Pohjoiseen ja sen yli (länteen)

Olin taas yllättäen maanantain vastaisena yönä taas kuumeessa enkä sitten mennyt aamulla kouluun. Onneksi Elli on niin kiva (ja lusmu) ettei sekään menny. Päivällä käytiin Yusiun kanssa isossa marketissa, koska olin saanut tilauksen: Chris oli viettänyt viimeiset kaksi viikkoa Sulawesillä syöden pelkkää riisiä ja kalaa (paitsi paikallisissa häissä, joihin Chris pääsi mukaan couchsurffarin kautta, tarjottiin kai muutakin) joten päätin tarttua haasteeseen ja kokkailla sinihomejuustosourcream-kastiketta ja pottuja sekä salaattia. Kokkailu ei alkanut kovin hyvin, sour cream oli tietty pilalla (kuten jok’ikinen purkki jonka olemme ostaneet, ei enää), ja avokado raakaa, joten päädyin sinihomejuustopaistettuihin perunoihin ja noh, avokadottomaan salaattiin. Ihan kiva.

Yusiu oli tilannut minulle taksin aivan liian aikaisin ja olin kentällä jo edellistä Jakartan konetta vastassa. Ehdin hyvin tekemään hienon kyltin ja sitten se kone sieltä jo laskeutuikin ja Mr. Christoph pääsi elävänä perille Denpasariin kolmen Lion Airin laskeutumisen jälkeen (mahtaa olla ennätyksellistä). Hyvät oli illan kokkailut ja myös bintang maistui ja jälkkäri jääkahvit kermavaahdolla, aijai. Aamulla oli kuitenkin aikainen herätys joten kovin pitkään ei voinut riekkua.

Olin varannut meille 10e/pvä maksavan pikku-Jeepin vuokralle viikolle ja saimme sen tiistaina aamulla, mutta laiskotti ja piti pestä pyykkiä eikä vaan jaksanut lähteä. Päätimme siis jäädä nautiskelemaan uima-altaastamme, sekä tyttöjen seurasta vielä tiistaiksi. Käväistiin ensin Helin ja Maijan kanssa Canggu beachillä uimassa ja sitten haettiin Elli ja mentiin iltapäivällistämään Globe Cafehen. Testailtiin autoa (ja erityisesti jarrujen toimivuutta) näillä matkoilla kun skobeni ei kerta suostunut toimimaan. Ihan kiva kosla, jarrutkin skulittivat, mutta ainut ongelma oli lukoton bensatankki jonne laitettiin ihan isolla rahalla petroolia (pelättiin että joku aamu herätään ja tankki on tyhjennetty) (spoileri: näin ei kuitenkaan onneksi käynyt).

Tiistai-iltaa vietettiin taas pihalla nauttien pari bintangia ja rupatellen musiikin soidessa. Meidän pihalla on parasta hengailla. Kunhan muistaa suojautua hyttytytöiltä, offit ihoon ja hyttyskiekurat palamaan. Mutta aamu oli taas aikainen edessä ja Chrisin piti ajaa joten soimme tietysti kuskille hyvät yöunet.

Tytöt lähti kouluun ja olin onnellinen ettei minun tarvinnut. Tai siis tietty olisi tarvinnut, mutten mennyt, valintoja valintoja. Tehtiin kunnon munakas aamiaiseksi ja nautittiin se kahvin kera pihalla, juuri siellä meidän pihalla. Piti kuitenkin ottaa lähtö kiinni, joten pakattiin kimpsut ja kampsut ja otettiin karttakirja kauniiseen käteen. Shopattiin tarpeelliset puuttuvat tarvikkeet (jäätelöä, jääteetä yms. muuta elintärkeää) ja paineltiin matkaan. Ajelu oli kovin leppoisaa ja löydettiin hienosti tiemme pois Denpasarin ruuhista. Omaan loistavat kartturintaidot, mitä parhaimmat, joten kaikki hoitui hyvin smoothisti.

Kunnes eksyttiin ensimmäisen kerran. Yusiu oli tehnyt oikein matkasuunnitelman meille ja kohteita listalta löytyi vaikka millä mitalla. Ensimmäinen oli temppeli, jonka nimeä en voi muistaa, ja jonka ohi ajettiin tietysti, mutta jonne löydettiin paikallisten ystävällisellä opastuksella. Temppeli. No se oli temppeli, taas yksi sellainen, ei mitenkään spesiaali paitsi ehkä hyttysten ekstensiivisessä määrässä. Ja kuten yleensä, minä olin se joka oli näiden verenimijöiden ruokalistalla, toimin hienosti hyttyskarkotteena muille. Tultiin siihen lopputulokseen, että olemme kummatkin nähneet tarpeeksi tai ehkä liikaakin temppeleitä eikä Angkor Watin jälkeen mikään kuitenkaan oikein tunnu miltään, joten lähdettiin ihasteltuamme enemmänkin yhtä puuta kummine hedelmineen kuin itse temppeliä.

Tultiin pian pienelle, ylös ylös mäkiä kiipeävälle tielle, jota tietysti paineltiin täysillä. Ykkösvaihteella. Pelkäsin, ettei auto ehkä jaksaisi ylös asti kuitenkaan, mutta ei se kertaakaan pettänyt. Chris haikaili Kawasakinsa selkään, kuulemma nämä tällaiset mukavat mutkien täyttämät tiet ovat parhaita moottoripyörällä ajella, itsehän olin hieman skeptinen, mutta no jos on adrenaliininarkkari niin kaipa sitten. Tultiin pian Strawberry hillseille, jotka nimensä mukaisesti olivat täynnä mansikoita ja niiden innokkaita myyjiä. Lounastettiin hyvät paikalliset safkat ja ostettiin myös jälkkäriksi näitä kuuluisia mansikoita, mutta tällä kertaa mansikka oli se muu maa, ei mustikka. Hyh, huonoja ja pahoja, sano. Bongattiin kyltti Git Git-kaksoisvesiputouksille ja ajateltiin tsekkailla ne. Maisemat alkoivat näyttää kovin tutuilta ja haluaisinkin kysäistä, että äiti, mehän taidettiin käydä ne katsastamassa jo silloin edellisellä Balin reissulla, eikö? No joo, parkattiin auto ja heti oli joku pyytämässä parkkimaksua ja joku taas myymässä sateenvarjoa. Ei ostettu. Olisi pitänyt. Päästiin alas vesiputouksille niin eiköhän alkanut hyvin kasteleva sade eikä siinä sitten voinut oikein muuta tehdä kuin odotella sateensuojassa pisaroiden ehtymistä. Suht’ nopeasti se sade lakkasi, mutta eiköhän se alkanut kahtakovempana uudelleen heti kun päästiin tarpeeksi kauas sateensuojasta mutta tarpeeksi kauas myös autolta.

Jatkettiin matkaa litimärkinä kohti Singharajaa josta taas eteenpäin kohti Lovinaa. Sinne ei ollut kovinkaan hankala löytää ja tsekattiin LP:stä hotellikin jo valmiiksi. Se näytti kovin hienolta paikalta, mutta ihan kohtuuhintainen se kuitenkin oli ja terdeltäkin näkyi meri. Varattiin samalla aamuinen delfiinireissu ja sitten mentiin majoittumaan. Avasimme oven ja se hajosi. Chris yritti laittaa hyttysverkkoa, heitti narun ison seinäpalkin ympäri ja se hajosi (seinäpalkki siis). Nousin seisomaan sänkyni laidalle ja se hajosi. Vessan ovea ei tarvinnut hajottaa, se oli jo valmiiksi rikki. Hieno homma. Illalla hajoitettiin vahingossa tyhjä kaljapullo terassille ja todettiin että se sopi hyvin sisustukseen. Yritettiin peittää hävityksen jälkemme parhaamme mukaan.

Iltasella käytiin kävelyllä hyvin hiljaisessa Lovinassa ja syötiin pitsaa jonka tekijä ei ehkä tiennyt ihan varmasti mitä pitsa on ja myös närpittiin ceasar-kastiketta salaatilla (hyvin vähäisellä salaatilla...) Oli melko rasvainen olo tämän aterian jälkeen, mutta pakko sanoa että parasta jääkahvia sieltä kyllä sai. Uni tuli ajoissa ja aamuinen herätys oli taas 5.30.

Delffiinejä tai ei, en olisi halunnut herätä: oli kuuma ja nihkeää eikä juomavettä ollut tippaakaan. Sitä ei myöskään ehditty ostaa kun pitikin jo lähteä botskille ja merille. Onneksi aurinko ei ollut vielä noussut kovin korkealle, mutta sen aamuinen valo valaisi hienosti kauempaa vuorten takaa sumun seasta. Botskikuskimme ei ollut kovin innostunut työstään sanoisin, ensimmäiset puoli tuntia kierrettiin ympyrää poijun ympärillä tämän kalastaessa pienen pieniä fisuja botskin täyteen. Tuoksu oli hurmaava palatessamme maihin. Ennen paluuta spottasimme kuitenkin tajuttomasti dolffareita. Niiden parvet olivat suuren suuria, yhdessä oli ainakin 50 delfiiniä ja siinä ne hyppivät ja sukeltelivat aivan veneemme vieressä. Pari tuntia tuijoteltiin näitä upeita eläimiä ja yritettiin ottaa kuvia ja videoita (joka osoittautui melko vaikeaksi, mutta parisen hyvää otosta saatiin kuitenkin).

Rantaan pääsy oli helpotus, vesi ja ruoka olivat tarpeen, joten paineltiin suorilta käsin ihastuttavaan jooga-hippi-kahvilaan, jossa nautittiin maittavia hummuspitaleipiä ja kreppejä sitruunalla, kanelilla ja hunajalla. Päätettiin jättää puolikuollut Lovina sikseen ja jatkaa matkaa hieman lännempään, josta Yusiu oli suositellut hotellia ja josta toivoimme pääsevämme sukeltamaan Pulau Menjanganille (saarelle, jossa on peuroja!). Suositeltu hotelli oli superöveri, joten päätettiin mennä muualle, mutta tietty vasta tsekattuamme läpi tämän huippuresortin antimet kuten esim. sen biitsin heheh. Bongattiin karttakirjastamme toinen samanniminen (Pondok Sari) hotelli ja mietittiin notta olisikohan se sittenkin ollut se mitä Yusiu oli suositellut. Siispä lähdimme etsimään tietämme tälle biitsin pätkälle. Okei, ajettiin mitä pienimpiä asfaloimattomia teitä läpi paikallisten kylien, jossa saimme paljon katseita ja moikkailuja. Mentiin näitä teitä ympäriämpäri eikä löydetty mitään, millään. Tiet saattoivat yhtäkkiä vain loppua kesken tai kaventua niin ettei autollamme enää eteenpäin päässyt. Onneksi Chris on hyvä kuski ja tottunut ajamaan tällaisilla teillä huonolla autolla, joten eksyminenkin sujui ihan mallikkaasti. Vaan yhtäkkiä löydettiin itsemme kiitoradalta. En ole pitkään aikaan nauranut niin kovasti, siellä me oltiin jeepillämme keskellä pientä (ja toivottavasti suljettua) kiitorataa, vedettiin parit ympyrät ja lähdettiin takas isoille teille. Lopulta löysimme tai luulimme löytäneemme oikean paikan, se mätsäsi täysin kartan kuvaan, mutta nopeasti ymmärrettiin ettei täällä mitään hotellia olisi: olimme hienolla pikkubiitsillä jota pitkin kulki pieni tie ja jonka varressa oli pieniä taloja ja rannalla oli kymmeniä pieniä kalastusveneitä. Totaali-idyllinen kalastajakylä, jossa ei ole varmasti kovin moni turisti käynyt. Kaikki moikkailivat kovasti ja lapset tulivat hengailemaan.

Mutta niin, majoitusta ei ollut, karttakirjaan oli merkitty kovin väärin mutta LP saapui taas pelastukseen ja löydettiin Reef Seen Aquatics-niminen paikka. Siellä oli merikilpikonnien pelastusohjelma sekä sukellusta, kuulosti hyvältä. Olin varsinkin myyty kun heti ensimmäisenä pihalla tuli vastaan kolme pientä koiranpentua, kovin leikkisiä sellaisia. Huone oli melko kallis mutta melko hieno myös, vaan sukeltaminen oli ihan liian hintavaa eikä ne edes halunneet viedä meitä Menjanganille (koska meitä oli vaan kaksi ja sinne oli ainakin TUNNIN matka...say what?!) vaan yrittivät myydä jotain lähireefejä. Ei tarvinnut pitkään miettiä maksetaanko 745 000 rupiaa kahdesta sukelluksesta...tai itseasiassa: ”aa teillä ei oo mitään kamoja, no se on sitten vielä 150 000 rp”...”ainiin eikä siinä vielä kaikki, 10% government tax”. Täyttä kusetusta koko homma.

Iltaa vietettiin biitsillä ja sovittiin että katteltaisiin sitten pelastettuja merikilpikonnia aamulla sukelluksen sijaan. Reef Seen Aquatics ostaa aina uudenkuun paikkeilla kalastajilta ja paikallisilta merikilpikonnien munia (jotka muuten menisivät marketille myyntiin tai jotka koirat kaivavat esiin ja syövät) ja hautaavat nämä hiekkaan pihalleen ja sitten pitävät huolta pikkukilpikonnista kunnes ne ovat tarpeeksi isoja vapautettaviksi takaisin luontoon. Boomer- kilpikonna oli juuri kuollut, se oli 1992 vuonna vapautettu ensimmäistä kertaa mutta se palasi aina takaisin tälle samalle rannalle! Viidennen kerran jälkeen se päätettiin pitää RSA:ssa. Nähtiin kuitenkin Boomerin sijaan kahdeksan pientä 4-5kk vanhaa turtlesia jotka sukeltelivat innokkaasti ja päästivät hassuja ääniä. Maksettiin hyvät lahjoitukset jotta toimintaa voitaisiin pitää yllä. Aamupala kuului hotellin hintaan ja siitä nautittiin biitsillä, paitsi että ensimmäinen hörppy kahvista tuli kyllä saman tien ylös, maito oli pilalla (hyyh, voin vieläkin maistaa sen maun mun suussa). Sanoin tästä tarjoilijalle, jonka ensimmäinen reaktio oli ”Oooh you wanted fresh milk?!” Ai pitikö se mainita erikseen, sorry!

Jatkettiin pian matkaa kohti länttä. Piti kääntyä johonkin paikkaan mistä menisi lautta Pulau Menjanganille, mutta missattiin se käännös ja oltiinkin yhtäkkiä Gilimanukissa, hups. Päätettiin siis skipata saari ja jatkaa matkaa surffispotille Medewiin, jossa ei ollut yhtään surffaajaa ja sikakallis rafla, not worth it. Siellä mietittiin että mitähän tehtäis, ja päätettiin lähteä hieman takaisin päin keskelle Balia Mundukiin, jossa olisi huippunäkymiä riisipeltojen yli. Päätettiin ottaa ison tien sijaan pieni tie (aina hyvä vaihtoehto) ja sitten eksyttiin taas jonnekin vielä pienemmille teille. Kysyttiin tietä Mundukiin ja vastaus oli, että 15km eteenpäin. Ajettiin ylös päin ja ylös päin ja juuri kun Chris pääsi sanomasta, että ”Nyt on mennyt 15km, meidän pitäisi olla juuri Mundukissa” niin eiköhän se tie loppunut siihen sitten. Jaahas. Kysyttiin neuvoa ja joku sanoi että 15 km takaisin ja sitten oikealle. Okei. Viidentoista kilsan jälkeen meidät neuvottiin taas takaisin päin ja tätä siksakkia vedettiin valehtelematta seitsemän kertaa, kunnes ei ollut oikeastaan enää muuta vaihtoehtoa kuin yksi oikealle vievä tie, sehän se sitten oli! Oli jo pimeää ja oltiin hukattu varmaan tunteja tässä eksyilyssä mutta tultiin myöhemmin siihen lopputulokseen, että kaikki ne eksymiset olivatkin oikeastaan ehkä reissun parhaita kohtia, varsinkin kun vahingossa löytää itsensä upeasta pienestä kalastajakylästä tai maailman kapeimmilta teiltä keskeltä ei mitään. Ei uskottu, että Balilla voisi enää löytää seikkailuja mutta todistimme tämän vääräksi haha.

Löysimme miellyttävän yöpaikan Mundukista, hintalaatu-suhde oli kohillaan ja ravintolan terassilla oli mukava hengailla. Syötiin hyvin ja juotiin myös. Jossain vaiheessa kesken jonkun stoorin tipahti Chrisin kädelle jotain. Katsottiin ylös ja lepakkohan se sieltä majankatosta oli tehnyt tarpeensa. (Aamulla yksi tuoli oli kuorrutettu tällä tavaralla). Istuskeltiin ilmeisesti aika myöhään tässä terassilla, koska loppujen lopuksi tuli tarjoilijatar sanomaan, että hän menee nyt nukkumaan, laitatteko valot pois päältä kun lähdette.

Aamulla (taas aikaisin) piti lähteä kotiin. Auto piti palauttaa nimittäin kymmeneen mennessä, mutta eihän me ehditty siihen tietenkään, kun jäätiin nauttimaan aamupalasta ja niistä kuuluisista maisemista. Riisipeltoja ja vuoria löytyi näkökentästä, enkä pistänyt pahakseni. Loppupeleissä saatiin lupa palauttaa kosla vasta 12.00 ilman mitään lisämaksuja, joten pieni myöhästyminenkään ei siis ollut ongelma. Kotona odotti uima-allas, joka tuntui aika superilta kuuman ajomatkan jälkeen.

Chrisin oli määrä lähteä seuraavana päivänä, joten lähdettiin tekemään viimeiset shoppailut surffi-outletteihin ja löysinpä itsekin uuden t-paidan (tuli tarpeen kun pyykkiä ei ollut ehtinyt eikä jaksanut pestä). Iltaa vietettiin tyttöjen kanssa kimpassa ensin kämpillä ja lähdettiin siitä myös tsekkaamaan Kutan yöelämää. Aina yhtä Kutaahan se oli, tosin treffattiin about kaikki luokkalaisemme myös Greenbox-nimisen baarin edustalla, se oli hauskaa. Kuultiin, että Balilla oli ollut maanjäristys ja jotkut luokkalaiset olivat tähän heränneetkin yöllä. Oltiin kai liian pohjoisessa oltu järistyksen aikaan huomataksemme mitään. Kotipihamme patsas oli hajonnut tähän mullistukseen.

Sunnuntaina nukuttiin myöhään, uiskenneltiin, tilattiin safkaa kämpille ja lähdettiin sitten illaksi rantsuun, jossa kiinalaisen uuden vuoden bileiden tuli näkyä raketein, mutta tämä oli kyllä huijausta. Mentiin siis viettämään sen sijaan ystävänpäivää rantsun upeaan raflaan, mutta pian se aika meni ja pitikin jo lähteä kämpille pakkaamaan Krisukan tavarat. Tilattiin taksi kentälle, jossa sanottiin sitten, että näkemisiin, ei hyvästi ja tämän jälkeen kotona oli taas aika hiljaista.

Kerron teille seuraavaksi Gilin reissusta kunhan jaksan taas kirjoitella.

Sairastelua, raftausta ja kiinalaisia

Terve taas, joka on kyllä liioittelua koska kipeily on meillä jatkunut koko kämpän saralla. Elli ja Heli ensimmäisinä, sitten Maija ja nyt minä. Itselläni tosin vatsa ei niinkään ole oikkuillut, mutta kuume tuppaa pukkaamaan kylään aina aika ajoin ja sehän se vasta piristävää onkin. Perjantaina meinasin myös pyörtyä odotellessamme taksia, se oli kumma fiilis koska ikänä en ole tajuttomaksi mennyt tai edes meinannut mennä. Yhtäkkiä meni näkö ja kuulo ja päästä pakeni veri, mutta hyväksi onneksi taksi tuli kreivin aikaan ja pääsin takapenkille painamaan pääni polvien väliin. Kyllä se siitä sitten.

Mitäs me ollaan hoosailtu...No joo, koulu on enemmän eli vähemmän mielenkiintoista ja sitäkin enemmän turhauttavaa. On meillä se yksi hyvä opettaja siinä indonesiassa mutta se, että kerran viikossa puolentoista tunnin ajan saa laadukasta opetusta ei oikein riitä pitämään motivaatiota yllä. Ja se, että reissufiilis, se että pääsee aina lähtemään ja näkemään ja kokemaan uusia mestoja, katoaa, on myös kammoksuttavaa. Kotiin jämähtäminen on niin helppoa, mutta myös masentavaa. MÄ HALUAN TAKAS REISSUN PÄÄLLE! Haha okei, en valita kuitenkaan koska oon mä täällä satakertaa mielummin kun Suomessa, hyh!

Maanantaina ja torstaina oltiin taas surffaamassa ja oli kyllä taas älyttömän hauskaa, pääsin myös videolle. Hieno video voin luvata, kaadun parin sekunnin tasapainottelun jälkeen, upeaa surffausta ;) Hehee, no ei se nyt aina ihan niin huonosti mene, uskokaatte. Vesi oli taas tosin sameana muovipusseista ja erinäisistä muista jätteistä joita en halua sen enempää eritellä tai ajatella. Voin kertoa insider tipin: ne muovipussit siinä lautaan kiinnitettävässä hihnassa ja ne karkkipaperit naamassa tai paidan alla ja shortsien sisällä eivät helpota laudalle pääsyä pätkän vertaa. Keep that in mind fellow surfers!

Mitäs muuta, Ellin vanhemmat tulivat viikon visiitille myös torstaina ja Ellia ei sitten olekaan paljoa näkynyt, joten olen hengaillut Maijan ja Helin kanssa enemmänkin. Torstaina oli kyllä bailut, joissa Ellikin tietty oli mukana. Kovat oli bileet, aamulla seitsemältä ne päättyivät aamu-uintiin altaallamme, seuraava päivä meni enemmän nukkuessa kuin mitään muuta. Lähdettiin Tanah Lot-temppelivisiitille lauantaina. Se oli mielenkiintoinen kokemus, ei niinkään hienojen temppelin takia, vaan paikallisten tai oikeammin Indonesialaisten turistien takia. Päästiin taas moneen perhealbumiin ja fiilis oli kuin eläimellä eläintarhassa. Hienoin temppeliosuus oli ehkä pieni aaltojen syömä saari temppeleineen, jonne oli mahdollista päästä vain laskuveden aikaan. Otettiin sunset terassilla bananapancaket jäätelöllä, mutta oli niin tuhti annos että puolet jaksoin just syödä.

Tänään oltiin raftaamassa. Ellin vanhemmat halusivat lähteä kokeilemaan Ellin suosittelemana tätä hienoa lajia eikä Helikään ollut vielä raftannut, joten kun porukkaa oli kerta menossa niin kyllä sitten minäkin. Olin tosin kuullut etteivät tämän joen kosket olleet ihan samoja luokkia kuin Costa Rican Pacuaressa, mutta mikäs siinä, maisemat ainakin olivat kuulemma hyviä eikä hinta huimannut päätä. Lähdettiin siis aamulla ajamaan ensin Ellin vanhempien hotellille, josta meidät haki mukava minivan ja jolla sitten ajettiin upeiden riisipeltomaisemien halki parisen tuntia kohti aina niin vaikuttavia tulivuoria. Tosin matkalla huomasin että vanha ystäväni kuume oli tullut taas vierailulle, mutta en antanut sen häiritä ja vetäisin panadolin namaan.

Perillä meitä odotteli liuta paikallisia oppaita ja sitten alkoi kerääntyä myös muita turisteja, ah aina niin ihania kiinalaisia turisteja. Koska porukkamme lukumäärä oli viisi ja siinä oli yksi liikaa yhteen veneelliseen, päätin jättäytyä viimeisenä ilmoittautuneena johonkin toiseen ryhmään. Ja kuinkas muutenkaan, pääsin viehättävän kiinalaisperheen mukaan: isä oli erityisen huvittava liian pienissa speedoissaan ilman paitaa ja UIMALASIEN kanssa (repesin), perheen äiti oli myös mielenkiintoinen tapaus kiljahduksineen ja englanninkielentaidon puutteineen. Pienessä pojassa ei ollu enää mitään hauskaa, sille pikku penteleelle ei olisi IKINÄ pitänyt antaa melaa käteen. Sääreni on nyt mustelmilla kun poika ei osannut pitää melastaan kiinni ja iski sitä joka töyssyssä jalkoihini. Vanhemmat eivät tähän tietenkään yrittäneetkään puuttua, joten otin ohjat omiin käsiini ja pidin kiinni niin omasta kuin pennunkin melasta. Aluksi tietty meille annettiin ohjeet kuinka veneessä tulee toimia ja arvasin niiden menneen täysin toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos tiimimme loppuosan kohdalta. Jep. Kaikki, erityisesti tämä isä, meloi aina kun ei pitänyt ja kun opas huusi että "forward!!" niin silloin ei tietenkään enää liikautettu evääkään.

Onneksi opas oli tosiaan huippuhyvätyyppi, tuli heti ensimmäisellä pysähdyksellä läimäisemään selkään, että "Sorry, the chinese people you know..." Kosket oli mukavia, ei mitenkään rajuja, hyvin kerkesi siis tsekkailemaan mahtavia maisemia ja naureskelemaan oppaan kanssa lopulle ryhmällemme. Siistein kohta oli ehkä neljän-viiden metrin pudotus suoraan alas, humpsista vaan. Meillä oli myös yksi pysähdys hienolla vesiputouksella. Tietty tämä pikkupoikamme onnistui tiputtamaan flipfloppinsa jokeen hypätessään veneestä, mutta supercool oppaamme hyppäsi saman tien tyhjään botskiin ja lähti perään, pelasti flipflopin ja näytti hyvin kettuuntuneelta tämän jälkeen. Hauskaa oli myös kun pysähdyttiin erääseen koskeen, jossa sitten piti hypätä uimaan. Oppaamme repi minua liiveistä etten menisi virran mukana ja kun lähdin sitten sukeltamaan takaisin veneellemme päin ja nostaessani pääni pinnalle tulikin yhtäkkiä joku toinen kumivene suoraan päälleni enkä ehtinyt edes happea saamaan kun olinkin kolmen eri veneen alla. Pienoinen paniikki iski, mutta pääsin onneksi pian pinnalle kumiveneiden välistä ja ensimmäinen reaktio hapen oton jälkeen oli nauru. Erityisesti myös vatsalihaksia koeteltiin kun kosken perukoilla seisoi yksi opas, jonka jokaisessa raajassa roikkui kiinalaisia tyttöjä hysteerisen pelokkaasti kikatellen, on ne huvittavaa sakkia ne sanokaa mun sanoneen.

16 kilometrin raftailun jälkeen saavuttiin viimeiselle pysäkille, jossa sitten pääsi suihkuun ja jossa myös tarjottiin aivan loistavat safkat! Oli erilaisia riisejä ja nuudeleita ja kanaa ja kasviksia ja salaattia ja hedelmiä ja mitä mitä kaikkea? Ruoan nauttimisen kruunasi tietty upeat näkymät alas joelle ja yli riisipeltojen. Heitin hyvästit oppaallemme, joka suostui poseeraamaan jopa kuvassa kanssani ja sitten lähdettiin kotimatkalle. Nukuin suurimman osan matkaa. Käytiin vielä päivän uurastuksen päätteeksi nauttimassa juustokakkua ja ihanaa kahvia Ellin vanhempien kanssa, kyllä maistui kaikille.

Huomenna tulee Chris vielä viikon vierailulle ennen kotiinpaluutaan ja suunniteltiin, että vuokrataan auto ja ajellaan länteen ja pohjoisosiin saarta. Ajattelin siis lintsata koulusta, huuups. Vähän vaan.