Lopetuslausahdukset

Kas vain kävi näin. Matka meni, palasin kotiin ja sähläys alkoi. Siinä unohtui sitten ne viimeiset stoorit skrivata tänne internetin ihmeelliseen maailmaan, mutta jospa kertoisin teille pikaisesti miten tämä kaikki ihan oikeasti loppui.

Taisin viimekertomalla jäädä Lake Toban "kuviin ja tunnelmiin", kuten joku entinen historian opettajani tapasi sanoa. Lake Toba oli kummallinen paikka, suorastaan kummitusmainen. Entisenä hippietrailin osana se oli aikoinaan houkutellut paikalle laumoittain turisteja eli myös laumallinen eritasoisia ja näköisiä hotelleja oli järven rannoille kasattu. Vaan nyt suurin osa lahosi pystyyn hylättyinä. Isossa hostellissamme oli vain kourallinen muita matkaajia eikä niitä näkynyt yhtään enempää missään muuallakaan.

Tehtiin Mariaa odottellessamme seuraavana päivänä kävelyreissu "päätietä" pitkin. Ihmiset eivät olleet yhtä ystävällisiä kuin muualla maassa, lähinnä tuijottivat mutteivat edes kiinnostuneen oloisina vaan jotenkin tympeästi. Lapsetkaan eivät moikkailleet, mikä oli vieläkin oudompaa. Onneksi oli kissanpentuja. Ja koiranpentuja. Ja paljon! Niiden kanssa tuli temmellettyä matkan varrella. Löytyipä sieltä apteekkikin, josta antibioottien ostaminen tosin osoittautui huomattavasti vaikeammaksi kuin olisin voinut kuvitella. Kieli kun kuitenkin jo oli yhteinen bahasa indonesia eikä naisen englantikaan huonoimmasta päästä ollut.

Maria saapui illalla ja tuskasteli matkaa ihan juurikin samanlailla kuin me olimme tuskastelleet edellisenä iltana. Seuraavana päivänä vuokrattiin skobat törkyhinnalla ja paineltiin kohti Toban nähtävyyksiä: markkinamestaa jota vastapäätä oli joku kivipöytämeininki, kuollaksenikaan en ihan muista mikä juttu se oli, mutta olipahan patsaita JA sitten HOT SPRINGSEILLE! En oikein ymmärtänyt pointtia mennä tukalassa kuumuudessa kuumille lähteille, mutta paikalliset olivat sitä mieltä että se on ihan superjuttu. Markkinamesta oli kiva, siellä oli häät ja kaikkea. Sain uuden huivin, vaan hävittääkseni senkin samaisena iltana.

Hot springsit olikin jo sitten ihan toinen juttu. Ensinnäkin ihmeteltiin, että missähän hemmetissä ne on, kun kohdattiin vaan pari raflaa ja kaivoksen näköinen kallionkolo joka oli täytetty roskilla. Jaahas. Mentiin toiseen rafloista, työntekijä oli juuri tiskillä, mutta astuessamme sisään tämä katsahti meihin ja paineli ravintolan takaosiin. Istuttiin hetki, mutta palvelua ei kuulunut ei. Lopulta kai jotain huudeltiin ja sitten nainen tuli vihdoin ottamaan tilaukset vaikkakin hieman yrmein naamoin.

Kävi ilmi, että hot springsit olivat ne pari yksityistä ja aidattua uima-allasta, jonne kuuma rikkivesi johdettiin ja pulikoinnista sai maksaa 10 000rp/tunti tai jotain. Joo ei kiitti. Paska mesta ja ihan superkuumottava. Kummituskaupunki, tai jotenkin sellanen uumoilu oli ettei kaikki ollut ihan jees siellä. Halusin lähteä äkkiä pois ennen kun meidät jotain keitetään elävältä kuumassa lähteessä kannibaalisiin riitteihin liittyen.

Illalla käytiin baarissa. Katottiin musaesityksiä, tavattiin miljoona suomalaista (no ehkä liiottelen vähän, mutta suomalaisia oli kyllä enemmän kun ketään muita turreja yhteensä)ja sitten paineltiin pehkuja kohti. Seuraavana päivänä lähdettiin poispois Tobalta.

Kohti Bukittinggitiä kävi tie. Hidas ja pitkä sellainen. Trans-Sumatran highway oli mutainen ja kuoppainen kapea kärrypolku, joka mateli kiemurrellen läpi viidakon. Bussilla reissuun meni onnesta riippuen 15-24 tuntia. Oma bussimme ei hajonnut, olimme siis onnekkaita. Kuski paineli välillä niin hurjaa tahtia läpi kuran ja pengermien, että pelotti jopa nukkuessaankin. Uinuin muistaakseni aika tiuhasti reissun loppuosan vaan alkumatkasta taisi olla meitä tyttäriä häiritsemässä eräs bussin työntekijä, nuori mies, joka maaten lattialla edessämme jaloillaan kosketteli omiamme hyvin epämiellyttävällä tavalla. Yritä siinä nyt sitten nukkua. Hermostuimme lopulta tähän ahdisteluun ja parin napakan potkaisun ja suomenkielisen kirosanan lennettyä loppui sekin kettumaisuus. Kuten jo aiemmin totesin, miehet, ne siat.

Bukittinggissä oli fiilistä. Kaupunki oli ihan oikea kaupunki ja käytiin vaatekaupoissa ja ihastelemassa illan markettia. Syy miksi tulimme Bukittinggiin oli Minangkabau heimo (http://en.wikipedia.org/wiki/Minangkabau), joka on aika älytön: he ovat muslimeja, mutta heidän järjestelmänsä on matrilineaalinen! Ja ne talot, aikamoisia väsäyksiä häränsarvikattoineen esim. http://whichwaylord.com/images/indo0007.jpg Niitä kävästiin kattomassa seuraavan päivän opastetulla reissulla, jolla myös juotiin reippaasti kahvetta (jota Sumatralla viljellään tolkuttomasti) ja shoppailtiin huiveja (tällä kertaa olen pitänyt sen tallessa).

Minä lähdin takaisin Balille viimeisen viikon viettoon seuraavana päivänä ja Maria tuli sinne pari päivää jäljessä. Balilla treffasin kaksi Heidiä sekä Ianin ja kaikki muutkin rakkaat ystäväiseni, alkupäivät vietin Seminyakissa, mutta Marian tultua siirryimme Kutan meininkeihin. Viimeinen viikko oli loistava, Marian kanssa meillä oli jotenkin sama rytmi joten saatettiin vaan nukkua ja syötiin sikana. Käytiin hieronnoissa, oikein 4h spaseteissä ja leffassa ja tekemässä viimeiset ostokset. Ja sitten kaksi päivää ennen lähtöä sain mailin että "lentosi on peruttu". TAAS, kirosin China airlinesin syvimpään helvettiin, seitsemännenkin yli ja sitten alkoi soittelu rumba pitkin toimistoja ja kävimpä lentokentälläkin. Teki mieli aika paljolti tappaa joku. Eikä vähiten joku CA:n työntekijä.

Lensin siis Bangkokiin hyvästeltyäni Marian ja Balin. Siellä CA:n työntekijä otti minut vastaan ja olimme jo lähdössä hotellille tappamaan 30 tunnin odotustani, kun rakas äitini lähetti viestin. Finskin suoralento Helsinkiin lähtisi keskiyöllä ja äitikkäni ehdotti minulle, että kävisin tiskillä kysäisemässä lennon hintaa, jos sen vaikka saisi hyvään hintaan niin eipähän tarttisi venailla ensin BKK:ssa (jossa oli siis vielä melkoset sotatilat meneillään) 30h ja sitten vielä Amsterdamissa 10h. Kysäisin CA:n mimmiltä että missähän olisi finskin toimisto ja tämä kummasteli että miksi täh häh, joten kerroin suunnitelmani hänelle. Sitten neiti soitti puhelun ja kertoi hommanneensa minut tälle lennolle ihan ilmaiseksi! JIHUU, olin aivan fiiliksissä, paitsi en kyllä uskaltanut olla totaalisen ekstaasissa ennen kun sain lentoliput käteeni. Katselin niitä suomalaisia jotka painelivat check in tiskille ja teki mieleni kotiin, uskokaa tai älkää. Ja sinne pääsin, finnairin kyydittämänä.

Aamu kuuden Helsinki oli kaunis ja 615:lla pääsi Käpylään.