Raftingia Rio Pacuarella ja kummallisia varkaita San Josessa

Saavuttiin Turrialbaan Jamesin, Domin (espanja) ja Tomin (NZ) kanssa, majoituttiin, tehtiin tortilloja ja kaytiin baarissa juomassa yhden jalkkaridrinkit. Sitten petiin.

Aamulla klo 9.00 oli siis lahto whitewater raftaamaan eli koskimelomaan Pacuare-joelle, jota on kehuttu yhdeksi maailman kauneimmista joista. Ja kaunis se olikin. Jouduimme odottelemaan noin 40 muuta melojaa tunnin verran joen varrella, mutta ei siina mitaan, viilea vesi tuntui kivalta jaloissa. Meidan tiimimme koostui siis Mikasta ja Tomista, jotka olivat kumiveneen nokassa, mina ja Laura olimme keskella, Jamesin ja ohjaajamme Arielin ollessa takana. Saimme ensin nopeat ohjeet, forward, back paddle ja down eli alas veneen pohjalle ja sitten lahdettiinkin ennen muita kuutta-seitsemaa botskia painumaan pitkin nopeasti virtaavaa koskea alajuoksuun.

Alkuvaiheessa kosket olivat viela pienia ja mukavia ja maisemat upeaakin upeampia, vihrea sademetsa kohosi korkealle, kuten myos valilla jokea reunustavat jyrkat kallioseinamat ja valilla taas joki laskeutui aukeammalle alueelle, jolloin naki kauemmas. Virhean sininen koski kuohutti valkoisia vaahtopaita ja erivarisia lintuja lenteli joen reunamilla. Tukaani oli aika hieno, en ole tainnut ennen luonnossa nahda ja sitten kuningaskalastajia oli vaikka kuinka.

Noin tunnin helpomman raftailun jalkeen alkoivat kunnon luokan 4 kuohut, "DOWN DOWN DOWN", huusi Ariel ja sitten hypattiin veneenpohjalle ja nopeasti takaisin ylos ja melomaan niin lujaa kun kasista lahti. Paljon kuului meista riemunkiljahduksia (taisin kerran kiljaista jopa kuin oikea tytto konsanaan Tomin tipahtaessa syliini, en tiennytkaan osaavani!) ja heitettiin highfiveja meloilla. Mika meinasi kerran pudota kyydista ja valilla oli todella vaikeata tajuta miten pain veneessa on, kun kuohut paiskasivat sisaan veneeseen ja hetken oli ihan uppeluksissa. Sitten pitikin jo taas nousta ylos ja meloa. Huh. Muista botskeista valilla tipahteli poppoota ja yksi vene jai jumiin kiven paalle. Kaksi pikkukajakeilla painavaa jabaa heittelivat voltteja ja tekivat muita uskomattomia temppuja kosken keskella. Kosket olivat todella hurjan nakoisia, isoja kivia joka puolella eika koskaan oikeen tiennyt, etta mita tulee tapahtumaan kun tuosta laskemme. Vene kuitenkin liikkui yllattavan tottelevaisesti emmeka koskaan tormailleet kiviin tai kallioseiniin!

Lounastauolla oli kylma, viilea vesi teki tehtavansa, mutta ruoka maittoi ja pian olimme taas valmiita takaisin kuohuihin. Loppumatkalla oli paljon luokan 4 koskia, mika oli ihanaa, koska yhtaan pienemmat tuntuivat jo aika nossoilta :) Tultiin hetken paasta joen kapeaan kohtaan, jossa kalliot nousivat jyrkasti kummallakin puolella. Ariel komensi meidat botskin peralle ja kippasi kumiveneemme ympari. Siella sitten pulikoitiin virran vietavina, se oli kylla mukavaa se. Ariel nosti meidat veneeseen takaisin tullessamme aukeammalle kohdalle ja laskimme viela parit kosket ennen perille saapumista. Oli ehka yksi parhaista jutuista mita olimme tehneet reissullamme! Yhteensa koko reissu joessa oli 25 kilometria pitka ja noin 40 koskea mahtui tahan matkaan!

Muut painuivat illalla bailaamaan minun ja Mikan mennessa nukkumaan. Vielakin olimme vahan vilustuneita ja koska maanantaina tuli kiiveta vuorelle, otimme lauantain iisisti. Lahdimme San Josehen, josta piti vaihtaa viela bussia San Isidroon. Bussiasemalla odotellessamme kippasin vahingossa Lauran limpparin poydalle ja menin ostamaan uutta. Jatin laukkuni (kaikkine passeineen ja kaikkineen) Mikan viereiselle tuolille Lauraa vastapaata ja sanoin etta menen kassalle ostamaan uuden limpparin. No tamapa tietysti oli virhe VIRHE. Ollessani kassalla tuli hyvinpukeutunut keski-ikainen mies pyyhkimaan kokiksia poydalta. Laura ja Mika luulivat miehen olevan tyontekija eivatka huomanneet ollenkaan, etta mies hienovaraisesti siirsi tuolin, jossa laukkuni oli, kauemmas ja josta sitten joku, ehka tama samainen "herrasmies" nappasi rahavyon passeineen ja visakortteineen. Huomasin taman heti kun tulin poytaan. Hatahan siita seurasi, kiroilua ja kyyneleita. Dom alkoi heti juttelemaan kaikille lahella olijoille ja tyontekijoille, mina tekstasin aidilleni sulkeakseni korttini ja muut miettivat mita tehda seuraavaksi. Vaan kaiken sen shown keskella nuori mustapaitanen kundi astelee ovesta sisaan ja ojentaa rahavyon Mikalle. Kertoi, etta se oli jaanyt tiskille tai jotain muuta vastaavaa. No eihan se tietenkaan ollut missaan tiskilla ollut, kortti ja rahat (noin 40 dollaria) oli pollitty ja kaikki paperit oli rypistetty isoksi mytyksi. Mutta tarkeimmat olivat tallella eli PASSIT. Kiitos kiitos kiitos siita. Emme kyselleet asiasta sen enempaa emmeka menneet poliisiasemalle, paatimme, etta on ehka parempi antaa asian olla. Uskon, etta se hataannys ja suuri haloo aiheutti sen, etta passit tuotiin takaisin. En kylla ikina olisi sita uskonut, silla Costa Ricassa on alyttoman suuri black market ulkomaisille passeille. Ehka Suomen passi ei tehnyt vaikutusta :)

Mutta niin, hyva muistutus taas kaikille, etta kamoja pitaa katsoa silma kovana. Missasimme ensimmaisen ja toisenkin bussimme San Isidroon, mutta paasimme kuitenkin lopulta sinne ja viela samana paivana Chirripo vuoren juurelle. Siita lisaa sitten!

Laitoin kuvia Matagalpasta, Utilalta (1 ja 2 teksteihin) ja Granadasta ja Ometepelta ja sitten viela pari Managuasta, olimpas ahkera :)