Ajattelin kirjoittaa tällaisen yleismaailmallisen tekstin paikallisista ja peruselämästä kun ei täällä nyt myöskään niin kovasti tapahdu näin asioiden rutinoituessa. Aloitan vaikka kertomalla meidän talosta. Meidän talossa asuu 54 jumalaa, kaikki on hyviä sellasia ja niille laitetaan joka aamu hyvin koristeellisia lahjoja palmunlehdistä ja kukista, riisistä ja suitsukkeista. Meillä on täällä myös kolme koiraa, joista yksi on kovin haukkuvainen ja pari muuta vähän mukavampia. Kuulemma tosin pian tulee myös kultaisennoutajan pentu taloon, sitä odotellessa! Jotain enemmän tai vähemmän villejä kissoja myös pyörii talolla. Ne ovat todella röyhkeitä, syövät Maijan ja Helin ruokia ja olivatpa jopa yksi päivä ulostaneet hyvin paljolti ympäri koko heidän kämppäänsä. Katsellaan josko niille voisi jotain tehdä. Pihalla on myös kyyhky maailman pienimmässä häkissä, ei se voi edes siipiään kokonaan avata, ja tekisikin mieleni tehdä kettutytöt mutten kehtaa kun perhe on niin mukava. Kuulin, että joidenkin suomalaisten villalla on kahlittuna kaksi apinaa, oksettavaa, en olisi sellaiseen voinut ikinä muuttaa. Muutenkin eläinten kohtelu täällä on kuvottavaa, ja jonkun näköinen rispektini vallitsevia uskontoja (entisiä luonnonuskontoja ja hindulaisuuden ja buddhalaisuuden synkretismiä) kohtaan alkaa hiipua.
Onneksi pihamme aina iltaisin valtaavat sammakot saavat painella vapaina. Perheen isä, tuttavallisesti Jusu, on myös joutunut pihaltamme joskus tappamaan kobran, joka on uhannut koiria ja tietty vieraita sekä perhettä. Joku yö Jusu oli myös mennyt pihalle herättyään ja yhtäkkiä huomannut suuren mustan kilpikonnan. Tämä oli ihmetyksen aihe, sillä koko villan alue on tarkasti aidattua, sieltä ei niin vain tulla ali tai läpi mistään. Kuitenkin unisena Jusu päätti jättää asian aamuun, hän uskoi ettei kilpikonna pääsisi kovin kauas, mutta aamulla klipparia ei enää löytynytkään mistään! Paikalliset uskovat vahvasti tällaisiin merkkeihin ja erityisesti eläinten outoon käytökseen, ne kertovat yleensä jostain tulevasta suuresta tapahtumasta. Muurahaiset, ei ne normit joita täällä painelee joka päivä, vaan sellaiset kusiaisen tyyppiset, olivat yksi päivä nousseet maan alta painelemaan pitkin terassiamme ja perhe huolestui. He olivat varmoja, että maanjäristys tai tulivuoren purkaus olisi tulossa, sillä merkkejä oli ollut muitakin. Tämä ei ole mitään huuhaata, sillä tottahan on, että eläimet käyttäytyvät oudosti ennen tällaisia luonnollisia mullistuksia: maaperästä tulee liian kuuma aktiivisen maankuoren toiminnan takia, joten mönkiäiset pyrkivät pinnalle, viileämpään. Koiria käytetään täällä vieläkin laivoilla kertomaan mahdollisista tulevista myrskyistä ja kun kiivetään aktiiviselle tulivuorelle otetaan mukaan kanoja, jotka toimivat indikaattorina hiilidioksiditason noustessa liian korkeaksi: kun kanat heittävät henkensä on aika juosta alas, nopeasti.
Toinen asia vielä eläimiin liittyen on rabies eli vesikauhu. Meille on siitä puhuttu kovasti tässä opintojen alussa, sillä se on tauti joka velloo tällä saarella vieläkin, tai oikeammin taas. Rabies oli saarelta poissa pitkään, mutta yhtäkkiä se alkoi taas levitä ilmeisesti koirien välityksellä ja on nyt iso ongelma täällä. Kulkukoiria, -kissoja, lepakoita ja rottia on täällä käsitttämättömät määrät, eikä rabieksen tarttuminen toiselta toiseen vaadi periaatteessa paljon mitään, siis eläinten välillä. Paikallisten kannalta tämä on suurempi ongelma kuin meidän rikkaiden turistien, rabies rokote ja seerumi maksavat nimittäin mansikoita eikä seerumia edes saa kuin joistain harvoista klinikoista. Meille näytettiin hyvin jäätäviä videoita lapsista jotka ovat sairastuneet tähän, en ole ehkä nähnyt mitään niin häiritsevää pitkään aikaan: lapset saavat raivokohtauksia, huutavat, kuolaavat, rimpuilevat ja samaan aikaan silmät seisovat päässä näkemättä mitään. Kohtaukset olivat kuin kauhuleffasta, enkä voinut ymmärtää miksi meille piti tämä näyttää. Henkilökohtaisesti minulle kyllä riitti se tieto, että jos et hoida puremaa ja ota rokotuksia niin kuolema sinut mitä luultavimmin niittää. Tarpeettomia tehokeinoja.
Pidin myös kovin tarpeettomana sitä toistoa kypärien käytön pakollisuudesta skootterilla ajellessa, ajattelin, että kaikki ihmiset olisivat sentään sen verran fiksuja ainakin, jos ovat vilaukseltakaan nähneet tätä liikennettä. Onneksi kaikki luokkalaisemme tietääkseni omistavat kypärän, mutta kyllä täällä joka päivä näkee niitä urpoja turisteja (veikatakseni nuoria aussimiehiä, ja vanhempiakin) ilman kypärää tai sellaiset kovin muodikkaat (lue: rumat) leikkikypärät päässä, sellaiset lentäjähatun malliset tai jotkut joissa on jotain pirun sarvia tai muita, joista mistään ei ole mitään konkreettista hyötyä kun se pää siihen katukivetykseen kolahtaa.
Liikennettä täällä voisi verrata sotatantereeseen, erityisesti erästä liikenneympyrää, jonka kautta painelemme joka päivä kouluun. Liikenneympyrästä lähtee viisi liittymää ja siinäkin on jo noin viisi liikaa. Erilaisia sotajoukkoja on noin kymmenen: joka liittymässä on ne, jotka haluavat liikenneympyrään sisään ja ne jotka haluavat ulos. Jo sisään päässeiden, ulos haluavien joukkiossa on eniten sisäisiä ristiriitoja, koska jokaisen henkilökohtainen missio on painella omaan suuntaansa oman etujoukkonsa tueksi ja kun sitä ympyrää siinä kierretään niin aina joku musta lammas onkin sisäkaarteessa, vaikka saman tien pitäisikin päästä jo kääntymään seuraavasta liittymästä ulos. Niin nämä etujoukot, ne jotka haluavat sisään ja ne jotka haluavat ulos, muodostavat rintaman ympyrän reunoille liittymien alkuun ja kaasuttelevat siinä katsoen sivusta tulevaa toista joukkoa silmiin: kumpi menee? Se joukko, jonka rivit ovat yhtenäisimmät ja jonka johtaja on rohkein, menee ensin. Mutta voi sitä, joka lähtee, mutta jonka ryhmä jää taakse, se jää sivusta tulevan joukon alle hyvin helposti. Joka aamu mennessämme kouluun saamme ihastella ja myös ottaa osaa tähän hyvin jännittävään näytelmään.
Itsehän olen siis luovuttanut skootterin suhteen (tiedän, äiti, oot varmaan iloinen :)), koska se aiheuttaa minulle niin kovasti stressiä, niinkuin lähes kaikki moottoriajoneuvot lukuunottamatta moottoriveneitä, ne on ihan kivoja. Painelen kouluun ja muualle siis Ellin kyydissä, jaetaan kustannukset fifty-fifty ja säästetäänpä siinä luontoakin (haha, ainakin yksi skoba vähemmän liikenteessä). Elli on jo tottunut loistavasti paikallisten tavoille ja paineleekin hyvin luonnollisesti autojen välistä muiden skoottereiden perässä pitkin jalkakäytäviä ja kapean kapeita reittejä ohitellen röyhkeästi (mutta kovin turvallisesti ja varmasti, ei huolta). Tiimimme toimii hyvin, itse näytän perästä käsimerkein muille kuskeille, että hei me mennään nyt ja tsekkailen myös mahdollisesti yllättäviä tilanteita varoittaen Elliä jos niikseen tulee. Myös Ellin kirotessa urpoilevia taksikuskeja tai vastaavia, hoidan turhautumisemme näyttämisen suurin elein (en nyt tarkoita siis mitään kansainvälisiä käsimerkkejä, niin alas ei ole tarvinnut sentään vajota). Kyydissä oleminen on äärettömän viihdyttävää.
Haluaisin kovasti kertoa myös teille enemmän Jususta ja tämän melkoisista elämänvaiheista, mutta kun hänen nimensä on jo salaisen poliisin tai jonkun listoilla, en ehkä oikein voi. Sen voin sanoa, että 18-vuotiaana tämä joutui muuttamaan Saksaan karkuun Suharton hirmuvaltaa aktivistitaustansa takia ja pääsi kotimaahansa takaisin vasta noin kymmenisen vuotta sitten. Ongelmitta ei paluu niin sanottuun uuteen liberalistisempaan valtioon (tai niin asioiden kuviteltiin olevan) mennyt vaan kodin ryöstöt ja sukulaisten kidutukset tekivät elämästä Jakartassa mahdottoman. Balilla hän on saanut olla melko rauhassa, täällä hänestä pitävät huolta ympärillä olevan kylän asukkaat ja Jusun vaimon nimi. Jusun vaimo polveutuu historiallisesta legendaarisesta suvusta, joka taisteli Hollantilaisia konkistadoreja vastaan 1600-luvulla, mutta hävitessään taistelun suorittivat sotilaat itsemurhan häpeänsä merkkinä. Suku ei kuitenkaan loppunut kokonaan ja jälkeläiset kuuluvat nykyään korkeaan kastiin ja nimensä avaa heille paljon ovia. Tässä ehkä tarpeeksi tällä kertaa.
Summer 2007 included TransMongolia and SE Asia. Spring 2009 Central-America as well as Colombia and Venezuela. 2010 University exchange in Indonesia and visits to nearby areas. 2014 trip was to South America and 2016-2017 was spent honeymooning in Asia. Latest trips are told in English, the ones before are written in Finnish.
Friday, January 29, 2010
Monday, January 25, 2010
Sulawesi, Pulau Bunaken
Taksilla hurautin kentälle ja maksoin tietysti tästä yksinäisen reissaajan lystistä mittavan hinnan. Kentällä oli hässäkkä päällä niinkuin aina ja myös kallista niinkuin aina. Kahvikupponen paikallista kökkökahvia maksoi melkein 2e, joten sanoin ei tälle riistolle, kun kauhistutti (koulussa sama kökkö maksaa 20 senttiä). Mukavana yllätyksenä tuli ilmainen netti, johon oli kaamea jono, kuinkas muuten, mutta pääsimpä kokeilemaan tätäkin hienoutta lopulta.
Kone oli pieni ja henkilökunta ilmeisesti yhtä minimaalisesti palkattua. Yleensä lentoemot hymyilevät niin että joskus voisi sen kuvitella tekevän kipeää, mutta Lion air:n mammat tuskin vaivautuivat moikkaamaan. Yritin kysellä jatkolennostani (reittini oli Denpasar-Makassar-Manado) ja vastaus oli aina yhtä epäselvä yes-no-maybe-I don’t care, joten jätin asian sikseen. Turvaopastus oli melkein samaa kamaa: lentoemo edessäni repeili happimaski kädessään vilkuillessaan kollegoitaan olkansa yli, tämän jälkeen hän tuli esittelemään hätäkulkutien opastuksia (koska tietysti istuin juuri siinä paikalla, niinkuin aina) kolmen penkin päästä, vilautti siis vihkosta kädessään ja sanoi, että ”you know this stuff, okay?” ”...hmm..okay!? Niin kai sitten.
Nukahdin ja sitten jo laskeuduttiinkin, mukavasti kahden metrin korkeudelta suoriltaan alas. Koneen läpi kulki hätääntynyt kohahdus. Sitä ei kuitattu millään kohteliailla sanoilla. Lähtiessämme koneesta jaksoi yksi emännistä juuri ja juuri sanoa ..kasih kokonaisesta Terima kasih:ista eli kiitoksesta.
Makassarin kentällä olin kai outo näky, naiset kun täällä ei kovin yksin matkusta, ainakaan valkoiset sellaiset. Onneksi odotus ei ollut pitkä ja jatkettiin samalla viehättävällä koneella ja miehistöllä Manadoon. Jännäilin kovasti oliko Chris päässyt vastaan, sillä tämä oli viettänyt Bunakenilla jo pari päivää ja viimeisessä teksiviestissään oli maininnut ettei lauttaa ollut mennyt sinä päivänä ollenkaan. Vaan huh, vastassa oli, en tosiaan olisi jaksanut lähteä kikkailemaan Manadoon yksin pimeässä keskellä yötä (tästä olin vielä onnellisempi seuraavana päivänä oikeasti nähdessäni Manadon). Chris oli loppujen lopuksi löytänyt jonkun paikallisen kalastajan, joka oli heittänyt hänet ilmaiseksi yli. Ei huonompi.
Juu, Chrisin valitsema yösija olikin vähän toista maata mihin sitä on yleensä tottunut. Superresortti kaukana Manadosta ja palveluun kuului tietysti auto ja kuljettaja. Hotellin suloiset työntekijät ottivat meidät vastaan iloisella ”Ooh, Hello Mister Christoph!”-lausahduksella. Illalla safkailtiin resortin raflassa, mutta väsy iski nopeasti päivän kouluilun ja reissailun jälkeen.
Yöllä heräsin enkä tiennyt yhtään missä olen.
Hulppean aamupalan jälkeen tsekkailtiin resortin mestoja, mutta low season ja siitä johtuva ihmisten vähyys sai sen näyttämään aika karulta. Satamassa oli puoliksi uponnut jahti, jonka perässä kelluivat vielä kaksi 85-heppaista, toimivan näköistä moottoria. Mielenkiintoista.
Lähdettiin Manadoon ja kyllä, se oli aika kaamea kylä. Pankkeja pankkien perään ja tuijottelevia ja huutelevia paikallisia, sinisiä microlet-minibusseja oli kadut täynnä, silmänkantamattomiin ja joka puolella haisi pilaantuneelle. Etsiydyttiin lautalle, jossa meno oli toinen. Vanhat paikalliset leidit pelasivat korttia ja lauloivat kovaan ääneen Mariasta ja Joritzista, nauroivat ja tanssivat ja meininki oli katossa. Nukahdeltiin vuorotellen noin tunnin kestävällä matkalla kunnes oltiin sitten perillä, mutta ongelmitta ei rantaan päästy tietenkään. Oli laskuvesi eikä iso botskimme päässyt kovin pitkälle, niinpä kapteenimme hyppäsi veteen ja lähti hakemaan pienempiä veneitä. Niitä tuli kaksi ja lastauduttiin niihin. Ei nekään kovin pitkälle päässeet ja viimeiset pari sataa metriä kahlattiin satojen meritähtien peittämään pohjaa pitkiin rannalle.
Otettiin ojekit eli mopotaksit Daniel’s nimiselle diveshop/rafla/guesthouselle. Se oli melkein täynnä, joka oli hyvä merkki, sillä majoituksen hintaa kuuluu joka puolella Bunakenia myös kolmasti päivässä tarjottava ruoka ja mitä enemmän ihmisiä on syömässä, sitä enemmän ja parempaa ruokaa laitetaan. Paikan päällä kuuluivat taas iloiset ”Hello Christoph!!” ”Chris!!” ”Whadup dude!!?” huudot, hän kun oli aikaisemminkin majoittunut täällä. Kivoja ihmisiä.
Bungalowi ei loistanut hohdokkuudellaan, mutta samapa tuo. Paitsi kyllä se itseasiassa vähän häiritsi kun satoi, koska se tarkoitti että sisällä satoi myös. Mutta ei kai me pienistä. Ruoka oli mitä loistavinta, useimmiten tarjolla oli riisiä, kasviksia eri soossissa ja kalaa, oi että mitä kalaa. Bunakenin kalastajat tuovat ensin saarelle tuoreimmat ja parhaimmat kalat, tämän jälkeen he lähtevät viemään loppuja Manadoon, jossa paikalliset ostavat lopuista parhaat ja kuulemmat viimeiset huonoimmat (eikä enää kovin tuoreetkaan) lähtevät kansainvälisille markkinoille, ja sitten niitä myydään meidän kalatiskeillä Suomessa. Hahah. Tarjolla oli parina iltana hervottomia kokonaisia grillattuja petokaloja palmunlehtipedillä ja myös kookosmaidossa kiehautetut kasvikset tekivät aina kauppansa.
Ensimmäisen illan hulppean aterian jälkeen maisteltiin pari Bintangia jo valmiiksi todella jurrissa olevan irkkukundin ja tämän kiinalaisen absolutisti tyttöystävän kanssa. Irkku olikin hyvin stereotyyppinen irkku kaikin puolin: mukava jätkä mutta aivan mahdottoman mahdottoman konservatiivinen ja aivan mahdottoman humalassa. Keskusteltiin muun muassa seuraavista topiceista: muslimit (irkku: ”ei minareetteja, ei muslimeita ei mitään meidän maahan eikä eurooppaan, ne on hulluja ja vaarallisia ja..” saatte ehkä kuvan), homoseksuaalit (irkku: ”homoseksuaalisuus on geneettistä” voi jumalauta...) ja tietysti abortti (voittekin jo ehkä arvata irkun mielipiteen aiheesta). Aiheet juontuivat toinen toisistaan kovin arvaamattomasti, itse olin valmis lähtemään koko hommasta ulos, mutta toisaalta keskustelu oli aika huvittavaa, irkku nimittäin osasi aika hauskoin sanakääntein (tosin täysin tyhjin sanoin) selittää itseään. Naureskelin kun kundi alkoi puhua kuinka omat tietoni ovat telkkarista ja lehdistä, että hän kun on nähnyt maailmaa niin hän kyllä tietää. Kysäisin sitten huvikseni, että kuinkahan monessa maassa tämä on mahtanut käydä. Vastaus oli 35. Samaan kysymykseen vastasin itse, että 50 eikä kundi uskonut ensin korviaan ”15?” ”Nope, FIFTY” ”What have you been, airport hoppin’ or whut?” hehehh. Koko keskustelu käytiin onneksi hyvin sulassa sovussa ja sovittiin että oltiin vaan sitten eri mieltä. Irkku osti kaljan toisensa perään, ei vain itselleen vaan myös meille vaikka oltiin jo oltu menossa nukkumaan parisen tuntia, joten pikkuhiljaa alettiin tekemään lopullista lähtöä kun jätkän puheesta ei enää saanut selvää ja kaljaa oli itsekin jo juonut ihan tarpeeksi. Yksi kokonainen jäi pöydällekin meiltä.
Aamulla oli vähän vässähtänyt olo, mutta ei auttanut, lähtö sukeltamaan oli 8.30. Aamupalaa nassuun ja menoks. Fukui oli ensimmäinen divespottimme, se oli hieno paikka, jossa matalan koralliriutan reuna sukelsi yhtäkkiä syvälle noin 30 metriin. Droppi oli täynnä upeita koralleja, kaloja ja muita merenotuksia. Chris ei ollut sukeltanut neljään vuoteen, joten ensimmäinen sukellus meni häneltä hieman ohi, mutta itse olin taas kyllä niin omassa elementissäni. Ensimmäisen sukelluksen huippukohta oli kyllä ehdottomasti black tip shark eli noin 2 metrinen hai! (Huijaankohan? Kyllä se ehkä oli jotain pari metriä, ei mikään superiso, mutta sai kyllä rispektini). Virtaus tosin sukelluksen puolvälissä tuli tuimana vastaan ja siinä saikin jo sitten tehdä töitä että pääsi eteenpäin, se tuntui hurjalta. Toinen sukellus hoidettiin Sachiko nimisessä spotissa, jossa myös upeita koralleja. Huippuspottauksena oli MERIKILPIKONNA, ensimmäinen näkemäni! Olin niin onnellinen :D Kesken dyykin kävi kuitenkin niin, että noin 20 metrissä en saanutkaan enää oikean korvani painetta tasattua ja kipu alkoi yltyä vaikka en alemmaksi tietenkään enää pyrkinytkään. Yhtäkkiä kuului poks ja vihlaisi niin, että meinasin huutaa. Tämän jälkeen korva ei enää oikkuillut sukelluksen aikana, mutta pinnalla kyllä. Takas tullessa poltin koipeni kolmen minuutin laivan kannella auringossa istumisen aikana.
Illalla meidän piti lähteä vielä yösukellukselle, mutta fikkareita ei ollutkaan tarpeeksi, joten päätettiin sitten jättäytyä pois. Oltiin ajateltu korvata yösukellus seuraavana aamuna, mutta korvani epänormaalin olotilan takia päätettiin tyytyä snorkkelointireissuun. Ihan hyvä, koska sukellus olikin itseasiassa odotettua kallimpaa, kävi myöhemmin ilmi. Vuokrattiin kolmen ranskalaisen kanssa vene ja lähdettiin snorkkeloimaan. Chrisillä oli mukana kaverinsa olympus-kameran, jonka sai viedä 3-4 metriin ja koska en oikeen diggaa sukellella kovin syvälle snorklatessani niin sain sitten valokuvaajan pestin. Se olikin aika hankalaa, mutta ehkä joku niistä kuvista onnistui, ehkäpä myös näette niitä myöhemmin, tää netti on niin kämänen, että hyvä kun mailin saa kirjotettua.
Eksyttiin tietysti muista snorklaajista ja noustiin pinnalle jossain vaiheessa vain nähdäksemme, että botski on ajamassa meistä kauas pois päin. Hienoinen paniikki iski kun muisti sen leffan niistä sukeltajista, jotka jäivät merelle ja heittivät veivit. Kyllä se sitten pysähtyi ja lähdettiin snorkkeloimaan venettä kohti kun taas seuraavalla katsauksella oli se jo aivan toisessa suunnassa. Mitähän ihmettä? Chris hermostui ja vislasi niin kovaa kun ääntä lähti ja kyllä se kuski sitten spottasi meidät ja tuli hakemaan. Huh :) Toinenkin snorklaus oli huippu, paljon vedenalaista elämää ja värejä ja kaikkea. Vaikea tässä sen enempää kuvailla.
Aamulla oli lähtö kotiin. Ei huvittanut. Oli sunnuntai, joten jouduttiin vuokraamaan kallis privaattibotski. Oltiin tyhmässä Manadossa jo ennen kymmentä ja lentoni lähti vasta 14.00 eikä Chrisin bussikaan Gorontaloon lähtenyt kun vasta joskus tuntemattomaan kellon aikaan niin mentiin netteilemään ja safkaamaan. Joku paikallinen heppu tilasi kuljetuksen kentsulle ja niin läksin taas kalliisti kohti kotia. Lentokoneesta näin Sulaweden upean saaren ja Togien Islandsit, jonne Chris oli matkalla. Sitten nukahdin. Makassarissa sain paljon kavereita odotellessani vaihtolentoa, tällä kertaa onneksi naispuolisia. Garuda oli myös onneksi huomattavasti parempi kuin Lion Air, joten ruokaa tuli pöytään eikä edes tipahdeltu. Koti oli kyllä kullankallis kun siellä odotti Elli ja tietty Ossi, Maija ja Helikin. Yusiu ja Puteri (perheen isä ja äiti) huudahtivat iloissaan ja tulivat ottamaan minut lämpimästi vastaan. NanYin pojallakin oli kuulemma ollut jo ikävä.

Sunday, January 24, 2010
Arjen alkua
Lauantai meni aika väsyneesti, ei kai tehty mitään muistaakseni. Paitsi joopas, kaikki muut lähti biitsille, mä jäin skrivailemaan ja nukkumaan himaan. Iltapäivällä mentiin ostoksille Kutalle ja syömään myös paikalliseen pieneen Warungiin (eli ravintolaan): niissä on vaan parhaat nasi gorengit ja mie gorengit ja muut ja hinta ei ole kovin korkea (n.40 senttiä annos).
Sunnuntaina lähdettiin surffaamaan! Anna ja Suvi jäivät ottamaan aurinkoa joten minä, Elli ja Ossi jätettiin kamat heille ja otettiin laudat. Elli ja Ossi olivat ensimmäistä kertaa laineilla, joten Ossi päätti ottaa opetuksen, Elli tuli ihan itsenäisesti oppimaan. Kova tuuli, joka oli puhaltanut kuulemma jo monta päivää, sai aallot tosissaan korkeiksi ja tuntui aluksi hieman kuumottavalta lähteä painamaan sinne merenkäynnin sekaan. Taidot olivat myös ruosteessa ja lautakin mallia pieni ja kiikkerä eli alusta ei meinannutkaan tulla mitään, mutta sitten kun sai sen ensimmäisen aallon alle ja keikkui siinä laudan päällä niin ilo oli kyllä suuri. Vaan väsymys iski nopeasti, aallot pyörittivät pitkin merenpohjaa ja kädet alkoivat painaa pian, joten päätettiin, että yksi tunti riitti, mutta kaikki olivat niin onnellisia tästä hienosta lajista, että päätettiin tulla pian uudestaan.
Saatiin skootterit myös alle sunnuntaina, joten niitähän piti lähteä testamaan. Okei, oon viimeksi ajanut skootterilla Laosissa 2007 ja muistan, että se oli melko kuumottavaa, lissu muistaa saletisti myös ;) enkä muutenkaan välitä kovasti moottoriajoneuvoista, joten ahdisti jo valmiiksi. Ja eiköhän tankit olleet tyhjiä, joten saman tien piti painella Balin KAMMOTTAVAN liikenteen sekaan etsimään bensistä. Liikenteestä sen verran, että sääntöjä ei ole, se joka ajaa lujiten menee eka ja väistäminen tapahtuu ihan vaan mututuntumalla, veikkaamalla voittaa, töötti soi ja skoottereita on tiellä jokunen miljoona. En haldannut edes sitä yliherkkää kaasukahvaa vielä, joten kyllä, pelotti aivan helvetisti. Selvittiin kuitenkin hengissä takaisin, bensistä ei ikinä löydetty, joten ostettiin petroolia absolut vodka-pulloista tien varresta ja sitten treenailtiin vielä hiukka omilla kuoppaistakin kuoppaisemmilla kotiteillämme. Testattiin myös kyysäämistä, Elli siis ajoi, minä olin kyydissä, ja se sujui loistavasti. Sovittiin, että mennään maanantaina kouluun tälla keinoin. Illalla tein kotikeittiössä nuduja muiden lähdettyä shoppailemaan ja raflailemaan.
Maanantaina alkoi sitten se oikea koulu ja Suvi ja Anna lähtivät Gileille reissuun. Naapurikämppämme Heli ja Maija tiesivät reitin kouluun, joten päätettiin, että seurataan heitä, niin päästään ainakin perille. Aijai, läheltä piti tilanteita oli ehkä parisen kymmentä, mutta nautiskelin Ellin kyydissä olemisesta hehheh. Bahasa Indonesian tunti oli sekava naisopettajamme opastuksella vaikka kieli jo jotenkin tutulta tuntuikin. Matkailun kurssi olikin sitten jo vähän liian helppoa kamaa, niin basiciä että.
Koulun jälkeen lähdettiin Maijan, Helin, Ellin ja Ossin kanssa poliisiasemalle hankkimaan paikallisia ajokortteja. Mentiin taas parisen poliisiasemaa läpi ennen kuin löydettiin oikea paikka. Itseasiassa kirjoitin tähän pidemmän stoorin poliisin toiminnasta aiemmin, mutta päätin sensuroida tekstin kaikkien kuulemieni tarinoiden jälkeen, sanavapaus on täällä hieman erilaista kuin meillä, joten korruptiotarinat jäätköötte sikseen. Poliisi on ystävä jne.
Tiistaisen koulun jälkeen mentiin taas surffailemaan Ellin, Helin ja Maijan kanssa. Tällä kertaa surffaus menikin jo aivan loistavasti! Loppupeleissä sain melkein kaikki aallot mitä yritin ja niin sitä vaan alkoi oppia lukemaan aaltoja ja fiilistä muutenkin. Hienoa, jäi kyllä hyvä (vaikkakin suolainen) maku suuhun!
Keskiviikon workshopissa oli aiheena Janur eli palmunlehdistä askartelua, se oli hauskaa vaikka itsehän tein kyllä vahingossa ihan oman designin heheh. Paikalliset opastajat repesivät sitä näyttäessäni. Kiitti. Olin suunnitellut lähteväni suoraan skolesta kentälle ja kohti Sulawesiä, mutta päästiinkin niin aikaisin, että hilpsin vielä kotiin nauttimaan altaastamme ja Ellin seurasta tietty. Kerron teille Sulawesistä myöhemmin!

Saturday, January 16, 2010
Bali Baby!
No niin, saavuttiin aamulla aikaisin Balille, josta taksilla Kutan keskustaan ihmettelemään kaikkea sitä kaaosta. Istuskeltiin rinkkojen kanssa kaffella ja tuntui että kuumuus iski täällä vielä kovemmin kuin Thaimaassa tai Malesiassa. Lähdettiin etsimään tietämme meille suositeltuihin pariin hotelliin Poppies Lane 1:llä. Ensimmäinen oli liian kallis ja toinenkin aika mutta jäätiin sinne. Uima-allas ja kaikkea älytöntä. Mentiin tsekkailemaan biitsiä ja voi mikä hirvitys se olikaan, kuolleita kaloja joka paikassa, roskaa ja yök, se oli kammottavaa. Tavattiin Ellin ystävä Sini, hengailtiin hetki, käytiin jopa uimassa (miksi, hyh?) ja sitten sovittiin treffit Sinin ja tämän paikallisen poikaystävän kanssa illaksi. Syötiin ja tutkittiin katuja, jotka olivat täynnä skoottereita ja ihmisiä tuputtamassa milloin mitäkin.
Illalla lähdettiin paikalliseen rokkibaariin hengailemaan Sinin ja tämän poikaystävän ja joiden sen kavereiden kanssa, kuunneltiin livebändiä ja juotiin parit Bintangit siinä sitten. Päätettiin kuitenkin vaihtaa paikkaa ja löydettiin huippu karaokemesta, jossa ostettiin hirmumukilliset ”Jungle Juicea”, ihan maukasta oli. Siinä sumassa tutustuttiin kolmeen kundiin jotka olivat myös tulossa opinnoimaan kanssamme joten hengailtiin sitten hetki siinä kimpassa. Myös yksi paikallisista kundeista ensimmäisestä baarista liittyi seuraan ja yritti kovasti hakkailla Elliämme, tosin turhin toivein. Kotimatkalla kävikin sitten vähän hassummin. Siinä kävellemmessämme Poppiesia kotiin päin tuli moottoripyörä takaa, viilsi Ellin laukun hihnan ja paineli karkuun laukku mukanaan. Siinä meni sitten känny, vähän rahaa ja kamera ja huoneemme avain. Onnionnettomuudessa silti, passi ja kortit oli turvassa kotona ja kuvia reissusta oli myös Suvilla, joten jotain jäi silti.
Seuraavana päivänä piti lähteä pollariasemalle aamupalan ja hotellin vaihdon jälkeen ja kierrettiin ehkä kaikki Kutan alueen poliisiasemat, mm. poliisin infopiste, jossa ei voi tehdä mitään...anteeks mutta siis mitähän tarkotusta tällasella pisteellä nyt sitten on :D?? Kun tämä oli hoidettu painelin itse päikkäreille uuteen puolet halvempaan hostlaamme, Elli ja Suvi menivät shoppailemaan Ellille mm. uuden puhelimen ja meille kummallekin paikalliset liittymät. Illalla käytiin syömässä vielä surffibaarissa, siellä näytettiin jotain surkeaa komediaa.
Kuta alkoi pistää pään sekaisin ja kaipasimme jotain rauhallisempaa, joten sanoimme Kutalle sayonarat ja lähdimme Seminyakkiin, noin 10km Kutasta. Ah mikä rauha, huokasimme ja olimme onnellisia tästä muutoksesta. Kirjauduttiin sikahintaiseen hotelliin (no okei 12e, uima-allas, superluksus, mutta enivei) ja nautiskeltiin siitä kaikinsydämin. Kierreltiin päivä lähihuudeja, jotain pientä shoppailua ja tsekattiin biitsi joka oli jo edistystä Kutasta mutta aikapas roskainen sekin! Syötiin maittavaa paikallista safkaa illalla ja jännitettiin seuraavan päivän koulunalkua.
Aamulla otettiin cäbi koululle enemmän kuin hyvissä ajoin ja oltiin ensimmäisinä perillä. Orientaatio pidettiin isossa ja hienosti koristellussa salissa, jossa esitettiin mm. balilaista perinnetanssia ja musiikkia. Saatiin lounasta ja kaikkea ja lähinnä itse kyllä kyllästyin kovasti sillä orientaatioasiat olivat jo kokonaisuudessaan kovin tuttuja. Paitsi saatiin me myös lukkarit hahah, koulua on 8.30-12.30 ma ja ti, keskiviikkosin vielä pari tuntia tähän päälle, joka toinen torstai on ekskuja lähialueelle ja that’s it. Juu, riittää aikaa lomailuun ainakin. Onneksi bahasa indonesian kurssia on pari kertaa viikossa niin ehkä siitä saa jotain sitten irtikin! Jos vaikka oppisi keskustelemaan, sanavarastoni ei ihan vielä riitä kovin avartavaan chattailuun. Muut opiskelijat vaikuttivat kovin perussuomalaisilta, paljon oli kaveriporukoita ja pariskuntia, jotka pidättäytyivät omissa poppoissaan. Huoh. Onneks mulla on Elli. Oli siellä tietty huippumukaviakin tyyppejä, ehkä tää alku on vaan vaikeeta kun pitää juroilla.
Koulun jälkeen osa porukasta oli lähdössä kämppiä katsomaan, joten liittäydyttiin seuraan ja huh mitä villoja meille esiteltiinkin. Toinen toistaan isompia huviloita uima-altaineen ja aamupalatarjoiluineen. Ehkä kuudessa paikassa käytiin mutta ne kaikki olivat melko kalliita ainakin jos halusi oman huoneen, joten alettiin jo hieman menettää toivoamme. Mutta onneksi Farah, joka meille kämppiä esitteli, tiesi vielä yhden paikan. Olin myyty! Perhe joka villaa vuokrasi, ja joka myös asuu samassa pihapiirissä, oli aivan loistava. Mies, Yusiu on hyvin avulias, osaa englantia ja muutenkin vaikuttaa todella rehdiltä kaverilta, hänen vaimonsa on ihanan hymyileväinen, sellainen ihminen joka saa omalla hymyllään hymyn muidenkin kasvoille ja sitten vielä Nang Ying (kirjoitusasu on kyllä tuntematon), pieni poika, hyvin utelias ja reipas, hengailee meidän kanssamme aina silloin tällöin ja otti heti kädestä kiinni ensimmäisenä päivänä. Jep, ja kämppä itse on niin kodikas, ei samanlailla kliininen kuin edelliset kämpät vaan miellyttävä ja sellainen jossa uskaltaa asuakin. Pihalla on iso uima-allas, aurinkotuoleja, pöydät ja tuolit ja kaikki. Sain myös oman huoneen Ellin ja Ossin päättäessä että he nukkuvatkin samassa huoneessa, joten tämä sopi minulle hyvin. 300 euroa tästä lystistä saa maksaa, enemmän kuin oletin, mutta paratiisihan tämä on toisaalta. Saa hieman enemmän vastinetta asumistuelle kuin Helsingissä. Ja voi elämä, siivous kuuluu palveluun ja vessa on kuin mitä parhaimmasta luksushotellista. Itseasiassa siivojat kävivät juuri ja pyytelivät anteeksi olemassaoloaan, hävetti. Kiittivät myös lähtiessään.
Torstaina orientaatio jatkui ja miten tylsää se olikaan, jotain trooppisia tauteja käytiin läpi ja kaikki samat asiat mitä edellisenäkin päivänä. Huoh. Jep mopolla on vaarallista ajaa ja joo poliisi on korruptoitunut ja blaah. Ehkä tästä joillekin oli hyötyä, mutta itse koin asiat jo itsestäänselvyyksinä. Onneksi päivä ei ollut pitkä, joten paineltiin hotellille, jossa oltiin vielä yksi yö, muutto oli vasta perjantaina. Shoppailtiin koulukledjuja, siellä kun ei voi olla hippirääsyissä (eikä mulla tietenkään mitään muuta ollutkaan mukana) ja syötiin hyvin.
Perjantaina muutettiin heti aamusta sisään ja Elli paineli lentokentälle ystäväänsä Annaa vastaan. Itse aloin havitella lentolippuja Sulawesille. Tajusin, että meillä olisi pitkä viikonloppu edessä seuraavalla viikolla ja Bunaken saari kuulosti aika hyvältä, siellä kun on huippusukellusta ja kaikkea ja sveitsiläinen ystäväni oli siellä myös sukeltelemassa, joten mikäs siinä. Yusiu tuli tietty apuun kun en saanut lentoja netistä varattua, hän soitti matkatoimistoon, josta sitten kundi tuli kotiovelle tuomaan liput! Hyvää palvelua.
Kokkailtiin itse safkat päivällä, olipa mukavaa taas tehdä ruokaa pitkästä aikaa. Ostettin pari kaljaa illalla olevia tutustumisbileitä silmällä pitäen. Kyllä oli rentouttavaa, vatsa täynnä, muutto ja kämppäahdistus poissa, kalja kädessä lekotellen uima-altaassa. Why not. Otettiin taksi baarille, jossa tutustumisbileet olivat ja siellä olikin jo melkein koko poppoo. Ihan kivat bailut, mutta jotenkin täällä ehkä kuumuus aiheuttaa sen, että alkoholi tuo esille vaan väsymyksen. Kauhuklubilla oleskelun jälkeen päätettiin, että lähdetään himaan. Ah koti! Meidän koti on paras!

Wednesday, January 13, 2010
Kuala Lumpuriin!
Aamuinen lähtö paratiisisaarelta oli surkea. Tästä alkaisi oma matkani yksin eteenpäin, mikä oli sinänsä jännää kyllä, mutta olisi siellä saarella voinut loisia vielä kauemminkin. Chrisin destinaatio olisi Thaimaan Raileh, jossa pääsee kipuamaan kallioille, ei kuulostanut hullumalta sekään. Botski lähti 8.30 joka oli liian aikaisin varsinkaan kun tavarat ei tietty ollu pakattu edellisiltana. Veneiltiin siis takaisin Pakbaraan, jossa minut ohjattiin parin sakemannin kanssa taksiin, Chris jäi etsimään omaa tietään.
Pääsin Hat Yain juna-asemalle, jossa olin ilmeisesti jotenkin kummaksuttava näky. Ihan kuin alasti oisin käppäillyt steissillä, samanlainen fiilis (en oo tosin kokeillut, mutta voisin kuvitella). Hengailin aluksi parin tsekkiläisen kanssa, joista toinen ystävällisesti hääti pari rinkkani pesiytynyttä torakkaa, kuvottavaa. Heidän lähdettyään joku paikallinen renttu tuli jubailemaan, mutta valitettavasti oma thaini on melko huonoa ja tän jätkän englanti ei myöskään sujunut. Yritin lukea LP:tä ja ignoorata tämän innokkaan kundin, mutta ei se mihinkään lähtenyt, tuijotteli vaan kirjaa olkani yli. Jep. MUUTEN, bahasa indonesian alkeet on jo hallussa vaikkei koulu ole edes alkanut, Chris oli hyvä opettaja. Osaan muun muassa tinkiä, numerot on tutut jo kaikin puolin ja myös perus minun nimeni on, onpa kuuma, hyvät päivät ja muut vastaavat onnistuu loistavasti. Thainumerot opin myös ja tietty kysymään hintoja ja sellaista pientä. Mutta ei sillä paljon paikallisten kanssa jubailla. Ois pitäny opetella sanomaan, että Joo joo naimissa olen, turha ahdistella kaveri.
Onnekseni bongasin länkkärikundin, jonka avulla pystyin jättämään thaikkukundin rannalle ruikuttamaan. Tämä länkkäri oli itävaltalainen kaveri, vaikutti ihan mukavalta ainakin aluksi, mutta pian kävi ilmi että tätä kundia ei kyllä miellyttänyt mikään: ”ihmiset täällä on niin outoja, varsinkin kambodzalaiset ” (mitäh? Kambodzalaiset on jotain mukavimpia ihmisiä ikinä!), ”tää ruoka on pahaa” ”tää juna on huono, jengi meluaa, missä on ravintolavaunu” jaada jaada jaa. Meni hermot jo ennen kun junaan päästiin ja onnekseni olin toisessa vaunussa. Yritin ostaa itselleni petiä yöksi, se kun oli niin halpa myös, mutta ne oli loppuunmyyty, joten sain istumapaikan jonkun malesialaismiehen vierestä. Kovin avulias jäbä ja osasin englantiakin, mutta päikkäreitä ottaessani alkoivat kundin kädet käydä vähän liian lähellä ja argh mikä ahdistus, yksin reissaaminen mimminä on kyllä joskus hieman rankkaa. ONNEKSI päästiin Thaimaan ja Malesian rajalle, jossa pääsin hetkeksi eroon vierustoveristani. Istuskelin laiturilla venttailemassa junaa helppojen rajaselvitysten jälkeen kun paikallisen perheen äiti tuli tarjoamaan minulle litsinkaltaisia hedelmiä. Olin ottamassa yhtä, mutta ei, koko nippu oli minulle :D Terima kasih!!
Onneksi noin parin tunnin matkan jälkeen vierustoverini jäi pois junan kyydistä, joten sain kaksi penkkiä itselleni ja ai kuinka mukavasti nukuinkin tämän jälkeen, aamun saakka, heräsin ehkä puolituntia ennen KL sentraalia. Kello oli noin kuusi aamulla ja etsiskelin kovasti tietäni Golden Triangelille KL:n keskustaan ja minut ohjattiinkin oikeaan junaan ja tämän jälkeen ihme kyllä löysin tieni myös Monorail-asemalle ja pääsin Bukit Bintangille, jossa hostlamme oli. Meni kauan ennen kun löysin hostellin, koska sen kyltti oli niin minimaalinen.
Hostellilla tsekkasin itseni dormiin ja kyselin kahdin suomalaisen mimmin perään, Ellin ja Suvin. Ellin kanssa oltiin oltu yhteyksissä kun hänkin on tulossa samaiseen opiskelijavaihtoon ja Suvi oli reissussa mukana ihan lomailumeiningeillä. Tytöt nukkuivat vielä eikä minunkaan petini ollut vielä valmis, joten kyselin suihkun perään, mutta vastaus oli aika tyrmäävä: sun huone ei oo redi niin sillon suihkuun ei voi vielä mennä, tai voi mutta se maksaa. Siis mitähän ihmettä??? Mä olin jo tsekannut sisään ja maksanut ja kaikkea, voi jumalauta. Söin nöyrästi aamiaista ja sitten menin koputtelemaan tyttöjen ovelle! Siinäpä tavattiin sitten, oli hienoa! Mimmit menivät aamiaiselle, itse sniikkasin salaa suihkuun ja sitten sovittiin että mennään tsekkailemaan kaupunkia. Tutkittiin läpi Chinatown, Little India, käytiin Petronasissa safkamaassa (ylös ei päästy kun liput oli loppuneet jo) ja käveltiin myös KL: Toweriin, joka oli mulle hieman hintava, mutta tytöt kävi ylhäällä asti. Kuuma oli ja kävely veti voimat veks, joten jäin dormiini ottamaan päikkärit. Illalla käytiin vielä syömässä ja tavattiin Ellin frendejä, joiden kanssa käytiin juomassa yhden surkeat malesialaiset kaljat (Changia tuli ikävä). Olin jo menossa nukkumaan kun tajusin, että hei, KL:ssä on ilmainen langaton melkeen kaikkialla, loistavaa. Huoneessa tuli tässä vaiheessa käymään kundi joka kertoi kattoterassilla olevista bileistä, joten liittäydyin seuraan ja aussikaveri tarjosi kaljankin. Aikainen aamu kuitenkin pelotti, joten menin tämän jälkeen nukkumaan. Sitten olikin Balin aika!

Monday, January 11, 2010
Koh Bulong Lay chillaus
Chris oli kuullut ystaviltaan hyvia sanoja tasta pienen pienesta batman-merkin muotoisesta saaresta, joten paatettiin etta alotetaan ainakin silla. Koh Lipelle menemista oltiin pohdittu myos, mutta kun luettiin etta se on privaattiomistuksessa ja tuhoutumassa par'aikaa niin paatettiin jattaa se valiin (vastuullista matkailua niin paljon kun pystyy ;)).
Aamulla vatsa kurni kurnimistaan kun edellisillan safkaaminen oli jaanyt valiin. Lahdettiin siis biitsiravintolaa kohti ja huh! Kimmeltavan keltainen hiekkaranta palmuineen oli siina ja turkoosivesi ja kaikki (ihmettelin tata joka aamu, aina se tuntui vaan niin upealta).
Vaikea sanoa mitaan johdonmukaista talta ajalta saarella, se meni lahinna vaan ollessa. Vasymys ja minua vaivannut ruokahaluttomuus (joku popo tietty heti tarttui matkaan, perussetti) vetivat aika passiiviseksi, mutta mikas siina, parempaa paikkaa tallaiselle olemiselle on vaikea loytaa!
Aamu-uinti kuului tietysti ruuteineihin, vesi oli taydellista ja aaltojakin loytyi. Alkuviikko hengailtiin sveitsilainen nuorenparin kanssa, joku ilta juotiin pari kaljaakin ja pulahdettiin kaikki youinnille ja tsekkailtiin fosforia, jota vesi oli taynna, mageeta. Suomalaisen pariskunnan kanssa hengailtiin myos ja joidenkin saksalais-itavaltalaisten kanssa. Koko saari oli taynna ruotsalaisia, kai joku niiden Lonely Planettia vastaava oli suositellut tata saarta. Kanon bra!
Yksi paiva kappailtiin saaren toiselle puolelle biitsille, jonka korallihiekka oli hieman karheampaa. Rannan teltoissa asui pari pienta poikaa, toinen juuri oppinut kavelemaan, toinenkin pieni mutta melkonen apina. Keinun isomman kanssa rantsukeinussa ja Chris opetti leipienheittoa (ei ne pojat ihan hoksannu sita jujua, mutta hauskaa niilla oli). Tutustuttiin myos The Rock baarin Mokkiin, joka oli hyva tyyppi. Tarjosi Changinkin kun selvitin jokun baarikikan, hehheh.
Yhtena iltana kaytiin Thai-massagessa, oli superrentouttavaa ja sitten naureskeltiin raflan ladyboylle, joka oli niin neiti etta, suuttui kun ei syoty jotain kasviksia, jotka tekee hiuksista kauniit. Heh. Yritettiin kovasti etsia botskia joka veisi meidat snorkkeloimaan, mutta ois haluttu enemman porukkaa eika sitten oikein loydetty ketaan eli jatkettiin chillailulinjalla. Aurinko paistoi aina tappavan kuumasti ja lasten kanssa telmiessa unohdin laittaa rasvaa ja poltin kateni (hyvin perussettia taas). Parina iltana tosin ukkosmyrsky yllatti ja vetta tuli tupaten taydelta (kirjaimellisesti, ei se bungalowi oikeen pitanyt ja kattokin vuosi suoraan Chrisin hammockiin).
Siinapa suurinpiirtein sen saaren tapahtumat tai ainakin paapointit. Hienoa oli ja rauhallista ja mukavaa, mutta sitten pitikin aloittaa yksinainen matka kohti Hat Yai:ta, josta junalla yon yli Kuala Lumpuriin!! Siita lisaa myohemmin.

Saturday, January 9, 2010
Mighty Bangkok vol 2. ja matka Bulong Laylle
Chris luuli, että mä kuolin. No olokin oli aika sen mukainen enkä ollutkaan ihan varma että nukahdinko vai pyörryinkö enää siinä vaiheessa. Kaikki alkoi kuitenkin Bangkokista, jonne vihdoin pääsin Eva Airin kyydissä kaksikerroksisessa jumbojetissä. Rinkkakin oli kaikkea todennäköisyyttä vastaan päässyt kyytiin ja tuli ensimmäisenä hihnalta. Ruotsalais-thaimaalainen pariskunta neuvoi minulle bussin jolla pääsisin Sukhumvitille (kuka nyt millään taksilla kulkee, hä?) ja astuessani ulos lentokentän ovesta kostean kuumaan Bangkokin ilmaan auringon juuri noustessa tiesin olevani ihan oikeassa paikassa. I <3 Bangkok.
Bussissa tulvi tuttuja tuoksuja ja hajuja ja ne taas saivat aikaan superfläsäreitä Kambodzasta ja muualta edellisilta reissuilta ja liikutuin ihan sydänjuuria myöten. Bongasin pian timman busseilun jälkeen hyvin tutun kadun ja kiiruhdin kuskia pysäyttämään. Se oli se oma vanha kotikatu Soi 1. Fiilistelin matkalla tuttuja huudeja kävellessäni niin ikään tuttuun ja turvalliseen Soi 1 guest houseen. Olin juuri kyselemässä sveitsiläisen nuoren miehen perään kun sieltä hän jo saapuikin. Voi hitto, olipa nasta nähdä taas yli kahden vuoden jälkeen. Mahdottoman sama kaveri se siinä seisoi kun sillon jo Mongolian aikoihin. Sitten olikin pakko ottaa pikasuihku uuvuttavan matkan jälkeen. Aamupala nautittiin starbucksissa.
Meillä oli missio jonka päämääränä oli keksiä, että minnehän ihmeeseen sitä oikein sitten menisikään. Hyvässä sovussa oman tietämättömyyteni kanssa hyväksyin Chrisin ehdotuksen Koh Bulong Lay (tai Leh) saaresta, rotsi auki meinigillä siis mentiin. Tsekattiin hostellilta bussi neljältä Surat Thaniin yön yli (virhe) ja sitten lähdettiin skytraineilemaan ja jokiristeilemään kohti Kaaosroadia, josta oli tarkoitus ostaa sandaalit. Hienot löysinkin, must say. Safkailtiin, muisteltiin menneitä reissuja ja ihmeteltiin maailman menoa. Sitten olikin jo aika hurauttaa cäbillä takaisin hostlalle, jossa odoteltiin bussia, joka vei meidät odottelemaan bussia ja blaah. Mentiin vanhaan kunnon komissiokusetuksseen, jonka kauheus itsessään ei vielä loppunut tietenkään siihen. Jo bussin ulkomuoto kertoi, ettei matkasta tulisi kauhean kiva. Kaksikerroksinen VIP-bus aka Crazybus oli sisältä diskovalojen peitossa (oikeesti!) ja musiikki pauhasi niin että basso meinasi hajottaa pään. Kaksi biisiä riitti ja sitten menin ystävällisesti pyytämään hiljennystä ja ystävällisesti se myös minulle suotiin. Hetki myös seurailtiin ihmeellisen Dubailaisen epätoivoisia lähestymisyrityksiä joka ikistä yksinäistä naista kohtaan kunnes sitten uni alkoi viedä voiton. No ei se kauhean hyvää unta ollut ja niska sanoi myös itsensä irti ainakin vasemman puolen käännöksistä seuraavana päivänä.
Heräsin yöllä ja tuijotin yläkerran etuikkunan peittävää telkkariscreeniä, jossa parhaillaan esitettiin ohjelmaa lehmistä. Horroksessa kuitenkaan en ihan tajunnut mitä tapahtui ja ihmettelin että miksi kuski ajaa suoraan päin lehmää joka kävelee keskellä katua. Meni ehkä kymmenen sekuntia selvittää että katselen televisiota, en etuikkunaa. Jep..
Tultiin Surat Thaniin aamulla ja kuten kaikissa tällaisissa komissiohuijauksissa aina, oli saapumispaikkana ravintola kaupungin ulkopuolella. Saivat hyvät massit meistä farangeista. Kyseltiin busseja Pakbaraan, mutta hinnat alkoivat olla jo naurettavan ja itkettävän rajamailla, joten jätettiin ne ja sitten alkoi se oikea reissu, sellaisenaan josta siitä kummatkin pidettiin. Sawngthaewlla paikalliselle bussiasemalla ja siitä sitten tupatentäynnä olevalla minibussilla kohti Trangia. Sieltä meidät neuvottiin bussiin, joka menisi suoraan Pakbaraan ja onniteltiin itseämme sillä mikään opaskirja ei kertonut tällaisesta vaihtoehdosta. Little did we know.
Bussissa huusi musiikki ja istuttiin tavarapaikoilla auttaen paikallisia laukkujensa kanssa. Olin niin väsynyt. Tässä vaiheessa kymmenen tunnin lento, bangkokin hetken hengailu, yön busseilu, 24h syömättömyys ja kaikki muu säätö alkoi painaa niin ettei paikallinen iskelmäkään pystynyt minua pitämään tajuissani. Nukahdin tai pyörryin, en osaa sanoa. Chris luuli, että kuolin kun suoralta noja-asennolta romahdin kaksinkerroin omaan syliini. Hän yritti työntää mut takaisin ylös mutten reagoinut mitenkään. Hetken kärsivällisen suostuttelun jälkeen heräsin enkä muistanut ollenkaan edes ajatelleeni nukahtamista. Niin se keho kai vaan toimii, sammuttaa itsensä kun käydään ylikierroksilla.
Tietysti ajettiin ohi väärän pysäkin vaikka Chris vielä kysyi kuskilta että pitääkö meidän jäädä tässä. "Ei ei", oli vastaus joten jäätiin kyytiin. Tultiin kaupunkiin jossa meidät sitten häädettiin ulos ja onneksi pysäytettiin pari tsekkikundia ja kysyttiin heiltä neuvoa. Jep, oltiin Satunissa, ei Pakbarassa. Argh. Tunti mentiin takaisin päin sinne missä alunperin jo kysyttiin jäämisestä. Paikallinen mies vei meidät riistohinnalla satamaan.
Kaikki botskit oli menneet joten vuokrattiin hintava speedboat sveitsiläisen pariskunnan kanssa. Nukahdin veneeseen.
Oli pimeää kun tultiin perille, mutta löydettiin nopeasti hyvä ja halpa bungalowi ja uni tuli kai jo kahdeksan aikaa, edes illallista ei jaksettu mennä pureksimaan.
Lopputuloksena siis 37h matkustamista ilman kunnollista petiä hyvin vähäisellä ruokailulla. Sillä saa itsensä melko kipeäksi.

Subscribe to:
Posts (Atom)