Mt. Chirripon huiputus!

Nyt on sitten Cerro Chirripo huiputettu, kaikki ne 3820m korkeutta ja ne 40 kilometria kavelya. Noin 32 tuntia siina meni, kuten myos yksi varpaankynsi ja polvia ja usko, mutta miten se auringonnousu voikin aina pelastaa kaiken!? Jopa 5 paivan lihaskipujen jalkeen voi hymyilla :)

Chirripo on Costa Rican korkein vuori ja teknisesti myos koko Keski-Amerikan, pari korkeampaa ovat nimittain tulivuoria ;) Saavuimme Chirripo National Parkin paikkeille iltasella, majoituimme heti trekkipolun vieressa olevaan hostelliin Uran ALbergueen (?) ja menimme aikaisin nukkumaan pakattuamme vuorelle tarvittavat kamat. Mika sai rinkkaansa hieman ylimaaraista, makuupussit ja ruokatarvikkeita, muuten kannoimme Lauran kanssa omat kamamme. Dom ja James pakkasivat omat ruokansa.

Lonely Planet sanoo 14,5 kilometrin matkan 1350 metrista 3400 metriin kestavan noin 6-8 tuntia. Veikkasimme Lauran kanssa, etta 10 tuntia voisi olla sopiva mittapuu meille. Paatimme siis lahtea aikaisin aamulla, klo 6.00. Ensimmainen kilometri oli pisin, meilla kesti noin 35 minuuttia tassa matkassa, mutta seuraavat kilometrit aina kahdeksaan saakka menivat noin 20 minuutissa. Liikuimme siis huomattavasti nopeammin kuin olimme ajatelleet! Pojat olisivat kylla paasseet nopeamminkin, mutta herrasmiehia kun ovat, paattivat, etta kaikki kavelemme yhdessa. Ensimmaiset kilometrit olivat kaunista viljelysmaata ja metsaa, polku kulki avonaisena ja maisemat olivat hienoja. Aamuaurinko ei ollut viela liian kuuma, mutta ensimmainen tunti aamulla on kylla rankka kavella: tuntuu, etta kroppa on viela niin unessa, etta maitohapot ja vilustumisen oireet tuntuvat tuplana.

Seitsemannen kilometrin jalkeen pidimme ruokatauon, puolisen tuntia ja tiesimme, etta seuraavat kaksi kilometria ovat matkan rankimpia. Nousut olivat jyrkkia ja kilometrit tuntuivat pidemmilta kun aiemmin. Hiki virtasi ja puna nousi kasvoille, vaikka olimmekin siirtyneet pilvimetsan suojiin tassa vaiheessa. Kymmenennen kilsan jalkeen polku alkoi taas kulkea avoimemmassa maastossa, joka oli jo karua ja kuivaa. Metsapalot olivat myos jattaneet jalkensa, kuolleet puunrungot nousivat rankan nakoisina pusikon keskelta. 10-12 kilometria olivat melko mukavat, tasaista kavelya. Tulimme Monte Sin Fen huipulle 3200 metriin ja tasta eteenpain oli enaa pari kivuliasta ponnistusta paastaksemme hostellille. Ne ponnistukset olivat kylla helposti pahimmat. Kirmasimme loppumetrit Crestones basecampille ja kokonais matka-ajaksi tuli 7 h 15 min. Vahan vahemman siis kun olimme kelailleet.

Hostellissa oli kylma ja meita vasytti, vaikka oli vasta iltapaiva. James ja Dom lahtivat melkein heti saavuttuamme viela jatkamaan huipulle auringonlaskuksi. Me julistimme heidat hulluiksi, vuokrasimme viltit ja kaariydyimme kasoiksi kaikki kolme samaan petiin. Poikien tullessa soimme ruokiamme, joita tajusimme olevan liian vahan. Jes. Luovutimme ja menimme nukkumaan.

Heratys kello soi kello 2.00. Zombeilimme aamupalalle ja sitten pitikin jo lahtea klo 2.40. Dom ja James jaivat viela nukkumaan, heidan heratyksensa olisi vasta viidelta. Laura oli revayttanyt ilmeisesti raftaamassa reisilihaksensa, ja se oli kipeytynyt kovasti edellisen paivan nousussa. Itse olin viela tukkoinen ja tuntui, ettei hengittamisesta tullut yhtaan mitaan, polvikin oikkuili tapansa mukaan, muttei kylla lahellekaan niin pahasti kuin Lauran jalka. Kavelimme todella hitaasti, vaikka ensimmaiset 2,3 kilometria olivat pelkkaa tasaista kavelya ilman nousua.

Kuu ja tahdet loistivat superkirkkaina taivaalla ja laaksoa (jossa siis vaelsimme) ymparoivat mustana piirtyvat vuoret. Ajatuskin siita, etta sellaisen ja viela korkeimman niista, huipulle pitaisi kavuta oli uuvuttava. Dom ja James olivat viela pelotelleet meita eksymisella, koska polku on surkeasti merkitty ja olin ihan varma, etta loytaisimme itsemme vaaralta polulta. Lauran askellus oli hidasta ja siita nakyi selvasti kaikki se kipu. Loysimme onneksi kyltin, jossa luki Cerro Chirripo 2 800 metria.

Maassa oli routaa ja kasvit olivat jaatyneet hassusti. Oli hyvin hammentavaa kuulla kaikkia putouksien tai jokien aania pimeydesta, kun niin kauas ei kuitenkaan nahnyt. Otsalampun valossa kavely on aina yhta jannittavaa. Pikkuhiljaa polku alkoi jyrkentya ja aloimme nousta kohti kahta huippua. Hetken paasta tulimme vuorten juurelle, josta lahti lyhyehko, mutta tarpeeksi jyrkka nousu ylos "laaksoon" kahden vuoren valiin. Kiersimme toisen huipun taakse ja vasta siella naimme Cerro Chirripon. Se oli noin 50 metrin kovan ponnistelun paassa. Laura kompastui ja kirosi itkusilmassa jalkansa alimpaan helvettiin, mutta jatkoi kuitenkin urheasti eteenpain. Oli inhottava katsoa toisen tuskaa, ihan kuin nousu sita ei olisi muutenkin ollut, ilman kipeaa jalkaakin.

Aurinko alkoi nousta ja oranssi kajo nakyi horisontissa. Minulle tuli kiire, halusin huipulle ennen kuin valopallo nousisi, mutta paljon nopeampaa ei kiireessakaan paassyt. Nousu oli siis nelinkontin kapuamista suoraan ylospain. Ilma oli ohutta, hengitys ei meinannut tasaantua millaan. Vaan ei ollut enaa paljon jaljella.

Tiimimme oli paivan ensimmainen Cerro Chirripon huipulla 17.3.2009 klo 5.20. Katselimme ymparillemme onnellisina ja valo lisaantyi hetki hetkelta paljastaen lisaa ymparoivasta laaksosta ja vuorista. Huipulla oli yllattavan vahan kylma. Mt. Kinabalun huipulla pystyi olla ehka 20 minuuttia, mutta vietimme Chirripolla 50 min. Otin hurjasti kuvia alati muuttuvasta maisemasta: pilvi muodostelmista, vuorista ja erityisesti naista yhdessa. Hienon nakoista oli kun pilvivirta valui alas vuoren rinnetta kuin vesiputous. Pian punainen pallo nousi silminnahtavalla nopeudella yli pilvivaipan ja tienoo kirkkeni. Nahtiin aina kauas Tyynenmeren puolelle ja Panamaankin, mutta Karibian puoli oli pilvessa. Alhaalla laaksossa nakyi kirkkaita pienia jarvia.

Kirjoitimme vieraskirjaan, soimme suklaata ja klo 6.10 lahdimme alas. Vasytti, lampotila vaihteli ja olo oli ryytynyt. Matkalla naimme kuitenkin reitin mita olimme tulleet alas. Pienet vesiputoukset, jarvia ja joki, seka pudotus kallion kielekkeelta olivat aivan polun vieressa ja laakso oli aivan erinakoinen kuin yolla. Saavuimme basecampille 8.30 ja loysimme Jamesin ja Domin viela nukkumasta. Pojat eivat olleetkaan jaksaneet herata. Viimeinen bussi alhaalta San Isidroon lahtisi klo 16., joten meilla oli hienoinen kiire alas, silla ajattelimme, ettei Laura ainakaan paase kovin lujaa liikkumaan ja Dominkin polvi oli kipeana edellisen viikon moottoripyoraonnettomuudesta. Pojat eivat kuitenkaan olleet kiivenneet yhtaan tana paivana ja nukkuneet kunnon younet, kun me olimme jo painaneet yli 10 kilometria viiden tunnin unien jalkeen, joten ajattelimme, etta heilla olisi paremmat mahdollisuudet ehtia bussiin. He kuitenkin halusivat kavella kanssamme.

Lahdimme hieman ennen kymmenta laskeutumaan kovaa tahtia. Laura kahden buranan voimilla paahtoi yhta kovaa kuin muutkin ja etenimme hienosti kilometrin 15 minuutissa. En tuntenut ollenkaan vasymysta ensimmaisten seitseman kilometrin laskun aikana, mutta lounaspaikan tauko vei kaiken. Lahdimme Lauran kanssa ennen poikia jatkamaan ja menimme melko nopeasti viela kylla tauon jalkeenkin, pojat saavuttivat meidat vasta parin kilometrin jalkeen. Viimeiset kilsat menivat kirotessa. Kyllastytti, jalkoja vasytti ja varpaisiin sattui. Viimeinen kilsa ei saletisti ollut kilsa, tuntui tuplana. Se oli myos yllattavan jyrkka, ihmettelimme miten olimme alunperinkaan jaksaneet kivuta sita ylos! Pian alkoi sataa, mutta hostellille ei ollut enaa matka eika mikaan. Perilla istuminen oli virhe, polvet menivat heti jumiin ja samoin pohkeet.

Pakkasimme kamat, vaihdoimme kengat flipfloppeihin ja huomasimme, etta Lauran vasemman isovarpaan kynsi oli aivan musta. Se ei nayttanyt pahalta, mustelmalta siis, mutta Mika epaili kynnen lahtevan irti jossain vaiheessa. Sade oli yltynyt rankkasellaiseksi ja bussipysakille oli viela kahden kilometrin matka...ihan kun emme jo olisi tarpeeksi kavelleet. Paasimme kuitenkin ehjina perille, vaikka kastuimmekin taysin. Rinkan sadesuoja hapesi trooppisen sateen edessa ja pinkki laukkuni varjasi housuni myos pinkeiksi. Olimme hyvissa ajoin bussipysakilla, istuimme ja kiitimme onneamme, etta kiipesimme ennen sadetta. Polku voi olla hilppasen mutainen. Noin nelja tuntia meilla meni alastulossa, joten yhteensa kiipeilyt ja alastulot, kaikki 40 kilometria, menivat noin 11 tunnissa.

San Isidrosta saimme kummallisen, juuri kuin meille raataloidyn huoneen tuplapedilla ja kolmella muulla sangylla. Kavimme syomassa mukavassa ravintolassa ja mina, Mika ja Laura painuimme nukkumaan ruoan jalkeen. James ja Dom olivat loytaneet puistosta koiran ja adoptoivat sen huoneeseemme (?) yoksi. Laura oli ainut joka tahan herasi :) harmi, olisin halunnut nahda taman kaverin. Aamupalan jalkeen lahdimme eri teille Jn ja Dn kanssa, mutta sovimme tapaavamme viela Bocasissa Panamassa.

Jalat olivat tappavan kipeat seuraavat viisi paivaa.



Auringonlasku vuoren juurella



Aamuinen lahto



maisemia



lisaa maisemia



Laura!



National Parkin sisaankaynnilla



Pilvimetsa



Puolivalissa



Lounastauko



Laura oksentaa? no eiiii























































pose







Mikan pose











Alastulo



Lauran pose



Cerro Chirripo



Laakso



Pikkupuro



Bussipysakilla, vihdoin!