Merida ja varjoliitely

Merida oli siis ihana. Koska Patrick-ystäväämme emme asemalta vastasta löytäneet, oletimme ettei hän ollut saanut viestiämme. Ei valittamista, hostelli oli hyvä vaihtoehto: kuuma suihku ja kaikki muut luksukset tekivät gutaa. Käppäiltiin hieman kaupungilla etsien aamupalaa ja eksyttiin Mercado Principaliin, jossa päätimme tehdä myöhemmin tuliaisostokset. Ostettiin ananas, joka oli niin hapan että se poltti kielen.

Tutustuttiin intialaisperäiseen englantilaiseen naiseen, Sheleynaan (kirjoitusasu tuntematon) ja illalla Patrickin hakiessa meidät, pyysimme hänet mukaamme ulos syömään. Sheleynan miesystävä oli joutunut lähtemään Kolumbiaan rahanhakureissulle, emmekä halunneet jättää toista yksin. Söimme hyvin, kävelimme stadissa ja istuimme puistossa, jossa koksupäinen mies höpötteli mitä ihmeellisempiä juttuja muille, itse keskustelin Suomen hallituksesta paikallisen juoppolallin kanssa. Outoa.

Seuraavana aamuna Pate haki meidät söpöllä rangeroverillaan, jossa takapenkin tilalla oli säkkituoli. Olimme päättäneet luopua Angel Fallsista, sillä kuivakausi teki sinne pääsystä hyvin vaikean eikä maksupolitiikkakaan oikein sopinut meille,koska meillä oli raha tätä varten käteisenä eikä moneytransferit yrityksen mukaan skulaa Venezuelassa. Mutta sovimme hostellinpitäjän kanssa varjoliitoilusta maanantaina ja tiistaina lähtisimme sitten Los Llanosille eli Venezuelan alankomaille Apuren- maakuntaan katselemaan eläimiä neljäksi päiväksi.

Majoituttiin yhteen Paten isän taloista. Isä, Tulio, oli venezuelalainen, hyvin hiljainen kaveri, todella suomalainen jotenkin. Rakennusmies ja kai myös arkkitehtikin. Hän omisti ainakin neljä kämppää, tai neljästä me tiedämme :D Tässä ensimmäisessä talossa emme tosin voineet viipyä yhtä yötä pidempään koska se vuokrattaisiin pääsiäisviikoksi muille turisteille. Meidän piti valita seuraava asumuksemme siis joko kolme vuotta käyttämättä olleesta kämpästä vuorilla tai sitten kaupunkikämpästä. Valitsimme siivouksen ja vuoristokämpän. Ennen siivousta virkistyimme Tulion rakentamalla uima-altaalla Paten pikkusiskon, Michellen (8 v.), kanssa. Aurinko oli lämmin, mutta vesi jäätävää. Teki hyvää.

Kävelimme kämpälle pientä, kauan käyttämättä ollutta polkua pitkin. Talo itsessään oli upea, kivitalo, joka muistutti kirkkoa sisäänkäynnin puolelta. Sisällä oli takat ja kaikki, baaritiski ja monta huonetta. Mutta hyvin HYVIN likainen se myös oli. Tiskialtaassa oli kuollut lisko. Hämähäkkejä ja niiden seittejä oli lukematon määrä. Pölyä ja toukkia ja kuolleita perhosia ja siis ihan kaikkea. Pojat lähtivät hakemaan siivousvälineitä, minun ja Lauran ottaessa harjat kauniiseen käteen ja alkaessa lakaista ensin ihan katon rajaa, siirtyen vasta paljon myöhemmin itse lattialle. Olo oli kuin liikkuvan linnan Sophiella. Noin viisi tuntia siinä meni, monta litraa vettä ja pesuainetta, sekä parit rakot tuli ja Patrick sai allergisia oireita pölystä. Tulio, Tulion uusi vaimo Veronica ja Michelle tulivat myös auttamaan ja kimpassa saatiinkin talo asuttavaan kuntoon! Kiitoksena perhe tarjosi meille sitten maittavat pizzat illalla :) oli äärimmäisen mukava ilta.

Sunnuntaina sitten muutettiin siivoamaamme kämppään ja lähdettiin syömään "venezuelalaisia lihapiirakoita" eli arepaksia eli maissi/vehnäleipäsiä, jonne sitten tungettiin sisään mitä vaan missä on paljon rasvaa. Esim. juustoa ja kinkkua. Ja sitten mentiin Guinnessin ennätyskirjastakin löytyvään jäätelöpaikkaan, josta sai siis 900 erimakuista jäätelöä. Esim. juustoa ja kinkkua. Mikan valinta oli edellä mainittu tietysti, hyi helvetti. Itse söin (tylsästi?) kamomillaa, Laura ruusua ja Pate riisiä ja inkivääriä. Aika outo juttu. Olisi sieltä saanut kaikennäköistä jännää niinkuin turskajädeä ja mustekalan makuistakin.

Mika ja Laura viettivät seuraavan tunnin supermarket Garconissa ostaen illan safkoja (oli meidän vuoro kokata perheelle). Kokkailtiinkin, perunanyyttejä ja vartaita vaihtelevalla menestyksellä. Ei siis ilmeisesti tehty mitään muuta kun syötiin koko päivä, hyvin käytetty siis nekin tunnit.

Maanantaina olikin sitten varjoliidon aika hurraa! Tosin puolet päivästä meni odotteluun, että sinne ilmoihin oikeasti pääsisi. Tuulet olivat kuulemma liian kovat. Odottelimme sitten ylhäällä, Tierra Negra kai sen ylänkömestan nimi oli, tuulen hieman hellittävän. Alas oli hienot näkymät, joki ja iso motari kulkivat ihan alla ja ylänkö vietti alas muodostaen hienoja pienia laaksoja. Yhtäkkiä oppaamme sitten sanoivat, että kamat selkään ja menoks. Mika meni ensimmäisenä. Ensin Mika seisoi valjaissaan kiinnitettynä opaskaveriinsa, sitten yhtäkkiä levitetty varjo nappasi ilmaa alleen ja nousi rajusti ylös tempaisten kummatkin kundit ilmaan, mutta kaksi avustajaa vielä pitelivät heitä alhaalla, jotta nämä pääsisivät juoksemaan eteenpäin saaden kunnolla ilmaa. Tämä onnistui hienosti ja sinne taivaalle se Mika sitten liisi! Laura meni seuraavaksi ja minä sitten perässä. Se oli yllättävän lällyä, mutta aika siistiä kuitenkin. Ei sitä edes tajunnut oikeastaan ettei se varjo ollut missään kiinni varsinaisesti, tuulihan sitä vaan kannatteli ja sittenkin kun sen tajusi niin ei se edes pelottanut vaikka alla oli 850 metriä suoraa pudotusta. Mikan mielestä se oli aika rentouttavaa, itse napsin kuvia ja nautin maisemista ja Laura olisi kaipaillut lisää vauhtia. Ehkä siistein hetki oli kun tehtiin 360 asteen kierrosta toisen varjon kanssa täysillä siis alaspäin kieppuen :D ja laskeutuminen oli kanssa jännää. Teki mieli mennä laskuvarjohyppäämään.

Illalla yritettiin ostaa bussilippuja seuraavaksi viikonlopuksi Caracasiin, mutta kaikki liput oli myyty! Ei kiva juttu, mutta minkäs teet. Päätettiin yrittää uudestaan sitten kun tullaan takas Los Llanosilta, jonne lähdettiin sitten seuraavana päivänä!

Kansallispuisto Tayrona ja matka Meridaan

Otimme bussin Cartagenasta siis Santa Martaan, joka sijaitsi noin neljan tunnin ajomatkan paassa. Etsiydyimme mukavaan ja edulliseen hostelliin ja otimme illan iisisti syoden hyvin ja hengaillen kattoterassilla. Tutustuimme myos mukavaan ruotsalaiseen mimmiin, Agnethaan, joka paatti liittya iloiseen joukkoomme ja laksia kanssamme kansallispuistoon. Aamulla olimme liian hitaita Garrethin mieleen, joka lahti jo 10.30 bussilla. Tytot etsivat viela bikineita ja muuta, joten laksimme vasta kahdentoista jalkeen.

Tayronaan paaseminen on pienoisen tyon takana. Ensin pitaa ottaa bussi porteille, maksaa melko tyyris sisaanpaasymaksu ja sitten ottaa jeeppi, joka vie noin viiden kilometrin matkan eteenpain, josta El Cabon rannalle on viela kahden tunnin kavely. Meilla oli tietysti kaikki kamat mukana ja aurinko paistoi taysilla voimillaan, joten hiki virtasi taas ja poskia punotti. Jeepissamme tutustuimme kolmeen kolumbialaiseen kundiin, joiden kanssa sitten kappailtiin yhta matkaa. Saavuimme ensin Arrecifen rannalle, jossa oli ihan hienoa ja valkoista hiekkaa. Kauempana siinsivat vuoret ja isot kivipaadet rikkoivat rantakuvaa. Katsoessa pitkalle rantaa pitkin, nakyi vain usvaa ja sen takana lisaa kallioita ja rantaa. Oli aika todella kaunista.

Tallustimme loppumatkan valilla biitsilla kavellen ja valilla poiketen metsan varjoihin. Polku oli taynna nopeasti vilistavia, mita kirkkaamman neon varisia liskoja. Saavuimme vihdoin El Caboon, jossa oli kunnon leirinta-alue telttoineen ja hammokkeineen. Majoitus oli tuskaisen kallis verrattuna sen laatuun...riippumatot haisivat hyvin pahalle eika siis mitaan muuta kuten hyttysverkkoja tms ollut tarjolla. Ravintolan ruoka oli kallista eika hinta-laatusuhde ollut myoskaan kohdallaan- vaan minkas teet, paljon vaihtoehtoja ei ollut. Kavimme heti pulahtamassa kylmaan veteen ja lueskelimme biitsilla hetken, soimme ja painumme nukkumaan hetken seurustelun jalkeen, Garreth oli nimittain myos loytanyt tiensa El Caboon. Tai siis ei tuossa lauseessa ollut kylla mitaan syy-seuraus-suhdetta. Hampaita pestessamme loysimme hurjan rukoilijasirkan, joka paatti myos lennahtaa kimppuuni hetkeksi. En pitanyt siita.

Yo oli kylma ja elaimet pitivat hereilla.

Aamulla paatimme lahtea kavelylle Arrecifen biitseille ja samalla etsimaan leipomoa, jos siella ruoka olisi hieman halvempaa. Matkalla tormasimme pariin valkohiuksiseen tamariiniapinaan, jotka leikkivat latvustossa, kuten myos sauvasirkkaan ja isoihin punaisiin oraviin. Soimme torkean hintaisia suklaapullia aamiaiseksi ja ostimme pari mukaankin, jotta ei tarvitsisi ostaa safkaa ravintolasta kuin vasta illalla. Biitsilla hengailimme hyvan aikaa, uitiin sairaan isoissa aalloissa ja pelattiin, etta merivirrat vie meidat mukanaan (siis pelattiin eli a:n paalla pisteet)!

Mika loysi kookospahkinoita ja hyvin miehisesti myos sai ne auki. Kolumbialaisiin tormailtiin aina valilla, hauskoja heppuja. Paivalla ei oikein kauheasti tehty mitaan. Lahdettiin ennen auringonlaskua Mikan kanssa romanttiselle kavelylle kauempana rannalla sijaitseville kiven jarkaleille ja melkein nahtiin auringonlaskukin sitten, tosin se jai hieman vuorten taa. Syotiin taas kallista safkaa ja nukuttiin enemman tai vahemman epamukavasti.

Aamu seitsemalta lahdettiin vaeltamaan Myrthen ja Agnethan kera takaisin Arrecifeen ja sielta sitten jeepeille ja aina sisaankaynnille. Matka tuntui pitkalta ja oli niin kuuma, etta ette oikeasti voi uskoa. Tiedan, etta on jonkin sortin rienausta valittaa kuumuudesta, mutta liika on liikaa, okei!?

Otettiin hyvin satunnaisesti bussi Maicaoon viimeisilla pennosillamme, jotka eivat olisi oikeasti riittaneet, mutta kun muutakaan ei ollut niin hyvat bussi-ihmiset paastivat meidat perille saakka. Maicaossa hyvin satunnaisesti bussikuski raahasi meidat ja paikallisen naisen hurjan levean ja vanhan jenkkiauton ja sen kummallisen omistajan luo. Se oli sitten kyytimme Maracaiboon, Venezuelaan. Bussikuski halusi vaihtaa myos dolsumme pimeasti venezuelan bolivareiksi, mutta vaihtosuhde oli alle viiden, joten kieltaydyimme. Venezuelassa on siis virallinen vaihtosuhde ja sitten mustan porssin vaihtosuhde, joiden ero on huomattava. Virallisella kurssilla saat dollaria kohti n. 2,5 bolivaria kun mustassa porssissa viisi tai enemmankin, riippuen paivasta. Sanoimme siis kuskille, etta maksamme kun olemme vaihtaneet rahamme rajalla. Se sopi.

Kolumbialainen ja venezuelalainen musiikki pauhasi taysilla koko matkan, joka muuten sujui moitteettomasti. Ei ongelman poikasiakaan rajoilla ja rahatkin vaihdettiin viiden suhteella. Meidat tosin pysaytettiin ainakin seitseman kertaa taman viiden tunnin matkan aikana ja passit tarkastettiin huolella. Onneksi ei olla jenkkeja, kuulemma heilla on huomattavasti vaikeampaa paikallisen poliisin kanssa. Kuski hopotteli vaikka mita puoliksi espanjaksi ja puoliksi intiaanikielellaan ja nainen yritti kaantaa meille tata sekasotkua selkeammaksi espanjaksi. Voitte kuvitella, etta keskustelu oli todella hedelmallista.

Paasimme kuitenkin Maracaiboon ja oikealle bussiasemalle, jossa saimme yobussiin liput kohti Meridaa. Kaytiin syomassa pahaa pitsaa (Lauran pitsassa oli maissia ja ananasta ja se oli allomakee :D) ja sitten netteiltiin ja juteltiin paikallisten satunnaisten ihmisten kanssa. Kaikki meni todella smoothisti. Yobussi pysaytettiin kerran ja passeja piti tietysti taas naytella, mutta muuten yhdeksan tunnin matka meni unten mailla. Olimme osanneet varautua hirvittavaan ilmastointiin makuupussein ja kaikkine lampimine vaatteinemme. Joku kertoi teorian, miksi Venezuelan bussit ovat niin sairaan kylmia: koska ilmastointi on ostettu vanhoista elintarvikkeita kuljettaneista rekoista ja suoraan vaan lisatty busseihin, joten lampotilan voluumia ei voi edes muuttaa. Tieda hanta, kuulostaa aika karulta, mutta toisaalta Venezuela on melko outo maa.

Merida oli superkaunis vuorten keskella sijaitseva siisti ja turvallisen nakoinen stadi. Saksalainen hostelli Aleman-Suizen tyontekija nappasi meidat kyytiinsa, vei hostellilleen ja otimme sen kiitollisina vastaa. Wuhhuu, Venezuela!

Kuumaakin kuumempi Cartagena

Cartagena on kuuma ja iso. Vanhakaupunki on kaunis ranskalaisine(?)parvekkeineen ja muine hienoine arkkitehtuurisine piirteineen joita en sen enempaa osaa kuvailla kuin, etta se on juuri sita sellaista idyllia mita Latinalaisen Amerikan ajatteleminen useimmille tuo mieleen. Vareja ja hieman ransistyneita taloja, musiikkia ja keinutuoleissaan kaduilla hengailevia ihmisia, noin niin kuin pahkinankuoressa.

Otimme laivapoppoomme kanssa taksit ensin Casa Vienaan, joka oli taynna, jonka jalkeen paadyimme superhienoon Casa Maraan, jota kapitaanimme oli suositellut. Sinivalkoisella maalattu sisaankaynti oli jo aika mahtipontinen, mutta sisapihalle ei kylla mikaan vetanyt vertoja: uima-allas, jota koristivat kaksi suihkulahteina toimivaa merihevosta, kukkaistutuksia ja kukkivia puita, valkoisella maalattuja seinia ja lasipoytia. Samuel tinki hinnan 50 000 pesosta aina 20 000 pesoon/hlo, joten siis tasta kauneudesta maksoimme lopuksi vain noin 8 dollaria. Huoneetkin olivat mukavat ja valoisat. Illalla soimme halvasti ja kavimme kalleilla oluilla Fidel-nimisessa ulkoilmaravintolassa. Katutaiteilijat esittivat kummallisia performanssejaan aina epaonnisesta jonloorauksesta Michael Jacksonin tanssimooveihin (tietysti lattarimusiikin tahtiin). Luulimme venezuelalaisten pratkahiirien jo lahteneen, mutta nama ilmestyivatkin sattumalta seuraamme ja ystavallisesti kutsuivat meidat kylaan kun saavumme Caracasiin.

Seuraavana paivana lahdimme liian kuumaan kaupunkiin kavelemaan ja loysimme itsemme linnan portilta. Sisaanpaasymaksu oli mielestamme turhan tyyris, joten paatimme vain tutkiskella linnaan ulkopuolta kiertaen. Vahingossa eksyimme kylla sisaankin ja sniikkasimme sitten vahin aanin ulos. Oli liian kuuma. Voiko sita painottaa tarpeeksi? Siis ihan todella liian kuuma. Eksyimme myos shoppailukadulle ja koska Laura edelleen tarvitsi uudet bikinit ja mina kaipailin lisaa t-paitoja lahdimme siis kiertelemaan kauppoja. Mika sai luvan jaada pois tasta lystista ja lahti hostellille. Kaupat olivat tietty taynna mita varikkaampia seka paljastavampia vaatekappaleita, joten annoimme periksi tunnin etsimisen jalkeen. Yhdet paitulit saatiin ostettua. Avain oli unohtunut meille, joten loysimme Mikan huoneemme ulkopuolelta odottamasta, voi toista, ilmastoitu huone olisi ehka ollut mukava.

Illalla meilla oli treffit koko laivapoppoon kanssa El Bistro-nimisessa ravintolassa, jonka annokset olivat kalliita, maukkaita, mutta niin ikaan pienia. Oli kuitenkin mukavaa taas nahda kaikkia. Tapasimme myos herrasmies kolumbialaisen, todella oudon kaverin (kuva kertoo sitten enemman), joka esitteli meille koko kaupungin kartasta ja rupatteli niita naita. Kunnon showmies myos. Pidettiin hostellillamme poolpartyt illan paatteeksi. Matkalla tanne tormasimme Lenaan ja Reehin, kahteen railakkaaseen mimmiin, joihin ensin tutustuimme Utilalla, ja he liittyivat seuraamme. Uima-altaassa oli painimatseja ja kuviokelluntaa halukkaille tarjolla ja musiikki soi, joten tanssimaankin paasi. Itse juttelin pitkat keskustelut kapteenimme paikallisen tyttoystavan kanssa espanjaksi. Hurjaa miten paljon reissussa onkin oppinut.

Aamulla Laura heratti meidat kummalliseen tarinaan. Garreth, tama englantilainen ystavamme, osoittautui melkoiseksi kanniaalioksi ja aamulla suututettuaan kaikki huonetoverinsa tama oli lahtenyt kaupungille (vielakin siis kamalassa humalassa) ja joku paikallinen kundi oli tullut esittaytymaan ja kertoi, etta hanella oli 40-vuotis synttarit, etta tulisiko Garreth juhlistamaan naita. Garreth luuli, etta tarkoitus oli menna baariin, mutta kundi nappasikin taksin ja vei englantilaisen kotiinsa, jossa oli sitten koko perhe paikalla. Kundi kavi Garrethin rahoilla ostamassa kaljaa ja nain he sitten istuivat olohuoneessa jutellen (Garrethin espanja tosin oli hieman auttavaa..). Kundi tarjosi myos kokaiinia vieraalleen, joka omien sanojensa mukaan kieltaytyi, jolloin jatka kaatoi "vakisin" kokaiinia taman suuhun...hmm...niinpa. Sitten kundi alkoi vaatimaan 100 000 pesoa ja alkoi jahtaamaan Garrethia ympari kamppaa. Kundin siskot alkoivat ojentamaan veljeaan, mutta perheen mamma tukki oven ja sanoin, etta Garrethin pitaa maksaa 50 000 pesoa. No tamahan sitten maksoi, paasi ulos ja hyppasi taksiin kun samainen kundi juoksi peraan, hyppasi samaiseen taksiin myos ja alkoi itkemaan, etta "anteeksi, en ma olisi halunnut ryostaa sua, mutta kun mun perhe pakotti!". Etta sellasia juttuja sitten.

Kolmantena paivana siis lahinna nautimme huoneen ilmastoinnista ja mukavista unista (uskomatonta kuinka lammin ilmasto nukuttaakin niin paljon) ja sitten vasta illan hamartyessa lahdimme kappailemaan kaduille. Tulimme isolle plazalle, jossa oli iso screeni, jolla esitettiin saksalaista elokuvaa. Lattarimusiikki soi, lapset leikkivat, ihmiset juttelivat, palmut huojuivat ja mikaan ei ole viela ollut niin sita itseaan kun tama hetki. Kolumbia on chévere (cool)! Valitettavasti ruokaa emme enaa illalla saaneet ostettua, silla sunnuntaisin kaikki on kiinni. Tilasimme siis pizzan hostellillemme. Se oli ISO ISO pizza ja maukas sellainen. Olimme aika onnellisia.

Seuraavaba paivana oli lahto Santa Martaan, jonne otimme allon shuttlebussin suoraan hostelliltamme. Garreth, joka hermotutti kaikkia todella paljon tassa vaiheessa, ja Myrthe lahtivat matkaamme mukaan. Adios Cartagena.