Kansallispuisto Tayrona ja matka Meridaan

Otimme bussin Cartagenasta siis Santa Martaan, joka sijaitsi noin neljan tunnin ajomatkan paassa. Etsiydyimme mukavaan ja edulliseen hostelliin ja otimme illan iisisti syoden hyvin ja hengaillen kattoterassilla. Tutustuimme myos mukavaan ruotsalaiseen mimmiin, Agnethaan, joka paatti liittya iloiseen joukkoomme ja laksia kanssamme kansallispuistoon. Aamulla olimme liian hitaita Garrethin mieleen, joka lahti jo 10.30 bussilla. Tytot etsivat viela bikineita ja muuta, joten laksimme vasta kahdentoista jalkeen.

Tayronaan paaseminen on pienoisen tyon takana. Ensin pitaa ottaa bussi porteille, maksaa melko tyyris sisaanpaasymaksu ja sitten ottaa jeeppi, joka vie noin viiden kilometrin matkan eteenpain, josta El Cabon rannalle on viela kahden tunnin kavely. Meilla oli tietysti kaikki kamat mukana ja aurinko paistoi taysilla voimillaan, joten hiki virtasi taas ja poskia punotti. Jeepissamme tutustuimme kolmeen kolumbialaiseen kundiin, joiden kanssa sitten kappailtiin yhta matkaa. Saavuimme ensin Arrecifen rannalle, jossa oli ihan hienoa ja valkoista hiekkaa. Kauempana siinsivat vuoret ja isot kivipaadet rikkoivat rantakuvaa. Katsoessa pitkalle rantaa pitkin, nakyi vain usvaa ja sen takana lisaa kallioita ja rantaa. Oli aika todella kaunista.

Tallustimme loppumatkan valilla biitsilla kavellen ja valilla poiketen metsan varjoihin. Polku oli taynna nopeasti vilistavia, mita kirkkaamman neon varisia liskoja. Saavuimme vihdoin El Caboon, jossa oli kunnon leirinta-alue telttoineen ja hammokkeineen. Majoitus oli tuskaisen kallis verrattuna sen laatuun...riippumatot haisivat hyvin pahalle eika siis mitaan muuta kuten hyttysverkkoja tms ollut tarjolla. Ravintolan ruoka oli kallista eika hinta-laatusuhde ollut myoskaan kohdallaan- vaan minkas teet, paljon vaihtoehtoja ei ollut. Kavimme heti pulahtamassa kylmaan veteen ja lueskelimme biitsilla hetken, soimme ja painumme nukkumaan hetken seurustelun jalkeen, Garreth oli nimittain myos loytanyt tiensa El Caboon. Tai siis ei tuossa lauseessa ollut kylla mitaan syy-seuraus-suhdetta. Hampaita pestessamme loysimme hurjan rukoilijasirkan, joka paatti myos lennahtaa kimppuuni hetkeksi. En pitanyt siita.

Yo oli kylma ja elaimet pitivat hereilla.

Aamulla paatimme lahtea kavelylle Arrecifen biitseille ja samalla etsimaan leipomoa, jos siella ruoka olisi hieman halvempaa. Matkalla tormasimme pariin valkohiuksiseen tamariiniapinaan, jotka leikkivat latvustossa, kuten myos sauvasirkkaan ja isoihin punaisiin oraviin. Soimme torkean hintaisia suklaapullia aamiaiseksi ja ostimme pari mukaankin, jotta ei tarvitsisi ostaa safkaa ravintolasta kuin vasta illalla. Biitsilla hengailimme hyvan aikaa, uitiin sairaan isoissa aalloissa ja pelattiin, etta merivirrat vie meidat mukanaan (siis pelattiin eli a:n paalla pisteet)!

Mika loysi kookospahkinoita ja hyvin miehisesti myos sai ne auki. Kolumbialaisiin tormailtiin aina valilla, hauskoja heppuja. Paivalla ei oikein kauheasti tehty mitaan. Lahdettiin ennen auringonlaskua Mikan kanssa romanttiselle kavelylle kauempana rannalla sijaitseville kiven jarkaleille ja melkein nahtiin auringonlaskukin sitten, tosin se jai hieman vuorten taa. Syotiin taas kallista safkaa ja nukuttiin enemman tai vahemman epamukavasti.

Aamu seitsemalta lahdettiin vaeltamaan Myrthen ja Agnethan kera takaisin Arrecifeen ja sielta sitten jeepeille ja aina sisaankaynnille. Matka tuntui pitkalta ja oli niin kuuma, etta ette oikeasti voi uskoa. Tiedan, etta on jonkin sortin rienausta valittaa kuumuudesta, mutta liika on liikaa, okei!?

Otettiin hyvin satunnaisesti bussi Maicaoon viimeisilla pennosillamme, jotka eivat olisi oikeasti riittaneet, mutta kun muutakaan ei ollut niin hyvat bussi-ihmiset paastivat meidat perille saakka. Maicaossa hyvin satunnaisesti bussikuski raahasi meidat ja paikallisen naisen hurjan levean ja vanhan jenkkiauton ja sen kummallisen omistajan luo. Se oli sitten kyytimme Maracaiboon, Venezuelaan. Bussikuski halusi vaihtaa myos dolsumme pimeasti venezuelan bolivareiksi, mutta vaihtosuhde oli alle viiden, joten kieltaydyimme. Venezuelassa on siis virallinen vaihtosuhde ja sitten mustan porssin vaihtosuhde, joiden ero on huomattava. Virallisella kurssilla saat dollaria kohti n. 2,5 bolivaria kun mustassa porssissa viisi tai enemmankin, riippuen paivasta. Sanoimme siis kuskille, etta maksamme kun olemme vaihtaneet rahamme rajalla. Se sopi.

Kolumbialainen ja venezuelalainen musiikki pauhasi taysilla koko matkan, joka muuten sujui moitteettomasti. Ei ongelman poikasiakaan rajoilla ja rahatkin vaihdettiin viiden suhteella. Meidat tosin pysaytettiin ainakin seitseman kertaa taman viiden tunnin matkan aikana ja passit tarkastettiin huolella. Onneksi ei olla jenkkeja, kuulemma heilla on huomattavasti vaikeampaa paikallisen poliisin kanssa. Kuski hopotteli vaikka mita puoliksi espanjaksi ja puoliksi intiaanikielellaan ja nainen yritti kaantaa meille tata sekasotkua selkeammaksi espanjaksi. Voitte kuvitella, etta keskustelu oli todella hedelmallista.

Paasimme kuitenkin Maracaiboon ja oikealle bussiasemalle, jossa saimme yobussiin liput kohti Meridaa. Kaytiin syomassa pahaa pitsaa (Lauran pitsassa oli maissia ja ananasta ja se oli allomakee :D) ja sitten netteiltiin ja juteltiin paikallisten satunnaisten ihmisten kanssa. Kaikki meni todella smoothisti. Yobussi pysaytettiin kerran ja passeja piti tietysti taas naytella, mutta muuten yhdeksan tunnin matka meni unten mailla. Olimme osanneet varautua hirvittavaan ilmastointiin makuupussein ja kaikkine lampimine vaatteinemme. Joku kertoi teorian, miksi Venezuelan bussit ovat niin sairaan kylmia: koska ilmastointi on ostettu vanhoista elintarvikkeita kuljettaneista rekoista ja suoraan vaan lisatty busseihin, joten lampotilan voluumia ei voi edes muuttaa. Tieda hanta, kuulostaa aika karulta, mutta toisaalta Venezuela on melko outo maa.

Merida oli superkaunis vuorten keskella sijaitseva siisti ja turvallisen nakoinen stadi. Saksalainen hostelli Aleman-Suizen tyontekija nappasi meidat kyytiinsa, vei hostellilleen ja otimme sen kiitollisina vastaa. Wuhhuu, Venezuela!