Purjehtien Panamasta Kolumbiaan

Ikina ennen en ole purjehtinut, mutta jos olisin tiennyt kuinka mahtavaa se on, olisin siita haaveillut aikaisemmin. Kirkkaan sininen Karibian meri, autiot saaret palmuineen ja valkoisine hiekkarantoineen, seka hurjat aallot siivittivat matkaamme. Kaiken sen rahan arvoista. Ja mika parasta, raha meni laivan kunnostukseen ja sen yllapitoon saksalaiselle anarkisti-punkkariyhteisolle, joka on hoitanut laivaa vuodesta 1984, ei siis maksettu yritykselle vaan NGOlle.

Stahlratte eli Terasrotta sai nimensa samaisena vuonna tietaakseni, mutta sen historia on huomattavasti vanhempi, itse laiva on 106 vuotta vanha. Se toimi kalastusaluksena Hollannissa ja Norjassa aikasemman elamansa ennen yhteisoa. Laivalla ei ole pysyvaa miehistoa vaan yhteison eri jasenet seilaavat vuorollaan. Tosin kapteenimme Ludvig oli seilaillut noin 15 vuotta Stahlrattella. Laiva itsessaan on iso kuunari, 40 metria pitka, suuret tilat alakerrassa majoitukseen (tuplapedit verhoilla eristettyna), keittio, vessa ja olohuone (telkkareineen ja kirjastoineen) kansikajuutassa keskikannella (en tieda oikeita termeja joten keksin niita itse), ja ylakansi jossa oli iso poyta ja kajuutta ohjaukseen. Laivassa oli kolme isoa mastoa ja seitseman purjetta, seka paljon erilaisia pienia soppeja, joissa hengailla. Suosikkini oli laivan keulan mastojuttu, tiedattehan, se joka lahtee keulasta suoraan kohti maaranpaata (auttakaa mua, en tieda naita sanoja) ja se verkko laivan ja sen maston valissa. Siina oli mukava makoilla varsinkin kun merenkaynti oli kovaa, siina sitten keikuttiin kun linnanmaen laitteissa konsanaan laivan mennessa ylosalas aaltojen mukaan.

Aamu viidelta, kymmenen minuuttia yllattavan heraamisen jalkeen lahdimme jeepilla kohti jokea, josta otimme longboatin laivalle, joka oli parkkeerattu San Blas saaristoon, Kuna-kansan autonomiselle alueelle. Veneella tapasimme miehiston: Ludvig kapteenin, Rollen (Itavalta), Eten ja Gabyn Saksasta ja tietysti myos muut matkakumppanimme; 3 keski-ikaista venezuelalaista miesta moottoripyorineen, Samuelin Ranskasta, parikymppiset Josien ja Kylen Jenkeista (olivat haamatkallaan), Myrthen Hollannista (nuori neiti myos), viisikymppisen Randyn Kanadasta ja Chrisin 28-v. Jenkkilasta (moottoripyorareissulla myos kummatkin) ja sitten viela nelikymppisen Garrethin Englannista. Istuimme kimpassa ylakannella juoden kaffetta ja kaytiin lapi hieman laivassa toimimista. Kaikki paasivat vuorollaan auttamaan keittiossa ja siivoilussa. Sitten lahdettiin purjehtimaan jokunen matka pienten autioiden saarten valista aina Isla Moronin saaren paikkeille. Talla matkalla Mika ja mina kiipesimme 20 metrin korkeuteen tahystyskoriin koysitikkaita pitkin, se oli kunnon piraatteilua se, sano! Hyvat oli nakymat ja hieman kylla kuumotti siella ylhaalla olla, varsinkin alaspain lahteminen sitten. Koydet eivat varsinaisesti tuntuneet kovin mukavilta paljaiden jalkojen alla. Ankkuroiduttiin ja hypattiin heti uimaan turkoosiin veteen snorkkelikamat paalla ja sukellettiin vieressa olevalla koralliriutalla. Tietysti, vaikka t-paita paalla olikin, paloin, niinkuin melkein kaikki muutkin laivalla. Kapukin, vaikka sanoi, ettei koskaan ole palanut. Ne on kai niita UV-juttuja.

Snorklauksen jalkeen otettiin iisisti eli nukahdettiin kansituoleihin, mutta pian pitikin jo hypata kumiveneeseen ja painuttiin Isla Moronille. Siella miehisto pisti notskin pystyyn ja alkoi grillailla kanaa ja tomaatteja riisilla, joita syotiin sitten auringonlaskiessa perunasalaatin kanssa. Oli upeaa, siis juuri niin idyllista kun vain voikaan kuvitella. Kaljaa ja limuja oli myos tarjolla ja joku oli tuonut rommiakin. Kapu onnistui olemaan aika iloisessa tilassa loppuillasta ja halusi jaada rannalle nukkumaan muiden lahdettya laivalle. Ete kavi sitten tunnin jalkeen hakemaan kapteenin takaisin laivaan. Vaan kuudelta aamulla lahti Stahlratte iloisesti eteenpain.

Emme seilanneet kauaa, mutta menimme hetken myos ilman moottoria mika oli mukavaa vaihtelua. Harmi vain, etta Stahlratten purjeet ovat kuulemma hieman madat ja osa niista puuttui kokonaan, joten paljoa purjehtimista ilman moottoria ei voinut tehda. Vaan siksipa kai nyt keraavat rahaa seilaamalla tata valia reppureissajia vieden. Pysahdyimme Coco Bandero Cayeseille eli parin pienen saaren ja haaksirikkoutuneen laivan viereen, autioita nekin. Talla olikin jo kolmisen laivaa lisaksemme ankkurissa. Heti oli taas hypattava veteen, mutta talla kertaa flengasimme yhdella koysista kunnon Tarzan hypyt ja myos ylakansi oli suosittu pomppimiseen. Keski-ikaisen miehet tuntuivat varsinkin olevan kovin innoissaan tasta takaisin lapseksi-leikista. Ja hauskaahan se oli. Olimme Coco Banderoilla ankkurissa siis melkein koko paivan ja seuraavan yon, joten viela eivat aallot keinuttanut useimmille pahaa oloa, vain jokunen venezuelalainen voi huonosti. Hengailtiin kannella lahinna lukien ja jutellen matkakumppaniemme kanssa ja illalla saimme kunnon safkat taas: jackfisua ja barracudaa paikallisilta kalastajilta! Huippuruokia oli kylla koko matkan ajan.

Vaan paljon niita ei popsittu kolmantena paivana. Lahdimme taas aamulla seilaamaan ja tarkoituksena oli siis purjehtia 29 tuntia suoraan kohti Cartagenaa. Aallot alkoivat todella tuntua vasta nyt, silla menimme pois saariston suojista kansainvalisille vesille. Aamupalan tekeminen ei ollut helpointa laivan heiluessa puolelta toiselle eika kovin moni paassyt aamupalalle asti. Venezuelalaisia en nahnyt melkein ollenkaan, Randya en kertaakaan tana paivana ja suurin osa nukkui erinaisissa paikoissa. Laura okseni ylilaidan heti aamupalan jalkeen ja jai nukkumaan laivan takaosiin patjoille ulos, melkein koko paivaksi ja itseasiassa seuraavaksi yoksi. Garreth nukkui viela enemman, Laura sentaan paasi aina syomaan valilla ja tiskailemaan. Mika ja mina voimme hyvin koko paivan, mita nyt valilla Mika valitti huonoa oloa. Mutta illalla katsoessamme Samuelin ja Mikan kanssa leffaa, kavi Mika myos poistamassa pahoinvointiaan laidan yli. Itsellani ei ollut mitaan oireita, mita nyt ruokahalua ei paljon ollut. Siispa chillailin suurimman osan paivasta keulaverkossa hurjissa aalloissa ja katseli merta jonka vari muuttui turkoosista melkein tumman lilan variseksi. Valilla keulaverkkoihin sattui joku muukin ja jossain vaiheessa lauleskelimme mm. Jaakko-kultaa kolmikielisesti ja omien maidemme meriaiheisia lauluja. Illalla tosiaan katsottiin pari elokuvaa rauhassa muiden nukkuessa omissa koloissaan.

Yo oli ihana, aallot keinuttivat niin mukavasti, etta nukuin ehka elamani parhaat unet.

Aamulla oli osalla jo parempi olo, mutta monet kiittivat erinaisia jumalia siita etta olisimme kohta perilla. Cartagena alkoi pian siintaa horisontissa ja noin klo 11. olimme perilla. Cartagena naytti karulta merelta pain, silla vain suuret hotellit ja pilvenpiirtajat nousivat korkeina peittaen kaiken kauniin ja vanhan, jonka naimme sitten vasta perilla. Cartagena on upea.

(Laitoin kuvia Chirripolta, eli osasta teksteista ennen Chirripoa puuttuu viela kuvia kun toi cd-lukija ei skulaa...)