Paikallisten elämästä ja uskomuksista ja sellaisesta

Ajattelin kirjoittaa tällaisen yleismaailmallisen tekstin paikallisista ja peruselämästä kun ei täällä nyt myöskään niin kovasti tapahdu näin asioiden rutinoituessa. Aloitan vaikka kertomalla meidän talosta. Meidän talossa asuu 54 jumalaa, kaikki on hyviä sellasia ja niille laitetaan joka aamu hyvin koristeellisia lahjoja palmunlehdistä ja kukista, riisistä ja suitsukkeista. Meillä on täällä myös kolme koiraa, joista yksi on kovin haukkuvainen ja pari muuta vähän mukavampia. Kuulemma tosin pian tulee myös kultaisennoutajan pentu taloon, sitä odotellessa! Jotain enemmän tai vähemmän villejä kissoja myös pyörii talolla. Ne ovat todella röyhkeitä, syövät Maijan ja Helin ruokia ja olivatpa jopa yksi päivä ulostaneet hyvin paljolti ympäri koko heidän kämppäänsä. Katsellaan josko niille voisi jotain tehdä. Pihalla on myös kyyhky maailman pienimmässä häkissä, ei se voi edes siipiään kokonaan avata, ja tekisikin mieleni tehdä kettutytöt mutten kehtaa kun perhe on niin mukava. Kuulin, että joidenkin suomalaisten villalla on kahlittuna kaksi apinaa, oksettavaa, en olisi sellaiseen voinut ikinä muuttaa. Muutenkin eläinten kohtelu täällä on kuvottavaa, ja jonkun näköinen rispektini vallitsevia uskontoja (entisiä luonnonuskontoja ja hindulaisuuden ja buddhalaisuuden synkretismiä) kohtaan alkaa hiipua.

Onneksi pihamme aina iltaisin valtaavat sammakot saavat painella vapaina. Perheen isä, tuttavallisesti Jusu, on myös joutunut pihaltamme joskus tappamaan kobran, joka on uhannut koiria ja tietty vieraita sekä perhettä. Joku yö Jusu oli myös mennyt pihalle herättyään ja yhtäkkiä huomannut suuren mustan kilpikonnan. Tämä oli ihmetyksen aihe, sillä koko villan alue on tarkasti aidattua, sieltä ei niin vain tulla ali tai läpi mistään. Kuitenkin unisena Jusu päätti jättää asian aamuun, hän uskoi ettei kilpikonna pääsisi kovin kauas, mutta aamulla klipparia ei enää löytynytkään mistään! Paikalliset uskovat vahvasti tällaisiin merkkeihin ja erityisesti eläinten outoon käytökseen, ne kertovat yleensä jostain tulevasta suuresta tapahtumasta. Muurahaiset, ei ne normit joita täällä painelee joka päivä, vaan sellaiset kusiaisen tyyppiset, olivat yksi päivä nousseet maan alta painelemaan pitkin terassiamme ja perhe huolestui. He olivat varmoja, että maanjäristys tai tulivuoren purkaus olisi tulossa, sillä merkkejä oli ollut muitakin. Tämä ei ole mitään huuhaata, sillä tottahan on, että eläimet käyttäytyvät oudosti ennen tällaisia luonnollisia mullistuksia: maaperästä tulee liian kuuma aktiivisen maankuoren toiminnan takia, joten mönkiäiset pyrkivät pinnalle, viileämpään. Koiria käytetään täällä vieläkin laivoilla kertomaan mahdollisista tulevista myrskyistä ja kun kiivetään aktiiviselle tulivuorelle otetaan mukaan kanoja, jotka toimivat indikaattorina hiilidioksiditason noustessa liian korkeaksi: kun kanat heittävät henkensä on aika juosta alas, nopeasti.

Toinen asia vielä eläimiin liittyen on rabies eli vesikauhu. Meille on siitä puhuttu kovasti tässä opintojen alussa, sillä se on tauti joka velloo tällä saarella vieläkin, tai oikeammin taas. Rabies oli saarelta poissa pitkään, mutta yhtäkkiä se alkoi taas levitä ilmeisesti koirien välityksellä ja on nyt iso ongelma täällä. Kulkukoiria, -kissoja, lepakoita ja rottia on täällä käsitttämättömät määrät, eikä rabieksen tarttuminen toiselta toiseen vaadi periaatteessa paljon mitään, siis eläinten välillä. Paikallisten kannalta tämä on suurempi ongelma kuin meidän rikkaiden turistien, rabies rokote ja seerumi maksavat nimittäin mansikoita eikä seerumia edes saa kuin joistain harvoista klinikoista. Meille näytettiin hyvin jäätäviä videoita lapsista jotka ovat sairastuneet tähän, en ole ehkä nähnyt mitään niin häiritsevää pitkään aikaan: lapset saavat raivokohtauksia, huutavat, kuolaavat, rimpuilevat ja samaan aikaan silmät seisovat päässä näkemättä mitään. Kohtaukset olivat kuin kauhuleffasta, enkä voinut ymmärtää miksi meille piti tämä näyttää. Henkilökohtaisesti minulle kyllä riitti se tieto, että jos et hoida puremaa ja ota rokotuksia niin kuolema sinut mitä luultavimmin niittää. Tarpeettomia tehokeinoja.

Pidin myös kovin tarpeettomana sitä toistoa kypärien käytön pakollisuudesta skootterilla ajellessa, ajattelin, että kaikki ihmiset olisivat sentään sen verran fiksuja ainakin, jos ovat vilaukseltakaan nähneet tätä liikennettä. Onneksi kaikki luokkalaisemme tietääkseni omistavat kypärän, mutta kyllä täällä joka päivä näkee niitä urpoja turisteja (veikatakseni nuoria aussimiehiä, ja vanhempiakin) ilman kypärää tai sellaiset kovin muodikkaat (lue: rumat) leikkikypärät päässä, sellaiset lentäjähatun malliset tai jotkut joissa on jotain pirun sarvia tai muita, joista mistään ei ole mitään konkreettista hyötyä kun se pää siihen katukivetykseen kolahtaa.

Liikennettä täällä voisi verrata sotatantereeseen, erityisesti erästä liikenneympyrää, jonka kautta painelemme joka päivä kouluun. Liikenneympyrästä lähtee viisi liittymää ja siinäkin on jo noin viisi liikaa. Erilaisia sotajoukkoja on noin kymmenen: joka liittymässä on ne, jotka haluavat liikenneympyrään sisään ja ne jotka haluavat ulos. Jo sisään päässeiden, ulos haluavien joukkiossa on eniten sisäisiä ristiriitoja, koska jokaisen henkilökohtainen missio on painella omaan suuntaansa oman etujoukkonsa tueksi ja kun sitä ympyrää siinä kierretään niin aina joku musta lammas onkin sisäkaarteessa, vaikka saman tien pitäisikin päästä jo kääntymään seuraavasta liittymästä ulos. Niin nämä etujoukot, ne jotka haluavat sisään ja ne jotka haluavat ulos, muodostavat rintaman ympyrän reunoille liittymien alkuun ja kaasuttelevat siinä katsoen sivusta tulevaa toista joukkoa silmiin: kumpi menee? Se joukko, jonka rivit ovat yhtenäisimmät ja jonka johtaja on rohkein, menee ensin. Mutta voi sitä, joka lähtee, mutta jonka ryhmä jää taakse, se jää sivusta tulevan joukon alle hyvin helposti. Joka aamu mennessämme kouluun saamme ihastella ja myös ottaa osaa tähän hyvin jännittävään näytelmään.

Itsehän olen siis luovuttanut skootterin suhteen (tiedän, äiti, oot varmaan iloinen :)), koska se aiheuttaa minulle niin kovasti stressiä, niinkuin lähes kaikki moottoriajoneuvot lukuunottamatta moottoriveneitä, ne on ihan kivoja. Painelen kouluun ja muualle siis Ellin kyydissä, jaetaan kustannukset fifty-fifty ja säästetäänpä siinä luontoakin (haha, ainakin yksi skoba vähemmän liikenteessä). Elli on jo tottunut loistavasti paikallisten tavoille ja paineleekin hyvin luonnollisesti autojen välistä muiden skoottereiden perässä pitkin jalkakäytäviä ja kapean kapeita reittejä ohitellen röyhkeästi (mutta kovin turvallisesti ja varmasti, ei huolta). Tiimimme toimii hyvin, itse näytän perästä käsimerkein muille kuskeille, että hei me mennään nyt ja tsekkailen myös mahdollisesti yllättäviä tilanteita varoittaen Elliä jos niikseen tulee. Myös Ellin kirotessa urpoilevia taksikuskeja tai vastaavia, hoidan turhautumisemme näyttämisen suurin elein (en nyt tarkoita siis mitään kansainvälisiä käsimerkkejä, niin alas ei ole tarvinnut sentään vajota). Kyydissä oleminen on äärettömän viihdyttävää.

Haluaisin kovasti kertoa myös teille enemmän Jususta ja tämän melkoisista elämänvaiheista, mutta kun hänen nimensä on jo salaisen poliisin tai jonkun listoilla, en ehkä oikein voi. Sen voin sanoa, että 18-vuotiaana tämä joutui muuttamaan Saksaan karkuun Suharton hirmuvaltaa aktivistitaustansa takia ja pääsi kotimaahansa takaisin vasta noin kymmenisen vuotta sitten. Ongelmitta ei paluu niin sanottuun uuteen liberalistisempaan valtioon (tai niin asioiden kuviteltiin olevan) mennyt vaan kodin ryöstöt ja sukulaisten kidutukset tekivät elämästä Jakartassa mahdottoman. Balilla hän on saanut olla melko rauhassa, täällä hänestä pitävät huolta ympärillä olevan kylän asukkaat ja Jusun vaimon nimi. Jusun vaimo polveutuu historiallisesta legendaarisesta suvusta, joka taisteli Hollantilaisia konkistadoreja vastaan 1600-luvulla, mutta hävitessään taistelun suorittivat sotilaat itsemurhan häpeänsä merkkinä. Suku ei kuitenkaan loppunut kokonaan ja jälkeläiset kuuluvat nykyään korkeaan kastiin ja nimensä avaa heille paljon ovia. Tässä ehkä tarpeeksi tällä kertaa.