Mutaa ja rakkautta Lombokilla

Koko alkuviikko Balilla oli niin sateista, että tiet tulvivat. Ajeltiin koulusta kotiin kun Elli pysäytti yhtäkkiä. Tien yli juoksi joki. Hetki tuijotettiin, että mitähän helvettiä, kun sitten piti jättää tientukkeena oleminen ja ajaa kylmänrauhallisena veteen. Sitä oli polviin saakka, mutta skootterimme putputti hienosti läpi. Tosin auton tullessa vastaan heitti aalto vasten skoban etupeltiä ja kurat tuli naamalle. Kengistä tuli ainakin litra vettä kun päästiin kotiin.

Tiistaina sade jatkui joten viihdytettiin itseämme Alice in Wonderlandilla. Leffan jälkeen hymyilytti. Johnny Deppin Mad Hatter oli hurmaava, mutta kyllä sen ja Alice ois pitäny pussata...Onneksi viikko Balilla oli tälläkin kertaa lyhyt koska oltiin suunniteltu Marian, Helin ja Ellin kanssa reissu Lombokille. Oltiin sitä mieltä, että mielummin ollaan sateisella Lombokilla kuin sateisella Balilla, ainakin on jotain uutta. Ihmeteltiin näitä ikuisuussateita, sillä sadekauden tulisi juuri loppua, mutta joku selitti sadekauden olevan myöhässä...parisen kuukautta. Sepä mukava ylläri, koska suunnitelmissa on huiputtaa Gunung Rinjani (Lombokin upea tulivuori+kraaterijärvi), mutta se on mahdotonta sadekaudella. Katsellaan...

Niin siis keskiviikkoiltana meillä oli treffit Sanurissa Marian luona ja sitten lähdettiin ajelemaan hyvin keskeneräistä ja pomppuisaa rantsumotaria Padang Baihin. Päästiin Lombokille vievälle lautalle melkein heti, jossa yli-innokkaat kaupustelijat hajottivat pään. Joku tarjosi neljän hengen hyttiä naurettavaan 0,8e/hlö hintaan, joten otettiin se kun ajateltiin että saapahan sitten olla rauhassa eikä tarvitse kamoista huolehtia. Aallot keinuttivat nopeasti levottomaan uneen, jossa seikkailivat torakat ja hiki valui. Heräilin vähän väliä siihen kammottavaan kuumuuteen joka horroksessa tuntui jotenkin kuolettavalta, mutta sitten sitä taas simahti joiksikin minuuteiksi. Onneksi yö loppui lyhyeen kun oltiinkin perillä jo klo 4.00 aamulla. Kukaan ei ollut nukkunut hyvin ja ymmärrettiin miksi muu hytit olivat tyhjiä halvasta hinnastaan huolimatta.

Jumitettiin sataman kahvilassa pohtien seuraavaa siirtoa kun muslimien rukouskutsu kajahti ilmoille. Aamun pöhnässä se sumensi sen vähänkin aivotoiminnan ja päätä särki. Kahvilan rouva järkkäili meille vuokra-autoa, (kysyttyämme onko Lembarissa vuokraamoa) mutta auto oli jonkun perheen oma kosla ja se oli liian kallis, eikä edes vakuutettu. Lähdettiin siis pienen arpomisen jälkeen skobien selässä Sengigiin, suurimpaan turistikoheeseen, koska siellä oli pikkulintujen mukaan halvimmat vuokra-autot. Totta olivat livertäneet, saatiin pikku-Jimney Jeeppi, jolla silloin Baliakin kierrettiin, noin 12 egellä päivä. Siispä otettiin LP:n surkea kartta käteen ja lähdettiin luottavaisesti rantareittiä pitkin kohti Lombokin Kutaa. Haluaisinkin tässä vaiheessa kiittää Lonely Planetia reitin loistavasta kuvailusta! On hienoa, että kirjoitatte kuinka siellä voi olla jotain rosvoja tai jotain, mutta ette sitten sanallakaan viittineet mainita, että tie on surkea ellei vielä paskempi!! Kiitti siis.

Juu, siinä Sepin jälkeen tie muuttui asfaltista joko hiekaksi (lue:mudaksi) tai rikkoutuneeksi asfaltiksi ja hiekaksi. Kartan mukaan matkaa piti olla noin 20 kilsaa, joten ei välitetty surkeaksi muuttuneesta tiestä ennen kun tultiin erääseen ylämäkeen, jota edellä ajava rekka ei päässytkään ylös. Rekka suti sutimistaan keskellä mäkeä, kunnes päätti peruuttaa ja ottaa lisää vauhtia. Pääsi se vihdoin ylös, mutta meitä vähän jännitti. Maria kaasutti täysillä mäen ylös ilman ongelmia ja taputeltiin Jimneyä hienosti hoidetusta duunista. Ajeltiin ajelemistamme, ihasteltiin maisemia, pompittiin töyssyjen tahdissa ja diggailtiin pientä seikkailureittiämme, joka muuttui hurjemmaksi metri metriltä. Naureskeltiin vastaantulijoiden ilmeille, jotka vaihtelivat käsittämättömästä hämmästyksestä maailman vilpittömimpiin hymyihin. Miehiltä loksahti usein suu auki kun he näkivät blondin Marian ajamassa jeeppiläistämme ja lapset vilkuttivat huudellen hellouta! Ja usein myös hello mister:iä :D hehee. Pysähdyttiin noin tunnin ajon jälkeen pienelle kiskalle kun nälkä yllätti ja siinä nuudeleita popsiessa ilmestyi yhtäkkiä meitä tuijottamaan sata pientä silmäparia vastapäisestä koulusta. Kiskalla alkoi olla jo ahdasta ja oli hieman kiusallista syödä siinä katseiden ja kysymysten edessä, mutta kyllä se koulun kellokin sitten onneksemme soi ja pääsimme lähtemään karkuun melko vähin äänin. Seuraavaksi piti stopata tankkaamaan absolut-pulloista petroolia koska hölmöinä emme olleet tankanneet ajoissa kun kunnon bensiksiä vielä oli. Laitettiin parit litrat tankkiin ja oltiin jo lähdössä kun Jimneymme päättikin olla starttaamatta. Maria yritti ja yritti, mutta ei auttanut. Onneksemme tankkaaja-pojat olivat ilmeisen tottuneita tähän, tulivat viereen ja sanoivat ”dorong dorong” ja alkoivat työntää! Siitähän se jeeppimme sitten käynnistyi ja pääsimme jatkamaan matkaa. Maisemat olivat rannan huitteilla upeita, meri oli turkoosia ja metsät kirkkaan vihreitä. Ihasteltiin kaikennäköisiä elukoita matkan varrella ja myös ihmisiä jotka edelleen moikkailivat antaumuksella.

Seuraavan kylän kohdalla oltiin jo vähän eksyksissä ja kyseltiin neuvoa. Koko kylähän siihen taas pamahti paikalle, erityisesti ne koulusta päässeet lapsukaiset ja kun lähdettiin liikkeelle alkoivat nämä kansantoivot juosta perässämme kuin viimeistä päivää. Siinä ne nauroivat ja kirkuivat juostessaan ainakin sata metriä kanssamme kunnes jätimme heidät vilkutuksin taakse. Loppumatka meni eksyksissä, hermostuksissa, autoa työntäessä käytiin noin viisi kertaa ja nälässä niiden kuoppien ja mudan siivittämänä, vaan ison tien nähdessämme huudahtivat kaikki hallelujaa eikä kauaakaan enää niin olimme jo Kuta Lombokilla! Ensimmäisenä parkkasimme auton johonkin tien varteen ja juostiin raflaan tilaamaan safkaa. Elämä hymyili taas kun sai vatsan täyteen ja jaksettiin jopa hengailla suloisten sasak-lasten kanssa, jotka myivät koruja, saronkeja ja hedelmiä. Sasakit ovat Lombokin alkuperäisuskontoa ja islamia yhdistävä kansa, siis tietääkseni Lombokin alkuperäisväestöä myös. Sasakit olivat myös ystävällisiä kauppaajia, joita kiinnosti jutellakin kanssasi, toisin kuin Kuta Balilla. Löydettiin myös parit luokkalaisemme lähistön hostellista joten majoituttiin sinne ja heti ensimmäisenä hypättiin pooliin sillä koko päivä tulikuumassa auringossa oli tosiaan tehnyt tehtävänsä. Ilta meni syöden, rupatellen ja hengaillen vain.

Seuraavana päivänä lähdettiin etsimään niitä Kutan legendaarisia biitsejä ja totta tosiaan ne legendaarisia myös olivat: autioita, valkoista hiekkaa täynnä olevia leveitä rantakaistaleita jotka jatkuivat silmänkantamattomiin. Vesi oli turkoosin puhdasta ja siellä oli mukava lillua. Eräällä rantsulla tutustuttiin kahteen sasak-tyttöön: Ilumiin ja Annaan, jotka hetken rupattelun jälkeen kutsuivat seuraavana päivänä luokseen syömään! Sovittiin siis treffit, kuulosti loistavalta idealta. Iltapäivällä käytiin safkalla marokkolaishenkisessä ravintolassa josta oli täydelliset näkymät yli kukkuloiden aina merelle asti!

Seuraavana päivänä suunnattiin siis Sade-nimiseen sasak-kylään, jossa Anna otti meidät vastaan Ilumin ollessa vielä koulussa. Kylä koostui pienen pienistä savimajoista palmunlehtikattoineen. Astuttiin sisään tällaiseen pimeään majaan, jossa Ilumin mummo, hyvin vanha nainen joka ei tiennyt omaa ikäänsä, meitä jo odottelikin. Pian Ilum tuli koulusta ja tytöt alkoivat kokkailemaan keittiössä, joka oli siis pari halkoa, kattilaa ja sähkövalo. Ilum kertoi, että hän nukkui keittiössä mummon ja veljen nukkuessa patiolla, jossa söimme. Kylän lapset kokoontuivat pian meitä ihmettelemään ja Ilumin mummo hääteli heitä pois ovelta. Naapurit saapuivat myös seuraksemme ja alkusnapseiksi saimme teetä eli kuumaa vettä ja valehtelematta puoli mukillista sokeria. Ruoaksi tarjottiin kahta erilaista riisiä, kylmiä kasviksia, maukasta sambalia ja hyvin kuvottavalle haisevia kaloja. En voi sanoa että ruoka olisi ollut erityisen hyvää tai sen syöminen kovin hygieenistä niiltä likaisilta astioilta, mutta meillä oli hauskaa ja arvostimme tyttöjen elettä. Tytöt esittelivät meille myös sasak-kylää ruoan jälkeen ja kävellessämme ympäri kerääntyi peräämme aina enemmän ja enemmän porukkaa, lähinnä uteliaita lapsia. Päätettiin lahjoittaa kummallekin tytölle yhteensä 100 000 rupiaa eli hieman alle 10e, näillä rahoilla he voisivat maksaa neljän kuukauden koulumaksut! Olisi tehnyt mieli ottaa tytöt mukaan Balille tai vaikka vain kiertämään Lombokia, sillä he eivät koskaan olleet olleet edes Lombokin pääkaupungissa Mataramissa. Vaan lähdettävä oli monien valokuvaussessioiden ja halausten ja ”I’m gonna miss you”:iden jälkeen! Puoli tuntia lähtömme jälkeen tytöt jo soittivat peräämme :)

Ajeltiin siis tällä kertaa loistavia teitä kohti Tetebatua, jossa halusimme trekata vesiputoukselle. Tetebatusta löysimme heti suloisen majapaikan, bungalowimeiningillä keskeltä riisipeltoja. Ehkä paras osuus oli ravintolan terassi, jossa oli tyynyjä ja patjoja, joilla saattoi makoilla illan edetessä. Sammakot kurnuttivat menemään koko yön läpi.

Aamulla oltiin sovittu trekki vesiputoukselle, jonka veden tuli edistää hiustenkasvua (?). Matkaan lähti siis opas, ranskalainen nuorimies ja me ja ranskalainen nuoripari. Kysyttiin, josko trekki olisi mahdollista hoitaa flipflopeilla, meillä kun ei oikein muita kenkiä ollutkaan. Tyhmä kysymys esittää paikallisille, jotka tekevät kaiken flipflopeilla. Kysyttiin niin ikään oppaalta että osaako hän kertoa paikallisista kasveista ja sellaisesta, sillä hinta oppaan palveluista tuntui melko korkealta. Tyhmä kysymys taas, tietysti opas osasi: tässä on avocado, tässä on sokeriruoko. No shit?! Opas oli muutenkin kovin surkea, tämä juoksi hervotonta tahtia eteenpäin niin että katosi välillä kokonaan näkyvistä, eikä tästä ollut mitään hyötyä esimerkiksi jokien ylityksissä tai muissa tiukoissa paikoissa. Mutta niin, itse trekki, ei sitä tietenkään olisi voinut vetää flipflopeissa! Mehän käveltiin koko matka riisipellon poikki eli mutaa oli mittaamattomat määrät ja välillä tuli kavuta joitain oksia pitkin jokien yli (välillä alla oli pudotusta metrejä). Ensimmäisen 500 metrin jälkeen luovutin flipfloppeineni, otin ne pois ja käppäilin paljain jaloin. Voin vain kuvitella mitä kaikkia parasiitteja verenkierrosta tätä mittaa löytyy. Ensimmäinen käärme nähtiin heti paljasjalkaisuuden alettua, tämän opas vielä hääti kepillään. Seuraava kärmes luikerteli puolen metrin päästä jaloistani oppaan ollessa jossain teille tietämättömillä. Onneksi se ei mennyt muiden tyttöjen ohi, se olisi ollut ehkä elvytyksen paikka jo. Maisemat oli upeat, sitä ei voi kiistää, mutta alituinen jalkoihin katsominen ja oppaan perässä pysyttely häiritsi nautintoa huomattavasti. Ei auttanut vaikka kuinka oppaalle sanoi että mentäisiinkö vähän hitaammin.

Vihdoin stopattiin kansallispuiston porteilla maksamassa jotain sisäänpääsymaksuja ja ostamassa keksejä. Tästä oli enää 1,5km vesiputoukselle eikä maa enää ollut mutaista onneksi. Vesiputous oli hieno, melko korkea ja alle pääsi uimaankin. Alkumatkan hikoilu tosin aiheutti nopean viilentymisen varjoihin päästyämme, mutta päätin että minähän menen uimaan kun tänne saakka oli tultu. Pulahduksen jälkeen oli virkistynyt olo vaikka mutaa oli edelleen aivan joka paikassa ja tuli huomattavasti lämpimämpi kun sai hien pois iholta. Ajateltiin että otetaan mopo alle portilta, sillä halusimme päästä Lembariin ja lautalle hyvissä ajoin, mutta toisin kävi. Transportjätkät pyysivät niin naurettavia hintoja että alkoi hymyilyttää. Siinä tingittiin ja selitettiin, että hei, jos me kävellään niin te ette saa mitään, eikö olisi parempi jos viette meidät skidisti halvemmalla. Vastaus oli aika tyrmäävä: ihan sama, ei meitä kiinnosta. Lähdettiin siis kävelemään Marian ja ranskalaisen nuorenmiehen kanssa Helin ja Ellin ottaessa ylihintaiset mopot. Olen sitä mieltä, että jos aina maksaa sen hinnan mitä ne kehtaavat pyytää niin seuraavana vuonna hinnat ovat vielä kalliimmat. Periaate kysymyksiä. Käveltiin siis takaisin mukavaa asfalttitietä läpi nättien pikkukylien kun yhtäkkiä takaamme tuli lava-auto. Ranskis pysäytti auton ja saatiin hypätä kyytiin! Jotain pientä heitettiin kuskille päästyämme perille, mielummin näin. Sitten oli pakko saada ruokaa. Mentiin kauniiseen pikkuraflaan nimeltään Bale-bale, jossa ruoan saaminen kesti ikuisuuden mutta oli se odottamisen arvoistakin! Raflan omistaja soitti kitaralla Beatlesia safkoja vartoessamme.

Heitettiin hyvästit Tetebatulle safkan jälkeen, ajeltiin Mataramin kautta Sengigiin hakemaan tsygät ja palauttamaan auto ja loppujen lopuksi päästiin vasta kello 19.00 lauttaan, joka tarkoitti, että oltiin himassa vasta kahden aikaan yöllä. Kuumaa vettä ei tullut ja mutaa löytyi varpaiden välistä vielä monen päivän jälkeen.

inka <3 lombok