Lopetuslausahdukset

Kas vain kävi näin. Matka meni, palasin kotiin ja sähläys alkoi. Siinä unohtui sitten ne viimeiset stoorit skrivata tänne internetin ihmeelliseen maailmaan, mutta jospa kertoisin teille pikaisesti miten tämä kaikki ihan oikeasti loppui.

Taisin viimekertomalla jäädä Lake Toban "kuviin ja tunnelmiin", kuten joku entinen historian opettajani tapasi sanoa. Lake Toba oli kummallinen paikka, suorastaan kummitusmainen. Entisenä hippietrailin osana se oli aikoinaan houkutellut paikalle laumoittain turisteja eli myös laumallinen eritasoisia ja näköisiä hotelleja oli järven rannoille kasattu. Vaan nyt suurin osa lahosi pystyyn hylättyinä. Isossa hostellissamme oli vain kourallinen muita matkaajia eikä niitä näkynyt yhtään enempää missään muuallakaan.

Tehtiin Mariaa odottellessamme seuraavana päivänä kävelyreissu "päätietä" pitkin. Ihmiset eivät olleet yhtä ystävällisiä kuin muualla maassa, lähinnä tuijottivat mutteivat edes kiinnostuneen oloisina vaan jotenkin tympeästi. Lapsetkaan eivät moikkailleet, mikä oli vieläkin oudompaa. Onneksi oli kissanpentuja. Ja koiranpentuja. Ja paljon! Niiden kanssa tuli temmellettyä matkan varrella. Löytyipä sieltä apteekkikin, josta antibioottien ostaminen tosin osoittautui huomattavasti vaikeammaksi kuin olisin voinut kuvitella. Kieli kun kuitenkin jo oli yhteinen bahasa indonesia eikä naisen englantikaan huonoimmasta päästä ollut.

Maria saapui illalla ja tuskasteli matkaa ihan juurikin samanlailla kuin me olimme tuskastelleet edellisenä iltana. Seuraavana päivänä vuokrattiin skobat törkyhinnalla ja paineltiin kohti Toban nähtävyyksiä: markkinamestaa jota vastapäätä oli joku kivipöytämeininki, kuollaksenikaan en ihan muista mikä juttu se oli, mutta olipahan patsaita JA sitten HOT SPRINGSEILLE! En oikein ymmärtänyt pointtia mennä tukalassa kuumuudessa kuumille lähteille, mutta paikalliset olivat sitä mieltä että se on ihan superjuttu. Markkinamesta oli kiva, siellä oli häät ja kaikkea. Sain uuden huivin, vaan hävittääkseni senkin samaisena iltana.

Hot springsit olikin jo sitten ihan toinen juttu. Ensinnäkin ihmeteltiin, että missähän hemmetissä ne on, kun kohdattiin vaan pari raflaa ja kaivoksen näköinen kallionkolo joka oli täytetty roskilla. Jaahas. Mentiin toiseen rafloista, työntekijä oli juuri tiskillä, mutta astuessamme sisään tämä katsahti meihin ja paineli ravintolan takaosiin. Istuttiin hetki, mutta palvelua ei kuulunut ei. Lopulta kai jotain huudeltiin ja sitten nainen tuli vihdoin ottamaan tilaukset vaikkakin hieman yrmein naamoin.

Kävi ilmi, että hot springsit olivat ne pari yksityistä ja aidattua uima-allasta, jonne kuuma rikkivesi johdettiin ja pulikoinnista sai maksaa 10 000rp/tunti tai jotain. Joo ei kiitti. Paska mesta ja ihan superkuumottava. Kummituskaupunki, tai jotenkin sellanen uumoilu oli ettei kaikki ollut ihan jees siellä. Halusin lähteä äkkiä pois ennen kun meidät jotain keitetään elävältä kuumassa lähteessä kannibaalisiin riitteihin liittyen.

Illalla käytiin baarissa. Katottiin musaesityksiä, tavattiin miljoona suomalaista (no ehkä liiottelen vähän, mutta suomalaisia oli kyllä enemmän kun ketään muita turreja yhteensä)ja sitten paineltiin pehkuja kohti. Seuraavana päivänä lähdettiin poispois Tobalta.

Kohti Bukittinggitiä kävi tie. Hidas ja pitkä sellainen. Trans-Sumatran highway oli mutainen ja kuoppainen kapea kärrypolku, joka mateli kiemurrellen läpi viidakon. Bussilla reissuun meni onnesta riippuen 15-24 tuntia. Oma bussimme ei hajonnut, olimme siis onnekkaita. Kuski paineli välillä niin hurjaa tahtia läpi kuran ja pengermien, että pelotti jopa nukkuessaankin. Uinuin muistaakseni aika tiuhasti reissun loppuosan vaan alkumatkasta taisi olla meitä tyttäriä häiritsemässä eräs bussin työntekijä, nuori mies, joka maaten lattialla edessämme jaloillaan kosketteli omiamme hyvin epämiellyttävällä tavalla. Yritä siinä nyt sitten nukkua. Hermostuimme lopulta tähän ahdisteluun ja parin napakan potkaisun ja suomenkielisen kirosanan lennettyä loppui sekin kettumaisuus. Kuten jo aiemmin totesin, miehet, ne siat.

Bukittinggissä oli fiilistä. Kaupunki oli ihan oikea kaupunki ja käytiin vaatekaupoissa ja ihastelemassa illan markettia. Syy miksi tulimme Bukittinggiin oli Minangkabau heimo (http://en.wikipedia.org/wiki/Minangkabau), joka on aika älytön: he ovat muslimeja, mutta heidän järjestelmänsä on matrilineaalinen! Ja ne talot, aikamoisia väsäyksiä häränsarvikattoineen esim. http://whichwaylord.com/images/indo0007.jpg Niitä kävästiin kattomassa seuraavan päivän opastetulla reissulla, jolla myös juotiin reippaasti kahvetta (jota Sumatralla viljellään tolkuttomasti) ja shoppailtiin huiveja (tällä kertaa olen pitänyt sen tallessa).

Minä lähdin takaisin Balille viimeisen viikon viettoon seuraavana päivänä ja Maria tuli sinne pari päivää jäljessä. Balilla treffasin kaksi Heidiä sekä Ianin ja kaikki muutkin rakkaat ystäväiseni, alkupäivät vietin Seminyakissa, mutta Marian tultua siirryimme Kutan meininkeihin. Viimeinen viikko oli loistava, Marian kanssa meillä oli jotenkin sama rytmi joten saatettiin vaan nukkua ja syötiin sikana. Käytiin hieronnoissa, oikein 4h spaseteissä ja leffassa ja tekemässä viimeiset ostokset. Ja sitten kaksi päivää ennen lähtöä sain mailin että "lentosi on peruttu". TAAS, kirosin China airlinesin syvimpään helvettiin, seitsemännenkin yli ja sitten alkoi soittelu rumba pitkin toimistoja ja kävimpä lentokentälläkin. Teki mieli aika paljolti tappaa joku. Eikä vähiten joku CA:n työntekijä.

Lensin siis Bangkokiin hyvästeltyäni Marian ja Balin. Siellä CA:n työntekijä otti minut vastaan ja olimme jo lähdössä hotellille tappamaan 30 tunnin odotustani, kun rakas äitini lähetti viestin. Finskin suoralento Helsinkiin lähtisi keskiyöllä ja äitikkäni ehdotti minulle, että kävisin tiskillä kysäisemässä lennon hintaa, jos sen vaikka saisi hyvään hintaan niin eipähän tarttisi venailla ensin BKK:ssa (jossa oli siis vielä melkoset sotatilat meneillään) 30h ja sitten vielä Amsterdamissa 10h. Kysäisin CA:n mimmiltä että missähän olisi finskin toimisto ja tämä kummasteli että miksi täh häh, joten kerroin suunnitelmani hänelle. Sitten neiti soitti puhelun ja kertoi hommanneensa minut tälle lennolle ihan ilmaiseksi! JIHUU, olin aivan fiiliksissä, paitsi en kyllä uskaltanut olla totaalisen ekstaasissa ennen kun sain lentoliput käteeni. Katselin niitä suomalaisia jotka painelivat check in tiskille ja teki mieleni kotiin, uskokaa tai älkää. Ja sinne pääsin, finnairin kyydittämänä.

Aamu kuuden Helsinki oli kaunis ja 615:lla pääsi Käpylään.

Bukit Lawang ja sitten Toballe

Bukit Lawang oli huipuin mesta koko Sumatralla. Kauniin pienen kylän katkaisi keskeltä joki jossa paikalliset peseytyivät, pesivät pyykkiä ja lapset tuubailivat kumirenkailla. Hostellimme Bukit Lawang Indah oli hyvä ja halpa ja raflassa oli iltaisin huippumeininki. Bukit Lawangin suurin nähtävyys ovat orankit, joita asustelee viidakossa lähimaastossa ja tytöt lähtivätkin niitä tsiigailemaan päiväreissulla, itsehän olin vielä pipinä joten trekkailu ei ehkä ollut se juttu. Kävin siis netteilemässsä ja istahdin mukavaan Tony`sin raflaan yhtäkkiä alkanutta sadetta karkuun. Seuraani liittyi suloinen Thomas leaf monkey aka funky monkey, joka myös pakoili rankkaa trooppista kuuroa. Iltaa istuttiin ravintolassamme loistavien oppadein soittaessa kitaraa ja kaikkien laulaessa kimpassa, myöhemmin siirryttiin joenvarteen, jossa pojat grillasivat maittavaa kalaa ja musiikki soi edelleen.

Lauantaina kundit kutsuivat meidät kalafarmille. Ihmeteltiin että mikähän juttu tää kalafarmi on kun aina nämä olivat sinne menossa joten päätettiin lähteä tsekkaamaan mestat. Kalafarmihan se kirjaimellisesti oli ja löytyi sieltä myös kookospähkinöitä ja rambutaneja ja vaikka mitä, joten pojat alkoivat toimia ja tekivät meille huippu jungle juicet kookoksesta ja sokerista ja mitähän siinä oli. Illalla oli jungle partyt paikallisessa yökerhossa, naureskeltiin jo ajatukselle yökerhosta keskellä pikkukylää mutta todellisuus oli ehkä vielä parempi: hervoton klubi keskellä ei mitään ja tietty pelkkiä miehiä täynnä koko mesta. Oikeasti. Me ja pari muuta länkkärigimmaa olimme about ainoat. Musiikki oli karmittavaa teknoa ja ilta lopetettiin melko lyhyeen.

Seuraavana päivänä piti lähteä taas kohti Medania ja yhä eteenpäin Lake Toballe. Maria oli löytänyt mukavan paikallisen oppaan itselleen Bukit Lawangista ja päätti tulla vasta päivän jälkeen perässä jääden tämän sumatralaisen version Ville Valosta luokse. Me siis matkasimme Marin kera kohti Medania, joka oli aina yhtä kamala ja josta sitten hirveimmällä bussireissulla aina Parapatiin saakka, josta lautan kohti Tobaa kuului lähteä. Bussireissu oli neljä tuntia mutta jopa se 14h bussimatka voitti tämän. Penkit olivat niin pienet ja ahtaat ettei jalkoja saanut suoristettua mitenkään, oli niin kuuma, että hiki vain virtasi ja ihmiset ryysivät ryysimistään. Parapatista lähti onneksi pian lautta, joten hypättiin siihen ja majoituttiin ensimmäiseen hostelliin, joka oli kovin mukava ja josta sai ruokaa, hyvää sellaista.

Singapore,Sumatran Pulau Weh ja kohti Bukit Lawangia

Olin viisumia varten ostanut lennon Singaporeen 13.5. joten se oli sitten hyödynnettävä. Oli ikävä sanoa hyvästit Balille tai ehkä oikeammminkin niille ystäville siellä, mutta onneksi seuraavalle päivälle oli jo treffit Marian ja Marin kanssa Medanissa, se helpotti.

No siis kuitenkin ensin piti lähteä ja taas Ngurah rain kenttä ihastutti aamuisilla meiningeillaan, mutta lento lähti pian ja se meni tajuttomassa tilassa jo ennen nousua aina koneesta poistumiseen saakka. Taisi olla vähän univelkoja kertynyt. Singaporen kentällä olin vielä ihan unessa, mutta kaikki oli tuttua ja lähimuistissa kuukausi sitten tehdyn reissun jäljiltä. Olin varustautunut lentokentän ja –koneen kylmyyteen kevyellä pitkähihaisella, jonka keveys haihtui astuessani ulos MRT:stä Lavender stationillä. Oli niin kuuma. Vaelsin tässä tuskan hiessä tutuille huudeillle Little Indiaan vaan kuullakseni, että joka pirun ikinen hostelli oli aivan täynnä. Kiersin lähimain kaikki alueen hostellit jo hieman epätoivoisena kunnes vihdoin ja viimein ystävällinen nainen sanoi ”Dear, we have one spare bed due to a cancellation!” Kaikki kiitokseni niille peruuttaneille sieluille. Huone olisi tietty vapaa vasta parin timman päästä, mutta ei se mitään koska nälkäni oli päästää minut hengiltä. Otin suunnan ensimmäiseen subiin, jossa mussutin leivän naamaani luultavasti jonkunnäköisellä ennätystahdilla. Hostellin mukavat yleistilat ja täysi vatsa aiheuttivat simahduksen ja siinä nukuin tunnin ainakin läppäri sylissä kaikkien niiden muiden reissaajien ympäröimänä. Herätessäni tästä oli sänkynikin jo vapautunut, joten siirryin sinne ja suihkun jälkeen nukuin iltaan asti. Nettikahvila viihdytti kunnes kellokin oli jo yömyöhä eli aika oli taas nukkua ja herätä ja painella kentälle. Onneksi Singapore oli nähty, ei paljon inspaillu lähteä kikkailemaan enää ympäriinsä.

Reittini oli Singapore-Jakarta-Medan eli siksakkia ympäri Indonesian ilmatilaa ja luultiin treffaavamme Marian ja Marin kanssa jo Jakartan kentsulla mutta eri lentoyhtiöiden terminaalit olivat kaukana toisistaan eli kohtaaminen siirtyi Medaniin. Siellä ei onneksi mennyt kuin hetko ja kaksi tuttua blondia saapuivat näkyviin. Otettiin kamat, taisteltiin sikahintaisesta becakista (mopokärrymeininki) ja bussiterminaalilta dösä Banda Acehiin lähtikin melkein heti. Joten se oli sitten bye bye safkailu...onneksi kiskalta löytyi suolakeksejä.

Kymmenen tunnin yöbussi meni rattoisasti uinaillen ilman sen kummempia kommelluksia ja niin oltiinkin jo otettu Acehista becak lauttarantaan ja kahvi maistui. Tavattiin indonesialainen armeijan lentäjä. Näytti kuvia että varmasti uskotaan. Fast boat Pulau Wehin saarelle oli nimensä mukainen eikä matkaan mennyt tuntiakaan. Päätettiin majoittautua Iboin pieneen kylään jossa oli halpaa sukellusta ja muita reissaajia. 25 tunnin ruoattomuus ja matkustus alkoi tuntua kuten myös paheneva niiskutus. Löydettiin mukiinmenevä bungalowi Yulia’s guesthousesta vaikkakin sitten lähemmän tarkastelun jälkeen tultiin siihen lopputulokseen, että meidän bungis oli kaikista huonoin ja katto vuosi. Itseasiassa se oli saastainen nyt kun sitä ajattelee, siellä haisi kuvottavalle ja sänky oli kolmelle ihan surullisen pieni, patja muhkurainen eikä ilmastoinnista tai fanista ollut tietoakaan. Mutta ei se nyt kauheasti maksanutkaan. Ihan ensimmäisenä pulahdettiin uimaan hiet pois kauniiseen pieneen poukamaan ja sitten Yuliasin raflaan syömään. Eipä ole nasi goreng maistunut pitkään aikaan niin maukkaalta.

Tytöt halusivat sukeltamaan ja niin minäkin, mutta tiesin että se olisi mahdotonta nuhassani jonka rukoilin poistuvan seuraavaan päivään mennessä. Rukoukset osoittautuivat turhiksi kuten yleensä ja olo vain paheni. Ripustin riippumattoni terasille ja MacGyveroin hyttysverkon tämän ympärille jotta voisin viettää yöni siinä haisevan huoneen sijaan. Alkuyö meni niin hienosti kun yö nyt vaan hammockissa voi mennä, mutta kahdelta heräsin painajaiseen, sekä kuumeen nostattamaan tärinään ja meinasin saada paniikkikohtauksen klaustrofobisessa riippumattohyttysverkko viritelmässäni. Ahdistuneena raivasin tieni ulos ja sisään tyttöjen väliin. Loppuyö meni levottoman hourestein unien parissa.

Aamulla alkoi räkä eikä se enää loppunut. Tytöt lähtivät tekemään kuulemma upeita sukelluksia (olen kade) ja minä nukuin ja luin ja kuuntelin musiikkia ja nukuin ja söin ja niin..siinähän se päivä sitten meni tai oikeammin kolme seuraavaakin päivää. Yskä paheni kuumeen onneksi hävittyä, mutta kaipasin apteekkia ja hieman kliinisempia tiloja sairastaa. Huone oli mitä se oli, vessat olivat saastaiset luonnollisesti (ja sijaitsivat nihkeilyttävän kävelymatkan päässä) ja suihku tarkoitti hyvin likaista allasta täynnä meriveden ja sadeveden sekoitusta josta sitten lapattiin vettä päälle kuupalla. Yritin pysyä positiivisena, en kuitenkaan ollut Kiinassa – saastan luvatussa maassa. Toisaalta paikassa ei myöskään ollut mitään tekemistä mikä oli levon kannalta hyvä, ei tullut houkutusta pois paranemisen tieltä. Saari oli todella kaunis ja hammock mukava, musiikkia oli ja kirja oli tarpeeksi kiinnostava luettavaksi, joten nou hätä kuitenkaan.

Keskiviikkona paineltiin takaisin Banda Acehiin, joka osoittautui mielenkiintoiseksi ja kauniiksi kaupungiksi. Ihmiset myös tiesivät Martti Ahtisaaren! Käytiin pikavisiitillä keskellä kaupunkia sijaitsevalla laivalla, jonka tsunami silloin aikanaan oli heittänyt paikalle. Laivan alla hengaili hervoton pari metrinen varaani. Syötiin hyvin, netteiltiin, ostettiin lentolippuja ja löydettiin apteekki ja antibiootteja allekirjoittaneelle. Sitten etsittiin se bussi takaisin Medaniin. Se lähti jo 16.00 joka vähän harmitti sillä matka olisi pitkä ja suurin osa siitä tehtäisiin siis päivällä eikä nukkuen. Okei, matkan tuli kestää se samaiset kymmenen timmaa, mutta jonkun oikun takia se olikin sitten 14. Marin ja Marian istuessa vierekkäin sain tietty kaverikseni liian suuren miehen joka haisi pahalle. Jossain vaiheessa eräs bussintyöntekijä (luulen) osoitti penkkejä takanani ja hääti siitä toisen miehen pois, jotta saisin siis omat kaksi penkkiä. Kiitin kohteliaasti mutta epäillen taka-ajatusta ja sellainenhan tietty oli. Istuin käytävän puolella jalat ikkunapenkillä kun tämä ”avustaja” tuli viittomaan minua ikkunapenkille jotta voisi istua viereeni käytäväpenkille. Joo haha hyvä yritys, no chance että istuisin pimeässä bussissa liian ystävällisen miehen loukutettua minut ikkunapenkkiin. Onneksi tyhmän esittäminen auttaa aina ja nousin ylös päästääkseni tämän potentiaalisen ahdistelijan ikkunapenkille, mutta yllättäen se ei enää kelvannutkaan. Veikkaa ja voita, sain kaksi penkkiä itselleni haha. Tosin sen jälkeen kun joku käveli ohi ja nappasi pohkeestani kiinni ”horjahtaessaan” ei enää nukuttanut. Helvetin miehet, sikoja.

Medanissa oltiin kello 4 aamulla eikä Medan ole paikka jossa haluat olla tähän maailman aikaan. Eipä siis jääty chillailemaan vaan otettiin becak lähimmälle bussiasemalle josta minidösä kohti Bukit Lawangia lähtisi. Taisteltiin taas hinnasta viimeiseen saakka, vielä jopa perille päästyämme. Oli kuuma ja väsy ja continental breakfast maistui maukkaalta

Viimeisiä viedään Balilla

Ylläri taas huippuhienon reissun jälkeen viimoinen normaali kouluviikko tuntui tappavan tylsältä. Hömppäiltiin netissä ja keksittiin bisneskurssin tehtävää varten haastateltuja päästä (Ljudmila Fedorovia sekä Jan Erickssoneita). Aina yhtä kehittävää. Keskiviikkona meitä saapui onneksi piristämään Ellin ystävä Anni, joka viettäisi viikon Balilla ja sitten Elli ja Anni lähtisivät Jaavalle. Ainut hienoinen ongelma oli ettei Annikaan osannnut ajaa skootterilla, joten luovutin paikkani kyyditettävänä olevana hänelle. Vaan ei siinä mitään, Elli heitti minut kiltisti kyllä kouluun ja takaisin ja keskiviikkona koulun jälkeen Heli nappasi minut kyytiinsä Kutalle. Olin sopinut nimittäin treffit Jarkon kanssa. Jarkon tapasimme viime reissulla ensin Meksikossa ja sitten jossain päin Nicaraguaa ainakin. Oltiin oltu yhteyksissä naamakirjan kautta ja Jarkko saapui Balille sopivasti ennen lähtöäni joten kerittiin nähdä.

Käytiin vetämässä lihapullia Alleycats-nimisessä ravintolassa! Ai että, lihapullia, maistui. Oli mukava nähdä taas ja sovittiin, että safkan jälkeen paineltaisiin double sixin biitsille kaikki kimpassa. Siellä surffiputiikkien pitäjistä oli tullut jo lähemmäs kavereiden kaltaisia tuttavuuksia ja istuskeltiinkin sitten iltaa heidän kanssaan parin kaljan voimin. Auringonlasku ei tosin ollut kovin kummoinen, harmiksemme.

Torstaille Yusiu oli järkännyt minulle ja Marialle tsäänssin vierailla paikallisen ekomatkailuyrittäjän luona! Oli mielenkiintoista kuulla tällaisestakin matkailusta, täällä kun sitä harvemmin katukuvasta löytää. Perjantaille Yusiu taas oli pyytänyt ystävänsä Bali Hotel Associationista kertomaan meille community tourism operaatioistaan. Ehdottomasti vielä siistimpi juttu kun edellispäivän tapaaminen! Mr. Djinaldi kertoi hyvin yksityiskohtaisesti miten tällainen kylämatkailuprojekti alkaa ja toimii. Tästä voi lukea matkailuopinnoissa vaikka kuinka mutta oli kyllä huomattavasti avartavampaa kuulla ensikäden esimerkkeja oikeasta elämästä! Sitten Djinaldi ehdotti, että voisimme lähteä vierailemaan yhdessä tällaisessa kylässä Ubudin lähellä ja kommentoida homman toimintaa. Tottakai, vastasimme ja sovittiin reissu seuraavalle päivälle.

Vaan reissua ennen oli kuitenkin huiput ”Vappulounas altaalla”-poolpartyt opiskelutovereidemme villalla. Lounas oli tosiaan siis ehkä keittopainoitteinen, ja tullessamme bileisiin oli siellä jo kovin hyvä fiilis, jollain oli jopa ylioppilaslätsäkin päässään. Täältä hypätiin taksiin kohti Kutan hurjia bailuja. Tutustuin paikalliseen surffaripoikaan, Ianiin, jonka luulin olevan mahdollisesti noin 15-vuotias, mutta tottapuhuen kymmenen vuotta sai lisätä vielä pojan ikään. Rupateltiin ja rokattiin tämän hassun, toisen etuhampaansa surffionnettomuudessa katkaisseen nuoren miehen kanssa koko ilta ja olin iloinen tavatessani oikeasti tosi mukavan paikallisen. Piristävää!

Seuraavana päivänä tuli Maria meille aamusta kylään, tilattiin Bali Buddhasta pizzaa kotiin, mutta omani oli niin kasvispanotteinen etten uskonut sen hetkeäkään olleen epäterveellinen. Sitten oli aika painella Sanuriin Marian luokse, josta lähdettiin ajelemaan kohti Bedulun kylää. Oltiin Sanurin risteyksessä kun yhtäkkiä valot vaihtuivat ja Maria stoppasi skoban hieman yli odotusviivan. Viereisen kaupan pojat viittoivat meitä hienovaraisesti siirtymään taaksepäin, mutta se oli liian myöhäistä, tien toisella puolella oleva kyttä oli jo spotannut meidät. Poliisisetä kutsui meidät luokseen, joten nöyrinä ajettiin ratsiakopille, jonne Maria paineli sisään minun jäädessä skoballe vartsaamaan kamoja. Toinen kyttä livahti luokseni rupattelemaan ja normaalisti olisin ollut kylmä ellen kylmempikin turhaa tuttavuutta hierovaa miestä kohtaan, mutta huomasin tilaisuuteni tulleen. Tiedättehän, pieni hymy, silmien räpyttelu ja avuttoman indonesian bamlaaminen jeesaavat pitkälle. Maria pelasi aikaa kopissa toisen, ei niin ystävällisen, kytän kanssa jotta voisin rupatella niitä naita ja lopulta 50 000 rupian sakot kuittaituivat varoituksella ”Excuse me sir, what seems to be the problem?” viattoman kysymyksen jälkeen. Hölmö johdateltava poliisimies, haha!

Jatkettiin matkaa Elephant Caveseille naureskellen, ja siellä meidät ottikin heti vastaan Bedulun erään Banjarin (balilainen kylä toisin sanoen) kyläpäällikkö John. Hän vei meidät upeaan kuninkaan palatsiin ja kävi ilmi, että yöpyisimme siellä! Ei hassumpi. John esitteli myös muuta osaa temppelistä ja kertoili hieman projektista. Kuulimme myös että kylän päätemppelillä olisi suuret juhlat ja me olimme kutsuttuja. Ainut probleema oli, että olimme unohtaneet temppelivaatteemme kotiin ja voi sielu niitä lainakledjuja jotka meille tungettiin. Virheen vihreä liian iso pitsipaita (jonka ”pitsit” näyttivät lähinnä epähuomiossa sattuneilta rei’iltä), yhdistettynä ruskean rumaan saronkiin ja päälle vielä höysteenä oranssi vyö. Pukeminen muuttui kauhistelusta naureskeluun, mutta eniten kyllä vaan hävetti. Varsinkin kun asteltiin juhliin, jossa KAIKKI ne pari tuhatta ihmistä olivat laittaneet parhaimpansa päälle ja näyttivät niin kauniilta puvuissaan. Häpeää tai ei, juhlat olivat upeat, oli tanssia, chillailua, ruokaa ja vaikka mitä. Jopa teinit näyttivät nauttivan :) Oltiin väsyneitä edellisillan kemuista, joten jatkettiin näitä temppelijuhlia uinaillen.

Seuraavana päivänä lähdettiin kävelylle Yehpulun reliefisaitille, jonne sisäänpääsy oli yllättävät 6000 rupiaa (ei paljon rahaa, mutta korkea summa noin yleisesti tällaiselle turistikohteelle). Paikassa oli kaunista, mutta reliefit olivat aika mitättömiä ja mielestäni huonosti restauroituja. Paikalla hengaili vanha mummo ja pappa valkoisissa temppelikledjuissaan. Nämä innostuivat suunnattomasti tullessamme paikalle ja mummo siunasi meidät Ganeshan patsaan edessä, pyysi ottamaan kuvia (joka sai jo heti pienet epäilyksen perkeleet huutamaan päässäni) ja niin, sitten piti antaa uhrilahja. Mummo osoitteli 10 000 rupian seteliä innokkaasti osaten sanoa englanniksi tasan ”offering”, mutta ei meillä oikeasti ollut kuin pari tonnia eikä olisi muutenkaan maksettu mitään niin suurta. Tästähän mummo kimpaantui ja alkoi sättimään meitä ja lopuksi sitten ei suostunut sanomaan enää sanaakaan. Miksipä minulle tuli sellainen olo, että offeringit eivät ihan välttistä olleetkaan menossa jumalille?? Siunaus ei tainnut myöskään olla kovin täydellä sydämellä suoritettu haha.

Käppäiltiin takaisin Johnin luo kämpillemme, jossa tämä tilasi meille todella maukkaat safkat vaan huomataksemme rahojemme todella loppuneen. Siispä oli pakko lähteä Ubudiin nostamaan lisää rahaa, palata takaisin ja maksaa velkamme. Kiitettiin kauniisti Johnia tästä kokemuksesta ja harmiteltiin vain että emme ehtineet oikeasti kovasti panostaa paikkaan näin lyhyessä ajassa.

Maanantaina alkoi koeviikko eli se viimeinen kouluviikko. Ensimmäisenä meillä oli kaksi Bahasa Indonesian koetta, jotka mielestäni selvitin ihan kunnialla. Matkailun koe oli taas aika hömppää ja tuli kirjotettua ihan reippaat esseet aiheista joista olisin selvinnut unissanikin. Ajattelin, että viimeinen viikko ennen Lombokin reissua perjantaina menisi kotona nuubaillessa kun ei sitä skootteriakaan ollut, joten maanantaina painelinkin tylsistyneenä sitten koulun jälkeen Bali Buddhaan nettiin. Ja kappas, siellä facebookissa Ian, vappubileissä tapaamani surffaripoika, olikin jo laittanut viestiä ja rupesi heti juttelemaan chatissä. Kerroin olevani Kerobokanissa, johon tämä pikaisesti vastasi, että ”okei, mä asun siinä lähellä, tuun hakemaan sut nyt”. Ei kai siinä mitään, olin niin tylsistynyt joten miksei. Ian tuli siis hakemaan minut, käytiin hakemassa kypäräni kotoa, ja vannotin myös Ianin hakemaan omansa (koska vaan urpot ajaa ilman kypärää eikö?) joten nin tehtiin ja sitten paineltiin Cangguun biitsille. Oli jo tosin pimeää. Eli ei siellä ollut mitään tekemistä eli lähdettiinkin tsekkaamaan double six josko siellä olisi frendejä mutta ei niitä sielläkään ollut. Siispä otettiin yhdet kaljat ja nautittiin ne kuunnellen musaa. Kiitin kundia ystävällisesti seuranpitämisestä ja tämä lupasi sen mielellään tehdä uudemmankin kerran. Kivaa.

Viikon tiistai-aamu alkoi Bahasan suullisella kokeella, joka oli aika vitsi. Meille annettiin keskustelun aihe (vapaa-aika ja harrastukset) ja sitten harjoiteltiin pikakeskustelu Ellin kanssa ulkoa ja rupateltiin se opettajan edessä. Ei sen kummempia. Kulttuurin koe seuraavaksi oli hoidettu taas vanhaan hyvään tapaan eli opettaja lähti pois huoneesta, jotta kaikki voisivat varmasti tsekata paperit läpi eli siis luntata. Henk. koht. en ollut ihan niin kiinnostunut vastausteni todenpitävyydestä että tähän olisin jaksanut vaivautua, mutta luulen että sekin meni ihan kunnialla läpi. Koulun jälkeen oltiin sovittu lähtevämme Uluwatuun ja Padag-padangin biitsille Helin, Ellin, Annin ja Marian kanssa ja kutsuttiin sitten Iankin mukaan Helin tuntiessa pojan myös. Treffattiin Kutalla safkan merkeissä ja sitten siitä huideltiin skootterin selässä hurjia mäkiä pitkin Uluwatun surffispotille ihailemaan taitavia surffaajia. Tämän jälkeen painuttiin biitsille, jossa vesi virkisti kuuman päivän aiheuttaman hikoilun jälkeen. Biitsi oli kaunis ja pieni, mutta ehkä hieman liian turistoitunut.

Illalla hengailtiin Helin ja Ianin kanssa Helin ja Maijan kämpillä Kutalla ja päätettiin lähteä vähän ulkoilemaan tiistai-illan yöelämään. Ilta oli hauska, mutta piti pitää mielessä seuraavan päivän kokeet ja kotiinpääsy joten tyydyttiin siis pitämään juominen matalalla ja enemmänkin tosiaan keskityttiin tarkkailemaan meininkiä. Ian heitti minut kotiin ja sitten pitikin jo taas pian nousta bisnes ja laki-kokeisiin.

Bisneskoe meni ihan yli hilseen, joten kirjoittelin taas kriittisiä vastauksia rahojen käyttämisestä turhiin hömpötyksiin kuten armeijoihin, aseisiin ja korruptioon enkä usko että opettaja välttämättä oli kovin tyytyväinen, mutta tottapuhuen aivan sama. Bisnes ei oo mun juttu enkä mä oo bisneksen juttu, joten minkäs teet. Lakikoe oli onneksemme kotikoe, jonka sai palauttaa seuraavan päivän loppuseremoniassa. Iltapäivällä Ian tuli taas hakemaan minut tunnollisesti kotoa, tehtiin nuudelit ja paineltiin treffaamaan Heliä. Viimeiset koulupäivät olivat ohi ja fiilis oli voittamaton (vaikka siis lakikoe olikin unohtunut tehdä), joten otettiin kaljat tämän kunniaksi!

Heli, eikä Maija, ikinä päässyt seremoniaan asti. Itse tein kokeen (jota en osannut tehdä) autossa Yusiun kyydissä tämän tullessa myös katsomaan loppujuhlia ja siis heittäessä meidät kouluun, ja viimeiset pätkät täyttä diipadaapaa kirjoitin tylsien puheiden lomassa. Ossi, ensimmäisen kuun kämppiksemme, piti puheen bahasa Indonesiaksi, kunnioitettavaa ja myös jotkut kiinalaiset oppilaat näin tekivät. Salissa oli liian kuuma ja liian tylsää, mutta onneksi seremonia loppui ja sitten päästiin poolille!

Jotkut luokkalaiset olivat järkänneet ilmaiset mojitot ja halvat kaljat meille erääseen yökerhoon joten melkein kaikki 50 suomalaista kokoontuivat sinne plus siis tietysti näiden suomalaiset kaverit ja paikalliset kaverit. Nämä bileet olivat surkeat, mojitoissa oli vain spriteä ja kalja oli väljähtynyttä hanaolutta eikä musiikkikaan ollut mitenkään viihdyttävää. Mutta loppuillan bileet olivat huiput erityisesti koska minusta, Helistä ja Ianista oli muodostunut kunnon kolmikko, joka rokkasi täysillä ja jonka jäsenet pitivät toisistaan huolta. All for one and one for all, kolmeksi muskettisoturiksi kutsui meitä Ian ja se tarttui.

Perjantaille oltiin suunniteltu lähtöä Lombokille, mutta olin niin räkäinen, että tulivuorelle kiipeily oli mahdottomuus. Maria keksi itselleen divemasterin koulutuksen aloittamisen ja Heli lupasi majoittaa minut, koska vuokrasopimukseni oli finito, joten ei huolta vaikka suunnitelmat muuttuivatkin. Elli ja Anni lähtivät jo aikaisin aamulla kohti Jaavaa, joten onneksi Ian tuli auttamaan minua pakkauksessa (voi jeesus miten helkkaristi sitä kamaa olikin voinut kerääntyä, heitin suurimman osan vanhoista kledjuista keräykseen), heitin hyvästit rakkaille Yusiulle, Putrille ja NanYinille ja sitten ajettiin biitsille treffaamaan Heliä ja Mariaa. Perjantai ja lauantai meni Ianin ja Helin kanssa hengaillessa, katottiin leffoja ja lauantaina oli bailut, joista lähdettiin suoraan aamulla Balianin surffispotille. Väsytti niin paljon, Heli luovutti ja jäi nukkumaan mutta Ian oli jo luvannut broideilleen lähteä joten mentävä oli. Otin torkut Ianin kämpillä odotellessamme tämän broidia (joka oli vain 1,5h myöhässä) ja sitten vielä autossa.

Balian oli kaunis paikka! Idyllinen pieni kylä ja täynnä surffareita, joten hengailin siinä raflassa katsomassa poikien surffailua ja syöden lounasta. Välillä joku tuli aina huilaamaan ja istuskelemaan kanssani. Oli lepposa päivä. Paitsi kun seisoin erään warungin edessä kadulla (olin kai autolle matkalla) niin skootteri paineili ohi selässään kaksi vanhempaa naista ja pieni tyttö, ja päätti pannuttaa suoraan siihen viereeni. Hämmennyin mutta painelin heti apuun, nappasin lohduttomasti parkuvan pienen tytön syliini ja pitelin tätä siinä tsekkaillen mahdollisia haavereita tietämättä mitä muutakaan voisin. Onneksi paikalle kerääntyi heti miehiä jotka nostivat skootterin eikä kaatuneiden naisten ilmeistä huomannut että olisi hätäpäivääkään, joten päästin irti tytöstä joka siitä paineli sitten äitinsä tykö. Hyvä muistutus taas skootterilla ajamisen vaaroista.

Maanantai ja tiistai meni taas hengaillessa biitsillä ja Helin luona poolilla ja sitten olikin jo keskiviikko eli viimeinen päiväni. Aamun lento Singaporeen lähtisi kello 7.00 ja tottapuhuen ei huvittanut yhtää enää lähteä ja sanoa moikkia Helille ja Maijalle ja Ianille. Viimeinen päivä oli tosin huippu, syötiin hyvin, käytiin rakkaalla double six biitsillä, pakkailin kamat valmiiksi ja sitten käytiin tsekkaamassa auringonlasku (taasen pettymys tosin) Legianilla. Pian olikin jo aika aloittaa viimeinen illanvietto, joka tosin muuttui ilosta hienoiseksi haikeiluksi. Ian, tunnollisena ystävänä heitti minut viideltä aamulla kentälle ja sovittiin, että nähdään vielä! Heliä ja Maijaa saa onneksi nähdä jo sitten heti Suomessa viimeistään, ellei Bangkokissakin. Bye bye Bali.

Mutaa ja rakkautta Lombokilla

Koko alkuviikko Balilla oli niin sateista, että tiet tulvivat. Ajeltiin koulusta kotiin kun Elli pysäytti yhtäkkiä. Tien yli juoksi joki. Hetki tuijotettiin, että mitähän helvettiä, kun sitten piti jättää tientukkeena oleminen ja ajaa kylmänrauhallisena veteen. Sitä oli polviin saakka, mutta skootterimme putputti hienosti läpi. Tosin auton tullessa vastaan heitti aalto vasten skoban etupeltiä ja kurat tuli naamalle. Kengistä tuli ainakin litra vettä kun päästiin kotiin.

Tiistaina sade jatkui joten viihdytettiin itseämme Alice in Wonderlandilla. Leffan jälkeen hymyilytti. Johnny Deppin Mad Hatter oli hurmaava, mutta kyllä sen ja Alice ois pitäny pussata...Onneksi viikko Balilla oli tälläkin kertaa lyhyt koska oltiin suunniteltu Marian, Helin ja Ellin kanssa reissu Lombokille. Oltiin sitä mieltä, että mielummin ollaan sateisella Lombokilla kuin sateisella Balilla, ainakin on jotain uutta. Ihmeteltiin näitä ikuisuussateita, sillä sadekauden tulisi juuri loppua, mutta joku selitti sadekauden olevan myöhässä...parisen kuukautta. Sepä mukava ylläri, koska suunnitelmissa on huiputtaa Gunung Rinjani (Lombokin upea tulivuori+kraaterijärvi), mutta se on mahdotonta sadekaudella. Katsellaan...

Niin siis keskiviikkoiltana meillä oli treffit Sanurissa Marian luona ja sitten lähdettiin ajelemaan hyvin keskeneräistä ja pomppuisaa rantsumotaria Padang Baihin. Päästiin Lombokille vievälle lautalle melkein heti, jossa yli-innokkaat kaupustelijat hajottivat pään. Joku tarjosi neljän hengen hyttiä naurettavaan 0,8e/hlö hintaan, joten otettiin se kun ajateltiin että saapahan sitten olla rauhassa eikä tarvitse kamoista huolehtia. Aallot keinuttivat nopeasti levottomaan uneen, jossa seikkailivat torakat ja hiki valui. Heräilin vähän väliä siihen kammottavaan kuumuuteen joka horroksessa tuntui jotenkin kuolettavalta, mutta sitten sitä taas simahti joiksikin minuuteiksi. Onneksi yö loppui lyhyeen kun oltiinkin perillä jo klo 4.00 aamulla. Kukaan ei ollut nukkunut hyvin ja ymmärrettiin miksi muu hytit olivat tyhjiä halvasta hinnastaan huolimatta.

Jumitettiin sataman kahvilassa pohtien seuraavaa siirtoa kun muslimien rukouskutsu kajahti ilmoille. Aamun pöhnässä se sumensi sen vähänkin aivotoiminnan ja päätä särki. Kahvilan rouva järkkäili meille vuokra-autoa, (kysyttyämme onko Lembarissa vuokraamoa) mutta auto oli jonkun perheen oma kosla ja se oli liian kallis, eikä edes vakuutettu. Lähdettiin siis pienen arpomisen jälkeen skobien selässä Sengigiin, suurimpaan turistikoheeseen, koska siellä oli pikkulintujen mukaan halvimmat vuokra-autot. Totta olivat livertäneet, saatiin pikku-Jimney Jeeppi, jolla silloin Baliakin kierrettiin, noin 12 egellä päivä. Siispä otettiin LP:n surkea kartta käteen ja lähdettiin luottavaisesti rantareittiä pitkin kohti Lombokin Kutaa. Haluaisinkin tässä vaiheessa kiittää Lonely Planetia reitin loistavasta kuvailusta! On hienoa, että kirjoitatte kuinka siellä voi olla jotain rosvoja tai jotain, mutta ette sitten sanallakaan viittineet mainita, että tie on surkea ellei vielä paskempi!! Kiitti siis.

Juu, siinä Sepin jälkeen tie muuttui asfaltista joko hiekaksi (lue:mudaksi) tai rikkoutuneeksi asfaltiksi ja hiekaksi. Kartan mukaan matkaa piti olla noin 20 kilsaa, joten ei välitetty surkeaksi muuttuneesta tiestä ennen kun tultiin erääseen ylämäkeen, jota edellä ajava rekka ei päässytkään ylös. Rekka suti sutimistaan keskellä mäkeä, kunnes päätti peruuttaa ja ottaa lisää vauhtia. Pääsi se vihdoin ylös, mutta meitä vähän jännitti. Maria kaasutti täysillä mäen ylös ilman ongelmia ja taputeltiin Jimneyä hienosti hoidetusta duunista. Ajeltiin ajelemistamme, ihasteltiin maisemia, pompittiin töyssyjen tahdissa ja diggailtiin pientä seikkailureittiämme, joka muuttui hurjemmaksi metri metriltä. Naureskeltiin vastaantulijoiden ilmeille, jotka vaihtelivat käsittämättömästä hämmästyksestä maailman vilpittömimpiin hymyihin. Miehiltä loksahti usein suu auki kun he näkivät blondin Marian ajamassa jeeppiläistämme ja lapset vilkuttivat huudellen hellouta! Ja usein myös hello mister:iä :D hehee. Pysähdyttiin noin tunnin ajon jälkeen pienelle kiskalle kun nälkä yllätti ja siinä nuudeleita popsiessa ilmestyi yhtäkkiä meitä tuijottamaan sata pientä silmäparia vastapäisestä koulusta. Kiskalla alkoi olla jo ahdasta ja oli hieman kiusallista syödä siinä katseiden ja kysymysten edessä, mutta kyllä se koulun kellokin sitten onneksemme soi ja pääsimme lähtemään karkuun melko vähin äänin. Seuraavaksi piti stopata tankkaamaan absolut-pulloista petroolia koska hölmöinä emme olleet tankanneet ajoissa kun kunnon bensiksiä vielä oli. Laitettiin parit litrat tankkiin ja oltiin jo lähdössä kun Jimneymme päättikin olla starttaamatta. Maria yritti ja yritti, mutta ei auttanut. Onneksemme tankkaaja-pojat olivat ilmeisen tottuneita tähän, tulivat viereen ja sanoivat ”dorong dorong” ja alkoivat työntää! Siitähän se jeeppimme sitten käynnistyi ja pääsimme jatkamaan matkaa. Maisemat olivat rannan huitteilla upeita, meri oli turkoosia ja metsät kirkkaan vihreitä. Ihasteltiin kaikennäköisiä elukoita matkan varrella ja myös ihmisiä jotka edelleen moikkailivat antaumuksella.

Seuraavan kylän kohdalla oltiin jo vähän eksyksissä ja kyseltiin neuvoa. Koko kylähän siihen taas pamahti paikalle, erityisesti ne koulusta päässeet lapsukaiset ja kun lähdettiin liikkeelle alkoivat nämä kansantoivot juosta perässämme kuin viimeistä päivää. Siinä ne nauroivat ja kirkuivat juostessaan ainakin sata metriä kanssamme kunnes jätimme heidät vilkutuksin taakse. Loppumatka meni eksyksissä, hermostuksissa, autoa työntäessä käytiin noin viisi kertaa ja nälässä niiden kuoppien ja mudan siivittämänä, vaan ison tien nähdessämme huudahtivat kaikki hallelujaa eikä kauaakaan enää niin olimme jo Kuta Lombokilla! Ensimmäisenä parkkasimme auton johonkin tien varteen ja juostiin raflaan tilaamaan safkaa. Elämä hymyili taas kun sai vatsan täyteen ja jaksettiin jopa hengailla suloisten sasak-lasten kanssa, jotka myivät koruja, saronkeja ja hedelmiä. Sasakit ovat Lombokin alkuperäisuskontoa ja islamia yhdistävä kansa, siis tietääkseni Lombokin alkuperäisväestöä myös. Sasakit olivat myös ystävällisiä kauppaajia, joita kiinnosti jutellakin kanssasi, toisin kuin Kuta Balilla. Löydettiin myös parit luokkalaisemme lähistön hostellista joten majoituttiin sinne ja heti ensimmäisenä hypättiin pooliin sillä koko päivä tulikuumassa auringossa oli tosiaan tehnyt tehtävänsä. Ilta meni syöden, rupatellen ja hengaillen vain.

Seuraavana päivänä lähdettiin etsimään niitä Kutan legendaarisia biitsejä ja totta tosiaan ne legendaarisia myös olivat: autioita, valkoista hiekkaa täynnä olevia leveitä rantakaistaleita jotka jatkuivat silmänkantamattomiin. Vesi oli turkoosin puhdasta ja siellä oli mukava lillua. Eräällä rantsulla tutustuttiin kahteen sasak-tyttöön: Ilumiin ja Annaan, jotka hetken rupattelun jälkeen kutsuivat seuraavana päivänä luokseen syömään! Sovittiin siis treffit, kuulosti loistavalta idealta. Iltapäivällä käytiin safkalla marokkolaishenkisessä ravintolassa josta oli täydelliset näkymät yli kukkuloiden aina merelle asti!

Seuraavana päivänä suunnattiin siis Sade-nimiseen sasak-kylään, jossa Anna otti meidät vastaan Ilumin ollessa vielä koulussa. Kylä koostui pienen pienistä savimajoista palmunlehtikattoineen. Astuttiin sisään tällaiseen pimeään majaan, jossa Ilumin mummo, hyvin vanha nainen joka ei tiennyt omaa ikäänsä, meitä jo odottelikin. Pian Ilum tuli koulusta ja tytöt alkoivat kokkailemaan keittiössä, joka oli siis pari halkoa, kattilaa ja sähkövalo. Ilum kertoi, että hän nukkui keittiössä mummon ja veljen nukkuessa patiolla, jossa söimme. Kylän lapset kokoontuivat pian meitä ihmettelemään ja Ilumin mummo hääteli heitä pois ovelta. Naapurit saapuivat myös seuraksemme ja alkusnapseiksi saimme teetä eli kuumaa vettä ja valehtelematta puoli mukillista sokeria. Ruoaksi tarjottiin kahta erilaista riisiä, kylmiä kasviksia, maukasta sambalia ja hyvin kuvottavalle haisevia kaloja. En voi sanoa että ruoka olisi ollut erityisen hyvää tai sen syöminen kovin hygieenistä niiltä likaisilta astioilta, mutta meillä oli hauskaa ja arvostimme tyttöjen elettä. Tytöt esittelivät meille myös sasak-kylää ruoan jälkeen ja kävellessämme ympäri kerääntyi peräämme aina enemmän ja enemmän porukkaa, lähinnä uteliaita lapsia. Päätettiin lahjoittaa kummallekin tytölle yhteensä 100 000 rupiaa eli hieman alle 10e, näillä rahoilla he voisivat maksaa neljän kuukauden koulumaksut! Olisi tehnyt mieli ottaa tytöt mukaan Balille tai vaikka vain kiertämään Lombokia, sillä he eivät koskaan olleet olleet edes Lombokin pääkaupungissa Mataramissa. Vaan lähdettävä oli monien valokuvaussessioiden ja halausten ja ”I’m gonna miss you”:iden jälkeen! Puoli tuntia lähtömme jälkeen tytöt jo soittivat peräämme :)

Ajeltiin siis tällä kertaa loistavia teitä kohti Tetebatua, jossa halusimme trekata vesiputoukselle. Tetebatusta löysimme heti suloisen majapaikan, bungalowimeiningillä keskeltä riisipeltoja. Ehkä paras osuus oli ravintolan terassi, jossa oli tyynyjä ja patjoja, joilla saattoi makoilla illan edetessä. Sammakot kurnuttivat menemään koko yön läpi.

Aamulla oltiin sovittu trekki vesiputoukselle, jonka veden tuli edistää hiustenkasvua (?). Matkaan lähti siis opas, ranskalainen nuorimies ja me ja ranskalainen nuoripari. Kysyttiin, josko trekki olisi mahdollista hoitaa flipflopeilla, meillä kun ei oikein muita kenkiä ollutkaan. Tyhmä kysymys esittää paikallisille, jotka tekevät kaiken flipflopeilla. Kysyttiin niin ikään oppaalta että osaako hän kertoa paikallisista kasveista ja sellaisesta, sillä hinta oppaan palveluista tuntui melko korkealta. Tyhmä kysymys taas, tietysti opas osasi: tässä on avocado, tässä on sokeriruoko. No shit?! Opas oli muutenkin kovin surkea, tämä juoksi hervotonta tahtia eteenpäin niin että katosi välillä kokonaan näkyvistä, eikä tästä ollut mitään hyötyä esimerkiksi jokien ylityksissä tai muissa tiukoissa paikoissa. Mutta niin, itse trekki, ei sitä tietenkään olisi voinut vetää flipflopeissa! Mehän käveltiin koko matka riisipellon poikki eli mutaa oli mittaamattomat määrät ja välillä tuli kavuta joitain oksia pitkin jokien yli (välillä alla oli pudotusta metrejä). Ensimmäisen 500 metrin jälkeen luovutin flipfloppeineni, otin ne pois ja käppäilin paljain jaloin. Voin vain kuvitella mitä kaikkia parasiitteja verenkierrosta tätä mittaa löytyy. Ensimmäinen käärme nähtiin heti paljasjalkaisuuden alettua, tämän opas vielä hääti kepillään. Seuraava kärmes luikerteli puolen metrin päästä jaloistani oppaan ollessa jossain teille tietämättömillä. Onneksi se ei mennyt muiden tyttöjen ohi, se olisi ollut ehkä elvytyksen paikka jo. Maisemat oli upeat, sitä ei voi kiistää, mutta alituinen jalkoihin katsominen ja oppaan perässä pysyttely häiritsi nautintoa huomattavasti. Ei auttanut vaikka kuinka oppaalle sanoi että mentäisiinkö vähän hitaammin.

Vihdoin stopattiin kansallispuiston porteilla maksamassa jotain sisäänpääsymaksuja ja ostamassa keksejä. Tästä oli enää 1,5km vesiputoukselle eikä maa enää ollut mutaista onneksi. Vesiputous oli hieno, melko korkea ja alle pääsi uimaankin. Alkumatkan hikoilu tosin aiheutti nopean viilentymisen varjoihin päästyämme, mutta päätin että minähän menen uimaan kun tänne saakka oli tultu. Pulahduksen jälkeen oli virkistynyt olo vaikka mutaa oli edelleen aivan joka paikassa ja tuli huomattavasti lämpimämpi kun sai hien pois iholta. Ajateltiin että otetaan mopo alle portilta, sillä halusimme päästä Lembariin ja lautalle hyvissä ajoin, mutta toisin kävi. Transportjätkät pyysivät niin naurettavia hintoja että alkoi hymyilyttää. Siinä tingittiin ja selitettiin, että hei, jos me kävellään niin te ette saa mitään, eikö olisi parempi jos viette meidät skidisti halvemmalla. Vastaus oli aika tyrmäävä: ihan sama, ei meitä kiinnosta. Lähdettiin siis kävelemään Marian ja ranskalaisen nuorenmiehen kanssa Helin ja Ellin ottaessa ylihintaiset mopot. Olen sitä mieltä, että jos aina maksaa sen hinnan mitä ne kehtaavat pyytää niin seuraavana vuonna hinnat ovat vielä kalliimmat. Periaate kysymyksiä. Käveltiin siis takaisin mukavaa asfalttitietä läpi nättien pikkukylien kun yhtäkkiä takaamme tuli lava-auto. Ranskis pysäytti auton ja saatiin hypätä kyytiin! Jotain pientä heitettiin kuskille päästyämme perille, mielummin näin. Sitten oli pakko saada ruokaa. Mentiin kauniiseen pikkuraflaan nimeltään Bale-bale, jossa ruoan saaminen kesti ikuisuuden mutta oli se odottamisen arvoistakin! Raflan omistaja soitti kitaralla Beatlesia safkoja vartoessamme.

Heitettiin hyvästit Tetebatulle safkan jälkeen, ajeltiin Mataramin kautta Sengigiin hakemaan tsygät ja palauttamaan auto ja loppujen lopuksi päästiin vasta kello 19.00 lauttaan, joka tarkoitti, että oltiin himassa vasta kahden aikaan yöllä. Kuumaa vettä ei tullut ja mutaa löytyi varpaiden välistä vielä monen päivän jälkeen.

inka <3 lombok

Singaporen swengailut

Keskiviikkona lähdettiin JetStarilla kohti Singaporea. Taas joku urpo siinä vieressäni näppäili vielä tekstiviestejä kun noustiin ilmaan, ärsytti suunnattomasti. Onneksi oltiin sentään matkalla uusiin maisemiin. Singaporen kentällä törmättiin luokkalaisiimme Janniin ja Nikoon, jotka olivat matkalla takaisin Balille, moikkien ja vinkkien vaihdon jälkeen lähdettiin metrolla kohti Lavender stationia ja Little Indiaa, jossa hostellimme sijaitsi. Löydettiin yllättävän iisisti ihan oikeille huudeille mutta ei nähty kylttiä missään. Muisteltiin ohjeita ja todettiin, että ihan jossain tässä sen on pakko olla ja kysäistiin sitten eräästä hierontapaikasta hostellista. Nämä levittelivät käsiään tietämättöminä, joten käveltiin seuraavalle ovelle ja kappas, sehän se Empire hostelli olikin. Ovessa oli A4:lle kirjoitettu nimi eli ei ihme, ettemme sitä bonganneet. Mutta kyllä niiden hierojatyyppien olisi luullut tietävän, kamoon, seuraava ovi!

Elli ei halunnut dormiin, joten otettiin oma huone. Se oli sellainen hytti, ei ikkunaa ei mitään, pelkkä kerrossänky :D Se oli kuitenkin jotenkin ihan yllättävän miellyttävä ja kotoisa (mahdollisesti Ikean kalusteista johtuen!?). Paitsi kun piti kaivaa rinkasta jotain, oli vähän ahdasta. Oli nälkä ja oltiin himoittu Subwayn sämppyjä jo pitkään, niitä kun ei Balilta saa. Päätettiin etsiä siis subi, käveltiin ensin Little Indian läpi ja sitten joenvartta pitkin ja löytyihän se subikin. Hyvin täysin vatsoin lähdettiin tästä eteenpäin kohti Orcard roadia, jossa on ehkä sata ostoskeskusta, shoppailin yhdestä upean vihertävän fedorahatun sulkineen päivineen ja uudet shortsit, hip hurray. Oli ihana kävellä, Balilla se on melkein mahdotonta, tai jos ei mahdotonta niin ainakin superraivostuttavaa kaikkine skoottereineen ja kaupustelijoineen. Täällä kukaan ei ahdistellut, edes taksikuskit eivät huudelleet tai tööttäilleet ja kadut olivat siistejä ja niissä oli oikeasti jalkakäytävät. Ihan kuin olisi tullut takaisin sivistyksen pariin! Käveltiin takaisin hostellille kipeine, mutta sillälailla hyvällä tavalla kipeine jalkoinemme :) Unikin maittoi paremmin kun oli tehnyt jotain!

Hostellin aamupala koostui siitä perus toastista ja nescafesta. Suunnattiin tämän makuelämyksen jälkeen Clark Quayn districtille, joka oli kuitenkin ehkä eloisampi iltaisin. Ihastelin tosin kauniina pastellinsävyinä hohkaavia matalia rakennuksia joenvarrella. Sellainen huvipuistomainen fiilis tuli. Oli kuuma niin kuin aina, mutta liikuttiin silti jalan. Chinatowniin ei ollut onneksi pitkä matka, mutta löytyipä siltä mangoja! Kiinalainen mies ei suostunut myymään vain yhtä, joten ostin sitten viisi. Oltiin juuri kiinakaupungin metriksen huudeilla kun kaksi vanhempaa rouvashenkilöä pysäytti meidät. ”Excuse me, do you speak english?”, kysäisi toinen mitä hurmaavimmalla jenkkien etelä-aksentilla. Myönnettiin puhuvamme ja kerrottiin vielä olevamme Suomesta, kun naista kovasti kiinnosti. Reaktio tähän oli melkoinen, naisen mies oli suomalaista sukua ja bamlasi kuulemma sujuvaa suomenkieltä. Vaan oli rouvilla syykin pysäyttää meidät, he nimittäin etsivät Chinatownista katua jossa olivat aiemmin olleet. Kysyin sitten tietävätkö he mahdollisesti kadun nimeä tai vastaavaa. ”Ei tiedetä, mutta siellä oli sellaisia punaisia lyhtyjä paljon!” Just, helpompi olisi etsiä Chinatownista katua jolla EI ole punaisia lyhtyjä. Ei siis osattu auttaa, mutta rouva ystävällisesti lähtiessämme tokaisi ”Aren’t you cute with that hat!”. Oh siihen eivät loppuneet rakkaan hattuni kehut, ei toki, se on ollut hyvin suosittu kaikin puolin.

Chinatown oli sekava kuten chinatownit yleensä tuppaavat olemaan ja nälkä iski kehnon aamiaisen sulettua nopeasti. Mitäpä muuta siis söisimmekään kuin kiinalaista. Onnistuimme vaan huonoksi onneksi valitsemaan kadun ehkä kalleimman raflan (miten, en vieläkään tiedä), joten otettiin kai halvimmat safkat mitä listalta löytyi, riisiä ja jokunen papu ja jotain soppaa. Pakko kehua kyllä, hyvältä maistui. Chinatownista otettiin metro kotiin, levättiin hetki ja paineltiin sitten taas Orcard roadin ostoskeskuksiin (jossa yhdessä eksyttiin jonnekkin merkki-älykallis-ei-meidän-osastolle ja näytettiin ihan juuri siltä että ollaan aivan väärässä paikassa, myös naureskelevien myyjien mielestä) ja illallistettiin mitä maittavinta intialaista hostellimme lähiravintolassa.

Perjantain aamupala maittoi jo paremmin mangoineen ja kävellä jaksoi taas vaikka jalkapohjia hieman kuumottelikin aamuisin. Lähdettiin Rafflesin districtille tällä kertaa, mutta matkalla käytiin ensin elektroniikka ostoskeskuksessa poistamassa itselleni mp3-soitin ja kuulottimet, sekä Ellille kajarit ipodiin. Ja sitten tuli eteen conversekauppa, josta tarttui mukaan ne pitkään etsityt lenkkarit. Olen pelännyt päivää jolloin flipfloppini hajoavat eikä minulla ole enää kenkiä, mutta nyt on varalle sitten jotain. Lenkkarit eivät olleet ainut asia joka tuli vastaan, vaan eiköhän Patrick (se seattlelainen, joka bongasi minut Balilla neljän vuoden näkemättömyyden jälkeen) käppäillyt samaa katua ja moikatahan se taas piti. Pieni. Maailma.

Raffles oli aika turhanoloinen ja kolkko bisnesalue, mutta oli siellä hyvin kallis (ja HIDAS) maailmanpyörä johon ei menty ja sitten myös durianin muotoinen ostoskeskus!!! Hyi jeesus, durian on maailman kuvottavin hedelmä, se haisee ja maistuu joltain oksennuksen ja ulosteen välimaastolta (hajun takia se on myös kielletty esimerkiksi Singaporen metroissa, sille on ihan oma kyltti haha). Arkitehtuurisesti siitä oli tosin saatu ihan siedettävän näköinen teos aikaan.

Hostellipäikkärien jälkeen oli aika treffata yhteinen tuttavamme Kuronen, joka oli jo toista lukukautta vaihdossa Singaporessa. Oli virkistävää nähdä taas tuttuja kasvoja! Yritettiin ottaa huudeiltamme taksia Clark Quayhin, mutta se osoittautui niin hankalaksi (aasiassa ollaan herraisä sentään, eikä taksia saanut millään!) niin otettiin sittenkin metro ja käppäiltiin siitä sillalle, jossa kuulemma vaihtarit aina pussikaljoittelevat. Hyvä pussikaljapaikka olikin, toisella puolella siltaa oli seveneleveni ja toisella vessa. Ostettiin kaljat ja istuskeltiin sillalla katsellen perjantai-illan huumaa ympärillämme. Tosiaan, moni muukin oli huomannut sillan potentiaalin halpana illanviettopaikkana ja yhtäkkiä siinä olikin monenmonituista istuskelijaa, länkkäreitä erityisesti. Pian kello tosin löi jo kaksi eikä parin bissen jälkeen juomakaan enää maistunut joten otettiin Ellin kanssa taksi alle ja hilpsittiin kotiin. Sovittiin tosin treffit Kurosen kanssa vielä seuraavaksi päiväksi, haluttiin nimittäin mennä Sentosa Islandin huvipuistoon!

Oli ehkä kuumista kuumin päivä. Tavattiin Kuronen keski-päivän paikkeilla Harbour frontissa, josta otettiin metro Sentosan saarelle. Sielläkin oli kuuma, tiedoksenne vaan. Hiki valui ja hetki pöllöiltiin kun ei tiedetty mihin mennä, mutta sitten bongattiin Universal Studiosin kyltit. Mutta voi hämmästyksen kummastus. Huvipuiston liput oli loppuunmyyty!! Anteeksi nyt vaan mutta miten se on mahdollista, saanen kysyä? Ei sillä ettäkö se hirvittävästi haittasi loppupeleissä koska ne olisivat olleet myös torkykalliit. Otettiin siis jalat alle ja päätettiin mennä ihmettelemään muita paikkoja. Sentossa oli vaikka mitä, jotain rakennettuja biitsejä, akvaariojuttu, perhostarha, jotain ziplineratoja tai jotain, mutta päädyttiin käyttämään rahamme sitten vain sellaiseen näköalatorniin (mitäs ne nyt on, sellainen kuin lintsillä, sellainen ylös menevä hissijuttu), joka oli ihan kiva, pitkälle näkyi. Parasta tässä kyydissä oli kuitenkin ehkä ilmastointi hehee. Saatiin tarpeeksemme Sentosasta ja lähdettiin veke. Heitettiin moikat Kuroselle ja mentiin kotsaan nukkumaan päikkäreitä.

Illalla piti pukeutua. Tai siis laittaa kengät flipfloppien sijaan ja sellaiset shortsit jossa ei ollut reikiä, koska mentiin Swiss hotellin 70-kerroksen baariin tsekkailemaan yönäkymiä yläilmoista. Täällä kuulemma piti myös ottaa ökyhintainen Singapore Sling-drinkki joten niin tehtiin ja pakko sanoa että se kymmenen egeä siitä makeasta tahmasta oli sinänsä aika huono sijoitus, koska seuraavalle päivälle ei riittänyt oikein enää rahaa ruokaan. Mutta hei, kaikkea pitää kokeilla. Yövaloissaan koreileva Singapore oli kaunis, ja nuoret tarjoilijamiehet sympatiseeraavia huomatessaan heti ettei ehkä kuuluta ihan kohderyhmään. Eli niihin rikkaisiin bisnesihmisiin, jotka siemaili niitä 100 euron samppakaljoja siinä vieressä. Ei se mitään, ei hävettänyt hetkeäkään niissä lenkkareissa ja sen virheän nuuskamuikkusrepun kanssa, kannan köyhyyteni mitä suurimmalla ylpeydellä ;D

Sunnuntain lento lähti vasta ysin aikaan illalla, joten otettiin metro ja sitten bussi alle ja mentiin eläintarhaan. Ränknäsin viimoisia rahojani portilla ja laskin, että ne riittivät täydellisesti sisäänpääsyyn, loppuihin metromatkoihin ja saisinpa vielä yhden subinsämpylänkin kentältä, loistavaa! Siispä mentiin sisään ja todettiin heti että Singaporen eläintarha oli aika jees! Se oli yleisesti hieno puitteiltaan, puita ja kasveja on paljon joka puolella ja eläimillä oli jopa todella hyvän kokoiset elinalueet. Osa eläimistä palloili ihan vapaanakin, jotain apinoita ja sellaisia. Eläimiä oli huima määrä: oli kaikenmoisia appareita, oli tapiireja, valkoisia tiikereitä, käärmeitä vaikka millä mitällä, pygmihippoja, sarvikuonoja, kirahveja ja gepardeja ja vapaana pomppivia kenguruita. Eikä kukaan ollut myöskään popsinut tämän eläintarhan flamingoja poskeensa, joka on mielestäni ihan mukava boonus. Kolmisen tuntia kierrettiin ympäriinsä kunnes voimat alkoivat ehtyä ja olihan niitä eläimiäkin jo sitten nähty, eli lähdettiin takaisin hostlalle, josta paineltiin metrolla kentälle ja sitten takaisin Balin pölvästien pariin.

Sain taas hirvittävän tappelun aikaan kentällä niiden urpojen taksikuskien kanssa. Taksi pitää nimittäin tilata siitä tiskilta, jossa lukee hinnastossa että Kerobokan 70 000 rupiaa. Mutta aina ne jankkaa että ”ei ei kun 85 000 kun te asutte niin kaukana siellä Kerobokanissa”. Siinä kauniisti hymyillen rauhallisesti selitin, että jos teillä lukee hinnastossa Kerobokan 70t niin sitten sen pitää kattaa koko Kerobokan, muuten teidän tulee kirjottaa siihen jotain muuta, mutta tämä pomo tai joku vastaava mussutti vastaan jotain ihan epäoleellista. Pakko se oli maksaa se 85t, ulkona sattui olemaan taas sellainen raikas trooppinen sade nimittäin, ja kyllähän sen jo tiesin että turha niiden taksiäijien kanssa on jankata (tätä on nimittäin harrastettu ennenkin) mutta ihan vain jostain kai periaatteesta sitä piti taas vängätä. Hypättiin siis ylihintaiseen taksiin ja olin tehnyt hyvin selväksi tässä jankkausvaiheessa, että osoite on se ja se ja kämppä sijaitsee lähellä Cafe Mokaa. Tämä kuski oli ilmeisesti jonkinnäköisellä valikoivalla kuulollaan päättänyt ymmärtää, että haluamme Cafe Mokalle, jonka eteentullessamme oli tämä valmis heittämään meidät ulos. Sanoin uudestaan, että ”EI Cafe Moca, LÄHELLÄ sitä, JALAN TEGAL CUPEK, kiitos” mihin kuski alkoi mutisemaan kuin pieni lapsi niin huvittavan loukkantuneella äänensävyllä ”te sanoitte että se oli Cafe Mokan lähellä”. ”Niin se onkin herra hyvä, kerroin kyllä osoitteen aiemmin aivan selkeästi, että ajahan nyt vaan”. Cafe Mokalta meille kävelee alle kymmenen minuuttia ja koko tämän matkan kuski mumisi vihoissaan ratin takana jotain kuinka hän asuu täällä kilsan päässä ja tietää kyllä ja jaadajaa. Sanottiin, että hei, ei enää pitkään, seuraava talo niin eiköhän tämä urpo kaasuta ohi. Kun vihdoin päästiin ulos autosta kuuluivat katkerat viimeiset sanat: ”tää oli ainakin kaksi kilsaa Cafe Mokasta”. Pakko oli vaan hajota nauruun! Ei hyvää yötä jätkät! BALILAISET ON URPOJA!

Välihuomautus

Anteeksi laiska kirjoittamiseni. Nyt kuitenkin alla viime kuun tapahtumista kolme tekstiä. Seuraavaksi Singapore stooria.

Skootteripannutuksia, orpokotivierailuja ja hippejä

Maanantaina olin koulussa, mutta sitä samaa shaibaahan se taas oli. Päivällä lähdin nettiin koska olin sopinut toiset skypetreffit ja eiköhän tarjoilijapoijjaat innoissaan jo Buddhassa hymyilleet. Olisi pitänyt sanoa, että olen naimisissa. Kaupassa sain valaistuksen tehdä kasviskermakarrisoppaa, jota kotosuomessa aina väsäilin ja olin ihan innoissani. Siitä tuli ihan maittavaa ja sitä tuli myös paljon, joten loppuviikko meni tätä popsiessa.

Tiistaina mentiin ekalle tunnille, mutta ei tokalle, koska Maija ylipuhui mukaansa surffaamaan. Lähdettiin siis himasta hakemaan kamat ja Maijan vuokralauta ja ajeltiin kohti Doublesixiä, kun risteyksessä kuului ikävä räsähdys ja humps oltiikin maassa skootterin kanssa. En oikein tajunnut ensin mitä tapahtui, enkä ole ihan varma miten pääsin niin nopeasti pois maan ja laudan ja skootterin välistä, mutta siinä sitä vaan seisoi sitten ja yritti parhaansa mukaan auttaa Maijan jalkaa pois skoban alta. Joku paikallinen riensi heti apuun, nosti skootterin ja toi laukusta pudonneen vesipullonikin takaisin. Ei hätiä mitiä oli nopea päätelmä, ketään ei sattunut ja auto, jonka perään siis törmättiin, oli lähtenyt menemään joten valtakunnassa kaikki hyvin. Paitsi kun sitten alettiin tutkia surffilaudan hieman vinksallaan olevaa evää. Se oli tainnut murtua jäädessään skootterin alle, mutta muuta ei ollut tehtävissä kun ajaa pois keskeltä risteystä. Joku poliisimieskin siihen tuli jotain sönköttämään, mutta herra ei ollut yhtään avulias tai sympaattinen. Ihme ettei antanut sakkoja. Biitsillä todettiin että ihan sama, mennään surffaamaan, mutta siinä 45 minuutin jälkeen murtunut evä oli murtunut lopullisesti pois, joten lopetettiin urheilu ja paineltiin Kutalle vuokraamoon korjauttamaan lauta.

Echo-beachillä piti olla Oakleyn surffiskabat, joten lähdettiin niitä etsimään, mutta perille päästessämme huomattiin nopeasti ettei siellä mitään kisoja ollut. Jäätiin hetkeksi hengailemaan, mutta paikallset pojat olivat taas vähän liian fiiliksissä bikinitytöistä, joten ei huvittanut sitten enää. Illalla mentiin hierontaan! Se oli kivaa, kokovartalohieronta maksoi sen nelisen euroa, joten ajateltiin, että vihdoin olisi aika. Olihan se ihan mukavaa, mutta enemmän tai vähemmän sellaista silittelyä, ei niinkään kipeiden lihasten helpottamista. Plus että hierojamimmit pälpättivät keskenään koko ajan eivätkä oikein tuntuneet keskittyvän työhönsä, oma hierojani jopa vastasi kännykkäänsä kesken hommien. Hieronnan jälkeen oli aika öljytty olo eikä suihkukaan tuntunut tehoavan tähän, onneksi oli sentään hyväntuoksuista kamaa.

Keskiviikkona en muista tehneeni varsinaisesti mitään, paitsi koulua tietty, lakitunnilla oli joku ihme roolileikkihölmöily, jossa oma roolini oli olla maaperäasiantuntija ja suositella epäorgaanisten lannoitteiden käyttöä. Sanoin, etten voi niitä suositella ellei sitten korruptiomassia anneta handuun...en tiedä kuinka iloinen opska oli tästä vastauksesta, mutta niinhän täällä toimitaan toisaalta?

Torstainen eksku oli peruttu, joten päätettiin painua Helin kanssa Sanuriin päiväretkelle. Eksyttiin hienosti heti aivan väärään suuntaan pikkuteille, mutta oikea suunta löytyi lopulta ja päästiin biitsille vievälle tielle, joka oli tukossa mielenosoituksen takia. Jouduin hetken suostuttelemaan Heliä ajamaan vaan näiden mielenosoittajien ja poliisien ohi, kuten kaikki muutkin. Ei ne poliisit aina sakota. Biitsi oli hieno ja aurinko porotti kuumana. Ensimmäisenä etsittiin rafla, syötiin maukkaasti ihaillen rantsua ja käppäiltiin eteenpäin. Sanur vaikutti aika seesteiseltä. Joku mamma tuli tarjoamaan hierontapalveluita ja vihoittelevan niskani puolesta suostuin tähän. Tällä kertaa nainen löysi kipupisteetkin ja hieronnan jälkeen oli melko mukava olo. Syötiin jätskiä ja juotiin hyvää mehua ja päätettiin sitten nopean pulahduksen jälkeen ajella takaisin kotio päin.

Maria oli Seminyakissa joten kutsuttiin tämä kylään. Illalla oli läksiäisbileet Moon Villalla, joten lähdettiin kimpassa sinne, tosin ihan selvinpäin (paitsi Heli) ja olihan se aika tylsää. Hehe, tai siis varmaan ihan kivat bileet mutta ei oikein inspannut. Skygardenin kauhuyökerhossa oli torstaisin aina kymmenestä yhteentoista ilmaista juomaa ja ruokaa, joten suurin osa poppoosta suunnisti tuttuun tapaan sinne. Päätettiin Maijan kanssa, että mennään, mutta vaan syömään :) Siispä paineltiin sisään (ilmaiseksi siis, ei tartte maksaa mitään), haettiin Helille ilmaisia juomia ja venailtiin safkoja. Tulihan ne, kevätkääryleitä, samosoita ja chickenwingsejä. Nam. Ja sitten kun vatsa oli täynnä, lähdettiin himaan. Näinkin voi säästää ;) Heli oli bailannut täysillä yhden turkulaisen mimmin kanssa, joka oli kahden viikon reissun aikana melkein unohtanut suomenkielen.. Huh, onneksi tapasi meidät, ois voinu unohtua koko kieli pian!!! (??) Kaikennäkösiin pöllöilijöihin sitä aina tutustuukin.

Perjantain aloitin aamu-uinnilla, josta on jo vähän tullut tapa. Käveltiin Buddhaan, jossa tavattiin Maria ja nettiinkin olisi pitänyt päästä, mutta siellä oli sähkökatkos, joten mutustettiin vaan safkat nassuun ja oltaisiin haluttu lähteä jo kotio, sillä kolmelta meitä tultiin hakemaan orpokotivierailulle. Vaan sade sade rankka ropisi niin, ettei lähdöstä meinannut tulla mitään, lopulta Maria heitti ensin Ellin ja sitten minut kotiin skootterillaan, jotteivat läppärit kastuisi matkalla. Orpokodista tuli mukava mies meidät hakemaan ja ajeltiin noin tunti kohti Tabanania kera Ellin, Marian ja krapulaisen Helin :) Orpokoti oli nimeltään Salam ja se oli hieno ja iso paikka! Tilaa siis riitti, oli isot huoneet ja koripallokentät ja yleistilat! Tultiin täydelliseen aikaan, koska lasten englannintunti oli juuri alkamassa. Aussimies, entinen rehtori ja nykyinen eläkeläinen oli muuttanut Balille orpokodin läheisyyteen ja sitten ajan käytyä hieman tylsäksi, oli tämä päättänyt ottaa hommakseen opettaa lapsille englantia kaksi kertaa viikossa. Ensin kerrottiin vähän Suomesta, lapset saivat kysyä kysymyksiä ja sitten oli sanakokeiden aika, joissa autettiin testaamalla lapsosten kielipäätä. Nopeita oppimaan, pakko sanoa. Luvattiin tulla uudestaan ja aussimies myös kertoi keränneensä rahaa, jotta voisi viedä lapset elokuviin, koska suurin osa porukasta ei ollut koskaan ollut leffassa ja pyysikin meitä mukaan auttamaan valvomisessa ja ihan muutenkin vaan! Olisi hienoa, mennään jos vaan ehditään!

Meidät heitettiin takaisin kotiin ja autoon tuli kyytiläiseksi myös mitä hurmaavin kolmivuotias Eka-niminen vekara. Kunnon showmies olikin, hitsi. Olisi tehnyt mieli ottaa hänet kotiin. Paineltiin illalla vielä uusiksi Buddhaan ja tällä kertaa nettikin onnasi. Elli ja Heli painelivat bailaamaan perjantain kemuihin, itsehän jäin kiltisti nukkumaan kotio. Lauantaiaamuna Ellin ja Helin vielä koisatessa otettiin Maijan kanssa skootteri alle ja lähdettiin katsastamaan Double Sixin aallot. Siellähän niitä oli, joten hetki surffailtiin siinä, mutta pian sitä väsyi ihan poikki kun ulos (eli poispäin rannasta) pääseminen oli niin helvetin rankkaa. Virtaus painoi niin kovasti takaisin biitsille, että sai todella tehdä töitä jotta pääsi aaltojen juurelle. Ei meidän kunto kovin kauaa kestänyt. Illalla mentiin leffaan Ellin kanssa ja kutsuttiinpa Mariakin mukaan. Haluttiin nähdä Alice in Wonderland, mutta tietysti lauantai-ilta oli täälläkin se suosittu leffahetki ja liput oli myyty loppuun. Ei hätiä kuitenkaan, toinen näistä kahdesta leffasta ei tällä kertaa onneksi ollutkaan mikään kiinalainen ninjailuelokuva kuten yleensä, vaan Crossing over, joka kertoi jenkkilän maahanmuuttajien tarinaa. Todella hyvin tehty ja näytelty, ihan kyyneleet tuli välillä silmiin ja taas muisti kuinka paska mesta se Uuesaa oikeesti onkaan. Sananvapaus on suhteellinen käsite ilmeisesti.

Maija ja Heli olivat lähteneet lauantain bileisiin. Heli siis kolmatta päivää putkeen ja sen kyllä huomasi seuraavana päivänä :D Tyttöjen piti muuttaa sunnuntaina Kutalle harmiksemme (meillä oli niin mukava naapuruussuhde, höh :(), mutta se oli kai helpommin sanottu kun tehty ainakin Helin olotilaa seuratessa hehehe. Itsellänihän oli skypeilydeitit, joten mentiin Ellikän kanssa Buddhaan ja taas satoi niin maan perkeleesti. Elli lähti aiemmin kotiin varattuaan meille Singaporesta hostellin, joten käppäilin yksin pelottavan pimeän ja räksyttävillä koirilla täytetyn tien takaisin himaan. Se oli aina yhtä kuumottavaa, mutta asioista on tähän mennessä tupannut selviämään hengissä (koputan puuta).

Ei enää haluttu mennä maanantaina kouluun ja koska oltiin oltu niin kovin ahkeria, ettei poissaolojakaan ollut kertynyt muihin luokkalaisiin verrattuna paljon ollenkaan niin päätettiin lintsata. Mentiin surffaamaan sen sijaan, mutta yhtä pesukonetta oli meri taas ja välillä tuntui että hukkuu. En kauaa viihtynyt ja rantautuessani iski karmistuttava päänsärky ja kuumotus. Judas, paikallinen surffaripoika tuli kyselemään surffista ja kokeili otsaani valitettuani särkyä ja totesi, että joko se on kuumetta tai sitten mun pää käy jollain ylikierroksilla. Kummin vaan, ei enää tehnyt mieli veteen tai aurinkoon. Parin lääkkehen jälkeen simahdin Ellin, Helin ja Maijan viekkuun aurinkotuoliin varjon alle, jossa joku heijastelu teki massuni ihan punaiseksi. Koko loppupäivä meni ihan pöllähtäneessä olotilassa ja päänsäryssä. Ajellessamme himaan biitsiltä alkoi sellainen oikein kunnon trooppinen sadekuuro. Sellainen, jonka luulet tulevan jo maksimillaan, pisarat eivät voisi olla enää isompia eikä vesi enää sen märempää ja sitten sen voima yhtäkkiä tuplaantuukin. Käydessäni pesulla tämän läpimärän kotiinpaluun jälkeen mietin, että sade ulkona tuli tosissaan kovemmalla paineella kuin vesi surkeasta suihkustamme. Vessasammakkomme nautiskeli selvästi. (Meidän vessassa siis asuu sammakko, se on oikein mukava kaveri, päivisin piilottelee kivien välissä ja iltaisin pistelee ötököitä poskeensa. Lemmikkieläin melkein siis).

Mentiin vielä Kutalle illalla tsekkaamaan Mapen ja Helin uusi kämppä, joka oli aika viehättävä. Tosin piha oli yksi iso allas kaiken sen vedentulon jälkeen ja ällötti kävellä siellä kuralammikossa. Mentiin safkailemaan burritoksia Mojoon, vaan taas jouduin pettymään. Kysymys kuuluukin, kuinka paljon limeä voi tunkea yhteen burritoon?? Tässä sitä oli ainakin liikaa. Tekivät minulle uuden, mutta ällötti. Se on tuolla jääkaapissa odottamassa nälkää.

Tiistaina koulun jälkeen Maria tuli treffaamaan minut Buddhalle, jossa suunniteltiin koulun jälkeistä elämää! Päätettiin siinä ja silloin, että Sumatralle mennään ja tsekkailtiin lippujen hintoja, halvat löytyi joten shopattiin ne saman tien pois alta. Sitten lähdettiin Desa Seniin, jossa oli muun muassa joogaa, majoitusta, rafla ja mitähän kaikkea, mutta tänään siellä oli jonkun hipin luento sekä ilmaista safkaa, joten mentiin ensin syömään herkullisia kasvisruokia ja sitten kuuntelemaan luentoa. Osa luennosta meni hieman yli mun skeptikon rajojen, mutta oli sillä jätkällä ihan asiaakin. Kapitalismi ei toimi, sehän me ollaan jo huomattukin, eikä muutenkaan tämä meidän elämäntyyli, kulutusyhteiskunta eikä se käsittämätön ahneus ja maailman raiskaus. Hienointa on, että maailma muuttuu ja ihmisiä, jotka ovat muuttaneet elintapojaan ympäristöystävällisemmiksi ja myös jotenkin yhteisöllisemmiksi (pois tästä länsimaalaisesta yksilöyhteiskunnasta), löytyy yhä enemmän ja enemmän ja kuten tämä hippi sanoi: tätä liikettä ei voi lopettaa, sillä ei ole johtajaa joka voitaisiin tappaa eikä sillä ole poliittista puoluetta, joka voitaisiin kieltää. Niin että PEACE OUT!

Kekenä lähdettiin Singaporeen, ou jeah!

Hermostuminen

Viikot alkoivat taas Filippiinien loistavuuden jälkeen kovasti toistaa itseään. Erityisesti vihloontumisen tasolla. Ensinnäkin korvani ei yhtään tykännyt sukellusreissusta vaan korvatippojen laittamisenkin jälkeen heräsin sunnuntain ja maanantain välisenä yönä siihen kun koko oikea puoli päästä jomotti ja vihloi niin ettei ajatuskaan enää kulkenut. Valvoin siis parisen tuntia kyyneleet silmissä, mutta vihdoin coctaili särkylääkkeitä ja korvatippoja turrutti takaisin uneen.

Aamulla se nukkumattomuus kyllä tuntui ja Maijakin oli taas hieman kipeänä, joten päätettiin koulun sijaan lähteä lääkäriin. Ja mitäs muuta kuin antibioottikuurihan sieltä jälleen kerran määrättiin (kolmas viimeisen kuukauden sisään). Vastustuskyky mahtaa olla pian syöpäpotilaan tasolla. Tulee jotenkin mieleen ala-asteen terkkari joka määräsi jok’ikiseen vaivaan hiilitabletteja, täällä superlääkkeenä niiden sijaan antibiootit. Saatiin mukavasti tosin saikkua kaksi päivää, joten eipähän kouluunmeno ainakaan rassannut. Surffi olisi houkuttanut, mutta olin uintikiellossa eli jäljelle jäi pelkkää chillailua. Illalla päätettiin lähteä tyttöjen kanssa shoppaamaan surffioutletteihin, joista löysinkin uuden bikinit (tulivat tarpeeseen, vanhat olivat niin kulahtaneet että hyvä kun päällä pysyivät). Toisesta outletista ulos tullessamme tajusimme, ettei Ellin (tai oikeastaan Yusiun oma, Ellillä lainassa ollut) kypärä ollut enää missään. Yleensä lukitaan kypärät skootterin penkin väliin, mutta täksi pariksi kymmeneksi minuutiksi oli Elli jättänyt omansa lukitsematta ja heti se lähti kävelemään. Ketutti. Omani on niin surkea ilmeisesti, ettei sitä kehdattu viedä.

Tiistaina ei siis tarvinnut mennä kouluun kun korva oli kerta niin pipi. Linda oli kampaajana luvannut hoitaa hiuksemme uuteen kuosiin ja tiistai-aamuna oli minun tukkani vuoro. Tosiaan Venezuelassa viime vuonna Lauran ponnarilta katkaisemiin hiuksiini ei ollut sen jälkeen koskettu, joten olikin ehkä aika hieman keventää tätä paksua ja meriveden tuhoamaan pehkoani ja loistava siitä tulikin. Ja lyhyt :D Illalla oli Judyn, paikallisen surffarikundin synttärit, joten lähdettiin siis Double Six-biitsiä kohti heti kun rankkasade hieman antoi periksi ja siellähän oli bailut jo hyvillä aluillaan. Linda oli käynyt aiemmin päivällä hieronnassa ja joissain kauneudenhoitojutuissa ja kertoi stooria kuinka mieshieroja olikin sitten antanut ehkä normaalia intiimimmän hieronnan. Henk.koht. taidan jättää tämän span väliin. Siirrettiin bileet raflasta biitsille, mutta pian porukka alkoikin jo valua Kutaa kohti. Heli meni hakemaan skobasta huppariaan, koska sade oli tuonut virkistävän viileyden mukanaan, mutta kappas kehveliä, taas puolen tunnin sisään oli joku jo kerinnyt murtautua (tai ehkäpä skoban luukku ei ollut kunnolla kiinni, epäili Heli) penkin alle ja niin lähtivät kävelemään parin euron feikki raybanini ja Helin huppari. Olin raivona. Kirosin koko Balin alimpaan helvettiin ja erityisesti sen ääliöt asukkaat ja halusin vain pois. Vaan ehkei se kuitenkaan ole näiden asukkaiden vika vaan niiden (meidän?) urpojen ja rikkaiden turistien syy: liikaa liikaa liikaa ihmisiä, jotka eivät osaa kunnioittaa paikallista kulttuuria ja syytävät myös hölmöinä rahaa niin paljon kuin paikalliset kusettajat vaan kehtaavat pyytää. Mutta oi miksi helvetissä piti viedä ne mun arskat, jotka ei oo minkään arvoset??? Enemmän niiden kantamisesta on harmia kuin loppupeleissä rahallista hyötyä. ARGh. Illasta meni maku ja lähdettiinkin aika aikaisin kotiin sieltä Kutan syntipesästä.

Keskiviikkona ei koulu kutsunut, joten painuttiin biitsille, siellä oli kuuma, yllätys. Paloin muuten taas varjossa, sitä ei olekaan käynyt sitten Egyptin reissun. En vieläkään ihan ymmärrä miten se on mahdollista, mutta jotain heijastusjuttuja ne kai on. Lindan lennon oli määrä lähteä aikaisin torstaiaamuna, joten heitettiin illalla hyvästit mutta huonoksi onneksi ei herätyskello ollutkaan ollut tarpeeksi tehokas ja 5.20 vessassa käydessäni kuulin kiroilun yläkerrasta ja ymmärsin Lindan myöhästyneen. Yritettiin kimpassa etsiä Air Asian numeroa ja miettiä vaihtoehtoja, mutta pakko se oli vaan Lindan ottaa taksi alle ja painella kentälle. Kuala Lumpuriin ei mennyt enää aamulentoa, joten mahdollisuutta päästä jatkolennolle Hong Kongiin ei myöskään ollut niinpä Linda joutui hankkimaan kokonaan uudet liput seuraavalle päivälle. Nihkeetä :(

Iltapäivällä tytöt heittivät minut skoballa lähelle Seminyakkia, josta tein pikku kävelylenkin tutkien sisustusshoppeja. Tarkoituksena oli ostaa koristetyynyliinoja, jotka Suomessa maksaa mansikoita, ja löydettiinkin Helin kanssa ihan kuin vahingossa myöhemmin shoppi halpoine ja hienoine liinoineen. Kävely polttavassa auringossa oli uuvuttavaa, mutta tuntui hyvältä liikkua jaloin, täällä kun skootterilla mennään kaikkialle eikä käveltyä tule läheskään tarpeeksi.

Lauantaiaamuna otettiin surffi haltuun. Tai siis minä otin, Heli kannusti rannalta. Oli hienoa melkein kuukauden tauon jälkeen taas olla aalloilla. Illalla oli bailut, mutta ei niissä varmaan ollut mitään ihmeellistä kun en muista. Ja siis muistamattomuus ei johdu alkoholin määrästä, vaan siitä että nämä illat alkavat muistuttaa niin liikaa toisiaan. Teinkin tuossa periaatepäätöksen, että Kuta saa nyt jäädä omiin oloihinsa. Sunnuntai meni Bali Buddhan kahvilassa netteillessä ja skypetreffeillessä. Tarjoilijat naureskelivat kun olin ollut siellä ehkä kolmisen tuntia ja lopulta kyselivät sitten nimeä ja siviilisäätyä. Perussettiä.

Kotiinpaluu, synttärit ja sukellus Menjanganilla!

Matka Puerto Princessaan oli yhtä pomppuinen kuin tullessa, mutta uni löytyi jostain kuitenkin. Lento Manilaan läksi vasta illalla, joten meillä oli vain aikaa. Bussiasemalla tulivat tricycle kuskit ensimmäistä kertaa vähän turhan innokkaasti tarjoamaan palveluksiaan, mutta kun eihän me edes tiedetty minne mennä!? Tutkitiin siinä LP:tä valiten raflaa kuskien hoputtamana, kun sitten huvittuneen kyllästyneenä tokaisin miehille, että ”onko teillä kiire? Katsokaa kun meillä ei ole!” Se hiljensi miehet hetkeksi. Valittiin siinä suodussa rauhassa ravintola KaLui, jota myös parhaaksi raflaksi LP:ssä kehuttiin. Vaan eipä sitä ainakaan palvelun puolesta voi kovin korkealle rankata (paitsi hintojen puolesta, korkeat olivat) joten noustiin pöydästä menun tsekkailun jälkeen ja lähdettiin lätkimään. Onneksi vieressä oli halvempi ja palvelultaankin kovin viehättävä paikka. Käytiin myös netissä ja ostettiin eväitä paikallisesta mäkkäristä (yhtä surkeaa laatua) ja painuttiin lennolle. Manilassa etsiydyttiin taas jo tuttuun Friendlysiin, jossa uni tuli nopeasti.

Aamulla liian aikaisin oli herätys, sillä bussi Clarken kauhukentälle lähti 6.30 ja päästäksemme itse bussiasemalle piti vielä napata taksi hostellilta. Bussissa oli onneksi taas Nukkumatillekin tilaa. Lento meni ihan mukavasti mutta KL:ssä tuli hilppasen kiire kun check-in meinasin mennä kiinni nenän edestä. Denpasarissa oltiin vasta illalla puoli yhdeksän aikaan, otettiin ylihintainen lentokenttätaksi melkoisen tinkimisflaidiksen jälkeen ja ahdisti. En ollenkaan halunnut olla Balilla. Jo heti kentällä inhotti koko meininki epäystävällisine ihmisineen ja kusetuksineen. Ei mitenkään enää olisi kiinnostanut vängätä hinnoista viimeiseen pisaraan saakka tai hermostua meitä täysin idiootteina pitäviin paikallisiin.

Kotitie oli yhtä kuoppainen kuin ennen ja portti yhtä ruosteessa kuin aiemminkin. Vaan sisällä odotti yllätys, huone oli täynnä ilmapalloja ja Heli, Maija, Meri, Misra ja Linda (Maijan ystävä) tulivat toivottamaan tervetulleiksi onnitteluin ja synttärikakuin. (Täytin siis seuraavan päivänä vuosia.) Kakussa luki upeasti Onnea Inka ja se oli kaunis (eikä vaan päältä, maukaskin se oli). Sain kortteja ja pullon arakkia ja kaikesta tästä ilahtuneena lupasin lähteä vielä kerran tällä viikolla juhlimaan. Pitihän se nyt 23-vuotiaana olosta ottaa kaikki irti, ei sitä tienny vaikka 24-vuotiaana olisi jo liian vanha ja väsynyt hehee! Ilta oli hauska ja täyteläinen ainakin safkan puolesta, vedin grillillä kaksi hampurilaista naamaan :D Eikä aamulla olokaan ollut yhtään tappava vaikka vuosia olikin lasissa lisää. Hassu juttu muuten kävi illalla! Istuskelin siinä grillillä mussuttamassa hamppariani kun ohi kävelevä poika töksäytti että ”Hey, I know you!” Luulin, että se oli taas joku hassunhauska läppä, ihmisillä on täällä välillä vähän outo huumorintaju, mutta kun kundi ei olan kohautuksellakaan lähtenyt niin aloin katsoa tarkemmin ja Patrickhan se oli!Neljä vuotta sitten oltiin kavereiden kanssa interrailaamassa ympäri Eurooppaa ja Praha oli meidän viimeinen pysäkki, siellä tavattiin vaikka minkämoista jengiä. Patrick oli yksi tällainen, todella ärsyttävä seattlelainen kundi! Ihmeellistä vaan, että vaikka ei mitään yhteyttä ole pidetty, eikä oltu edes kummankaan maaperällä vaan ihan toisella puolella maailmaa, niin silti tämä jätkä tunnisti! Outoa.

En nyt jaksa kirjottaa viikolta mitään kun ei siellä tapahtunut ihmeempiä paitsi että hävitin mun electronin, perus. Mutta perjantaina lähdettiin kuutisen aikaan aamulla Marian ja Marin, koulustamme, kanssa kohti Pulau Menjangania, Balin lounaiskärkeä, sukeltamaan! Flo ja Alar, sveitsinranskalainen ja estonialainen kundi, toimivat sukellusoppainamme ja diili oli aika hyvä: 7 sukellusta, kuljetukset ja kamat ja kaikki oli yhteensa vain 125e eli ei turhan tyyris. Perjantaina sukellettiin ensimmäiset kolme sukellusta, joista kertoisin että mitä kaikkea hurjaa nähtiin mutta divelogini on Marialla joten en voi muistaa! Paitsi kilpikonnia nähtiin pari, ne olivat hienoja ja taas yllättivät suurella koollaan! Paljon lion fisheja oli ja sikana scorpion fisheja. Näkyvyys oli loistava enkä tiennyt Balilta löytyvänkään niin kauniin kirkasta vettä. Kolmas sukellus oli kauhea, maskini oli sumussa koko ajan ja sitten yhtäkkiä korvani paine ei enää tasautunutkaan. Ei auttanut vaikka nousin korkeammalle, särky vaan koveni ja koveni ja pelkäsin, että joku siellä korvassa taas posahtaisi ja menisin kivusta tajuttomaksi. Paniikki alkoi kivuta aivoihin eikä kuurous tai sokeus auttanut asiaa. Maskin puhdistuskaan ei auttanut kun itku tuli, mutta onneksi sukellus loppui pian ja matkalla pintaan kuulosti ihan kuin pikkulintu olisi visertänyt korvassani. Sitten en kuullutkaan tuntiin mitään oikealla korvallani. En myöskään ollut tajunnut ostaa eväitä ja kolmen sukelluksen jälkeen nälkä oli mahdoton! Piti kuitenkin etsiä majoituspaikka, ja paikka jossa voi täyttää sukellustankit ja muuta joten kesti ja kesti, mutta vihdoin saimme ruokaa ja myös unta hyvässä ja kohtuuhintaisessa hotellissa!

Aamulla oli kylmä ja vätysti vielä, korvakin oireili. Mutta aamupalan jälkeen lähdettiin kohti Secret Bay:tä, joka olikin ensivaikutelmasta huolimatta aivan upea sukellusspotti. Näkyvyys oli heikko, vesi rannassa hyvin likaista eikä korallia ollut, vain hiekkapohjaa, mutta sitäkin enemmän elämää ja hylkyjä! Sukellus hoidettiin niin matalassa vedessä, ettei painekaan ottanut korvaani. Nähtiin niin ihmeellisiä otuksia etten ennen ollutkaan nähnyt, paljon rapuja, erikoisia kaloja joiden nimiä en nyt muista ja sitten myös merihevosia!! Ne olivat hassunnäköisiä palloilijoita, siinä ne ihmettelivät meitä meidän ihmetellessä niitä. Erityisen kummallinen näky mielestäni oli hirvittävä parvi monneja, joista näkyi suurimmaksi osaksi vain päät kun ne ryhmässä kurkottelivat ulos laivan hylystä!! Vaikea kuvailla, mutta ne näyttivät vähän siltä kun elokuvissa kuvataan kuolleita sieluja, jotka kurkottavat pois jostain helvetin porteilta hehee, ihan kuin ne monnit eivät olisi päässeet pois sieltä hylystä, suut auki vaan hapuilivat. Ihmettelin niitä pitkään. Pitkä oli myös sukellus, oltiin pinnan alla noin 1,5 tuntia.

Toinen, kolmas ja neljäs sukellus tehtiin samoilla paikoilla kuin ensimmäisen päivän sukellukset. Viimeinen sukellus oli huippu, sunset dive! Auringonlaskun aikaan näkee eniten kaloja, koska päiväfisut ovat vielä liikkeellä yöfisujen ilmestyessä myös kuvaan. Oli jo pimeää kun tultiin ylös ja vielä piti matkata pari tuntia kotiin takaisin Kerobokaniin Flo:n kyydissä, joka ajoi kuin hullu eikä meidän toinen etuvalo edes toiminut (vaarallista ainakin täällä Balilla kun jengi luulee autoa skootteriksi kun vain yksi valo tulee kohti). Uni maittoi rankan päivän jälkeen, vaikka muut mimmit kotoa lähtivätkin bailaamaan. Sunnuntaina oli kivaa kun ei ollut krapula, sai vain sympatiseerata muita :)

Filippiinit: Rakas El Nido...

On mahdotonta selittää teille tai itsellenikään kuinka onnellinen olin koko tämän ajan, jonka El Nidossa vietimme. Yritän kuitenkin selventää hieman näitä suuria sanoja, mutta ehkä teidän kannattaa itse mennä katsastamaan mesta. Jacques Cousteau oli sanonut Palawania kauneimmaksi paikaksi, jossa hän oli käynyt. Ja mikäpä minä olisin kiistämään tämän hienon hienon miehen sanoja. Yhdyn siis niihin sataprosenttisesti.

Oli kuuma ja pöhnäinen olo. Joku oli kertonut meille, että majoitus olisi tiukassa, mutta eihän se ollut totta. Saatiin kiva huone 800 pesolla eli noin 13 eurolla ja oltiin tyytyväisiä. Majapaikkamme sijaitsi pääkadun, eli ”rantakadun” varressa ja siitä pääsi oikotietä suoraan biitsille. Tosiaan rannan ja tien välinen alue oli täytetty rakennuksin, mutta jostain välistä pilkahteli aina aika ajoin täyteläisen sininen kimmeltävä meri ja valkoinen korallihiekka. Olimme nälkäisiä, joten käppäiltiin tietä eteenpäin etsien seuraavaa väliä, josta pääsisi biitsille. Löysimme sen ja mikä maisema avautuikaan eteemme. Kalkkikivivuoret kohosivat ympärillä suojaten pientä poukamaa, jonka erisinen väreissä loistavassa meressä killui pieniä paatteja ja jonka upealla rannalla oli elämää aina paikallisista lapsista kulkukoiriin. Punaisina röhnöttäviä keski-ikäisiä turisteja ei näkynyt sen enempää kun tuputtavia kaupustelijoitakaan. Siitä oli liian kauan kun olin ollut tällaisessa paikassa. Tai ehkä en koskaan ollutkaan ollut ennen.

Bongattiin Seaslugs-niminen rafla rannalta ja istuuduttiin alas. Siinä tsekkaillessamme menua tuli luoksemme Guy (tai Nomer tai miksi ikinä ihmiset häntä aina sitten kutsuivatkin) ja esitteli Seaslugsin tarjoamia saarihyppelyreissuja. Ne kuulostivat erittäin hyviltä. Guy nappasi kitaran käteensä ja alkoi soitella ja lauleskella, elämä tuntui kovin rauhalliselta ja rennolta. Ravintolan koira oli saanut kolme viikkoa aikaisemmin pentuja ja jostain nämä pienet pallerot yhtäkkiä temmelsivät esiin ja Guy antoi meille luvan ottaa ne syliin. Voi niitä pentuja! Ne saivat paljon rakkautta, myös tulevina päivinä! Diggasin Guysta, joka oli rennon rempseä nuori mies ja siis tourguide niin ikään, joten sovittiin että kysellään josko aikaisemmin tapaamme kaksi kanadalaista tyttöä haluaisivat liittyä seuraamme seuraavan päivän tourille. Lupasimme tulla illemmalla takaisin.

Ja niin tehtiin, istahdettiin Guyn pöytään, jossa oli myös hollantilainen nuorimies Rudy ja johon liittyi sitten seuraan myös Rudyn kaveri Jan, sekä ranskalaismies Frank. Se kauan kateissa ollut reissufiilis palasi täydellisenä takaisin siinä rupatellessa matkoista ja vähän muustakin. Pojat kutsuivat meidät illaksi biitsille maistelemaan paikallista rommia (joka maksoi hieman yli euron pullo) ja lupasin tulla, mutta ruokaa oli saatava ensin. Mentiin siis Ellin kanssa Plazan markkinoille, joissa ruokakojuja oli vaikka millä mitoin ja syötiin maittavat grillatut kanankoivet. Elliä ei huvittanut enää lähteä rantsuun, mutta minä päätin mennä ja onneksi meninkin. Ilta oli hervottoman hauska, istutiin rannalla, joku soitti skittaa ja tapaili lauluja, ja aina jostain tuli lisää ihmisiä. Tapasin erään mongolialaisen tytön, Mugin, joka ilahtui suuresti kuullessaan, että olin käynyt Mongoliassa ja vieläpä pitänyt siitä ja samassa syssyssä tapasin Mugin ystävän Panamasta, joka oli niin ikään fiiliksissä kun olin käynyt hänenkin kotimaassaan. Seurassamme viihtyivät myös noin kuusikymppiset ranskalaismiehet, jotka olivat huippusympaattisia hippikledjuineen ja supernuorekkaine asenteineen. Toinen näistä, kuulin myöhemmin, oli sairastunut aikaisemmin leukemiaan tai johonkin leukemian muotoon, joka ei kuitenkaan vielä ollut iskenyt kuolettavasti, mutta mies oli päättänyt elää loppuelämänsä täysillä nauttien joka hetkestä ja siksi saapunut Aasiaan reissaamaan. Upea päätös. Jatkettiin iltaa Rudyn valitsemassa diskossa, johon päästyämme ihmettelin suuresti tätä valintaa. Paikka oli ihan kaamea, kasarilaservalot huitelivat ympäri paikkaa ja soittolistaan kuului vain jotain ysikytluvun kauhuhittejä. ”Siinähän sen charmi onkin”, Rudy selitti ja ymmärsin pian hänen pointtinsa tsekkaillessani tanssilattiaa, jossa känniset paikalliset vetivät mitä älyttömimpiä muuveja mitä älyttömimpien hittien tahtiin. Tsekattiin vielä Plazan meininki, jossa vanhat filipinomiehet ihastuivat hymykuoppiini ja sitten vielä paikan toinen disko, joka aika hirveä oli sekin. Väsymys iski kun ei sitä ollut edellisenäkään yönä niin tullut nukuttua, joten oli aika lähteä kotio. Herrasmiesmäisesti saattoivat hollantilaiskundit minut kotiovelle saakka.

Retkelle lähtö oli kymmeneltä ja lähdettiin käppäilemään Seaslugsia kohti ennen tätä, mutta olin unohtanut väsyneenä aivan kaiken tietysti hotellille, joten palasin takaisin, kaksi kertaa. Nappasin slugsin raflasta tunasandwichin messiin ja sitten lähdettiin. Guylla taisi olla krapula, mutta yllättävän pirteänä tämä tuntui kuitenkin meitä opastavan. Tehtiin siis ensimmäisenä tour A, johon kuului snorklausta, small lagoon, big lagoon, lounastus hienolla rannalla, sekä auringonlaskun tuijotteleminen toisella rannalla. Ryhmämme koostui Ellistä ja minusta, sekä näistä kahdesta huippumukavasta kanadalaisesta, eli siis turhalla koolla se ei ollut pilattu ja meininki olikin kovin rentoa sen takia. Ensimmäisenä snorklattiin hienossa paikassa, jossa veden väri tuntui taittuvan välillä upean turkoosista ihan smaragdin vihreään! Snorklaus virkisti mukavasti vähäisten unien jälkeen eikä edes haitannut vaikkei haita nähtykään.

Sitten olikin jo lounaan aika. Guy meinasi ensin, että oltaisiin menty johonkin toiselle rannalle, mutta koska siellä oli jo toinen ryhmä, halusi hän viedä meidät jonnekin muualle. Saatiin siis ihan oma privaatti rantsu, jonka reunoilla kohosi taas huippujyrkkä kalkkikivikallio ja vesi oli älyttömän kirkasta. Koko ranta oli täynnä hervottoman kokoisia punaisia meduusoita ja koralliriutta alkoi heti rannasta asti, joten lounasta odotellessa painelin taas snorklailemaan. Takaisin tullessani olikin Guy ehtinyt loihtia notskin, jossa paistettiin bonito-kaloja, jotain tonnikalan sukulaista, ja menussa oli myös salaattia, riisiä, porsaankyljyksiä sekä hedelmiä. Maukasta, sano.

Ihanan aterian jälkeen jatkettiin matkaa small lagoonille, jonne päästäksemme tuli botski jättää sisäänkäynnille ja sitten käppäiltiin matalaa hiekkapohjaa pitkin sisään niin taas postikorttiparatiisimaisemiin ettei mitään rajaa. Vesi oli turkoosia, niin turkoosia. Guy spottasi hirvittävät määrät merisiilejä ja sitten niitä pideltiinkin jo kädessä. Pompimme vedessä, otimme kuvia ja elämä hymyili täysillä. Big lagoon oli myös hieno, mutta myös vähän pelottava. Kalliot olivat niin jyrkät, että ne estivät valoa kunnolla valaisemasta vettä eikä näkyvyys siis ollut kovin hyvä snorklatessa. Takaisin botskille mentäessä hyökkäilivät reviiriään puolustavat pikkukalat kiinni räpylöihin, niiden kanssa oli hauska pelleillä. Lähdettiin ajelemaan viimeistä spottiamme kohti, auringonlaskua katsomaan, ja maisemat olivat vaan niin upeat. Joka puolella kohosi kalkkikivivuorisia saaria, jossa joissan vihreä kasvusto peitti karuimmat osat, joissain ei. Jokaisella saarella oli joku pieni salainen rantaspotti valkoisine hiekkoineen ja upeine simpukoineen, eikä nämä saaret todella loppuneet kesken. Vietnamin Halong Bay punastelisi tämän saariston edessä.

Auringonlaskuranta oli nätti ja ensimmäistä kertaa päivänreissulla tavattiin muitakin turisteja. Onneksi niitäkään ei ollut paljoa, El Nido ei tosiaan vielä ole turhalla massaturismilla pilattu, kiitos siitä. Ostettiin paikan ainoasta kiskasta kaljat, otettiin kuvia ja naurettiin älyttömille venäläisturisteille. Tämän pariskunnan mies oli pukeutunut niin liian pieniin speedoihin, että jos olisi ollut safkaa edessä niin ruokahalu olisi mennyt. Siinä hän hillui iso järkkärikamera kaulassaan ja otti mitä rohkeampia poseerauskuvia siitä kauniimmasta puoliskostaan. Kaunista katseltavaa se ei kyllä siis ollut. Guy osasi poseerata melkei yhtä hienosti ja siinähän sitten kikateltiin menemään.

Palatessamme oli nälkä. Istuuduttiin Seaslugsiin, jossa Jan ja Frank jo hengailivatkin ja otettiin safkat. Piti kuitenkin päästä suihkuun, joten sovittiin kundien kanssa treffit vähän myöhemmäksi, illalla oli tiedossa kunnon reggaebileet jossain kauempana baarissa. Tullessamme takaisin oliki pöydässä jo vaikka taas ketä uusia tuttavuuksia: Jessica jenkeistä, äärimmäisen hauska nuori nainen, Don, paikallinen kundi, tourguide myös Seaslugsissa, brittikundi jonka nimeä en nyt muista ja muutakin jengiä. Seaslugsissakin oli livemusaa joka ilta ja housebändi oli loistokas!! Vokalisti pystyi kuulostamaan ihan keneltä tahansa coverbiisiensä laulajalta, läpi käytiin tietty Bob Marleyt, Michael Jacksonit ja Pink Floydit. Parhaat biisit olivat kuitenkin bändin omat biisit tagalogiksi. Don oli kova showmies myös ja veti aina bändin setin jälkeen oman repertuaarinsa, johon kuului noin neljä biisiä ja jotka Guy pystyi meille luettelemaan vieläpä oikeassa järjestyksessä ennen esitystä :) Lavaperformanssin jälkeen alkoi uusi ihan oma performanssi meidän pöydällemme, jossa Don oli ehkä vakuuttavampi ladyboy kuin ladyboyt itse. Vatsalihaksiin alkoi jo sattua se nauramisenmäärä, eikä hymyä enää saanut ollenkaan pois kasvoilta. Jessica ihmetteli kun hymykuoppani näkyivät vaikken edes hymyillyt. Sanoin olevani niin väsynyt, että kestohymy se on päällä koko ajan ja niin se kai olikin.

Reggaebaarissa oli mukava meno, mutta Elli ja osa jengistä lähti aikaisemmin nukkumaan, joten päätettiin vaan painua biitsille hengailemaan. Joku kävi ostamassa parit kaljat, mutta ei niitä edes tarvittu kun oli vaan mukava muutenkin hengailla. Jan tutustutti minut lempparikoiraansa, jonka oli nimennyt Niggeriksi (koska se oli musta...), mutta nimesin sen uudestaan Perrito negroksi, koska minusta nimi salskahti hieman rasistiselta. Ei sitä kyllä niin tarkoitettu, mutta ei Niggeriä viitsinyt kovasti rannalla huudella :) Perrito negro oli hieno koira, joka jostain syystä aina kömpi syliini. Siitä tuli minunkin lempikoirani, vaikka oli ne koiranpennutkin aika ihania. Tutkittiin myös Janin kanssa peson seteleitä eikä ymmärretty yhtään 500 peson seteliä. Meinasin kuolla nauruun, siitä setelistä löytyi niin asetta aneleva lapsi, kuin sombrerohattuinen mies ja jotain sotatekstejä englanniksi, ei mitään järkeä. Kello oli jo taas vaikka mitä ja huomasin olevani vähän liian väsynyt joten painelin sänkyyn ajatellen seuraavan päivän touria, tour C:tä. Jan vannotti minut herättämään hänet soitolla aamulla.

Tein niin ja onneksi teinkin, sillä Jan olisi nukkunut pahasti pommiin. Tämän päivän ryhmämme olikin jo isompi: mukana oli Jan ja Jessica, norjalainen nuoripari, kaksi huvittavaa spanskikundia, pariskunta joka koostui vanhemmasta aussimiehestä ja (paljon) nuoremmasta filippiiniläisnaisesta (tällaisia näki aiiika paljon) ja sitten oltiin tietty me, sekä Guy ja Don ja kuski. Guy oli vetänyt taas hyvät jurrit edellisenä iltana ja oli kuskin kanssa aika hiljaista poikaa ajaen vuorotellen venettä toisen kaataessa ämpärillä vettä päälleen :D Ensimmäisenä mentiin taas snorklaamaan, mutta tällä kertaa oli koralliriutta aika kuollut eikä nähtävää ihan kamalan paljoa ollut. Tämän jälkeen oli taas lounaan vuoro ja siinä poikien laittaessa safkaa etsiskeltiin Janin ja Ellin kanssa simpukoita ja lopulta myös aarretta (?). Aarretta ei löytynyt mutta luola kyllä ja sen takaa hervottomat määrät kaikenmuotoisia ja kokoisia kauniita simpukoita. Ehkä se oli se aarre, eikai sen aina tartte olla niitä kultadubloneja. Saatiin edellisen päivän menun lisäksi vielä niin maukkaita mangoja, että herahti ihan vesikielellä nyt tässä kirjoittaessa, taidan sortua ostamaan niitä yli euron maksavia thaimaalaisia mangoja tänään kaupasta.

Lounaan jälkeinen kohde oli Secret beach! Tämä salainen rantsu oli ollut The Beach-kirjan kirjoittajan innotuksen kohde (kirjahan siis on kirjoitettu Bacuitin saaristossa, vaikka tarina sijoittuukin Thaimaaseen). Kalastajat olivat löytäneet Secret beachin joskus ei niin kauaakaan sitten, se on mahdoton spotata nousuveden aikaan, mutta laskuveden vallitessa voi pienen luolan läpi nähdä toisella puolella sinertävän veden. Elikkäs siis, oli aika heittää taas snorklauskamat päälle ja hypätä veteen. Don seisoi luolan suuaukolla, johon tuli siis tulla oikeaan aikaan aallokkoon nähden, jottei karahtaisi kiville. Don siitä sitten nappasi kädestä kiinni ja heivasi sisään pieneen ympyränmuotoiseen suljettuun laguuniin, jossa vesi oli niin matalaa että piti pitää varansa etteivät polvet aukeaisi allaoleviin koralleihin. Siellä myös todella oli kaunis hiekkaranta ja hauskan väristä hiekkaa: vesi ei ollut vielä ehtinyt kuluttaa simpukoita ja koralleja ja muuta valkoiseksi pulveriksi vaan värit erottuivat vielä hiekan seasta. Secret beachilta ulospääsy osoittautui hieman vielä hankalammaksi, sillä aallot löivät sisään hirveällä voimalla eikä matalalla riutalla paikallaan pysyminen ollutkaan enää niin helppoa. Kaikki pääsivät kuitenkin hengissä ulos.

Oli shown aika, nimittän nuori norjalaispoika halusi kokeilla cliffjumpia ja sitähän sitten piti tehdä. Don ja tämä nuori mies kiipesivät luolan yläpuolella olevaa pystysuoraa kalliota noin seitsemän metrin korkeuteen. Kaikki jännittivät botskilla tätä näytöstä, sillä flipflopeissa terävää kalliota pitkin kapuaminen ei varmasti ollut kovin helppoa tai ainakaan turvallista. Poikaa näytti jännittävän, ihmiset laskivat ääneen yksikaksikolmea ja hetken tämä tuntui epäröivän, mutta hyppäsi kuitenkin upeat voltit alas. Ei se siis ollutkaan epäröintiä vaan hyppykuvion laskelmointia. Krediitit tälle.

Jatkettiin matkaa Homer Simpson islandille, joka oli saanut nimensä koska saari näyttää aivan tämän kyseisen sarjakuvahahmon sivuprofiililta. Hiekkaranta oli pitkä ja leveä ja kaunis tietty. Pelattiin ensin Janin kanssa petankkia kivillä ja koralleilla ja vaikka millä ja sitten väsättiin kauniimpaakin kauniimpi linna näistä valkoisista kivistä ja koralleista, ja koristeltiin se valkoisin meriheinin ja kuollein meritähdin. Se oli upea. En antanut Janille lupaa rikkoa sitä.

Lähdettiin takaisin El Nidoon ja olin hieman surullinen, koska viimeinen päivämme alkoi vedellä viimeisiään. Mietin jo tosissani jäämistä, mitä siitä koulusta tai niistä lentolipuista, mutta olen kai liian tunnollinen tällaiseen. Vannoin tosin palaavani. Viimeistä iltaa istuttiin tietysti Seaslugsissa näiden loistavien ihmisten seurassa, jotka tosiaan alkoivan ihan näissä parissa päivässä tuntua kovin läheisiltä, ja jatkettiin kynttilänvalossa biitsillä raflan mennessä kiinni. Don soitti kitaraa ja lauloi ja Perrito negro istui sylissä samalla kun jubailin ranskalaisten ja hollantilaisen kanssa. Se oli aika täydellinen viimeinen ilta ja siksi kai niin harmittikin lähteä. Viimeisten neljän yön aikana olin nukkunut ehkä yhteensä sellaiset 15 tuntia, joten ei kai viimeisellä illallakaan niin väliä ollut. Paku lähti aamulla aikaisin viemään meitä kohti Puerto Princessaa, siellä sai taas nukkua.

Inka <3 El Nido!

Filippiinit: Palawanin paratiisia kohti

Ensinnäkin teidän tulee tietää jotain filippiiniläisistä. Jonkun tutkimuksen mukaan he ovat maailman onnellisinta kansaa ja sen kyllä huomaa. Filipinot laulavat koko ajan ja kaikkialla, vieläpä äärimmäisen hyvin useimmat! Karaoke (tai videoke) on supersuosittua eikä huonoillekaan laulajille naureta, koska kasvojen menettäminen tässä kulttuurissa on big no no, ketään ei siis haluta nolata tahallaan. Toinen hieno asia on bahala na, joka tarkoittaa siis lähinnä asennetta, että elämä on. Oudoille tai huonoille asioille kohautetaan olkapäätä ja sitten liikutaan eteenpäin. Homoseksuaalisuus on siis hyväksyttyä ja ladyboy:ta löytyy, that’s it, heidän annetaan olla. Filipinojen perheet ovat suuria ja yhtenäisiä. Yhdeksän lasta on normaalitapaus ja se on aina parempi kuin vain kaksi, mainitsi eräs. Tosin kaikki tuntuivat olevan veljiä muutenkin, vaikka veri ei välissä yhdistänytkään. Yhdestäkään niistä 70 murteesta tai kielestä, joita Filippiineiltä löytyy, ei löydy sanaa masennukselle, ahdistukselle tai tylsistymiselle. Olisiko suomalaisten aika ottaa oppia?

Filippiiniläiset ovat ihania ja äärettömän ystävällisiä. Balilaisiin vertailu tuntuu jotenkin jo rivolta, koska en haluaisi laittaa näitä ihmisiä edes samalle käyrälle, mutta okei, verrattuna filippiniläisiin ovat balilaiset kuin apinoita käytöstavoissaan. Filippiiniläismiehet eivät ahdistelleet tai tuijotelleet inhottavasti vaan päinvastoin sanoivat aina kohteliaasti ”Hello ma’m” ”How are you madam?” Ja kusetuksen taso oli niin vähäistä, että sen Balilla kasvaneen suojamuurin laskeminen tuntui vaikealta, mutta samalla niin helpottavalta. Hieno esimerkki tästä on kun lähdimme hostellista niin kysäisin työntekijöiltä kuinka paljon meidän tulisi maksaa tricyclestä (mopo sivuvaunuineen) ja olin siis valmis tappelemaan hinnasta sen tietäessäni, mutta kysyessäni hintaa kuskilta oli vastaus sama minkä hostelli antoi. Tyrmistyin. Toisen ilahduttavan esimerkin kertoi Jessica (jenkki, joka tavattiin Palawanilla) joka oli ottanut tricyclen ja vasta perille päästyään kysyi hintaa tarjoten sataa pesoa kun kuvitteli sen jotain sellaista maksavan. Kuski vastasi tähän hämmästyneenä, että: ei ei, viisikymppiä riittää! Balilla vastaus olisi ollut kaksisataa, vähintään.

Mutta niin, jäätiin vielä Donsoliin. Upean valashaireissun jälkeen käytiin suihkussa ja syömässä, kun ei se kellokaan paljoa näyttänyt. Hyvästeltiin Markki, tsekattiin ulos hostellista ja paineltiin tielle etsimään tricycleä. Eiköhän vastapäisen kiskan nainen hilpsinyt saman tien ulos tästä kopista ja juoksi luoksemme: ”Oh no, you are leaving? I’m gonna miss you!!” Niin siis käytiin ehkä kolme kertaa tässä kiskassa ostamassa vettä, kerran juteltiin naisen tyttären kanssa kun joku suomalainen BB-tyyppi oli ollut Filippiineillä BB-talossa vierailulla ja opettipa nainen meille myös kuinka sanotaan vesi tagalogiksi (toobig :D ). Tämä kanssakäyminen riitti noihin ystävällisiin sanoihin ja hymy alkoi jämähtää kasvoilleni pysyvästi.

Mentiin siis tricyclellä hienojen maisemien ja idyllisimmän ja värikkäimmän pienen kylän (kuin sadusta) läpi pienelle jeepney-asemalle. Jeepney on tricyclen kanssa Filippiinien katukuvan määräävin tekijä. Se muistuttaa hieman Thaimaan sawngthaew:ta tai lattareiden colectivo,se on puoliavoin kulkuneuvo, joka vetää tarvittaessa kymmeniä ihmisiä, mutta joka on rakennettu vanhojen jenkkijeeppien rungon päälle ja koristeltu mitä älyttömimmin värein ja jeesuksin ja marioin ja tekstein. Upeita välineitä. Saavuttiin juuri asemalle, kun Nicole ja Fred yhtäkkiä käppäilivät vastaan. He olivat myös matkalla Legaspiin, ja hypättiin kimpassa samaan jeepneyyn. Sovittiin matkalla treffit illaksi ja perillepäästyämme näyttivät he meille erään halvan hostellinkin.

Majoituttiin sinne, ihan siisti paikka, mutta näytti sairaalalta sairaanvihreine seinineen. Akku oli loppu jokaisesta elektronisesta laitteesta, joten ensimmäinen missio oli etsiä adapteri. Lähdettiin siis Legaspin hurjimpaan menomestaan eli ostarille. Löytyihän se adapterikin siinä ja Elli shoppaili jotain juttuja kun kävin netteilemässä. Hostlalla otettiin torkut, mutta pian oli aika läksiä tapaamaan Nicolea ja Frediä. Käveltiin ympäri melko surkeaa Legaspin kaupunkia etsien Way way-nimistä raflaa vaan huomataksemme, että se oli suljettu. Matkalla ihmettelimme yhtäkkistä ihmispaljoutta, joka lopulta selittyi kirkonmenojen samanhetkisellä päättymisellä. Kaduilla oli elämää hetken ja sitten kaikki taas hiljeni normaaliin malliinsa. Way wayn lähellä oli kuitenkin toinen ravintola, joka oli upeasti sisustettu ja hyvin viihtyisänoloinen paikka. Ruoka oli maukasta ja Ellin hedelmäsalaatti aivan naurettavan iso maukkaine mangoineen. Olin jäänyt aivan koukkuun mangoihin, joka päivä oli pakko saada kunnon annos (vaan huomatakseni palatessani Balille, että mangosesonki oli loppu, itketti).

Uni tuli nopeasti, mutta se oli hikistä ja katkonaista fanin toimiessä heikosti.

Aamusella lähdettiin tricyclellä Legaspin lentokentälle, jossa minulta takavarikoitiin mango, muttei linkkaria (jonka olin taas unohtanut käsimatkatavaroihin). Odotustilan ikkunasta oli upea näkymä taasen huimaavalle Mt. Mayonille. Päästiin pian siitä sitten Cebu Pacificin Manilan lennolle, jossa suurena huvituksena oli visailuja (”Mikä alkaa c:llä ja on kiellettyä lennolla” ”Ei cellphone vaan cigarettes!”), joista voitti jotain hassuja palkintoja. Manilan kenttä oli taas hyvin lentokenttä, vaan onneksi se ei ollut Clarke vaan joku hieman mukavampi. Puerto Princesan lennolle mentäessä ihmisiltä takavarakoitiin kyllä stendarit ja joitain putiloita, mutta ei vesipulloja. Hienoa.
Puerto Princessassa Palawanilla oltiin iltapäivällä viitisen aikoihin, otettiin tricycle LP:n hostlalle nimeltään Banwa, joka oli oikea kunnon hostelli isoine oleskelutiloineen ja dormeineen. Se oli kauniisti sisutettu ja muutenkin kovin viehättävä. Saatiin myös hoidettua seuraavalle aamulle minivan kohti El Nidoa eli Palawanin pohjoiskärkeä. Palawanilla olisi ollut vaikka mitä paikkoja, mutta olimme aikarajoitteisia ja harmitti! Olisi pitänyt lintsata koulusta yksi viikko lisää niinkuin moni muu teki ja jäädä pidemmäksi aikaa. Valittiin El Nido, koska Bacuitin saaristoa niin hehkutettiin eikä tämä valinta harmita hetkeäkään.

Banwassa bongasin pari brittikundia, jotka olivat olleet Manilan hostellissammekin. Andrew ja Mark, mukavia poikia ja pian seuraan liittyi myös israelilainen poika, ja juttua tietysti riitti. Ellillä oli hieman kipeä olo, joten tämä paineli nukkumaan oman iltani venyessä siinä rupatellessa vaikka kuinka myöhään eikä aamuinen herätys minivanin hakiessa ollut kovin ihana. Onneksi olen taitava nukkumaan vaikka missä välineessä, joten tämä viiden ja puolen tunnin matka taittui nopeasti vaikka aircon hajosikin puolessa välissä (jonka jälkeen avattiin ikkunat ja koko van oli täynnä hiekkaa) ja vaikka tien pomput olivat käsittämättömiä. Illalla pojat olivat lyöneet vetoa pystyisinkö muka nukkumaan töyssyjen läpi. Voitin.

Saavuttiin yhden aikoihin El Nidoon ja rakkaustarina alkoi.