Epaonnistunut yritys paasta El Salvadoriin ja matka takaisin Managuaan.

San Pedro Sulassa yovyimme kalliinpuoleisessa, mutta mukavassa hostellissa nimeltaan Tamarindo. Kavimme syomassa tortilloja illalla paikallisessa pikaruokamestassa ja menimme taasen ajoissa nukkumaan, koska heratys oli neljan pintaan. Hyvastelimme Siljan aamun hamarissa ja etsimme taksin bussiasemalle (tilattu taksi ei koskaan saapunut). Ostimme liput aina San Salvadoriin saakka ja hyva osa matkasta meni taas nukkuessa niska vinksallaan.

Vaan ongelmitta emme parjanneet, vaan rajalla Hondurasista El Salvadoriin rajavartija evasi meilta, tai oikeastaan Lauralta, paasyn maahan. Lauran uudesta passista puuttui c4-alueelle (kasittaa Nicaraguan, Guatemalan, El Salvadorin ja Hondurasin)tuloleima, joka meni tietysti edellisen passin mukana. Bussikuski huusi, etta nyt mennaan, tuutte tai jaatte eika meilla ollut muuta mahdollisuutta kun ottaa rinkkammme bussista ja antaa sen menna. Silla aikaa kun Laura soitteli lahettilas Karille Managuaan, oli Mika rinkkojemme kanssa lahtevan bussin vieressa. Vaan yhtakkia Mika tajusi bussin jo ollessa kaukana, etta hanen laukkunsa oli jaanyt bussin penkille. Mika selitti asian vieressa olevalle poliisisedalle, joka huusi toisen poliisin paikalle. Tama lahti autolla Mikan kanssa ottamaan bussia kiinni. Tama onnistui.

Lauran kanssa tappelimme rajavartijoiden, naiden pomon ja kaikkien mahdollisesti vastuussa olevien kanssa. Laura soitteli Karille, Espanjan suurlahettilaalle sr. Nuñolle ja Gunnar-konsulille. Kukaan ei osannut sanoa mita tulisi kaymaan, mutta koska espanjalaisilla on paljon valtaa taalla, paatti sr. Nuño soittaa ystavalleen, Espanjan Hondurasin lahettilaalle, jonka piti soittaa rajalle ja pyytaa paastamaan meidat lapi. Odotimme rajalla epauskoisina ja epatietoisina soittoja ja rajavartijapomon palaamista. Hengailimme mukavan rajavartijattaren kanssa, joka oli todella pahoillaan puolestamme ja yritti puhua pomolleen meita sisaan, mutta eihan se tietenkaan onnistunut. Toinen rajavartija lahjoitti meille appelsiineja ja kaikki olivat kylla mukavia. Lauleskelimme ja odottelimme kun yhtakkia alkoi tapahtua. Kihina ja kuhina kavi kun rajavartijat selittivat asiaa Hondurasin poliiseille. He paattivat, etta meidan taytyy lahtea Guatemalan rajalle (joka oli noin tunnin matkan paassa), jospa sielta saisi leiman. Olin aika skeptinen.

Hondurasilainen poliisijefe kaski Lauran ja Mikan toiseen autoon ja minut omaan autoonsa. Jo tassa vaiheessa alkoivat pienet epailykset nousta kun kummassakin autossa olisi ollut tarpeeksi tilaa meille kaikille. Vaan kiitollinen kun olin poliisin avusta, en sanonut mitaan. Jefe oli mukava, juttelimme paljon ja han kiitteli espanjantaitojani. Jefe kysyi, etta mita kaljaa olen taalla Hondurasissa juonut ja kerroin, etta Salva Vidaa tietysti. - Haluaisitko kaljan? kysyi tama yllattaen. Typertyneena vastasin, etta hmm, miksei? Pysahdyimme pikaisesti huoltsikalle ja niin jefe osti meille, kummallekin kaljat. (TAA ON OUTO MAA). Vastatessani Mikan huolestuneeseen viestiin olevani ok ja yrittaessani lahettaa aitilleni viestia akkuni loppui. TYHMA, huusin itselleni paani sisalla. Olin yksin, tuntemattoman poliisimiehen kanssa autolla menossa teita, joita en tuntenut, eika minulla ollut toimivaa puhelinta. Idioottimaista. Siina vaiheessa kun jefe alkoi kehua, etta oletpas sina natti, soimasin itseani viela kovemmin. Vaan kaikki paattyi hyvin, jefe oli rehellinen kaveri ja lopetti myos kehut kun mainitsin Mikan olevan minun poikaystavani (tama oli olettanut, etta Laura ja Mika ovat kimpassa). Jefe naureskeli, etta turhaan te El Salvadoriin haluatte, eihan siella voi juoda kaljaa poliisiauton kyydissa.

Rajalla tapasin Mikan ja Lauran ja jefe selitti rajavartijoille koko tarinan. Leimaa emme saaneet, emmeka halunneet Guatemala Cityyn, josta leiman olisi mahdollisesti saanut, joten paatimme lahtea suoraan Managuaan. Otimme bussin Santa Rosa de Copaniin ja jaimme sinne yoksi. Ruoka ja lepo paransivat hieman maissa ollutta mieltani. Aamulla painuttiin bussiasemalla, josta lahdimme San Pedro Sulan kautta Tegucigalpaan. Paadyimme siis alkupisteeseen ja menisimme samaa reittia Managuaan, josta aikaisemmin tulimme Hondurasiin. Bussi hajosi tietysi kesken matkan, odotimme toista tunnin, se oli taynna. Seuraava tuli puolen tunnin jalkeen. Tassa vaiheessa olin kettuuntuneempi kuin koko matkan aikana kertaakaan.

Tegucissa paasimme mukavaan hostlaan, saimme matkakumppanin Felicity-nimisesta tytosta, jonka kanssa jatkoimme Managuaan. Otimme bussin vain rajan laheisyyteen, koska jos meita ei paastettaisi rajasta lapi, olisi turhaa maksaa koko reissu. Rajalla jannitti, mutta paasimme lapi ongelmitta ja jatkoimme kohti Managuaa. Kolmen tunnin bussi Ocotalista Managuaan oli aivan taynna ja seisoimme suurimman osan. Managuassa etsimme Backpackers Innin. Se oli kiva, uima-allas ja kaikkea. Teimme pihveja ja muita herkkuja ja tapasimme suomalaisen mimmin, joka oli vapaaehtoistoissa Tegucissa. Han oli myos menossa Karia tapaamaan lahetystoon, joten paatimme menna kimpassa seuraavana paivana. Uni maistui ja fiilis parani mita lahemmaksi paasimme taas lomailun jatkamista ja sahlayksen jattamista taakse.



Bussi hajosi



Managuassa



Felicity ja Mika