Sulawesi, Pulau Bunaken

Taksilla hurautin kentälle ja maksoin tietysti tästä yksinäisen reissaajan lystistä mittavan hinnan. Kentällä oli hässäkkä päällä niinkuin aina ja myös kallista niinkuin aina. Kahvikupponen paikallista kökkökahvia maksoi melkein 2e, joten sanoin ei tälle riistolle, kun kauhistutti (koulussa sama kökkö maksaa 20 senttiä). Mukavana yllätyksenä tuli ilmainen netti, johon oli kaamea jono, kuinkas muuten, mutta pääsimpä kokeilemaan tätäkin hienoutta lopulta.

Kone oli pieni ja henkilökunta ilmeisesti yhtä minimaalisesti palkattua. Yleensä lentoemot hymyilevät niin että joskus voisi sen kuvitella tekevän kipeää, mutta Lion air:n mammat tuskin vaivautuivat moikkaamaan. Yritin kysellä jatkolennostani (reittini oli Denpasar-Makassar-Manado) ja vastaus oli aina yhtä epäselvä yes-no-maybe-I don’t care, joten jätin asian sikseen. Turvaopastus oli melkein samaa kamaa: lentoemo edessäni repeili happimaski kädessään vilkuillessaan kollegoitaan olkansa yli, tämän jälkeen hän tuli esittelemään hätäkulkutien opastuksia (koska tietysti istuin juuri siinä paikalla, niinkuin aina) kolmen penkin päästä, vilautti siis vihkosta kädessään ja sanoi, että ”you know this stuff, okay?” ”...hmm..okay!? Niin kai sitten.

Nukahdin ja sitten jo laskeuduttiinkin, mukavasti kahden metrin korkeudelta suoriltaan alas. Koneen läpi kulki hätääntynyt kohahdus. Sitä ei kuitattu millään kohteliailla sanoilla. Lähtiessämme koneesta jaksoi yksi emännistä juuri ja juuri sanoa ..kasih kokonaisesta Terima kasih:ista eli kiitoksesta.

Makassarin kentällä olin kai outo näky, naiset kun täällä ei kovin yksin matkusta, ainakaan valkoiset sellaiset. Onneksi odotus ei ollut pitkä ja jatkettiin samalla viehättävällä koneella ja miehistöllä Manadoon. Jännäilin kovasti oliko Chris päässyt vastaan, sillä tämä oli viettänyt Bunakenilla jo pari päivää ja viimeisessä teksiviestissään oli maininnut ettei lauttaa ollut mennyt sinä päivänä ollenkaan. Vaan huh, vastassa oli, en tosiaan olisi jaksanut lähteä kikkailemaan Manadoon yksin pimeässä keskellä yötä (tästä olin vielä onnellisempi seuraavana päivänä oikeasti nähdessäni Manadon). Chris oli loppujen lopuksi löytänyt jonkun paikallisen kalastajan, joka oli heittänyt hänet ilmaiseksi yli. Ei huonompi.

Juu, Chrisin valitsema yösija olikin vähän toista maata mihin sitä on yleensä tottunut. Superresortti kaukana Manadosta ja palveluun kuului tietysti auto ja kuljettaja. Hotellin suloiset työntekijät ottivat meidät vastaan iloisella ”Ooh, Hello Mister Christoph!”-lausahduksella. Illalla safkailtiin resortin raflassa, mutta väsy iski nopeasti päivän kouluilun ja reissailun jälkeen.

Yöllä heräsin enkä tiennyt yhtään missä olen.

Hulppean aamupalan jälkeen tsekkailtiin resortin mestoja, mutta low season ja siitä johtuva ihmisten vähyys sai sen näyttämään aika karulta. Satamassa oli puoliksi uponnut jahti, jonka perässä kelluivat vielä kaksi 85-heppaista, toimivan näköistä moottoria. Mielenkiintoista.

Lähdettiin Manadoon ja kyllä, se oli aika kaamea kylä. Pankkeja pankkien perään ja tuijottelevia ja huutelevia paikallisia, sinisiä microlet-minibusseja oli kadut täynnä, silmänkantamattomiin ja joka puolella haisi pilaantuneelle. Etsiydyttiin lautalle, jossa meno oli toinen. Vanhat paikalliset leidit pelasivat korttia ja lauloivat kovaan ääneen Mariasta ja Joritzista, nauroivat ja tanssivat ja meininki oli katossa. Nukahdeltiin vuorotellen noin tunnin kestävällä matkalla kunnes oltiin sitten perillä, mutta ongelmitta ei rantaan päästy tietenkään. Oli laskuvesi eikä iso botskimme päässyt kovin pitkälle, niinpä kapteenimme hyppäsi veteen ja lähti hakemaan pienempiä veneitä. Niitä tuli kaksi ja lastauduttiin niihin. Ei nekään kovin pitkälle päässeet ja viimeiset pari sataa metriä kahlattiin satojen meritähtien peittämään pohjaa pitkiin rannalle.

Otettiin ojekit eli mopotaksit Daniel’s nimiselle diveshop/rafla/guesthouselle. Se oli melkein täynnä, joka oli hyvä merkki, sillä majoituksen hintaa kuuluu joka puolella Bunakenia myös kolmasti päivässä tarjottava ruoka ja mitä enemmän ihmisiä on syömässä, sitä enemmän ja parempaa ruokaa laitetaan. Paikan päällä kuuluivat taas iloiset ”Hello Christoph!!” ”Chris!!” ”Whadup dude!!?” huudot, hän kun oli aikaisemminkin majoittunut täällä. Kivoja ihmisiä.

Bungalowi ei loistanut hohdokkuudellaan, mutta samapa tuo. Paitsi kyllä se itseasiassa vähän häiritsi kun satoi, koska se tarkoitti että sisällä satoi myös. Mutta ei kai me pienistä. Ruoka oli mitä loistavinta, useimmiten tarjolla oli riisiä, kasviksia eri soossissa ja kalaa, oi että mitä kalaa. Bunakenin kalastajat tuovat ensin saarelle tuoreimmat ja parhaimmat kalat, tämän jälkeen he lähtevät viemään loppuja Manadoon, jossa paikalliset ostavat lopuista parhaat ja kuulemmat viimeiset huonoimmat (eikä enää kovin tuoreetkaan) lähtevät kansainvälisille markkinoille, ja sitten niitä myydään meidän kalatiskeillä Suomessa. Hahah. Tarjolla oli parina iltana hervottomia kokonaisia grillattuja petokaloja palmunlehtipedillä ja myös kookosmaidossa kiehautetut kasvikset tekivät aina kauppansa.

Ensimmäisen illan hulppean aterian jälkeen maisteltiin pari Bintangia jo valmiiksi todella jurrissa olevan irkkukundin ja tämän kiinalaisen absolutisti tyttöystävän kanssa. Irkku olikin hyvin stereotyyppinen irkku kaikin puolin: mukava jätkä mutta aivan mahdottoman mahdottoman konservatiivinen ja aivan mahdottoman humalassa. Keskusteltiin muun muassa seuraavista topiceista: muslimit (irkku: ”ei minareetteja, ei muslimeita ei mitään meidän maahan eikä eurooppaan, ne on hulluja ja vaarallisia ja..” saatte ehkä kuvan), homoseksuaalit (irkku: ”homoseksuaalisuus on geneettistä” voi jumalauta...) ja tietysti abortti (voittekin jo ehkä arvata irkun mielipiteen aiheesta). Aiheet juontuivat toinen toisistaan kovin arvaamattomasti, itse olin valmis lähtemään koko hommasta ulos, mutta toisaalta keskustelu oli aika huvittavaa, irkku nimittäin osasi aika hauskoin sanakääntein (tosin täysin tyhjin sanoin) selittää itseään. Naureskelin kun kundi alkoi puhua kuinka omat tietoni ovat telkkarista ja lehdistä, että hän kun on nähnyt maailmaa niin hän kyllä tietää. Kysäisin sitten huvikseni, että kuinkahan monessa maassa tämä on mahtanut käydä. Vastaus oli 35. Samaan kysymykseen vastasin itse, että 50 eikä kundi uskonut ensin korviaan ”15?” ”Nope, FIFTY” ”What have you been, airport hoppin’ or whut?” hehehh. Koko keskustelu käytiin onneksi hyvin sulassa sovussa ja sovittiin että oltiin vaan sitten eri mieltä. Irkku osti kaljan toisensa perään, ei vain itselleen vaan myös meille vaikka oltiin jo oltu menossa nukkumaan parisen tuntia, joten pikkuhiljaa alettiin tekemään lopullista lähtöä kun jätkän puheesta ei enää saanut selvää ja kaljaa oli itsekin jo juonut ihan tarpeeksi. Yksi kokonainen jäi pöydällekin meiltä.

Aamulla oli vähän vässähtänyt olo, mutta ei auttanut, lähtö sukeltamaan oli 8.30. Aamupalaa nassuun ja menoks. Fukui oli ensimmäinen divespottimme, se oli hieno paikka, jossa matalan koralliriutan reuna sukelsi yhtäkkiä syvälle noin 30 metriin. Droppi oli täynnä upeita koralleja, kaloja ja muita merenotuksia. Chris ei ollut sukeltanut neljään vuoteen, joten ensimmäinen sukellus meni häneltä hieman ohi, mutta itse olin taas kyllä niin omassa elementissäni. Ensimmäisen sukelluksen huippukohta oli kyllä ehdottomasti black tip shark eli noin 2 metrinen hai! (Huijaankohan? Kyllä se ehkä oli jotain pari metriä, ei mikään superiso, mutta sai kyllä rispektini). Virtaus tosin sukelluksen puolvälissä tuli tuimana vastaan ja siinä saikin jo sitten tehdä töitä että pääsi eteenpäin, se tuntui hurjalta. Toinen sukellus hoidettiin Sachiko nimisessä spotissa, jossa myös upeita koralleja. Huippuspottauksena oli MERIKILPIKONNA, ensimmäinen näkemäni! Olin niin onnellinen :D Kesken dyykin kävi kuitenkin niin, että noin 20 metrissä en saanutkaan enää oikean korvani painetta tasattua ja kipu alkoi yltyä vaikka en alemmaksi tietenkään enää pyrkinytkään. Yhtäkkiä kuului poks ja vihlaisi niin, että meinasin huutaa. Tämän jälkeen korva ei enää oikkuillut sukelluksen aikana, mutta pinnalla kyllä. Takas tullessa poltin koipeni kolmen minuutin laivan kannella auringossa istumisen aikana.

Illalla meidän piti lähteä vielä yösukellukselle, mutta fikkareita ei ollutkaan tarpeeksi, joten päätettiin sitten jättäytyä pois. Oltiin ajateltu korvata yösukellus seuraavana aamuna, mutta korvani epänormaalin olotilan takia päätettiin tyytyä snorkkelointireissuun. Ihan hyvä, koska sukellus olikin itseasiassa odotettua kallimpaa, kävi myöhemmin ilmi. Vuokrattiin kolmen ranskalaisen kanssa vene ja lähdettiin snorkkeloimaan. Chrisillä oli mukana kaverinsa olympus-kameran, jonka sai viedä 3-4 metriin ja koska en oikeen diggaa sukellella kovin syvälle snorklatessani niin sain sitten valokuvaajan pestin. Se olikin aika hankalaa, mutta ehkä joku niistä kuvista onnistui, ehkäpä myös näette niitä myöhemmin, tää netti on niin kämänen, että hyvä kun mailin saa kirjotettua.

Eksyttiin tietysti muista snorklaajista ja noustiin pinnalle jossain vaiheessa vain nähdäksemme, että botski on ajamassa meistä kauas pois päin. Hienoinen paniikki iski kun muisti sen leffan niistä sukeltajista, jotka jäivät merelle ja heittivät veivit. Kyllä se sitten pysähtyi ja lähdettiin snorkkeloimaan venettä kohti kun taas seuraavalla katsauksella oli se jo aivan toisessa suunnassa. Mitähän ihmettä? Chris hermostui ja vislasi niin kovaa kun ääntä lähti ja kyllä se kuski sitten spottasi meidät ja tuli hakemaan. Huh :) Toinenkin snorklaus oli huippu, paljon vedenalaista elämää ja värejä ja kaikkea. Vaikea tässä sen enempää kuvailla.

Aamulla oli lähtö kotiin. Ei huvittanut. Oli sunnuntai, joten jouduttiin vuokraamaan kallis privaattibotski. Oltiin tyhmässä Manadossa jo ennen kymmentä ja lentoni lähti vasta 14.00 eikä Chrisin bussikaan Gorontaloon lähtenyt kun vasta joskus tuntemattomaan kellon aikaan niin mentiin netteilemään ja safkaamaan. Joku paikallinen heppu tilasi kuljetuksen kentsulle ja niin läksin taas kalliisti kohti kotia. Lentokoneesta näin Sulaweden upean saaren ja Togien Islandsit, jonne Chris oli matkalla. Sitten nukahdin. Makassarissa sain paljon kavereita odotellessani vaihtolentoa, tällä kertaa onneksi naispuolisia. Garuda oli myös onneksi huomattavasti parempi kuin Lion Air, joten ruokaa tuli pöytään eikä edes tipahdeltu. Koti oli kyllä kullankallis kun siellä odotti Elli ja tietty Ossi, Maija ja Helikin. Yusiu ja Puteri (perheen isä ja äiti) huudahtivat iloissaan ja tulivat ottamaan minut lämpimästi vastaan. NanYin pojallakin oli kuulemma ollut jo ikävä.