Mighty Bangkok vol 2. ja matka Bulong Laylle

Chris luuli, että mä kuolin. No olokin oli aika sen mukainen enkä ollutkaan ihan varma että nukahdinko vai pyörryinkö enää siinä vaiheessa. Kaikki alkoi kuitenkin Bangkokista, jonne vihdoin pääsin Eva Airin kyydissä kaksikerroksisessa jumbojetissä. Rinkkakin oli kaikkea todennäköisyyttä vastaan päässyt kyytiin ja tuli ensimmäisenä hihnalta. Ruotsalais-thaimaalainen pariskunta neuvoi minulle bussin jolla pääsisin Sukhumvitille (kuka nyt millään taksilla kulkee, hä?) ja astuessani ulos lentokentän ovesta kostean kuumaan Bangkokin ilmaan auringon juuri noustessa tiesin olevani ihan oikeassa paikassa. I <3 Bangkok.

Bussissa tulvi tuttuja tuoksuja ja hajuja ja ne taas saivat aikaan superfläsäreitä Kambodzasta ja muualta edellisilta reissuilta ja liikutuin ihan sydänjuuria myöten. Bongasin pian timman busseilun jälkeen hyvin tutun kadun ja kiiruhdin kuskia pysäyttämään. Se oli se oma vanha kotikatu Soi 1. Fiilistelin matkalla tuttuja huudeja kävellessäni niin ikään tuttuun ja turvalliseen Soi 1 guest houseen. Olin juuri kyselemässä sveitsiläisen nuoren miehen perään kun sieltä hän jo saapuikin. Voi hitto, olipa nasta nähdä taas yli kahden vuoden jälkeen. Mahdottoman sama kaveri se siinä seisoi kun sillon jo Mongolian aikoihin. Sitten olikin pakko ottaa pikasuihku uuvuttavan matkan jälkeen. Aamupala nautittiin starbucksissa.

Meillä oli missio jonka päämääränä oli keksiä, että minnehän ihmeeseen sitä oikein sitten menisikään. Hyvässä sovussa oman tietämättömyyteni kanssa hyväksyin Chrisin ehdotuksen Koh Bulong Lay (tai Leh) saaresta, rotsi auki meinigillä siis mentiin. Tsekattiin hostellilta bussi neljältä Surat Thaniin yön yli (virhe) ja sitten lähdettiin skytraineilemaan ja jokiristeilemään kohti Kaaosroadia, josta oli tarkoitus ostaa sandaalit. Hienot löysinkin, must say. Safkailtiin, muisteltiin menneitä reissuja ja ihmeteltiin maailman menoa. Sitten olikin jo aika hurauttaa cäbillä takaisin hostlalle, jossa odoteltiin bussia, joka vei meidät odottelemaan bussia ja blaah. Mentiin vanhaan kunnon komissiokusetuksseen, jonka kauheus itsessään ei vielä loppunut tietenkään siihen. Jo bussin ulkomuoto kertoi, ettei matkasta tulisi kauhean kiva. Kaksikerroksinen VIP-bus aka Crazybus oli sisältä diskovalojen peitossa (oikeesti!) ja musiikki pauhasi niin että basso meinasi hajottaa pään. Kaksi biisiä riitti ja sitten menin ystävällisesti pyytämään hiljennystä ja ystävällisesti se myös minulle suotiin. Hetki myös seurailtiin ihmeellisen Dubailaisen epätoivoisia lähestymisyrityksiä joka ikistä yksinäistä naista kohtaan kunnes sitten uni alkoi viedä voiton. No ei se kauhean hyvää unta ollut ja niska sanoi myös itsensä irti ainakin vasemman puolen käännöksistä seuraavana päivänä.

Heräsin yöllä ja tuijotin yläkerran etuikkunan peittävää telkkariscreeniä, jossa parhaillaan esitettiin ohjelmaa lehmistä. Horroksessa kuitenkaan en ihan tajunnut mitä tapahtui ja ihmettelin että miksi kuski ajaa suoraan päin lehmää joka kävelee keskellä katua. Meni ehkä kymmenen sekuntia selvittää että katselen televisiota, en etuikkunaa. Jep..

Tultiin Surat Thaniin aamulla ja kuten kaikissa tällaisissa komissiohuijauksissa aina, oli saapumispaikkana ravintola kaupungin ulkopuolella. Saivat hyvät massit meistä farangeista. Kyseltiin busseja Pakbaraan, mutta hinnat alkoivat olla jo naurettavan ja itkettävän rajamailla, joten jätettiin ne ja sitten alkoi se oikea reissu, sellaisenaan josta siitä kummatkin pidettiin. Sawngthaewlla paikalliselle bussiasemalla ja siitä sitten tupatentäynnä olevalla minibussilla kohti Trangia. Sieltä meidät neuvottiin bussiin, joka menisi suoraan Pakbaraan ja onniteltiin itseämme sillä mikään opaskirja ei kertonut tällaisesta vaihtoehdosta. Little did we know.

Bussissa huusi musiikki ja istuttiin tavarapaikoilla auttaen paikallisia laukkujensa kanssa. Olin niin väsynyt. Tässä vaiheessa kymmenen tunnin lento, bangkokin hetken hengailu, yön busseilu, 24h syömättömyys ja kaikki muu säätö alkoi painaa niin ettei paikallinen iskelmäkään pystynyt minua pitämään tajuissani. Nukahdin tai pyörryin, en osaa sanoa. Chris luuli, että kuolin kun suoralta noja-asennolta romahdin kaksinkerroin omaan syliini. Hän yritti työntää mut takaisin ylös mutten reagoinut mitenkään. Hetken kärsivällisen suostuttelun jälkeen heräsin enkä muistanut ollenkaan edes ajatelleeni nukahtamista. Niin se keho kai vaan toimii, sammuttaa itsensä kun käydään ylikierroksilla.

Tietysti ajettiin ohi väärän pysäkin vaikka Chris vielä kysyi kuskilta että pitääkö meidän jäädä tässä. "Ei ei", oli vastaus joten jäätiin kyytiin. Tultiin kaupunkiin jossa meidät sitten häädettiin ulos ja onneksi pysäytettiin pari tsekkikundia ja kysyttiin heiltä neuvoa. Jep, oltiin Satunissa, ei Pakbarassa. Argh. Tunti mentiin takaisin päin sinne missä alunperin jo kysyttiin jäämisestä. Paikallinen mies vei meidät riistohinnalla satamaan.

Kaikki botskit oli menneet joten vuokrattiin hintava speedboat sveitsiläisen pariskunnan kanssa. Nukahdin veneeseen.

Oli pimeää kun tultiin perille, mutta löydettiin nopeasti hyvä ja halpa bungalowi ja uni tuli kai jo kahdeksan aikaa, edes illallista ei jaksettu mennä pureksimaan.
Lopputuloksena siis 37h matkustamista ilman kunnollista petiä hyvin vähäisellä ruokailulla. Sillä saa itsensä melko kipeäksi.