Singaporen swengailut

Keskiviikkona lähdettiin JetStarilla kohti Singaporea. Taas joku urpo siinä vieressäni näppäili vielä tekstiviestejä kun noustiin ilmaan, ärsytti suunnattomasti. Onneksi oltiin sentään matkalla uusiin maisemiin. Singaporen kentällä törmättiin luokkalaisiimme Janniin ja Nikoon, jotka olivat matkalla takaisin Balille, moikkien ja vinkkien vaihdon jälkeen lähdettiin metrolla kohti Lavender stationia ja Little Indiaa, jossa hostellimme sijaitsi. Löydettiin yllättävän iisisti ihan oikeille huudeille mutta ei nähty kylttiä missään. Muisteltiin ohjeita ja todettiin, että ihan jossain tässä sen on pakko olla ja kysäistiin sitten eräästä hierontapaikasta hostellista. Nämä levittelivät käsiään tietämättöminä, joten käveltiin seuraavalle ovelle ja kappas, sehän se Empire hostelli olikin. Ovessa oli A4:lle kirjoitettu nimi eli ei ihme, ettemme sitä bonganneet. Mutta kyllä niiden hierojatyyppien olisi luullut tietävän, kamoon, seuraava ovi!

Elli ei halunnut dormiin, joten otettiin oma huone. Se oli sellainen hytti, ei ikkunaa ei mitään, pelkkä kerrossänky :D Se oli kuitenkin jotenkin ihan yllättävän miellyttävä ja kotoisa (mahdollisesti Ikean kalusteista johtuen!?). Paitsi kun piti kaivaa rinkasta jotain, oli vähän ahdasta. Oli nälkä ja oltiin himoittu Subwayn sämppyjä jo pitkään, niitä kun ei Balilta saa. Päätettiin etsiä siis subi, käveltiin ensin Little Indian läpi ja sitten joenvartta pitkin ja löytyihän se subikin. Hyvin täysin vatsoin lähdettiin tästä eteenpäin kohti Orcard roadia, jossa on ehkä sata ostoskeskusta, shoppailin yhdestä upean vihertävän fedorahatun sulkineen päivineen ja uudet shortsit, hip hurray. Oli ihana kävellä, Balilla se on melkein mahdotonta, tai jos ei mahdotonta niin ainakin superraivostuttavaa kaikkine skoottereineen ja kaupustelijoineen. Täällä kukaan ei ahdistellut, edes taksikuskit eivät huudelleet tai tööttäilleet ja kadut olivat siistejä ja niissä oli oikeasti jalkakäytävät. Ihan kuin olisi tullut takaisin sivistyksen pariin! Käveltiin takaisin hostellille kipeine, mutta sillälailla hyvällä tavalla kipeine jalkoinemme :) Unikin maittoi paremmin kun oli tehnyt jotain!

Hostellin aamupala koostui siitä perus toastista ja nescafesta. Suunnattiin tämän makuelämyksen jälkeen Clark Quayn districtille, joka oli kuitenkin ehkä eloisampi iltaisin. Ihastelin tosin kauniina pastellinsävyinä hohkaavia matalia rakennuksia joenvarrella. Sellainen huvipuistomainen fiilis tuli. Oli kuuma niin kuin aina, mutta liikuttiin silti jalan. Chinatowniin ei ollut onneksi pitkä matka, mutta löytyipä siltä mangoja! Kiinalainen mies ei suostunut myymään vain yhtä, joten ostin sitten viisi. Oltiin juuri kiinakaupungin metriksen huudeilla kun kaksi vanhempaa rouvashenkilöä pysäytti meidät. ”Excuse me, do you speak english?”, kysäisi toinen mitä hurmaavimmalla jenkkien etelä-aksentilla. Myönnettiin puhuvamme ja kerrottiin vielä olevamme Suomesta, kun naista kovasti kiinnosti. Reaktio tähän oli melkoinen, naisen mies oli suomalaista sukua ja bamlasi kuulemma sujuvaa suomenkieltä. Vaan oli rouvilla syykin pysäyttää meidät, he nimittäin etsivät Chinatownista katua jossa olivat aiemmin olleet. Kysyin sitten tietävätkö he mahdollisesti kadun nimeä tai vastaavaa. ”Ei tiedetä, mutta siellä oli sellaisia punaisia lyhtyjä paljon!” Just, helpompi olisi etsiä Chinatownista katua jolla EI ole punaisia lyhtyjä. Ei siis osattu auttaa, mutta rouva ystävällisesti lähtiessämme tokaisi ”Aren’t you cute with that hat!”. Oh siihen eivät loppuneet rakkaan hattuni kehut, ei toki, se on ollut hyvin suosittu kaikin puolin.

Chinatown oli sekava kuten chinatownit yleensä tuppaavat olemaan ja nälkä iski kehnon aamiaisen sulettua nopeasti. Mitäpä muuta siis söisimmekään kuin kiinalaista. Onnistuimme vaan huonoksi onneksi valitsemaan kadun ehkä kalleimman raflan (miten, en vieläkään tiedä), joten otettiin kai halvimmat safkat mitä listalta löytyi, riisiä ja jokunen papu ja jotain soppaa. Pakko kehua kyllä, hyvältä maistui. Chinatownista otettiin metro kotiin, levättiin hetki ja paineltiin sitten taas Orcard roadin ostoskeskuksiin (jossa yhdessä eksyttiin jonnekkin merkki-älykallis-ei-meidän-osastolle ja näytettiin ihan juuri siltä että ollaan aivan väärässä paikassa, myös naureskelevien myyjien mielestä) ja illallistettiin mitä maittavinta intialaista hostellimme lähiravintolassa.

Perjantain aamupala maittoi jo paremmin mangoineen ja kävellä jaksoi taas vaikka jalkapohjia hieman kuumottelikin aamuisin. Lähdettiin Rafflesin districtille tällä kertaa, mutta matkalla käytiin ensin elektroniikka ostoskeskuksessa poistamassa itselleni mp3-soitin ja kuulottimet, sekä Ellille kajarit ipodiin. Ja sitten tuli eteen conversekauppa, josta tarttui mukaan ne pitkään etsityt lenkkarit. Olen pelännyt päivää jolloin flipfloppini hajoavat eikä minulla ole enää kenkiä, mutta nyt on varalle sitten jotain. Lenkkarit eivät olleet ainut asia joka tuli vastaan, vaan eiköhän Patrick (se seattlelainen, joka bongasi minut Balilla neljän vuoden näkemättömyyden jälkeen) käppäillyt samaa katua ja moikatahan se taas piti. Pieni. Maailma.

Raffles oli aika turhanoloinen ja kolkko bisnesalue, mutta oli siellä hyvin kallis (ja HIDAS) maailmanpyörä johon ei menty ja sitten myös durianin muotoinen ostoskeskus!!! Hyi jeesus, durian on maailman kuvottavin hedelmä, se haisee ja maistuu joltain oksennuksen ja ulosteen välimaastolta (hajun takia se on myös kielletty esimerkiksi Singaporen metroissa, sille on ihan oma kyltti haha). Arkitehtuurisesti siitä oli tosin saatu ihan siedettävän näköinen teos aikaan.

Hostellipäikkärien jälkeen oli aika treffata yhteinen tuttavamme Kuronen, joka oli jo toista lukukautta vaihdossa Singaporessa. Oli virkistävää nähdä taas tuttuja kasvoja! Yritettiin ottaa huudeiltamme taksia Clark Quayhin, mutta se osoittautui niin hankalaksi (aasiassa ollaan herraisä sentään, eikä taksia saanut millään!) niin otettiin sittenkin metro ja käppäiltiin siitä sillalle, jossa kuulemma vaihtarit aina pussikaljoittelevat. Hyvä pussikaljapaikka olikin, toisella puolella siltaa oli seveneleveni ja toisella vessa. Ostettiin kaljat ja istuskeltiin sillalla katsellen perjantai-illan huumaa ympärillämme. Tosiaan, moni muukin oli huomannut sillan potentiaalin halpana illanviettopaikkana ja yhtäkkiä siinä olikin monenmonituista istuskelijaa, länkkäreitä erityisesti. Pian kello tosin löi jo kaksi eikä parin bissen jälkeen juomakaan enää maistunut joten otettiin Ellin kanssa taksi alle ja hilpsittiin kotiin. Sovittiin tosin treffit Kurosen kanssa vielä seuraavaksi päiväksi, haluttiin nimittäin mennä Sentosa Islandin huvipuistoon!

Oli ehkä kuumista kuumin päivä. Tavattiin Kuronen keski-päivän paikkeilla Harbour frontissa, josta otettiin metro Sentosan saarelle. Sielläkin oli kuuma, tiedoksenne vaan. Hiki valui ja hetki pöllöiltiin kun ei tiedetty mihin mennä, mutta sitten bongattiin Universal Studiosin kyltit. Mutta voi hämmästyksen kummastus. Huvipuiston liput oli loppuunmyyty!! Anteeksi nyt vaan mutta miten se on mahdollista, saanen kysyä? Ei sillä ettäkö se hirvittävästi haittasi loppupeleissä koska ne olisivat olleet myös torkykalliit. Otettiin siis jalat alle ja päätettiin mennä ihmettelemään muita paikkoja. Sentossa oli vaikka mitä, jotain rakennettuja biitsejä, akvaariojuttu, perhostarha, jotain ziplineratoja tai jotain, mutta päädyttiin käyttämään rahamme sitten vain sellaiseen näköalatorniin (mitäs ne nyt on, sellainen kuin lintsillä, sellainen ylös menevä hissijuttu), joka oli ihan kiva, pitkälle näkyi. Parasta tässä kyydissä oli kuitenkin ehkä ilmastointi hehee. Saatiin tarpeeksemme Sentosasta ja lähdettiin veke. Heitettiin moikat Kuroselle ja mentiin kotsaan nukkumaan päikkäreitä.

Illalla piti pukeutua. Tai siis laittaa kengät flipfloppien sijaan ja sellaiset shortsit jossa ei ollut reikiä, koska mentiin Swiss hotellin 70-kerroksen baariin tsekkailemaan yönäkymiä yläilmoista. Täällä kuulemma piti myös ottaa ökyhintainen Singapore Sling-drinkki joten niin tehtiin ja pakko sanoa että se kymmenen egeä siitä makeasta tahmasta oli sinänsä aika huono sijoitus, koska seuraavalle päivälle ei riittänyt oikein enää rahaa ruokaan. Mutta hei, kaikkea pitää kokeilla. Yövaloissaan koreileva Singapore oli kaunis, ja nuoret tarjoilijamiehet sympatiseeraavia huomatessaan heti ettei ehkä kuuluta ihan kohderyhmään. Eli niihin rikkaisiin bisnesihmisiin, jotka siemaili niitä 100 euron samppakaljoja siinä vieressä. Ei se mitään, ei hävettänyt hetkeäkään niissä lenkkareissa ja sen virheän nuuskamuikkusrepun kanssa, kannan köyhyyteni mitä suurimmalla ylpeydellä ;D

Sunnuntain lento lähti vasta ysin aikaan illalla, joten otettiin metro ja sitten bussi alle ja mentiin eläintarhaan. Ränknäsin viimoisia rahojani portilla ja laskin, että ne riittivät täydellisesti sisäänpääsyyn, loppuihin metromatkoihin ja saisinpa vielä yhden subinsämpylänkin kentältä, loistavaa! Siispä mentiin sisään ja todettiin heti että Singaporen eläintarha oli aika jees! Se oli yleisesti hieno puitteiltaan, puita ja kasveja on paljon joka puolella ja eläimillä oli jopa todella hyvän kokoiset elinalueet. Osa eläimistä palloili ihan vapaanakin, jotain apinoita ja sellaisia. Eläimiä oli huima määrä: oli kaikenmoisia appareita, oli tapiireja, valkoisia tiikereitä, käärmeitä vaikka millä mitällä, pygmihippoja, sarvikuonoja, kirahveja ja gepardeja ja vapaana pomppivia kenguruita. Eikä kukaan ollut myöskään popsinut tämän eläintarhan flamingoja poskeensa, joka on mielestäni ihan mukava boonus. Kolmisen tuntia kierrettiin ympäriinsä kunnes voimat alkoivat ehtyä ja olihan niitä eläimiäkin jo sitten nähty, eli lähdettiin takaisin hostlalle, josta paineltiin metrolla kentälle ja sitten takaisin Balin pölvästien pariin.

Sain taas hirvittävän tappelun aikaan kentällä niiden urpojen taksikuskien kanssa. Taksi pitää nimittäin tilata siitä tiskilta, jossa lukee hinnastossa että Kerobokan 70 000 rupiaa. Mutta aina ne jankkaa että ”ei ei kun 85 000 kun te asutte niin kaukana siellä Kerobokanissa”. Siinä kauniisti hymyillen rauhallisesti selitin, että jos teillä lukee hinnastossa Kerobokan 70t niin sitten sen pitää kattaa koko Kerobokan, muuten teidän tulee kirjottaa siihen jotain muuta, mutta tämä pomo tai joku vastaava mussutti vastaan jotain ihan epäoleellista. Pakko se oli maksaa se 85t, ulkona sattui olemaan taas sellainen raikas trooppinen sade nimittäin, ja kyllähän sen jo tiesin että turha niiden taksiäijien kanssa on jankata (tätä on nimittäin harrastettu ennenkin) mutta ihan vain jostain kai periaatteesta sitä piti taas vängätä. Hypättiin siis ylihintaiseen taksiin ja olin tehnyt hyvin selväksi tässä jankkausvaiheessa, että osoite on se ja se ja kämppä sijaitsee lähellä Cafe Mokaa. Tämä kuski oli ilmeisesti jonkinnäköisellä valikoivalla kuulollaan päättänyt ymmärtää, että haluamme Cafe Mokalle, jonka eteentullessamme oli tämä valmis heittämään meidät ulos. Sanoin uudestaan, että ”EI Cafe Moca, LÄHELLÄ sitä, JALAN TEGAL CUPEK, kiitos” mihin kuski alkoi mutisemaan kuin pieni lapsi niin huvittavan loukkantuneella äänensävyllä ”te sanoitte että se oli Cafe Mokan lähellä”. ”Niin se onkin herra hyvä, kerroin kyllä osoitteen aiemmin aivan selkeästi, että ajahan nyt vaan”. Cafe Mokalta meille kävelee alle kymmenen minuuttia ja koko tämän matkan kuski mumisi vihoissaan ratin takana jotain kuinka hän asuu täällä kilsan päässä ja tietää kyllä ja jaadajaa. Sanottiin, että hei, ei enää pitkään, seuraava talo niin eiköhän tämä urpo kaasuta ohi. Kun vihdoin päästiin ulos autosta kuuluivat katkerat viimeiset sanat: ”tää oli ainakin kaksi kilsaa Cafe Mokasta”. Pakko oli vaan hajota nauruun! Ei hyvää yötä jätkät! BALILAISET ON URPOJA!