista ensin ihan katon rajaa, siirtyen vasta paljon myöhemmin itse lattialle. Olo oli kuin liikkuvan linnan Sophiella. Noin viisi tuntia siinä meni, monta litraa vettä ja pesuainetta, sekä parit rakot tuli ja Patrick sai allergisia oireita pölystä. Tulio, Tulion uusi vaimo Veronica ja Michelle tulivat myös auttamaan ja kimpassa saatiinkin talo asuttavaan kuntoon! Kiitoksena perhe tarjosi meille sitten maittavat pizzat illalla :) oli äärimmäisen mukava ilta.

Sunnuntaina sitten muutettiin siivoamaamme kämppään ja lähdettiin syömään "venezuelalaisia lihapiirakoita" eli arepaksia eli maissi/vehnäleipäsiä, jonne sitten tungettiin sisään mitä vaan missä on paljon rasvaa. Esim. juustoa ja kinkkua. Ja sitten mentiin Guinnessin ennätyskirjastakin löytyvään jäätelöpaikkaan, josta sai siis 900 erimakuista jäätelöä. Esim. juustoa ja kinkkua. Mikan valinta oli edellä mainittu tietysti, hyi helvetti. Itse söin (tylsästi?) kamomillaa, Laura ruusua ja Pate riisiä ja inkivääriä. Aika outo juttu. Olisi sieltä saanut kaikennäköistä jännää niinkuin turskajädeä ja mustekalan makuistakin.

Mika ja Laura viettivät seuraavan tunnin supermarket Garconissa ostaen illan safkoja (oli meidän vuoro kokata perheelle). Kokkailtiinkin, perunanyyttejä ja vartaita vaihtelevalla menestyksellä. Ei siis ilmeisesti tehty mitään muuta kun syötiin koko päivä, hyvin käytetty siis nekin tunnit.

Maanantaina olikin sitten varjoliidon aika hurraa! Tosin puolet päivästä meni odotteluun, että sinne ilmoihin oikeasti pääsisi. Tuulet olivat kuulemma liian kovat. Odottelimme sitten ylhäällä, Tierra Negra kai sen ylänkömestan nimi oli, tuulen hieman hellittävän. Alas oli hienot näkymät, joki ja iso motari kulkivat ihan alla ja ylänkö vietti alas muodostaen hienoja pienia laaksoja. Yhtäkkiä oppaamme sitten sanoivat, että kamat selkään ja menoks. Mika meni ensimmäisenä. Ensin Mika seisoi valjaissaan kiinnitettynä opaskaveriinsa, sitten yhtäkkiä levitetty varjo nappasi ilmaa alleen ja nousi rajusti ylös tempaisten kummatkin kundit ilmaan, mutta kaksi avustajaa vielä pitelivät heitä alhaalla, jotta nämä pääsisivät juoksemaan eteenpäin saaden kunnolla ilmaa. Tämä onnistui hienosti ja sinne taivaalle se Mika sitten liisi! Laura meni seuraavaksi ja minä sitten perässä. Se oli yllättävän lällyä, mutta aika siistiä kuitenkin. Ei sitä edes tajunnut oikeastaan ettei se varjo ollut missään kiinni varsinaisesti, tuulihan sitä vaan kannatteli ja sittenkin kun sen tajusi niin ei se edes pelottanut vaikka alla oli 850 metriä suoraa pudotusta. Mikan mielestä se oli aika rentouttavaa, itse napsin kuvia ja nautin maisemista ja Laura olisi kaipaillut lisää vauhtia. Ehkä siistein hetki oli kun tehtiin 360 asteen kierrosta toisen varjon kanssa täysillä siis alaspäin kieppuen :D ja laskeutuminen oli kanssa jännää. Teki mieli mennä laskuvarjohyppäämään.

Illalla yritettiin ostaa bussilippuja seuraavaksi viikonlopuksi Caracasiin, mutta kaikki liput oli myyty! Ei kiva juttu, mutta minkäs teet. Päätettiin yrittää uudestaan sitten kun tullaan takas Los Llanosilta, jonne lähdettiin sitten seuraavana päivänä!

Kansallispuisto Tayrona ja matka Meridaan

Otimme bussin Cartagenasta siis Santa Martaan, joka sijaitsi noin neljan tunnin ajomatkan paassa. Etsiydyimme mukavaan ja edulliseen hostelliin ja otimme illan iisisti syoden hyvin ja hengaillen kattoterassilla. Tutustuimme myos mukavaan ruotsalaiseen mimmiin, Agnethaan, joka paatti liittya iloiseen joukkoomme ja laksia kanssamme kansallispuistoon. Aamulla olimme liian hitaita Garrethin mieleen, joka lahti jo 10.30 bussilla. Tytot etsivat viela bikineita ja muuta, joten laksimme vasta kahdentoista jalkeen.

Tayronaan paaseminen on pienoisen tyon takana. Ensin pitaa ottaa bussi porteille, maksaa melko tyyris sisaanpaasymaksu ja sitten ottaa jeeppi, joka vie noin viiden kilometrin matkan eteenpain, josta El Cabon rannalle on viela kahden tunnin kavely. Meilla oli tietysti kaikki kamat mukana ja aurinko paistoi taysilla voimillaan, joten hiki virtasi taas ja poskia punotti. Jeepissamme tutustuimme kolmeen kolumbialaiseen kundiin, joiden kanssa sitten kappailtiin yhta matkaa. Saavuimme ensin Arrecifen rannalle, jossa oli ihan hienoa ja valkoista hiekkaa. Kauempana siinsivat vuoret ja isot kivipaadet rikkoivat rantakuvaa. Katsoessa pitkalle rantaa pitkin, nakyi vain usvaa ja sen takana lisaa kallioita ja rantaa. Oli aika todella kaunista.

Tallustimme loppumatkan valilla biitsilla kavellen ja valilla poiketen metsan varjoihin. Polku oli taynna nopeasti vilistavia, mita kirkkaamman neon varisia liskoja. Saavuimme vihdoin El Caboon, jossa oli kunnon leirinta-alue telttoineen ja hammokkeineen. Majoitus oli tuskaisen kallis verrattuna sen laatuun...riippumatot haisivat hyvin pahalle eika siis mitaan muuta kuten hyttysverkkoja tms ollut tarjolla. Ravintolan ruoka oli kallista eika hinta-laatusuhde ollut myoskaan kohdallaan- vaan minkas teet, paljon vaihtoehtoja ei ollut. Kavimme heti pulahtamassa kylmaan veteen ja lueskelimme biitsilla hetken, soimme ja painumme nukkumaan hetken seurustelun jalkeen, Garreth oli nimittain myos loytanyt tiensa El Caboon. Tai siis ei tuossa lauseessa ollut kylla mitaan syy-seuraus-suhdetta. Hampaita pestessamme loysimme hurjan rukoilijasirkan, joka paatti myos lennahtaa kimppuuni hetkeksi. En pitanyt siita.

Yo oli kylma ja elaimet pitivat hereilla.

Aamulla paatimme lahtea kavelylle Arrecifen biitseille ja samalla etsimaan leipomoa, jos siella ruoka olisi hieman halvempaa. Matkalla tormasimme pariin valkohiuksiseen tamariiniapinaan, jotka leikkivat latvustossa, kuten myos sauvasirkkaan ja isoihin punaisiin oraviin. Soimme torkean hintaisia suklaapullia aamiaiseksi ja ostimme pari mukaankin, jotta ei tarvitsisi ostaa safkaa ravintolasta kuin vasta illalla. Biitsilla hengailimme hyvan aikaa, uitiin sairaan isoissa aalloissa ja pelattiin, etta merivirrat vie meidat mukanaan (siis pelattiin eli a:n paalla pisteet)!

Mika loysi kookospahkinoita ja hyvin miehisesti myos sai ne auki. Kolumbialaisiin tormailtiin aina valilla, hauskoja heppuja. Paivalla ei oikein kauheasti tehty mitaan. Lahdettiin ennen auringonlaskua Mikan kanssa romanttiselle kavelylle kauempana rannalla sijaitseville kiven jarkaleille ja melkein nahtiin auringonlaskukin sitten, tosin se jai hieman vuorten taa. Syotiin taas kallista safkaa ja nukuttiin enemman tai vahemman epamukavasti.

Aamu seitsemalta lahdettiin vaeltamaan Myrthen ja Agnethan kera takaisin Arrecifeen ja sielta sitten jeepeille ja aina sisaankaynnille. Matka tuntui pitkalta ja oli niin kuuma, etta ette oikeasti voi uskoa. Tiedan, etta on jonkin sortin rienausta valittaa kuumuudesta, mutta liika on liikaa, okei!?

Otettiin hyvin satunnaisesti bussi Maicaoon viimeisilla pennosillamme, jotka eivat olisi oikeasti riittaneet, mutta kun muutakaan ei ollut niin hyvat bussi-ihmiset paastivat meidat perille saakka. Maicaossa hyvin satunnaisesti bussikuski raahasi meidat ja paikallisen naisen hurjan levean ja vanhan jenkkiauton ja sen kummallisen omistajan luo. Se oli sitten kyytimme Maracaiboon, Venezuelaan. Bussikuski halusi vaihtaa myos dolsumme pimeasti venezuelan bolivareiksi, mutta vaihtosuhde oli alle viiden, joten kieltaydyimme. Venezuelassa on siis virallinen vaihtosuhde ja sitten mustan porssin vaihtosuhde, joiden ero on huomattava. Virallisella kurssilla saat dollaria kohti n. 2,5 bolivaria kun mustassa porssissa viisi tai enemmankin, riippuen paivasta. Sanoimme siis kuskille, etta maksamme kun olemme vaihtaneet rahamme rajalla. Se sopi.

Kolumbialainen ja venezuelalainen musiikki pauhasi taysilla koko matkan, joka muuten sujui moitteettomasti. Ei ongelman poikasiakaan rajoilla ja rahatkin vaihdettiin viiden suhteella. Meidat tosin pysaytettiin ainakin seitseman kertaa taman viiden tunnin matkan aikana ja passit tarkastettiin huolella. Onneksi ei olla jenkkeja, kuulemma heilla on huomattavasti vaikeampaa paikallisen poliisin kanssa. Kuski hopotteli vaikka mita puoliksi espanjaksi ja puoliksi intiaanikielellaan ja nainen yritti kaantaa meille tata sekasotkua selkeammaksi espanjaksi. Voitte kuvitella, etta keskustelu oli todella hedelmallista.

Paasimme kuitenkin Maracaiboon ja oikealle bussiasemalle, jossa saimme yobussiin liput kohti Meridaa. Kaytiin syomassa pahaa pitsaa (Lauran pitsassa oli maissia ja ananasta ja se oli allomakee :D) ja sitten netteiltiin ja juteltiin paikallisten satunnaisten ihmisten kanssa. Kaikki meni todella smoothisti. Yobussi pysaytettiin kerran ja passeja piti tietysti taas naytella, mutta muuten yhdeksan tunnin matka meni unten mailla. Olimme osanneet varautua hirvittavaan ilmastointiin makuupussein ja kaikkine lampimine vaatteinemme. Joku kertoi teorian, miksi Venezuelan bussit ovat niin sairaan kylmia: koska ilmastointi on ostettu vanhoista elintarvikkeita kuljettaneista rekoista ja suoraan vaan lisatty busseihin, joten lampotilan voluumia ei voi edes muuttaa. Tieda hanta, kuulostaa aika karulta, mutta toisaalta Venezuela on melko outo maa.

Merida oli superkaunis vuorten keskella sijaitseva siisti ja turvallisen nakoinen stadi. Saksalainen hostelli Aleman-Suizen tyontekija nappasi meidat kyytiinsa, vei hostellilleen ja otimme sen kiitollisina vastaa. Wuhhuu, Venezuela!

Kuumaakin kuumempi Cartagena

Cartagena on kuuma ja iso. Vanhakaupunki on kaunis ranskalaisine(?)parvekkeineen ja muine hienoine arkkitehtuurisine piirteineen joita en sen enempaa osaa kuvailla kuin, etta se on juuri sita sellaista idyllia mita Latinalaisen Amerikan ajatteleminen useimmille tuo mieleen. Vareja ja hieman ransistyneita taloja, musiikkia ja keinutuoleissaan kaduilla hengailevia ihmisia, noin niin kuin pahkinankuoressa.

Otimme laivapoppoomme kanssa taksit ensin Casa Vienaan, joka oli taynna, jonka jalkeen paadyimme superhienoon Casa Maraan, jota kapitaanimme oli suositellut. Sinivalkoisella maalattu sisaankaynti oli jo aika mahtipontinen, mutta sisapihalle ei kylla mikaan vetanyt vertoja: uima-allas, jota koristivat kaksi suihkulahteina toimivaa merihevosta, kukkaistutuksia ja kukkivia puita, valkoisella maalattuja seinia ja lasipoytia. Samuel tinki hinnan 50 000 pesosta aina 20 000 pesoon/hlo, joten siis tasta kauneudesta maksoimme lopuksi vain noin 8 dollaria. Huoneetkin olivat mukavat ja valoisat. Illalla soimme halvasti ja kavimme kalleilla oluilla Fidel-nimisessa ulkoilmaravintolassa. Katutaiteilijat esittivat kummallisia performanssejaan aina epaonnisesta jonloorauksesta Michael Jacksonin tanssimooveihin (tietysti lattarimusiikin tahtiin). Luulimme venezuelalaisten pratkahiirien jo lahteneen, mutta nama ilmestyivatkin sattumalta seuraamme ja ystavallisesti kutsuivat meidat kylaan kun saavumme Caracasiin.

Seuraavana paivana lahdimme liian kuumaan kaupunkiin kavelemaan ja loysimme itsemme linnan portilta. Sisaanpaasymaksu oli mielestamme turhan tyyris, joten paatimme vain tutkiskella linnaan ulkopuolta kiertaen. Vahingossa eksyimme kylla sisaankin ja sniikkasimme sitten vahin aanin ulos. Oli liian kuuma. Voiko sita painottaa tarpeeksi? Siis ihan todella liian kuuma. Eksyimme myos shoppailukadulle ja koska Laura edelleen tarvitsi uudet bikinit ja mina kaipailin lisaa t-paitoja lahdimme siis kiertelemaan kauppoja. Mika sai luvan jaada pois tasta lystista ja lahti hostellille. Kaupat olivat tietty taynna mita varikkaampia seka paljastavampia vaatekappaleita, joten annoimme periksi tunnin etsimisen jalkeen. Yhdet paitulit saatiin ostettua. Avain oli unohtunut meille, joten loysimme Mikan huoneemme ulkopuolelta odottamasta, voi toista, ilmastoitu huone olisi ehka ollut mukava.

Illalla meilla oli treffit koko laivapoppoon kanssa El Bistro-nimisessa ravintolassa, jonka annokset olivat kalliita, maukkaita, mutta niin ikaan pienia. Oli kuitenkin mukavaa taas nahda kaikkia. Tapasimme myos herrasmies kolumbialaisen, todella oudon kaverin (kuva kertoo sitten enemman), joka esitteli meille koko kaupungin kartasta ja rupatteli niita naita. Kunnon showmies myos. Pidettiin hostellillamme poolpartyt illan paatteeksi. Matkalla tanne tormasimme Lenaan ja Reehin, kahteen railakkaaseen mimmiin, joihin ensin tutustuimme Utilalla, ja he liittyivat seuraamme. Uima-altaassa oli painimatseja ja kuviokelluntaa halukkaille tarjolla ja musiikki soi, joten tanssimaankin paasi. Itse juttelin pitkat keskustelut kapteenimme paikallisen tyttoystavan kanssa espanjaksi. Hurjaa miten paljon reissussa onkin oppinut.

Aamulla Laura heratti meidat kummalliseen tarinaan. Garreth, tama englantilainen ystavamme, osoittautui melkoiseksi kanniaalioksi ja aamulla suututettuaan kaikki huonetoverinsa tama oli lahtenyt kaupungille (vielakin siis kamalassa humalassa) ja joku paikallinen kundi oli tullut esittaytymaan ja kertoi, etta hanella oli 40-vuotis synttarit, etta tulisiko Garreth juhlistamaan naita. Garreth luuli, etta tarkoitus oli menna baariin, mutta kundi nappasikin taksin ja vei englantilaisen kotiinsa, jossa oli sitten koko perhe paikalla. Kundi kavi Garrethin rahoilla ostamassa kaljaa ja nain he sitten istuivat olohuoneessa jutellen (Garrethin espanja tosin oli hieman auttavaa..). Kundi tarjosi myos kokaiinia vieraalleen, joka omien sanojensa mukaan kieltaytyi, jolloin jatka kaatoi "vakisin" kokaiinia taman suuhun...hmm...niinpa. Sitten kundi alkoi vaatimaan 100 000 pesoa ja alkoi jahtaamaan Garrethia ympari kamppaa. Kundin siskot alkoivat ojentamaan veljeaan, mutta perheen mamma tukki oven ja sanoin, etta Garrethin pitaa maksaa 50 000 pesoa. No tamahan sitten maksoi, paasi ulos ja hyppasi taksiin kun samainen kundi juoksi peraan, hyppasi samaiseen taksiin myos ja alkoi itkemaan, etta "anteeksi, en ma olisi halunnut ryostaa sua, mutta kun mun perhe pakotti!". Etta sellasia juttuja sitten.

Kolmantena paivana siis lahinna nautimme huoneen ilmastoinnista ja mukavista unista (uskomatonta kuinka lammin ilmasto nukuttaakin niin paljon) ja sitten vasta illan hamartyessa lahdimme kappailemaan kaduille. Tulimme isolle plazalle, jossa oli iso screeni, jolla esitettiin saksalaista elokuvaa. Lattarimusiikki soi, lapset leikkivat, ihmiset juttelivat, palmut huojuivat ja mikaan ei ole viela ollut niin sita itseaan kun tama hetki. Kolumbia on chévere (cool)! Valitettavasti ruokaa emme enaa illalla saaneet ostettua, silla sunnuntaisin kaikki on kiinni. Tilasimme siis pizzan hostellillemme. Se oli ISO ISO pizza ja maukas sellainen. Olimme aika onnellisia.

Seuraavaba paivana oli lahto Santa Martaan, jonne otimme allon shuttlebussin suoraan hostelliltamme. Garreth, joka hermotutti kaikkia todella paljon tassa vaiheessa, ja Myrthe lahtivat matkaamme mukaan. Adios Cartagena.

Purjehtien Panamasta Kolumbiaan

Ikina ennen en ole purjehtinut, mutta jos olisin tiennyt kuinka mahtavaa se on, olisin siita haaveillut aikaisemmin. Kirkkaan sininen Karibian meri, autiot saaret palmuineen ja valkoisine hiekkarantoineen, seka hurjat aallot siivittivat matkaamme. Kaiken sen rahan arvoista. Ja mika parasta, raha meni laivan kunnostukseen ja sen yllapitoon saksalaiselle anarkisti-punkkariyhteisolle, joka on hoitanut laivaa vuodesta 1984, ei siis maksettu yritykselle vaan NGOlle.

Stahlratte eli Terasrotta sai nimensa samaisena vuonna tietaakseni, mutta sen historia on huomattavasti vanhempi, itse laiva on 106 vuotta vanha. Se toimi kalastusaluksena Hollannissa ja Norjassa aikasemman elamansa ennen yhteisoa. Laivalla ei ole pysyvaa miehistoa vaan yhteison eri jasenet seilaavat vuorollaan. Tosin kapteenimme Ludvig oli seilaillut noin 15 vuotta Stahlrattella. Laiva itsessaan on iso kuunari, 40 metria pitka, suuret tilat alakerrassa majoitukseen (tuplapedit verhoilla eristettyna), keittio, vessa ja olohuone (telkkareineen ja kirjastoineen) kansikajuutassa keskikannella (en tieda oikeita termeja joten keksin niita itse), ja ylakansi jossa oli iso poyta ja kajuutta ohjaukseen. Laivassa oli kolme isoa mastoa ja seitseman purjetta, seka paljon erilaisia pienia soppeja, joissa hengailla. Suosikkini oli laivan keulan mastojuttu, tiedattehan, se joka lahtee keulasta suoraan kohti maaranpaata (auttakaa mua, en tieda naita sanoja) ja se verkko laivan ja sen maston valissa. Siina oli mukava makoilla varsinkin kun merenkaynti oli kovaa, siina sitten keikuttiin kun linnanmaen laitteissa konsanaan laivan mennessa ylosalas aaltojen mukaan.

Aamu viidelta, kymmenen minuuttia yllattavan heraamisen jalkeen lahdimme jeepilla kohti jokea, josta otimme longboatin laivalle, joka oli parkkeerattu San Blas saaristoon, Kuna-kansan autonomiselle alueelle. Veneella tapasimme miehiston: Ludvig kapteenin, Rollen (Itavalta), Eten ja Gabyn Saksasta ja tietysti myos muut matkakumppanimme; 3 keski-ikaista venezuelalaista miesta moottoripyorineen, Samuelin Ranskasta, parikymppiset Josien ja Kylen Jenkeista (olivat haamatkallaan), Myrthen Hollannista (nuori neiti myos), viisikymppisen Randyn Kanadasta ja Chrisin 28-v. Jenkkilasta (moottoripyorareissulla myos kummatkin) ja sitten viela nelikymppisen Garrethin Englannista. Istuimme kimpassa ylakannella juoden kaffetta ja kaytiin lapi hieman laivassa toimimista. Kaikki paasivat vuorollaan auttamaan keittiossa ja siivoilussa. Sitten lahdettiin purjehtimaan jokunen matka pienten autioiden saarten valista aina Isla Moronin saaren paikkeille. Talla matkalla Mika ja mina kiipesimme 20 metrin korkeuteen tahystyskoriin koysitikkaita pitkin, se oli kunnon piraatteilua se, sano! Hyvat oli nakymat ja hieman kylla kuumotti siella ylhaalla olla, varsinkin alaspain lahteminen sitten. Koydet eivat varsinaisesti tuntuneet kovin mukavilta paljaiden jalkojen alla. Ankkuroiduttiin ja hypattiin heti uimaan turkoosiin veteen snorkkelikamat paalla ja sukellettiin vieressa olevalla koralliriutalla. Tietysti, vaikka t-paita paalla olikin, paloin, niinkuin melkein kaikki muutkin laivalla. Kapukin, vaikka sanoi, ettei koskaan ole palanut. Ne on kai niita UV-juttuja.

Snorklauksen jalkeen otettiin iisisti eli nukahdettiin kansituoleihin, mutta pian pitikin jo hypata kumiveneeseen ja painuttiin Isla Moronille. Siella miehisto pisti notskin pystyyn ja alkoi grillailla kanaa ja tomaatteja riisilla, joita syotiin sitten auringonlaskiessa perunasalaatin kanssa. Oli upeaa, siis juuri niin idyllista kun vain voikaan kuvitella. Kaljaa ja limuja oli myos tarjolla ja joku oli tuonut rommiakin. Kapu onnistui olemaan aika iloisessa tilassa loppuillasta ja halusi jaada rannalle nukkumaan muiden lahdettya laivalle. Ete kavi sitten tunnin jalkeen hakemaan kapteenin takaisin laivaan. Vaan kuudelta aamulla lahti Stahlratte iloisesti eteenpain.

Emme seilanneet kauaa, mutta menimme hetken myos ilman moottoria mika oli mukavaa vaihtelua. Harmi vain, etta Stahlratten purjeet ovat kuulemma hieman madat ja osa niista puuttui kokonaan, joten paljoa purjehtimista ilman moottoria ei voinut tehda. Vaan siksipa kai nyt keraavat rahaa seilaamalla tata valia reppureissajia vieden. Pysahdyimme Coco Bandero Cayeseille eli parin pienen saaren ja haaksirikkoutuneen laivan viereen, autioita nekin. Talla olikin jo kolmisen laivaa lisaksemme ankkurissa. Heti oli taas hypattava veteen, mutta talla kertaa flengasimme yhdella koysista kunnon Tarzan hypyt ja myos ylakansi oli suosittu pomppimiseen. Keski-ikaisen miehet tuntuivat varsinkin olevan kovin innoissaan tasta takaisin lapseksi-leikista. Ja hauskaahan se oli. Olimme Coco Banderoilla ankkurissa siis melkein koko paivan ja seuraavan yon, joten viela eivat aallot keinuttanut useimmille pahaa oloa, vain jokunen venezuelalainen voi huonosti. Hengailtiin kannella lahinna lukien ja jutellen matkakumppaniemme kanssa ja illalla saimme kunnon safkat taas: jackfisua ja barracudaa paikallisilta kalastajilta! Huippuruokia oli kylla koko matkan ajan.

Vaan paljon niita ei popsittu kolmantena paivana. Lahdimme taas aamulla seilaamaan ja tarkoituksena oli siis purjehtia 29 tuntia suoraan kohti Cartagenaa. Aallot alkoivat todella tuntua vasta nyt, silla menimme pois saariston suojista kansainvalisille vesille. Aamupalan tekeminen ei ollut helpointa laivan heiluessa puolelta toiselle eika kovin moni paassyt aamupalalle asti. Venezuelalaisia en nahnyt melkein ollenkaan, Randya en kertaakaan tana paivana ja suurin osa nukkui erinaisissa paikoissa. Laura okseni ylilaidan heti aamupalan jalkeen ja jai nukkumaan laivan takaosiin patjoille ulos, melkein koko paivaksi ja itseasiassa seuraavaksi yoksi. Garreth nukkui viela enemman, Laura sentaan paasi aina syomaan valilla ja tiskailemaan. Mika ja mina voimme hyvin koko paivan, mita nyt valilla Mika valitti huonoa oloa. Mutta illalla katsoessamme Samuelin ja Mikan kanssa leffaa, kavi Mika myos poistamassa pahoinvointiaan laidan yli. Itsellani ei ollut mitaan oireita, mita nyt ruokahalua ei paljon ollut. Siispa chillailin suurimman osan paivasta keulaverkossa hurjissa aalloissa ja katseli merta jonka vari muuttui turkoosista melkein tumman lilan variseksi. Valilla keulaverkkoihin sattui joku muukin ja jossain vaiheessa lauleskelimme mm. Jaakko-kultaa kolmikielisesti ja omien maidemme meriaiheisia lauluja. Illalla tosiaan katsottiin pari elokuvaa rauhassa muiden nukkuessa omissa koloissaan.

Yo oli ihana, aallot keinuttivat niin mukavasti, etta nukuin ehka elamani parhaat unet.

Aamulla oli osalla jo parempi olo, mutta monet kiittivat erinaisia jumalia siita etta olisimme kohta perilla. Cartagena alkoi pian siintaa horisontissa ja noin klo 11. olimme perilla. Cartagena naytti karulta merelta pain, silla vain suuret hotellit ja pilvenpiirtajat nousivat korkeina peittaen kaiken kauniin ja vanhan, jonka naimme sitten vasta perilla. Cartagena on upea.

(Laitoin kuvia Chirripolta, eli osasta teksteista ennen Chirripoa puuttuu viela kuvia kun toi cd-lukija ei skulaa...)

Puerto Viejo ja synttarit Bocas del Torossa ja Panaman kanava!

Vuoren jalkeen halusimme biitsille. Siispa matkasimme kokonaisen paivan ja saavuimme illalla Puerto Viejoon Costa Rican ja Panaman rajan lahimaastoon. Puerto Viejosta olimme kuulleet ristiriitaisia juttuja. Osa kehui kauniiksi ja ihanaksi ja erityisesti mainitsivat hostellin Rocking J´s kun taas toisaalta kuului tarinoita pahoinpitelyista ja ryostoista. Paatimme ottaa asiasta selvan.

Hostelli oli omasta mielestani uskomattoman turha. Tai niinkuin Mika sen hienosti sanoi: Backpacker Factory. Iso iso iso paikka, jossa oli valittavana huoneita, telttoja ja hammockeja, josta sai ostaa suorat shuttle bussit seuraavaan kohteeseen ja baari tarjosi kaljaa ja ruokaa. Kieltoja oli JOKA PAIKASSA (shower daily, mandatory!; your mom isn´t here, please clean up!) ja tyontekijat olivat epaystavallisia. Keittio oli LUKOSSA ja avainta vastaan piti jattaa pantti. Huh sanoin mina ja olin valmis lahtemaan seuraavana paivana. Ja niin, respassa myytiin pippurisumutetta...

Nukuimme riippumatoissa, koska muita vaihtoehtoja ei ollut jaljella. Itseasiassa riippumatto oli aika kiva. Illalla kokkailimme ja hengailimme kahden todella mukavan jenkin kanssa. Toinen naista antoi minulle Jon Krakauerin kirjansa, koska mainitsin illalla, etta pidan hanen teksteistaan. Lahdimme sitten Bocasiin seuraavana paivana. Lyhyessa matkassa meni yllattavan kauan, vasytti ja oli nalka. Rajanylitys oli kylla janna, piti kavella hyvin vanhan sillan ylitse Panaman puolelle. Taalla rajavartija kuumotti meita maastapoistumislipuista, mutta esitin tyhmaa ja kerroin vain innostuneena mihin kaikkialle olemme menossa ja minka laivan aiomme ottaa Kolumbiaan. Se riitti.

Olin tiputtanut kannykkani bussiin (ne shortsien taskut, kiroan) ja joku ystavallinen paikallinen toi sen lauttarantaan, josta sitten painuimme Bocasiin hurjalla venekyydilla. Hostelli Heikessa oli tilaa joten jaimme sinne. Erittain mukava paikka, ihana parveke, josta nakyi kadulle ja jonne hostellinpoppoo keraantyi illanratoksi, keittio loytyi ja niin ees pain. Mina ja Mika painuttiin taasen hyvissa ajoin pehkuihin, Laura loysi itsensa baarista.

Seuraavana paivana paatimme etsia biitsin. Mika katsoi kartasta, etta taalla on ranta ja niinhan siina kavi, ettei se mikaan turistiranta yllattaen ollutkaan, vahan likainen ja nuhjuinen. Jain lueskelemaan katoksen alle Laren ja Mikan mennessa uimaan, kun Laura pian tuli takaisin kiroten. Neitihan oli potkaissut vahingossa sen mustan isovarpaan kynnen ja se oli puoliksi irti ja taynna hiekkaa. Ilkean nakoinen, uskokaa.

Kavimme apteekissa hakemassa puhdistusvalineita ja yritimme parin laakintamies Israelilaisen kanssa putsia kynnenalusta, mutta eipa siita oikein mitaan tullut. Paketti paalle ja katsotaan seuraavana paivana. Illalla istuskelimme partsillamme israelilaisten, jenkkien, brittien ja ruotsalaisten kanssa ja lahdimme myos tutkimaan yoelamaa. Harmi vaan, etta musiikki tanssipaikoissa on niin kammottavaa, etta niihin harvemmin kehtaa sisaan astua. Loysimme mukavan istuskelupaikan, mutta sekin oli aika kallis, joten paadyimme lopuksi Barcoon (?), jonne kaikki aina lopuksi paatyvat. Se oli kiva mesta, rakennettu laiturin paalle ja tehty tavallaan polku, joka kiersi valaistua aukkoa, josta paasi hyppimaan mereen halutessaan. Ei hypatty, mutta katteltiin meritahtia ja muuta vesielamaa. Tavattiin myos taasen suomalaisia.

Herasin aamulla kun Laura ja Mika tulivat pussailemaan ja toivottamaan syntymapaivia. Olivat tehneet ihanan aamupalan: pannukakkuja, hedelmia, hedelmasalaattia, leipaa juustolla ja tomskulla, aplarimehaa ja kahvia. NAM! Mika oli ostanut kauniita rannekoruja ja hyotytarvikkeita kuten kynia ja hoitoainetta ja muuta ja Laura oli tehnyt superin kortin. Aamupalan jalkeen ei oikein tiedetty mita tehda, joten lahinna hengailtiin ja jossain vaiheessa paatettiin lahtea sairaalaan, koska Lauran varvas oli aika kaamean nakoinen. Lauraa pelotti eika syytta. Paasimme sairaalaan, jossa ensimmainen naky oli taysin doupattu nainen, jonka kadesta (jossa oli ollut tippa) valui verta lattialle. Hoitaja otti meidat vastaan ja sanoi, etta jep, kynsi lahtee pois. Voi Laura raukkaa.

Laakariseta Jose, joka naytti taksikuskilta, tuli sisaan ja alkoi heittamaan vitsia hysteeriselle Lauralle. Sain jaada Lauran mukaan huoneeseen, mutta Mika haadettiin ulos. Ensin doktori oli vihainen meille koska olimme tulleet niin myohaan ja koska haava oli jo tulehtunut, sitten han piikitti puudutusainetta ympari varvasta ja kyseli, etta sattuuko tanne tai tanne. Kaikista eniten sattui kai se puudutus, koska Laura ei edes huomannut kun kynsi oli jo poissa. Laakari tunki madan kynnen minulle ja sanoi, etta nayta Lauralle, muttei Laura halunnut nahda. En olisi halunnut minakaan. Lauran itkiessa alkoi Dr. Jose laulamaan "No women no cryta". Laakari ja hoitaja kaatoivat valehtelematta noin kolme litraa erilaisia puhdistusaineita varpaaseen. Tai siis joka paikkaan, se oli kuin amparista oli kaatanut, lattiat ja roskikset taynna. Sitten Jose paketoi varpaan, jatti meidat odottamaan ja paperitoiden jalkeen olimme vapaat lahtemaan. Emmeka edes maksaneet mitaan...kummallista. Ulkona katsoimme kuin korppikotkat pikkuhiljaa keraantyivat sairaalan katolle yksi kerrallaan. Lopulta niita oli kuusi ja ne karkkyivat innokkaina sisaankaynnin ylapuolella. Tuli aika kuvottava olo. Laura sai antibiootit, sarkylaakkeita eli 400 buranoita eli ostimme Tramalia, joka on jotain tosi vahvaa kipulaaketta, jota ei saa reseptitta Suomessa, mutta Panamassa kylla. Se kai auttoikin lopulta Lauran varpaan kipuihin.

James ja Dom saapuivat Bocasille ja majoittautuivat Heikeen. Me muutimme Mikan kanssa Heiken sisarhostelliin Mundo Taituun, koska halusimme oman huoneen. Illalla hengailimme vaihteeksi parvekkeella Heikessa, kun yhtakkia Laura ja Mika paukkaavat sisaan kakun ja synttarilaulun kanssa. Voi etta mika kakku, siina oli paloja kermakakusta, suklaa ja ananaskakusta ja paalla koristeena ruusukkeinen muffinssi. Huh! Kaikki asukkaat saivat kyllikseen kakkua ja hengailimme taasen pitkaan parvekkeella. Osa jengista alkoi painua baareihin, mutta me kavimme vain ostamassa kanasandwitchin Mikan kanssa puoliksi ja painuttiin omaan huoneeseemme. Joka oli lapimarka.

Ylakerran pojista joku oli kaatanut jotain (toivottavasti vetta) ja se oli valunut lattian lapi suoraan sankyymme. Koko patja oli litimarka. Hieman humalaiset hostellintyontekijat olivat kuitenkin symppiksia, vaihtoivat patjan ja sanoivat, etta yo on ilmainen meille. Jatimme 5 dollaria tippia, koska ei sita vaivaa nyt niin kamalasti ollut.

Paatimme lahtea iltapaivan botskilla ja yobussilla Panama Cityyn, koska olimme saaneet varattua botskin Panamasta Kolumbiaan 24.3. Hyvastelimme uudet ja vanhat ystavamme ja parvekkeen. Bussissa Almirantesta Panama Cityyn oli niin kylma, etta luulin jaatyvani hengilta, kun sitten yhdella pysahdyksella paasimme parin argentiinalaisen kanssa kaivamaan matkalaukkujen sailytystilasta lisavaatetusta. Vaan iskipa klaustrofoobiat paalle, kun joku meni sulkemaan sailytystilan oven ja jaimme lukkojen taa bussin alaosaan. Onneksi onneksi joku pian sen avasi. Vielakin ahdistaa ajatus. Yobussin kuski oli ehka hullu tai ainakin ajoi kuin yksi, silla olimme kaksi tuntia suunniteltua aikaisemmin perilla (eli kello 3.00 eika 5.00)

Mamallena hostelli oli varannut meille botskin ja seuraavan yon majoituksen, mutta yllattaen neljan aikaan aamusta eivat sangyt viela olleet vapautuneet. Istuskelimme aulassa, soimme aamupalaa, nukahdimme sohvalle ja sitten, viiden jalkeen saimmekin jo oman huoneen, koska osa poppoosta lahdi aamubusseilla jonnekkin kauas pois. Nukuimme pitkat patkat, otimme aamun iisisti ja lahdimme vasta iltapaivalla etsimaan kirjakauppaa, jotta saisimme LP South-American. Ei loytynyt. Sitten menimme shoppailemaan! En yleisesti pida shoppailusta, mutta kun pari kuukautta on pitanyt niita samaa kolmea vaatekappaletta niin on ihan mukava ostaa uusia. Loysin paidan ja hamosen, Mika shortsit, mutta Lauran bikinit jai valitettavasti ostamatta, koska tajusimme, etta meidanhan pitaa lahtea kanaalille, jos kerta sen haluamme nahda.

Sanoimme taksikuskille, etta kanaalille kiitos. Eihan me mitaan tiedetty mistaan, mutta onneksi kuski tiesi, vei meidat ensin yhteen paikkaan, jossa ihastelimme ison rahtilaivan kulkua, sitten toiseen, jossa ei ollut aitaa haittaamassa nakopiiria ja sitten viela Las Puntas Americanasiin (?), koska kuski oli hammastynyt ettemme olleet ollut jo siella! Aika magea mesta olikin, iso silta, merilintuja ja natti auringonlasku. Annoimme kuskin paattaa loppusumman ja maksoimme viela hieman ekstraa paalle taidokkaasta oppaana toimimisesta. Illalla kokkailimme, menimme vahingossa myohaan nukkumaan ja sitten olikin lahto Stahlrattelle, joka melkein missattiin, koska heratyskellon torkku ei torkuttanut! Kerron siita botskista taasen myohemmin, voi etta se oli upeaa. Nyt ollaan siis Cartagenassa Kolumbiassa! Hurraa, Etela-Amerikka!

Mt. Chirripon huiputus!

Nyt on sitten Cerro Chirripo huiputettu, kaikki ne 3820m korkeutta ja ne 40 kilometria kavelya. Noin 32 tuntia siina meni, kuten myos yksi varpaankynsi ja polvia ja usko, mutta miten se auringonnousu voikin aina pelastaa kaiken!? Jopa 5 paivan lihaskipujen jalkeen voi hymyilla :)

Chirripo on Costa Rican korkein vuori ja teknisesti myos koko Keski-Amerikan, pari korkeampaa ovat nimittain tulivuoria ;) Saavuimme Chirripo National Parkin paikkeille iltasella, majoituimme heti trekkipolun vieressa olevaan hostelliin Uran ALbergueen (?) ja menimme aikaisin nukkumaan pakattuamme vuorelle tarvittavat kamat. Mika sai rinkkaansa hieman ylimaaraista, makuupussit ja ruokatarvikkeita, muuten kannoimme Lauran kanssa omat kamamme. Dom ja James pakkasivat omat ruokansa.

Lonely Planet sanoo 14,5 kilometrin matkan 1350 metrista 3400 metriin kestavan noin 6-8 tuntia. Veikkasimme Lauran kanssa, etta 10 tuntia voisi olla sopiva mittapuu meille. Paatimme siis lahtea aikaisin aamulla, klo 6.00. Ensimmainen kilometri oli pisin, meilla kesti noin 35 minuuttia tassa matkassa, mutta seuraavat kilometrit aina kahdeksaan saakka menivat noin 20 minuutissa. Liikuimme siis huomattavasti nopeammin kuin olimme ajatelleet! Pojat olisivat kylla paasseet nopeamminkin, mutta herrasmiehia kun ovat, paattivat, etta kaikki kavelemme yhdessa. Ensimmaiset kilometrit olivat kaunista viljelysmaata ja metsaa, polku kulki avonaisena ja maisemat olivat hienoja. Aamuaurinko ei ollut viela liian kuuma, mutta ensimmainen tunti aamulla on kylla rankka kavella: tuntuu, etta kroppa on viela niin unessa, etta maitohapot ja vilustumisen oireet tuntuvat tuplana.

Seitsemannen kilometrin jalkeen pidimme ruokatauon, puolisen tuntia ja tiesimme, etta seuraavat kaksi kilometria ovat matkan rankimpia. Nousut olivat jyrkkia ja kilometrit tuntuivat pidemmilta kun aiemmin. Hiki virtasi ja puna nousi kasvoille, vaikka olimmekin siirtyneet pilvimetsan suojiin tassa vaiheessa. Kymmenennen kilsan jalkeen polku alkoi taas kulkea avoimemmassa maastossa, joka oli jo karua ja kuivaa. Metsapalot olivat myos jattaneet jalkensa, kuolleet puunrungot nousivat rankan nakoisina pusikon keskelta. 10-12 kilometria olivat melko mukavat, tasaista kavelya. Tulimme Monte Sin Fen huipulle 3200 metriin ja tasta eteenpain oli enaa pari kivuliasta ponnistusta paastaksemme hostellille. Ne ponnistukset olivat kylla helposti pahimmat. Kirmasimme loppumetrit Crestones basecampille ja kokonais matka-ajaksi tuli 7 h 15 min. Vahan vahemman siis kun olimme kelailleet.

Hostellissa oli kylma ja meita vasytti, vaikka oli vasta iltapaiva. James ja Dom lahtivat melkein heti saavuttuamme viela jatkamaan huipulle auringonlaskuksi. Me julistimme heidat hulluiksi, vuokrasimme viltit ja kaariydyimme kasoiksi kaikki kolme samaan petiin. Poikien tullessa soimme ruokiamme, joita tajusimme olevan liian vahan. Jes. Luovutimme ja menimme nukkumaan.

Heratys kello soi kello 2.00. Zombeilimme aamupalalle ja sitten pitikin jo lahtea klo 2.40. Dom ja James jaivat viela nukkumaan, heidan heratyksensa olisi vasta viidelta. Laura oli revayttanyt ilmeisesti raftaamassa reisilihaksensa, ja se oli kipeytynyt kovasti edellisen paivan nousussa. Itse olin viela tukkoinen ja tuntui, ettei hengittamisesta tullut yhtaan mitaan, polvikin oikkuili tapansa mukaan, muttei kylla lahellekaan niin pahasti kuin Lauran jalka. Kavelimme todella hitaasti, vaikka ensimmaiset 2,3 kilometria olivat pelkkaa tasaista kavelya ilman nousua.

Kuu ja tahdet loistivat superkirkkaina taivaalla ja laaksoa (jossa siis vaelsimme) ymparoivat mustana piirtyvat vuoret. Ajatuskin siita, etta sellaisen ja viela korkeimman niista, huipulle pitaisi kavuta oli uuvuttava. Dom ja James olivat viela pelotelleet meita eksymisella, koska polku on surkeasti merkitty ja olin ihan varma, etta loytaisimme itsemme vaaralta polulta. Lauran askellus oli hidasta ja siita nakyi selvasti kaikki se kipu. Loysimme onneksi kyltin, jossa luki Cerro Chirripo 2 800 metria.

Maassa oli routaa ja kasvit olivat jaatyneet hassusti. Oli hyvin hammentavaa kuulla kaikkia putouksien tai jokien aania pimeydesta, kun niin kauas ei kuitenkaan nahnyt. Otsalampun valossa kavely on aina yhta jannittavaa. Pikkuhiljaa polku alkoi jyrkentya ja aloimme nousta kohti kahta huippua. Hetken paasta tulimme vuorten juurelle, josta lahti lyhyehko, mutta tarpeeksi jyrkka nousu ylos "laaksoon" kahden vuoren valiin. Kiersimme toisen huipun taakse ja vasta siella naimme Cerro Chirripon. Se oli noin 50 metrin kovan ponnistelun paassa. Laura kompastui ja kirosi itkusilmassa jalkansa alimpaan helvettiin, mutta jatkoi kuitenkin urheasti eteenpain. Oli inhottava katsoa toisen tuskaa, ihan kuin nousu sita ei olisi muutenkin ollut, ilman kipeaa jalkaakin.

Aurinko alkoi nousta ja oranssi kajo nakyi horisontissa. Minulle tuli kiire, halusin huipulle ennen kuin valopallo nousisi, mutta paljon nopeampaa ei kiireessakaan paassyt. Nousu oli siis nelinkontin kapuamista suoraan ylospain. Ilma oli ohutta, hengitys ei meinannut tasaantua millaan. Vaan ei ollut enaa paljon jaljella.

Tiimimme oli paivan ensimmainen Cerro Chirripon huipulla 17.3.2009 klo 5.20. Katselimme ymparillemme onnellisina ja valo lisaantyi hetki hetkelta paljastaen lisaa ymparoivasta laaksosta ja vuorista. Huipulla oli yllattavan vahan kylma. Mt. Kinabalun huipulla pystyi olla ehka 20 minuuttia, mutta vietimme Chirripolla 50 min. Otin hurjasti kuvia alati muuttuvasta maisemasta: pilvi muodostelmista, vuorista ja erityisesti naista yhdessa. Hienon nakoista oli kun pilvivirta valui alas vuoren rinnetta kuin vesiputous. Pian punainen pallo nousi silminnahtavalla nopeudella yli pilvivaipan ja tienoo kirkkeni. Nahtiin aina kauas Tyynenmeren puolelle ja Panamaankin, mutta Karibian puoli oli pilvessa. Alhaalla laaksossa nakyi kirkkaita pienia jarvia.

Kirjoitimme vieraskirjaan, soimme suklaata ja klo 6.10 lahdimme alas. Vasytti, lampotila vaihteli ja olo oli ryytynyt. Matkalla naimme kuitenkin reitin mita olimme tulleet alas. Pienet vesiputoukset, jarvia ja joki, seka pudotus kallion kielekkeelta olivat aivan polun vieressa ja laakso oli aivan erinakoinen kuin yolla. Saavuimme basecampille 8.30 ja loysimme Jamesin ja Domin viela nukkumasta. Pojat eivat olleetkaan jaksaneet herata. Viimeinen bussi alhaalta San Isidroon lahtisi klo 16., joten meilla oli hienoinen kiire alas, silla ajattelimme, ettei Laura ainakaan paase kovin lujaa liikkumaan ja Dominkin polvi oli kipeana edellisen viikon moottoripyoraonnettomuudesta. Pojat eivat kuitenkaan olleet kiivenneet yhtaan tana paivana ja nukkuneet kunnon younet, kun me olimme jo painaneet yli 10 kilometria viiden tunnin unien jalkeen, joten ajattelimme, etta heilla olisi paremmat mahdollisuudet ehtia bussiin. He kuitenkin halusivat kavella kanssamme.

Lahdimme hieman ennen kymmenta laskeutumaan kovaa tahtia. Laura kahden buranan voimilla paahtoi yhta kovaa kuin muutkin ja etenimme hienosti kilometrin 15 minuutissa. En tuntenut ollenkaan vasymysta ensimmaisten seitseman kilometrin laskun aikana, mutta lounaspaikan tauko vei kaiken. Lahdimme Lauran kanssa ennen poikia jatkamaan ja menimme melko nopeasti viela kylla tauon jalkeenkin, pojat saavuttivat meidat vasta parin kilometrin jalkeen. Viimeiset kilsat menivat kirotessa. Kyllastytti, jalkoja vasytti ja varpaisiin sattui. Viimeinen kilsa ei saletisti ollut kilsa, tuntui tuplana. Se oli myos yllattavan jyrkka, ihmettelimme miten olimme alunperinkaan jaksaneet kivuta sita ylos! Pian alkoi sataa, mutta hostellille ei ollut enaa matka eika mikaan. Perilla istuminen oli virhe, polvet menivat heti jumiin ja samoin pohkeet.

Pakkasimme kamat, vaihdoimme kengat flipfloppeihin ja huomasimme, etta Lauran vasemman isovarpaan kynsi oli aivan musta. Se ei nayttanyt pahalta, mustelmalta siis, mutta Mika epaili kynnen lahtevan irti jossain vaiheessa. Sade oli yltynyt rankkasellaiseksi ja bussipysakille oli viela kahden kilometrin matka...ihan kun emme jo olisi tarpeeksi kavelleet. Paasimme kuitenkin ehjina perille, vaikka kastuimmekin taysin. Rinkan sadesuoja hapesi trooppisen sateen edessa ja pinkki laukkuni varjasi housuni myos pinkeiksi. Olimme hyvissa ajoin bussipysakilla, istuimme ja kiitimme onneamme, etta kiipesimme ennen sadetta. Polku voi olla hilppasen mutainen. Noin nelja tuntia meilla meni alastulossa, joten yhteensa kiipeilyt ja alastulot, kaikki 40 kilometria, menivat noin 11 tunnissa.

San Isidrosta saimme kummallisen, juuri kuin meille raataloidyn huoneen tuplapedilla ja kolmella muulla sangylla. Kavimme syomassa mukavassa ravintolassa ja mina, Mika ja Laura painuimme nukkumaan ruoan jalkeen. James ja Dom olivat loytaneet puistosta koiran ja adoptoivat sen huoneeseemme (?) yoksi. Laura oli ainut joka tahan herasi :) harmi, olisin halunnut nahda taman kaverin. Aamupalan jalkeen lahdimme eri teille Jn ja Dn kanssa, mutta sovimme tapaavamme viela Bocasissa Panamassa.

Jalat olivat tappavan kipeat seuraavat viisi paivaa.



Auringonlasku vuoren juurella



Aamuinen lahto



maisemia



lisaa maisemia



Laura!



National Parkin sisaankaynnilla



Pilvimetsa



Puolivalissa



Lounastauko



Laura oksentaa? no eiiii























































pose







Mikan pose











Alastulo



Lauran pose



Cerro Chirripo



Laakso



Pikkupuro



Bussipysakilla, vihdoin!

Raftingia Rio Pacuarella ja kummallisia varkaita San Josessa

Saavuttiin Turrialbaan Jamesin, Domin (espanja) ja Tomin (NZ) kanssa, majoituttiin, tehtiin tortilloja ja kaytiin baarissa juomassa yhden jalkkaridrinkit. Sitten petiin.

Aamulla klo 9.00 oli siis lahto whitewater raftaamaan eli koskimelomaan Pacuare-joelle, jota on kehuttu yhdeksi maailman kauneimmista joista. Ja kaunis se olikin. Jouduimme odottelemaan noin 40 muuta melojaa tunnin verran joen varrella, mutta ei siina mitaan, viilea vesi tuntui kivalta jaloissa. Meidan tiimimme koostui siis Mikasta ja Tomista, jotka olivat kumiveneen nokassa, mina ja Laura olimme keskella, Jamesin ja ohjaajamme Arielin ollessa takana. Saimme ensin nopeat ohjeet, forward, back paddle ja down eli alas veneen pohjalle ja sitten lahdettiinkin ennen muita kuutta-seitsemaa botskia painumaan pitkin nopeasti virtaavaa koskea alajuoksuun.

Alkuvaiheessa kosket olivat viela pienia ja mukavia ja maisemat upeaakin upeampia, vihrea sademetsa kohosi korkealle, kuten myos valilla jokea reunustavat jyrkat kallioseinamat ja valilla taas joki laskeutui aukeammalle alueelle, jolloin naki kauemmas. Virhean sininen koski kuohutti valkoisia vaahtopaita ja erivarisia lintuja lenteli joen reunamilla. Tukaani oli aika hieno, en ole tainnut ennen luonnossa nahda ja sitten kuningaskalastajia oli vaikka kuinka.

Noin tunnin helpomman raftailun jalkeen alkoivat kunnon luokan 4 kuohut, "DOWN DOWN DOWN", huusi Ariel ja sitten hypattiin veneenpohjalle ja nopeasti takaisin ylos ja melomaan niin lujaa kun kasista lahti. Paljon kuului meista riemunkiljahduksia (taisin kerran kiljaista jopa kuin oikea tytto konsanaan Tomin tipahtaessa syliini, en tiennytkaan osaavani!) ja heitettiin highfiveja meloilla. Mika meinasi kerran pudota kyydista ja valilla oli todella vaikeata tajuta miten pain veneessa on, kun kuohut paiskasivat sisaan veneeseen ja hetken oli ihan uppeluksissa. Sitten pitikin jo taas nousta ylos ja meloa. Huh. Muista botskeista valilla tipahteli poppoota ja yksi vene jai jumiin kiven paalle. Kaksi pikkukajakeilla painavaa jabaa heittelivat voltteja ja tekivat muita uskomattomia temppuja kosken keskella. Kosket olivat todella hurjan nakoisia, isoja kivia joka puolella eika koskaan oikeen tiennyt, etta mita tulee tapahtumaan kun tuosta laskemme. Vene kuitenkin liikkui yllattavan tottelevaisesti emmeka koskaan tormailleet kiviin tai kallioseiniin!

Lounastauolla oli kylma, viilea vesi teki tehtavansa, mutta ruoka maittoi ja pian olimme taas valmiita takaisin kuohuihin. Loppumatkalla oli paljon luokan 4 koskia, mika oli ihanaa, koska yhtaan pienemmat tuntuivat jo aika nossoilta :) Tultiin hetken paasta joen kapeaan kohtaan, jossa kalliot nousivat jyrkasti kummallakin puolella. Ariel komensi meidat botskin peralle ja kippasi kumiveneemme ympari. Siella sitten pulikoitiin virran vietavina, se oli kylla mukavaa se. Ariel nosti meidat veneeseen takaisin tullessamme aukeammalle kohdalle ja laskimme viela parit kosket ennen perille saapumista. Oli ehka yksi parhaista jutuista mita olimme tehneet reissullamme! Yhteensa koko reissu joessa oli 25 kilometria pitka ja noin 40 koskea mahtui tahan matkaan!

Muut painuivat illalla bailaamaan minun ja Mikan mennessa nukkumaan. Vielakin olimme vahan vilustuneita ja koska maanantaina tuli kiiveta vuorelle, otimme lauantain iisisti. Lahdimme San Josehen, josta piti vaihtaa viela bussia San Isidroon. Bussiasemalla odotellessamme kippasin vahingossa Lauran limpparin poydalle ja menin ostamaan uutta. Jatin laukkuni (kaikkine passeineen ja kaikkineen) Mikan viereiselle tuolille Lauraa vastapaata ja sanoin etta menen kassalle ostamaan uuden limpparin. No tamapa tietysti oli virhe VIRHE. Ollessani kassalla tuli hyvinpukeutunut keski-ikainen mies pyyhkimaan kokiksia poydalta. Laura ja Mika luulivat miehen olevan tyontekija eivatka huomanneet ollenkaan, etta mies hienovaraisesti siirsi tuolin, jossa laukkuni oli, kauemmas ja josta sitten joku, ehka tama samainen "herrasmies" nappasi rahavyon passeineen ja visakortteineen. Huomasin taman heti kun tulin poytaan. Hatahan siita seurasi, kiroilua ja kyyneleita. Dom alkoi heti juttelemaan kaikille lahella olijoille ja tyontekijoille, mina tekstasin aidilleni sulkeakseni korttini ja muut miettivat mita tehda seuraavaksi. Vaan kaiken sen shown keskella nuori mustapaitanen kundi astelee ovesta sisaan ja ojentaa rahavyon Mikalle. Kertoi, etta se oli jaanyt tiskille tai jotain muuta vastaavaa. No eihan se tietenkaan ollut missaan tiskilla ollut, kortti ja rahat (noin 40 dollaria) oli pollitty ja kaikki paperit oli rypistetty isoksi mytyksi. Mutta tarkeimmat olivat tallella eli PASSIT. Kiitos kiitos kiitos siita. Emme kyselleet asiasta sen enempaa emmeka menneet poliisiasemalle, paatimme, etta on ehka parempi antaa asian olla. Uskon, etta se hataannys ja suuri haloo aiheutti sen, etta passit tuotiin takaisin. En kylla ikina olisi sita uskonut, silla Costa Ricassa on alyttoman suuri black market ulkomaisille passeille. Ehka Suomen passi ei tehnyt vaikutusta :)

Mutta niin, hyva muistutus taas kaikille, etta kamoja pitaa katsoa silma kovana. Missasimme ensimmaisen ja toisenkin bussimme San Isidroon, mutta paasimme kuitenkin lopulta sinne ja viela samana paivana Chirripo vuoren juurelle. Siita lisaa sitten!

Laitoin kuvia Matagalpasta, Utilalta (1 ja 2 teksteihin) ja Granadasta ja Ometepelta ja sitten viela pari Managuasta, olimpas ahkera :)

Monteverde on paras, Volcan Poas ei.

Matka Monteverdelle ei ollut helpoin. Rajalla myivat meille liput bussiin, joka muka menisi Santa Elenaan eli kaupunkiin suojelualueen vieressa, mutta kavikin ilmi, etta se menee kaukaa moottoritielta ohitse. No busseja ei tietenkaan enaa iltapaivalla Santa Elenaan motarilta mennyt, joten lahdimme kappailemaan Lauran, Mikan ja neljan muun reissaajan kanssa kohti Las Juntasia. Liftasimme tehokkaasti ja vihdoin avolavainen auto pysahtyi ja hoputti meidat kyytiin! Amigo heitti meidat Las Juntasiin eika hyvaksynyt maksua ollenkaan!!Sitten tappelimme taksikuskien kanssa hinnasta Santa Elenaan ja saimmekin tingattua sen melko alhaiseksi. Matka oli kaunis, aurinko oli juuri laskemassa ja nousimme vihreille vuorille pikkuteita pitkin.

Santa Elenassa meidat bongasi Guillermo, joka johdatti meidat hostellilleen Cabañas Jirehiin. Maailman koviksin hostelli :D Saatiin oma huone Mikan kanssa 5 usd/larvi ja Laura oman samaan hintaan. Guillermo oli reilu jaba ja toissa oli myos 23-vuotias Ingrid, jolla oli 7-kuukautta vanha Brady-poika usein mukanaan hostellilla. Iso ja puhdas keittio oli mainio ja hostelli jarjesti myos kaikennakoisia toureja ilman, etta vetivat mitaan itse valista! Hienoa. Mukava tukea nuoria, paikallisia yrittajia. Jos SINA olet menossa Santa Elenaan, mene Cabañas Jirehiin!

Aamulla lahdimme 7.30 Extremo-nimisen yrityksen Canopy ziplinelle eli siis toisin sanoen vaijeriradalle, joka oli vedetty keskelle Monteverden sademetsaa ja latvusten yli. Saimme kyparat, hanskat ja valjaat ja sitten painuttiinkin ensimmaiselle vaijerille. Mitaan sen kummallisempaa ei siis tarvinnut tietaa tai osata, kuin etta sinut kiinnitetaan vaijeriin, ei saa laittaa kasia rullan eteen (koska sormet jaavat rullan ja vaijerin valiin, ai) ja etta jarrutetaan painamalla vaijeria alas rullan takaa. Ensimmainen liuku ei ollut pitka, mutta aika hauska, pari ensimmaista menivat hieman ihmetellessa. Pelottanut ei kylla yllattaen ollenkaan. 500 metrin pituiseen vaijeriin mentiin pareittain, silla tuulen ollessa kova, oli vaarana, etta joku jaisi keskelle vaijeria tuulen viedessa vauhdin. Uskomattomat nakymat avautuivat kiitaessamme Mikan kanssa laakson ylitse, sateenkaari aukesi vuorten valiin ja virheys hammensi silmaa. Pitkien ja lyhyiden vaijerien valissa kappailtiin aina hetki viidakon siimeksessa.

Sitten tuli eka hieman jannittavampi setti, meidan piti laskeutua ehka noin 20 metrin matka suoraan alas. Tietysti hauskoja kun oppaat olivat, paastivat he puolessa valissa vapaapudotukselle parin metrin ajaksi ennen kun laskivat maahan. Huih :D Taman jalkeen tuli paras osuus eli Tarzan Swing jossa siis kuten nimesta saattaa ymmartaa, flengattiin (tosin koysi oli kiinni valjaissa) korkealta alustalta ja keinuttiin vapaapudotuksen jalkeen parisen laajaa heilahdusta sademetsan puiden valissa. Se hyppaaminen jannitti eniten, se hetki kun ei tunne koytta vaan on viela vapaasti ilmassa. Hauskaa oli myos katsoa muiden hyppyja. Jenkkimimmit kiljuivat kylla asenteella. Viimeinen vaijeri oli yli kilometrin pituinen ja se meni myos kai korkeimmalla. Satenkaari nakyi vielakin ja laakso alla oli uskomattoman natti.

Saavuttuamme hostellille Guillermo paineli sisaan ja kysyi, etta naimmeko laiskiaisen joka roikkui puussa hostellimme vieressa. Juoksimme sita kattelemaan ja siinahan se parin metrin korkeudella roikkui ja soi lehtia ja rapsutteli itseaan. Aika hassu.

Paatimme tehda viela illalla yotourin eli lahtea oppaan kanssa mettaan bongailemaan elaimia. Tama oli mielestani yksi siisteimmista jutuista Borneolla, joten odotin paljon myos talta reissulta. Ensimmaiseksi nahtiin piikkisika! Se asui puussa(?) Tuijoteltiin sita hetki oppaan kertoessa faktoja kun se yhtakkia paatti laskeutua alas tekemaan tarpeensa. Semmonen rotan nakoinen kaveri piikit selassaan. Sitten loydettiin lisaa laiskiaisia, emo ja lapsukainen. Mutta ne olivat liian kaukana metsan siimeksessa, jotta olisivat saaneet rikkumattoman huomioni, itse tuijottelin tulikarpasia ja etsin kaarmeita. Yhtaan perkeleen kaarmetta en vielakaan nahnyt. Mutta naimme kylla harvinaisen Kinkajun, vahan yoelaimen tapainen kissan ja apinan sekoitus, joka hengailee latvustossa. Ja ison tarantellan! Ja jonkun liskon, mutta se oli aika mitaansanomaton mielestani.

Illalla hengailtiin pikku Bradyn kanssa. Maailman suloisin lapsi. (Tai kai ne on kaikki oikeasti maailman suloisimpia). Olimme hieman kipeina kaikki, nuhaa ja kurkkukipua ja muuta, joten paatimme pitaa iisin paivan seuraavana paivana. Otimme aamun rauhassa netteillen ja muuta ja sitten lahdimme kavelemaan parin kilometrin paassa sijaitsevaan Monteverden perhospuutarhaan. Ensin opas esitteli meille hamahakkeja ja kaiken nakoisia otokoita, joiden nimia en tieda. Sitten lahdimme kierrokselle eri perhososastoille. Oli kylla kauniita ja ISOJA perhosia. Ryhmamme koostui suurimmaksi osaksi jenkkilaisista "harmaista panttereista", jotka olivat superinnoissaan kaikista otokoista ja kirjoittivat niiden nimia ylos ja huh!

James, englantilainen reissaaja, oli yksi niista neljasta keiden kanssa tulimme alunperin Santa Elenaan. Muut olivat lahteneet aamulla, joten hengailimme Jamesin kanssa loppupaivan. Mukava heppu, kovin poliittisesti valveutunut. Teimme suunnitelman, koska James halusi lahtea koskimelomaan, kuten myos mina ja ehka Laura ja Mika ja han halusi myos kiiveta Chirripólle, Costa Rican korkeimmalle vuorelle ja kayda volcan Poasilla. Lahdimme seuraavana paivana kohti Alajuelaa, joka on kaupunki Poasin lahella. James meni San Joseehen yoksi.

Alajuelasta ei varsinaisesti ole muuta mainittavaa kuin, etta koimme elamamme ensimmaisen MAANJARISTYKSEN! Tai no ensimmaista emme edes huomanneet, hostellin emanta vain kertoi meille tallaisesta. Mutta toisen huomasimme kylla! Jippii. (okei, sanky heilui vahan, lihaskrampeiksikin olisi voinut luulla). Nukuimme ja soimme hyvin, lepasimme ja nautimme televisiostamme. Ostimme myos kasat laakkeita (AntiFLu, Gex Noche ja kiviset-soraset vitamiinitabuja), koska todella haluamme parantua ennen Chirripóta. Muuten ei ole aihetta kiipeilyyn.

Poasille lahdimme aamulla, treffasimme Jamesin bussissa, joka vei meidat aina ylos asti vuoren "huipulle". Kavelimme noin 600 metria kraaterille vain nahdaksemme laaksoa peittavan pilviharson. Puolisen tuntia haikkailimme jollekin jarvelle, joka sekin oli taynna pilvea. Menimme juomaan kahvit pettyneina ja kavimme naiden jalkeen viela toteamassa ettei kraateriin todella kylla nae. Harmi.

Huomenna mennaan whitewater raftaamaan! Vielakaan ei kylla olla ihan kondiksessa mihinkaan trekkailuun, mutta toivotaan etta tama tasta.