Filippiinit: Rakas El Nido...

On mahdotonta selittää teille tai itsellenikään kuinka onnellinen olin koko tämän ajan, jonka El Nidossa vietimme. Yritän kuitenkin selventää hieman näitä suuria sanoja, mutta ehkä teidän kannattaa itse mennä katsastamaan mesta. Jacques Cousteau oli sanonut Palawania kauneimmaksi paikaksi, jossa hän oli käynyt. Ja mikäpä minä olisin kiistämään tämän hienon hienon miehen sanoja. Yhdyn siis niihin sataprosenttisesti.

Oli kuuma ja pöhnäinen olo. Joku oli kertonut meille, että majoitus olisi tiukassa, mutta eihän se ollut totta. Saatiin kiva huone 800 pesolla eli noin 13 eurolla ja oltiin tyytyväisiä. Majapaikkamme sijaitsi pääkadun, eli ”rantakadun” varressa ja siitä pääsi oikotietä suoraan biitsille. Tosiaan rannan ja tien välinen alue oli täytetty rakennuksin, mutta jostain välistä pilkahteli aina aika ajoin täyteläisen sininen kimmeltävä meri ja valkoinen korallihiekka. Olimme nälkäisiä, joten käppäiltiin tietä eteenpäin etsien seuraavaa väliä, josta pääsisi biitsille. Löysimme sen ja mikä maisema avautuikaan eteemme. Kalkkikivivuoret kohosivat ympärillä suojaten pientä poukamaa, jonka erisinen väreissä loistavassa meressä killui pieniä paatteja ja jonka upealla rannalla oli elämää aina paikallisista lapsista kulkukoiriin. Punaisina röhnöttäviä keski-ikäisiä turisteja ei näkynyt sen enempää kun tuputtavia kaupustelijoitakaan. Siitä oli liian kauan kun olin ollut tällaisessa paikassa. Tai ehkä en koskaan ollutkaan ollut ennen.

Bongattiin Seaslugs-niminen rafla rannalta ja istuuduttiin alas. Siinä tsekkaillessamme menua tuli luoksemme Guy (tai Nomer tai miksi ikinä ihmiset häntä aina sitten kutsuivatkin) ja esitteli Seaslugsin tarjoamia saarihyppelyreissuja. Ne kuulostivat erittäin hyviltä. Guy nappasi kitaran käteensä ja alkoi soitella ja lauleskella, elämä tuntui kovin rauhalliselta ja rennolta. Ravintolan koira oli saanut kolme viikkoa aikaisemmin pentuja ja jostain nämä pienet pallerot yhtäkkiä temmelsivät esiin ja Guy antoi meille luvan ottaa ne syliin. Voi niitä pentuja! Ne saivat paljon rakkautta, myös tulevina päivinä! Diggasin Guysta, joka oli rennon rempseä nuori mies ja siis tourguide niin ikään, joten sovittiin että kysellään josko aikaisemmin tapaamme kaksi kanadalaista tyttöä haluaisivat liittyä seuraamme seuraavan päivän tourille. Lupasimme tulla illemmalla takaisin.

Ja niin tehtiin, istahdettiin Guyn pöytään, jossa oli myös hollantilainen nuorimies Rudy ja johon liittyi sitten seuraan myös Rudyn kaveri Jan, sekä ranskalaismies Frank. Se kauan kateissa ollut reissufiilis palasi täydellisenä takaisin siinä rupatellessa matkoista ja vähän muustakin. Pojat kutsuivat meidät illaksi biitsille maistelemaan paikallista rommia (joka maksoi hieman yli euron pullo) ja lupasin tulla, mutta ruokaa oli saatava ensin. Mentiin siis Ellin kanssa Plazan markkinoille, joissa ruokakojuja oli vaikka millä mitoin ja syötiin maittavat grillatut kanankoivet. Elliä ei huvittanut enää lähteä rantsuun, mutta minä päätin mennä ja onneksi meninkin. Ilta oli hervottoman hauska, istutiin rannalla, joku soitti skittaa ja tapaili lauluja, ja aina jostain tuli lisää ihmisiä. Tapasin erään mongolialaisen tytön, Mugin, joka ilahtui suuresti kuullessaan, että olin käynyt Mongoliassa ja vieläpä pitänyt siitä ja samassa syssyssä tapasin Mugin ystävän Panamasta, joka oli niin ikään fiiliksissä kun olin käynyt hänenkin kotimaassaan. Seurassamme viihtyivät myös noin kuusikymppiset ranskalaismiehet, jotka olivat huippusympaattisia hippikledjuineen ja supernuorekkaine asenteineen. Toinen näistä, kuulin myöhemmin, oli sairastunut aikaisemmin leukemiaan tai johonkin leukemian muotoon, joka ei kuitenkaan vielä ollut iskenyt kuolettavasti, mutta mies oli päättänyt elää loppuelämänsä täysillä nauttien joka hetkestä ja siksi saapunut Aasiaan reissaamaan. Upea päätös. Jatkettiin iltaa Rudyn valitsemassa diskossa, johon päästyämme ihmettelin suuresti tätä valintaa. Paikka oli ihan kaamea, kasarilaservalot huitelivat ympäri paikkaa ja soittolistaan kuului vain jotain ysikytluvun kauhuhittejä. ”Siinähän sen charmi onkin”, Rudy selitti ja ymmärsin pian hänen pointtinsa tsekkaillessani tanssilattiaa, jossa känniset paikalliset vetivät mitä älyttömimpiä muuveja mitä älyttömimpien hittien tahtiin. Tsekattiin vielä Plazan meininki, jossa vanhat filipinomiehet ihastuivat hymykuoppiini ja sitten vielä paikan toinen disko, joka aika hirveä oli sekin. Väsymys iski kun ei sitä ollut edellisenäkään yönä niin tullut nukuttua, joten oli aika lähteä kotio. Herrasmiesmäisesti saattoivat hollantilaiskundit minut kotiovelle saakka.

Retkelle lähtö oli kymmeneltä ja lähdettiin käppäilemään Seaslugsia kohti ennen tätä, mutta olin unohtanut väsyneenä aivan kaiken tietysti hotellille, joten palasin takaisin, kaksi kertaa. Nappasin slugsin raflasta tunasandwichin messiin ja sitten lähdettiin. Guylla taisi olla krapula, mutta yllättävän pirteänä tämä tuntui kuitenkin meitä opastavan. Tehtiin siis ensimmäisenä tour A, johon kuului snorklausta, small lagoon, big lagoon, lounastus hienolla rannalla, sekä auringonlaskun tuijotteleminen toisella rannalla. Ryhmämme koostui Ellistä ja minusta, sekä näistä kahdesta huippumukavasta kanadalaisesta, eli siis turhalla koolla se ei ollut pilattu ja meininki olikin kovin rentoa sen takia. Ensimmäisenä snorklattiin hienossa paikassa, jossa veden väri tuntui taittuvan välillä upean turkoosista ihan smaragdin vihreään! Snorklaus virkisti mukavasti vähäisten unien jälkeen eikä edes haitannut vaikkei haita nähtykään.

Sitten olikin jo lounaan aika. Guy meinasi ensin, että oltaisiin menty johonkin toiselle rannalle, mutta koska siellä oli jo toinen ryhmä, halusi hän viedä meidät jonnekin muualle. Saatiin siis ihan oma privaatti rantsu, jonka reunoilla kohosi taas huippujyrkkä kalkkikivikallio ja vesi oli älyttömän kirkasta. Koko ranta oli täynnä hervottoman kokoisia punaisia meduusoita ja koralliriutta alkoi heti rannasta asti, joten lounasta odotellessa painelin taas snorklailemaan. Takaisin tullessani olikin Guy ehtinyt loihtia notskin, jossa paistettiin bonito-kaloja, jotain tonnikalan sukulaista, ja menussa oli myös salaattia, riisiä, porsaankyljyksiä sekä hedelmiä. Maukasta, sano.

Ihanan aterian jälkeen jatkettiin matkaa small lagoonille, jonne päästäksemme tuli botski jättää sisäänkäynnille ja sitten käppäiltiin matalaa hiekkapohjaa pitkin sisään niin taas postikorttiparatiisimaisemiin ettei mitään rajaa. Vesi oli turkoosia, niin turkoosia. Guy spottasi hirvittävät määrät merisiilejä ja sitten niitä pideltiinkin jo kädessä. Pompimme vedessä, otimme kuvia ja elämä hymyili täysillä. Big lagoon oli myös hieno, mutta myös vähän pelottava. Kalliot olivat niin jyrkät, että ne estivät valoa kunnolla valaisemasta vettä eikä näkyvyys siis ollut kovin hyvä snorklatessa. Takaisin botskille mentäessä hyökkäilivät reviiriään puolustavat pikkukalat kiinni räpylöihin, niiden kanssa oli hauska pelleillä. Lähdettiin ajelemaan viimeistä spottiamme kohti, auringonlaskua katsomaan, ja maisemat olivat vaan niin upeat. Joka puolella kohosi kalkkikivivuorisia saaria, jossa joissan vihreä kasvusto peitti karuimmat osat, joissain ei. Jokaisella saarella oli joku pieni salainen rantaspotti valkoisine hiekkoineen ja upeine simpukoineen, eikä nämä saaret todella loppuneet kesken. Vietnamin Halong Bay punastelisi tämän saariston edessä.

Auringonlaskuranta oli nätti ja ensimmäistä kertaa päivänreissulla tavattiin muitakin turisteja. Onneksi niitäkään ei ollut paljoa, El Nido ei tosiaan vielä ole turhalla massaturismilla pilattu, kiitos siitä. Ostettiin paikan ainoasta kiskasta kaljat, otettiin kuvia ja naurettiin älyttömille venäläisturisteille. Tämän pariskunnan mies oli pukeutunut niin liian pieniin speedoihin, että jos olisi ollut safkaa edessä niin ruokahalu olisi mennyt. Siinä hän hillui iso järkkärikamera kaulassaan ja otti mitä rohkeampia poseerauskuvia siitä kauniimmasta puoliskostaan. Kaunista katseltavaa se ei kyllä siis ollut. Guy osasi poseerata melkei yhtä hienosti ja siinähän sitten kikateltiin menemään.

Palatessamme oli nälkä. Istuuduttiin Seaslugsiin, jossa Jan ja Frank jo hengailivatkin ja otettiin safkat. Piti kuitenkin päästä suihkuun, joten sovittiin kundien kanssa treffit vähän myöhemmäksi, illalla oli tiedossa kunnon reggaebileet jossain kauempana baarissa. Tullessamme takaisin oliki pöydässä jo vaikka taas ketä uusia tuttavuuksia: Jessica jenkeistä, äärimmäisen hauska nuori nainen, Don, paikallinen kundi, tourguide myös Seaslugsissa, brittikundi jonka nimeä en nyt muista ja muutakin jengiä. Seaslugsissakin oli livemusaa joka ilta ja housebändi oli loistokas!! Vokalisti pystyi kuulostamaan ihan keneltä tahansa coverbiisiensä laulajalta, läpi käytiin tietty Bob Marleyt, Michael Jacksonit ja Pink Floydit. Parhaat biisit olivat kuitenkin bändin omat biisit tagalogiksi. Don oli kova showmies myös ja veti aina bändin setin jälkeen oman repertuaarinsa, johon kuului noin neljä biisiä ja jotka Guy pystyi meille luettelemaan vieläpä oikeassa järjestyksessä ennen esitystä :) Lavaperformanssin jälkeen alkoi uusi ihan oma performanssi meidän pöydällemme, jossa Don oli ehkä vakuuttavampi ladyboy kuin ladyboyt itse. Vatsalihaksiin alkoi jo sattua se nauramisenmäärä, eikä hymyä enää saanut ollenkaan pois kasvoilta. Jessica ihmetteli kun hymykuoppani näkyivät vaikken edes hymyillyt. Sanoin olevani niin väsynyt, että kestohymy se on päällä koko ajan ja niin se kai olikin.

Reggaebaarissa oli mukava meno, mutta Elli ja osa jengistä lähti aikaisemmin nukkumaan, joten päätettiin vaan painua biitsille hengailemaan. Joku kävi ostamassa parit kaljat, mutta ei niitä edes tarvittu kun oli vaan mukava muutenkin hengailla. Jan tutustutti minut lempparikoiraansa, jonka oli nimennyt Niggeriksi (koska se oli musta...), mutta nimesin sen uudestaan Perrito negroksi, koska minusta nimi salskahti hieman rasistiselta. Ei sitä kyllä niin tarkoitettu, mutta ei Niggeriä viitsinyt kovasti rannalla huudella :) Perrito negro oli hieno koira, joka jostain syystä aina kömpi syliini. Siitä tuli minunkin lempikoirani, vaikka oli ne koiranpennutkin aika ihania. Tutkittiin myös Janin kanssa peson seteleitä eikä ymmärretty yhtään 500 peson seteliä. Meinasin kuolla nauruun, siitä setelistä löytyi niin asetta aneleva lapsi, kuin sombrerohattuinen mies ja jotain sotatekstejä englanniksi, ei mitään järkeä. Kello oli jo taas vaikka mitä ja huomasin olevani vähän liian väsynyt joten painelin sänkyyn ajatellen seuraavan päivän touria, tour C:tä. Jan vannotti minut herättämään hänet soitolla aamulla.

Tein niin ja onneksi teinkin, sillä Jan olisi nukkunut pahasti pommiin. Tämän päivän ryhmämme olikin jo isompi: mukana oli Jan ja Jessica, norjalainen nuoripari, kaksi huvittavaa spanskikundia, pariskunta joka koostui vanhemmasta aussimiehestä ja (paljon) nuoremmasta filippiiniläisnaisesta (tällaisia näki aiiika paljon) ja sitten oltiin tietty me, sekä Guy ja Don ja kuski. Guy oli vetänyt taas hyvät jurrit edellisenä iltana ja oli kuskin kanssa aika hiljaista poikaa ajaen vuorotellen venettä toisen kaataessa ämpärillä vettä päälleen :D Ensimmäisenä mentiin taas snorklaamaan, mutta tällä kertaa oli koralliriutta aika kuollut eikä nähtävää ihan kamalan paljoa ollut. Tämän jälkeen oli taas lounaan vuoro ja siinä poikien laittaessa safkaa etsiskeltiin Janin ja Ellin kanssa simpukoita ja lopulta myös aarretta (?). Aarretta ei löytynyt mutta luola kyllä ja sen takaa hervottomat määrät kaikenmuotoisia ja kokoisia kauniita simpukoita. Ehkä se oli se aarre, eikai sen aina tartte olla niitä kultadubloneja. Saatiin edellisen päivän menun lisäksi vielä niin maukkaita mangoja, että herahti ihan vesikielellä nyt tässä kirjoittaessa, taidan sortua ostamaan niitä yli euron maksavia thaimaalaisia mangoja tänään kaupasta.

Lounaan jälkeinen kohde oli Secret beach! Tämä salainen rantsu oli ollut The Beach-kirjan kirjoittajan innotuksen kohde (kirjahan siis on kirjoitettu Bacuitin saaristossa, vaikka tarina sijoittuukin Thaimaaseen). Kalastajat olivat löytäneet Secret beachin joskus ei niin kauaakaan sitten, se on mahdoton spotata nousuveden aikaan, mutta laskuveden vallitessa voi pienen luolan läpi nähdä toisella puolella sinertävän veden. Elikkäs siis, oli aika heittää taas snorklauskamat päälle ja hypätä veteen. Don seisoi luolan suuaukolla, johon tuli siis tulla oikeaan aikaan aallokkoon nähden, jottei karahtaisi kiville. Don siitä sitten nappasi kädestä kiinni ja heivasi sisään pieneen ympyränmuotoiseen suljettuun laguuniin, jossa vesi oli niin matalaa että piti pitää varansa etteivät polvet aukeaisi allaoleviin koralleihin. Siellä myös todella oli kaunis hiekkaranta ja hauskan väristä hiekkaa: vesi ei ollut vielä ehtinyt kuluttaa simpukoita ja koralleja ja muuta valkoiseksi pulveriksi vaan värit erottuivat vielä hiekan seasta. Secret beachilta ulospääsy osoittautui hieman vielä hankalammaksi, sillä aallot löivät sisään hirveällä voimalla eikä matalalla riutalla paikallaan pysyminen ollutkaan enää niin helppoa. Kaikki pääsivät kuitenkin hengissä ulos.

Oli shown aika, nimittän nuori norjalaispoika halusi kokeilla cliffjumpia ja sitähän sitten piti tehdä. Don ja tämä nuori mies kiipesivät luolan yläpuolella olevaa pystysuoraa kalliota noin seitsemän metrin korkeuteen. Kaikki jännittivät botskilla tätä näytöstä, sillä flipflopeissa terävää kalliota pitkin kapuaminen ei varmasti ollut kovin helppoa tai ainakaan turvallista. Poikaa näytti jännittävän, ihmiset laskivat ääneen yksikaksikolmea ja hetken tämä tuntui epäröivän, mutta hyppäsi kuitenkin upeat voltit alas. Ei se siis ollutkaan epäröintiä vaan hyppykuvion laskelmointia. Krediitit tälle.

Jatkettiin matkaa Homer Simpson islandille, joka oli saanut nimensä koska saari näyttää aivan tämän kyseisen sarjakuvahahmon sivuprofiililta. Hiekkaranta oli pitkä ja leveä ja kaunis tietty. Pelattiin ensin Janin kanssa petankkia kivillä ja koralleilla ja vaikka millä ja sitten väsättiin kauniimpaakin kauniimpi linna näistä valkoisista kivistä ja koralleista, ja koristeltiin se valkoisin meriheinin ja kuollein meritähdin. Se oli upea. En antanut Janille lupaa rikkoa sitä.

Lähdettiin takaisin El Nidoon ja olin hieman surullinen, koska viimeinen päivämme alkoi vedellä viimeisiään. Mietin jo tosissani jäämistä, mitä siitä koulusta tai niistä lentolipuista, mutta olen kai liian tunnollinen tällaiseen. Vannoin tosin palaavani. Viimeistä iltaa istuttiin tietysti Seaslugsissa näiden loistavien ihmisten seurassa, jotka tosiaan alkoivan ihan näissä parissa päivässä tuntua kovin läheisiltä, ja jatkettiin kynttilänvalossa biitsillä raflan mennessä kiinni. Don soitti kitaraa ja lauloi ja Perrito negro istui sylissä samalla kun jubailin ranskalaisten ja hollantilaisen kanssa. Se oli aika täydellinen viimeinen ilta ja siksi kai niin harmittikin lähteä. Viimeisten neljän yön aikana olin nukkunut ehkä yhteensä sellaiset 15 tuntia, joten ei kai viimeisellä illallakaan niin väliä ollut. Paku lähti aamulla aikaisin viemään meitä kohti Puerto Princessaa, siellä sai taas nukkua.

Inka <3 El Nido!