Filippiinit: Palawanin paratiisia kohti

Ensinnäkin teidän tulee tietää jotain filippiiniläisistä. Jonkun tutkimuksen mukaan he ovat maailman onnellisinta kansaa ja sen kyllä huomaa. Filipinot laulavat koko ajan ja kaikkialla, vieläpä äärimmäisen hyvin useimmat! Karaoke (tai videoke) on supersuosittua eikä huonoillekaan laulajille naureta, koska kasvojen menettäminen tässä kulttuurissa on big no no, ketään ei siis haluta nolata tahallaan. Toinen hieno asia on bahala na, joka tarkoittaa siis lähinnä asennetta, että elämä on. Oudoille tai huonoille asioille kohautetaan olkapäätä ja sitten liikutaan eteenpäin. Homoseksuaalisuus on siis hyväksyttyä ja ladyboy:ta löytyy, that’s it, heidän annetaan olla. Filipinojen perheet ovat suuria ja yhtenäisiä. Yhdeksän lasta on normaalitapaus ja se on aina parempi kuin vain kaksi, mainitsi eräs. Tosin kaikki tuntuivat olevan veljiä muutenkin, vaikka veri ei välissä yhdistänytkään. Yhdestäkään niistä 70 murteesta tai kielestä, joita Filippiineiltä löytyy, ei löydy sanaa masennukselle, ahdistukselle tai tylsistymiselle. Olisiko suomalaisten aika ottaa oppia?

Filippiiniläiset ovat ihania ja äärettömän ystävällisiä. Balilaisiin vertailu tuntuu jotenkin jo rivolta, koska en haluaisi laittaa näitä ihmisiä edes samalle käyrälle, mutta okei, verrattuna filippiniläisiin ovat balilaiset kuin apinoita käytöstavoissaan. Filippiiniläismiehet eivät ahdistelleet tai tuijotelleet inhottavasti vaan päinvastoin sanoivat aina kohteliaasti ”Hello ma’m” ”How are you madam?” Ja kusetuksen taso oli niin vähäistä, että sen Balilla kasvaneen suojamuurin laskeminen tuntui vaikealta, mutta samalla niin helpottavalta. Hieno esimerkki tästä on kun lähdimme hostellista niin kysäisin työntekijöiltä kuinka paljon meidän tulisi maksaa tricyclestä (mopo sivuvaunuineen) ja olin siis valmis tappelemaan hinnasta sen tietäessäni, mutta kysyessäni hintaa kuskilta oli vastaus sama minkä hostelli antoi. Tyrmistyin. Toisen ilahduttavan esimerkin kertoi Jessica (jenkki, joka tavattiin Palawanilla) joka oli ottanut tricyclen ja vasta perille päästyään kysyi hintaa tarjoten sataa pesoa kun kuvitteli sen jotain sellaista maksavan. Kuski vastasi tähän hämmästyneenä, että: ei ei, viisikymppiä riittää! Balilla vastaus olisi ollut kaksisataa, vähintään.

Mutta niin, jäätiin vielä Donsoliin. Upean valashaireissun jälkeen käytiin suihkussa ja syömässä, kun ei se kellokaan paljoa näyttänyt. Hyvästeltiin Markki, tsekattiin ulos hostellista ja paineltiin tielle etsimään tricycleä. Eiköhän vastapäisen kiskan nainen hilpsinyt saman tien ulos tästä kopista ja juoksi luoksemme: ”Oh no, you are leaving? I’m gonna miss you!!” Niin siis käytiin ehkä kolme kertaa tässä kiskassa ostamassa vettä, kerran juteltiin naisen tyttären kanssa kun joku suomalainen BB-tyyppi oli ollut Filippiineillä BB-talossa vierailulla ja opettipa nainen meille myös kuinka sanotaan vesi tagalogiksi (toobig :D ). Tämä kanssakäyminen riitti noihin ystävällisiin sanoihin ja hymy alkoi jämähtää kasvoilleni pysyvästi.

Mentiin siis tricyclellä hienojen maisemien ja idyllisimmän ja värikkäimmän pienen kylän (kuin sadusta) läpi pienelle jeepney-asemalle. Jeepney on tricyclen kanssa Filippiinien katukuvan määräävin tekijä. Se muistuttaa hieman Thaimaan sawngthaew:ta tai lattareiden colectivo,se on puoliavoin kulkuneuvo, joka vetää tarvittaessa kymmeniä ihmisiä, mutta joka on rakennettu vanhojen jenkkijeeppien rungon päälle ja koristeltu mitä älyttömimmin värein ja jeesuksin ja marioin ja tekstein. Upeita välineitä. Saavuttiin juuri asemalle, kun Nicole ja Fred yhtäkkiä käppäilivät vastaan. He olivat myös matkalla Legaspiin, ja hypättiin kimpassa samaan jeepneyyn. Sovittiin matkalla treffit illaksi ja perillepäästyämme näyttivät he meille erään halvan hostellinkin.

Majoituttiin sinne, ihan siisti paikka, mutta näytti sairaalalta sairaanvihreine seinineen. Akku oli loppu jokaisesta elektronisesta laitteesta, joten ensimmäinen missio oli etsiä adapteri. Lähdettiin siis Legaspin hurjimpaan menomestaan eli ostarille. Löytyihän se adapterikin siinä ja Elli shoppaili jotain juttuja kun kävin netteilemässä. Hostlalla otettiin torkut, mutta pian oli aika läksiä tapaamaan Nicolea ja Frediä. Käveltiin ympäri melko surkeaa Legaspin kaupunkia etsien Way way-nimistä raflaa vaan huomataksemme, että se oli suljettu. Matkalla ihmettelimme yhtäkkistä ihmispaljoutta, joka lopulta selittyi kirkonmenojen samanhetkisellä päättymisellä. Kaduilla oli elämää hetken ja sitten kaikki taas hiljeni normaaliin malliinsa. Way wayn lähellä oli kuitenkin toinen ravintola, joka oli upeasti sisustettu ja hyvin viihtyisänoloinen paikka. Ruoka oli maukasta ja Ellin hedelmäsalaatti aivan naurettavan iso maukkaine mangoineen. Olin jäänyt aivan koukkuun mangoihin, joka päivä oli pakko saada kunnon annos (vaan huomatakseni palatessani Balille, että mangosesonki oli loppu, itketti).

Uni tuli nopeasti, mutta se oli hikistä ja katkonaista fanin toimiessä heikosti.

Aamusella lähdettiin tricyclellä Legaspin lentokentälle, jossa minulta takavarikoitiin mango, muttei linkkaria (jonka olin taas unohtanut käsimatkatavaroihin). Odotustilan ikkunasta oli upea näkymä taasen huimaavalle Mt. Mayonille. Päästiin pian siitä sitten Cebu Pacificin Manilan lennolle, jossa suurena huvituksena oli visailuja (”Mikä alkaa c:llä ja on kiellettyä lennolla” ”Ei cellphone vaan cigarettes!”), joista voitti jotain hassuja palkintoja. Manilan kenttä oli taas hyvin lentokenttä, vaan onneksi se ei ollut Clarke vaan joku hieman mukavampi. Puerto Princesan lennolle mentäessä ihmisiltä takavarakoitiin kyllä stendarit ja joitain putiloita, mutta ei vesipulloja. Hienoa.
Puerto Princessassa Palawanilla oltiin iltapäivällä viitisen aikoihin, otettiin tricycle LP:n hostlalle nimeltään Banwa, joka oli oikea kunnon hostelli isoine oleskelutiloineen ja dormeineen. Se oli kauniisti sisutettu ja muutenkin kovin viehättävä. Saatiin myös hoidettua seuraavalle aamulle minivan kohti El Nidoa eli Palawanin pohjoiskärkeä. Palawanilla olisi ollut vaikka mitä paikkoja, mutta olimme aikarajoitteisia ja harmitti! Olisi pitänyt lintsata koulusta yksi viikko lisää niinkuin moni muu teki ja jäädä pidemmäksi aikaa. Valittiin El Nido, koska Bacuitin saaristoa niin hehkutettiin eikä tämä valinta harmita hetkeäkään.

Banwassa bongasin pari brittikundia, jotka olivat olleet Manilan hostellissammekin. Andrew ja Mark, mukavia poikia ja pian seuraan liittyi myös israelilainen poika, ja juttua tietysti riitti. Ellillä oli hieman kipeä olo, joten tämä paineli nukkumaan oman iltani venyessä siinä rupatellessa vaikka kuinka myöhään eikä aamuinen herätys minivanin hakiessa ollut kovin ihana. Onneksi olen taitava nukkumaan vaikka missä välineessä, joten tämä viiden ja puolen tunnin matka taittui nopeasti vaikka aircon hajosikin puolessa välissä (jonka jälkeen avattiin ikkunat ja koko van oli täynnä hiekkaa) ja vaikka tien pomput olivat käsittämättömiä. Illalla pojat olivat lyöneet vetoa pystyisinkö muka nukkumaan töyssyjen läpi. Voitin.

Saavuttiin yhden aikoihin El Nidoon ja rakkaustarina alkoi.