Singapore,Sumatran Pulau Weh ja kohti Bukit Lawangia

Olin viisumia varten ostanut lennon Singaporeen 13.5. joten se oli sitten hyödynnettävä. Oli ikävä sanoa hyvästit Balille tai ehkä oikeammminkin niille ystäville siellä, mutta onneksi seuraavalle päivälle oli jo treffit Marian ja Marin kanssa Medanissa, se helpotti.

No siis kuitenkin ensin piti lähteä ja taas Ngurah rain kenttä ihastutti aamuisilla meiningeillaan, mutta lento lähti pian ja se meni tajuttomassa tilassa jo ennen nousua aina koneesta poistumiseen saakka. Taisi olla vähän univelkoja kertynyt. Singaporen kentällä olin vielä ihan unessa, mutta kaikki oli tuttua ja lähimuistissa kuukausi sitten tehdyn reissun jäljiltä. Olin varustautunut lentokentän ja –koneen kylmyyteen kevyellä pitkähihaisella, jonka keveys haihtui astuessani ulos MRT:stä Lavender stationillä. Oli niin kuuma. Vaelsin tässä tuskan hiessä tutuille huudeillle Little Indiaan vaan kuullakseni, että joka pirun ikinen hostelli oli aivan täynnä. Kiersin lähimain kaikki alueen hostellit jo hieman epätoivoisena kunnes vihdoin ja viimein ystävällinen nainen sanoi ”Dear, we have one spare bed due to a cancellation!” Kaikki kiitokseni niille peruuttaneille sieluille. Huone olisi tietty vapaa vasta parin timman päästä, mutta ei se mitään koska nälkäni oli päästää minut hengiltä. Otin suunnan ensimmäiseen subiin, jossa mussutin leivän naamaani luultavasti jonkunnäköisellä ennätystahdilla. Hostellin mukavat yleistilat ja täysi vatsa aiheuttivat simahduksen ja siinä nukuin tunnin ainakin läppäri sylissä kaikkien niiden muiden reissaajien ympäröimänä. Herätessäni tästä oli sänkynikin jo vapautunut, joten siirryin sinne ja suihkun jälkeen nukuin iltaan asti. Nettikahvila viihdytti kunnes kellokin oli jo yömyöhä eli aika oli taas nukkua ja herätä ja painella kentälle. Onneksi Singapore oli nähty, ei paljon inspaillu lähteä kikkailemaan enää ympäriinsä.

Reittini oli Singapore-Jakarta-Medan eli siksakkia ympäri Indonesian ilmatilaa ja luultiin treffaavamme Marian ja Marin kanssa jo Jakartan kentsulla mutta eri lentoyhtiöiden terminaalit olivat kaukana toisistaan eli kohtaaminen siirtyi Medaniin. Siellä ei onneksi mennyt kuin hetko ja kaksi tuttua blondia saapuivat näkyviin. Otettiin kamat, taisteltiin sikahintaisesta becakista (mopokärrymeininki) ja bussiterminaalilta dösä Banda Acehiin lähtikin melkein heti. Joten se oli sitten bye bye safkailu...onneksi kiskalta löytyi suolakeksejä.

Kymmenen tunnin yöbussi meni rattoisasti uinaillen ilman sen kummempia kommelluksia ja niin oltiinkin jo otettu Acehista becak lauttarantaan ja kahvi maistui. Tavattiin indonesialainen armeijan lentäjä. Näytti kuvia että varmasti uskotaan. Fast boat Pulau Wehin saarelle oli nimensä mukainen eikä matkaan mennyt tuntiakaan. Päätettiin majoittautua Iboin pieneen kylään jossa oli halpaa sukellusta ja muita reissaajia. 25 tunnin ruoattomuus ja matkustus alkoi tuntua kuten myös paheneva niiskutus. Löydettiin mukiinmenevä bungalowi Yulia’s guesthousesta vaikkakin sitten lähemmän tarkastelun jälkeen tultiin siihen lopputulokseen, että meidän bungis oli kaikista huonoin ja katto vuosi. Itseasiassa se oli saastainen nyt kun sitä ajattelee, siellä haisi kuvottavalle ja sänky oli kolmelle ihan surullisen pieni, patja muhkurainen eikä ilmastoinnista tai fanista ollut tietoakaan. Mutta ei se nyt kauheasti maksanutkaan. Ihan ensimmäisenä pulahdettiin uimaan hiet pois kauniiseen pieneen poukamaan ja sitten Yuliasin raflaan syömään. Eipä ole nasi goreng maistunut pitkään aikaan niin maukkaalta.

Tytöt halusivat sukeltamaan ja niin minäkin, mutta tiesin että se olisi mahdotonta nuhassani jonka rukoilin poistuvan seuraavaan päivään mennessä. Rukoukset osoittautuivat turhiksi kuten yleensä ja olo vain paheni. Ripustin riippumattoni terasille ja MacGyveroin hyttysverkon tämän ympärille jotta voisin viettää yöni siinä haisevan huoneen sijaan. Alkuyö meni niin hienosti kun yö nyt vaan hammockissa voi mennä, mutta kahdelta heräsin painajaiseen, sekä kuumeen nostattamaan tärinään ja meinasin saada paniikkikohtauksen klaustrofobisessa riippumattohyttysverkko viritelmässäni. Ahdistuneena raivasin tieni ulos ja sisään tyttöjen väliin. Loppuyö meni levottoman hourestein unien parissa.

Aamulla alkoi räkä eikä se enää loppunut. Tytöt lähtivät tekemään kuulemma upeita sukelluksia (olen kade) ja minä nukuin ja luin ja kuuntelin musiikkia ja nukuin ja söin ja niin..siinähän se päivä sitten meni tai oikeammin kolme seuraavaakin päivää. Yskä paheni kuumeen onneksi hävittyä, mutta kaipasin apteekkia ja hieman kliinisempia tiloja sairastaa. Huone oli mitä se oli, vessat olivat saastaiset luonnollisesti (ja sijaitsivat nihkeilyttävän kävelymatkan päässä) ja suihku tarkoitti hyvin likaista allasta täynnä meriveden ja sadeveden sekoitusta josta sitten lapattiin vettä päälle kuupalla. Yritin pysyä positiivisena, en kuitenkaan ollut Kiinassa – saastan luvatussa maassa. Toisaalta paikassa ei myöskään ollut mitään tekemistä mikä oli levon kannalta hyvä, ei tullut houkutusta pois paranemisen tieltä. Saari oli todella kaunis ja hammock mukava, musiikkia oli ja kirja oli tarpeeksi kiinnostava luettavaksi, joten nou hätä kuitenkaan.

Keskiviikkona paineltiin takaisin Banda Acehiin, joka osoittautui mielenkiintoiseksi ja kauniiksi kaupungiksi. Ihmiset myös tiesivät Martti Ahtisaaren! Käytiin pikavisiitillä keskellä kaupunkia sijaitsevalla laivalla, jonka tsunami silloin aikanaan oli heittänyt paikalle. Laivan alla hengaili hervoton pari metrinen varaani. Syötiin hyvin, netteiltiin, ostettiin lentolippuja ja löydettiin apteekki ja antibiootteja allekirjoittaneelle. Sitten etsittiin se bussi takaisin Medaniin. Se lähti jo 16.00 joka vähän harmitti sillä matka olisi pitkä ja suurin osa siitä tehtäisiin siis päivällä eikä nukkuen. Okei, matkan tuli kestää se samaiset kymmenen timmaa, mutta jonkun oikun takia se olikin sitten 14. Marin ja Marian istuessa vierekkäin sain tietty kaverikseni liian suuren miehen joka haisi pahalle. Jossain vaiheessa eräs bussintyöntekijä (luulen) osoitti penkkejä takanani ja hääti siitä toisen miehen pois, jotta saisin siis omat kaksi penkkiä. Kiitin kohteliaasti mutta epäillen taka-ajatusta ja sellainenhan tietty oli. Istuin käytävän puolella jalat ikkunapenkillä kun tämä ”avustaja” tuli viittomaan minua ikkunapenkille jotta voisi istua viereeni käytäväpenkille. Joo haha hyvä yritys, no chance että istuisin pimeässä bussissa liian ystävällisen miehen loukutettua minut ikkunapenkkiin. Onneksi tyhmän esittäminen auttaa aina ja nousin ylös päästääkseni tämän potentiaalisen ahdistelijan ikkunapenkille, mutta yllättäen se ei enää kelvannutkaan. Veikkaa ja voita, sain kaksi penkkiä itselleni haha. Tosin sen jälkeen kun joku käveli ohi ja nappasi pohkeestani kiinni ”horjahtaessaan” ei enää nukuttanut. Helvetin miehet, sikoja.

Medanissa oltiin kello 4 aamulla eikä Medan ole paikka jossa haluat olla tähän maailman aikaan. Eipä siis jääty chillailemaan vaan otettiin becak lähimmälle bussiasemalle josta minidösä kohti Bukit Lawangia lähtisi. Taisteltiin taas hinnasta viimeiseen saakka, vielä jopa perille päästyämme. Oli kuuma ja väsy ja continental breakfast maistui maukkaalta