Merida ja varjoliitely

Merida oli siis ihana. Koska Patrick-ystäväämme emme asemalta vastasta löytäneet, oletimme ettei hän ollut saanut viestiämme. Ei valittamista, hostelli oli hyvä vaihtoehto: kuuma suihku ja kaikki muut luksukset tekivät gutaa. Käppäiltiin hieman kaupungilla etsien aamupalaa ja eksyttiin Mercado Principaliin, jossa päätimme tehdä myöhemmin tuliaisostokset. Ostettiin ananas, joka oli niin hapan että se poltti kielen.

Tutustuttiin intialaisperäiseen englantilaiseen naiseen, Sheleynaan (kirjoitusasu tuntematon) ja illalla Patrickin hakiessa meidät, pyysimme hänet mukaamme ulos syömään. Sheleynan miesystävä oli joutunut lähtemään Kolumbiaan rahanhakureissulle, emmekä halunneet jättää toista yksin. Söimme hyvin, kävelimme stadissa ja istuimme puistossa, jossa koksupäinen mies höpötteli mitä ihmeellisempiä juttuja muille, itse keskustelin Suomen hallituksesta paikallisen juoppolallin kanssa. Outoa.

Seuraavana aamuna Pate haki meidät söpöllä rangeroverillaan, jossa takapenkin tilalla oli säkkituoli. Olimme päättäneet luopua Angel Fallsista, sillä kuivakausi teki sinne pääsystä hyvin vaikean eikä maksupolitiikkakaan oikein sopinut meille,koska meillä oli raha tätä varten käteisenä eikä moneytransferit yrityksen mukaan skulaa Venezuelassa. Mutta sovimme hostellinpitäjän kanssa varjoliitoilusta maanantaina ja tiistaina lähtisimme sitten Los Llanosille eli Venezuelan alankomaille Apuren- maakuntaan katselemaan eläimiä neljäksi päiväksi.

Majoituttiin yhteen Paten isän taloista. Isä, Tulio, oli venezuelalainen, hyvin hiljainen kaveri, todella suomalainen jotenkin. Rakennusmies ja kai myös arkkitehtikin. Hän omisti ainakin neljä kämppää, tai neljästä me tiedämme :D Tässä ensimmäisessä talossa emme tosin voineet viipyä yhtä yötä pidempään koska se vuokrattaisiin pääsiäisviikoksi muille turisteille. Meidän piti valita seuraava asumuksemme siis joko kolme vuotta käyttämättä olleesta kämpästä vuorilla tai sitten kaupunkikämpästä. Valitsimme siivouksen ja vuoristokämpän. Ennen siivousta virkistyimme Tulion rakentamalla uima-altaalla Paten pikkusiskon, Michellen (8 v.), kanssa. Aurinko oli lämmin, mutta vesi jäätävää. Teki hyvää.

Kävelimme kämpälle pientä, kauan käyttämättä ollutta polkua pitkin. Talo itsessään oli upea, kivitalo, joka muistutti kirkkoa sisäänkäynnin puolelta. Sisällä oli takat ja kaikki, baaritiski ja monta huonetta. Mutta hyvin HYVIN likainen se myös oli. Tiskialtaassa oli kuollut lisko. Hämähäkkejä ja niiden seittejä oli lukematon määrä. Pölyä ja toukkia ja kuolleita perhosia ja siis ihan kaikkea. Pojat lähtivät hakemaan siivousvälineitä, minun ja Lauran ottaessa harjat kauniiseen käteen ja alkaessa lakaista ensin ihan katon rajaa, siirtyen vasta paljon myöhemmin itse lattialle. Olo oli kuin liikkuvan linnan Sophiella. Noin viisi tuntia siinä meni, monta litraa vettä ja pesuainetta, sekä parit rakot tuli ja Patrick sai allergisia oireita pölystä. Tulio, Tulion uusi vaimo Veronica ja Michelle tulivat myös auttamaan ja kimpassa saatiinkin talo asuttavaan kuntoon! Kiitoksena perhe tarjosi meille sitten maittavat pizzat illalla :) oli äärimmäisen mukava ilta.

Sunnuntaina sitten muutettiin siivoamaamme kämppään ja lähdettiin syömään "venezuelalaisia lihapiirakoita" eli arepaksia eli maissi/vehnäleipäsiä, jonne sitten tungettiin sisään mitä vaan missä on paljon rasvaa. Esim. juustoa ja kinkkua. Ja sitten mentiin Guinnessin ennätyskirjastakin löytyvään jäätelöpaikkaan, josta sai siis 900 erimakuista jäätelöä. Esim. juustoa ja kinkkua. Mikan valinta oli edellä mainittu tietysti, hyi helvetti. Itse söin (tylsästi?) kamomillaa, Laura ruusua ja Pate riisiä ja inkivääriä. Aika outo juttu. Olisi sieltä saanut kaikennäköistä jännää niinkuin turskajädeä ja mustekalan makuistakin.

Mika ja Laura viettivät seuraavan tunnin supermarket Garconissa ostaen illan safkoja (oli meidän vuoro kokata perheelle). Kokkailtiinkin, perunanyyttejä ja vartaita vaihtelevalla menestyksellä. Ei siis ilmeisesti tehty mitään muuta kun syötiin koko päivä, hyvin käytetty siis nekin tunnit.

Maanantaina olikin sitten varjoliidon aika hurraa! Tosin puolet päivästä meni odotteluun, että sinne ilmoihin oikeasti pääsisi. Tuulet olivat kuulemma liian kovat. Odottelimme sitten ylhäällä, Tierra Negra kai sen ylänkömestan nimi oli, tuulen hieman hellittävän. Alas oli hienot näkymät, joki ja iso motari kulkivat ihan alla ja ylänkö vietti alas muodostaen hienoja pienia laaksoja. Yhtäkkiä oppaamme sitten sanoivat, että kamat selkään ja menoks. Mika meni ensimmäisenä. Ensin Mika seisoi valjaissaan kiinnitettynä opaskaveriinsa, sitten yhtäkkiä levitetty varjo nappasi ilmaa alleen ja nousi rajusti ylös tempaisten kummatkin kundit ilmaan, mutta kaksi avustajaa vielä pitelivät heitä alhaalla, jotta nämä pääsisivät juoksemaan eteenpäin saaden kunnolla ilmaa. Tämä onnistui hienosti ja sinne taivaalle se Mika sitten liisi! Laura meni seuraavaksi ja minä sitten perässä. Se oli yllättävän lällyä, mutta aika siistiä kuitenkin. Ei sitä edes tajunnut oikeastaan ettei se varjo ollut missään kiinni varsinaisesti, tuulihan sitä vaan kannatteli ja sittenkin kun sen tajusi niin ei se edes pelottanut vaikka alla oli 850 metriä suoraa pudotusta. Mikan mielestä se oli aika rentouttavaa, itse napsin kuvia ja nautin maisemista ja Laura olisi kaipaillut lisää vauhtia. Ehkä siistein hetki oli kun tehtiin 360 asteen kierrosta toisen varjon kanssa täysillä siis alaspäin kieppuen :D ja laskeutuminen oli kanssa jännää. Teki mieli mennä laskuvarjohyppäämään.

Illalla yritettiin ostaa bussilippuja seuraavaksi viikonlopuksi Caracasiin, mutta kaikki liput oli myyty! Ei kiva juttu, mutta minkäs teet. Päätettiin yrittää uudestaan sitten kun tullaan takas Los Llanosilta, jonne lähdettiin sitten seuraavana päivänä!