Tulivuori Pacaya ja Antigua

Koska Laura oli kipeana ja Johannakin viela heikkona omista tauteiluistaan, paatimme pitaa yhden lepopaivan viela. Hengailimme kanadalaisen Craigin kanssa, johon tutustuimme Floresissa ja Silja ja Johanna olivat myos seuranamme. Paatimme tehda piknik-reissun Antiguan nakoalapaikalle. Ostimme leipaa ja paallyksia ja kapusimme ylos maelle, josta tosiaan nakyi yli Antiguan kaupungin ja aina kaupunkia ymparoiville tulivuorille. Pelailimme bagia ja pohdiskelimme mahdollisuuksiamme, jos tulivuorista joku yhtakkia purkautuisi. Laskimme, etta tsaanssit selvita olisivat melko pienet :)

Illallistimme hyvassa ravintolassa syoden pastaa ja muita herkkuja ja juoden huippuhalpoja ja maukkaita tuoreista mansikoista tehtyja daiquireja. Laura ja Craig nukahtivat illan paatteeksi hostellimme terassille kuunnellen musiikkia. Tasta eivat tiukan hostellimme tyontekijat pitaneet vaan haativat nama huoneisiinsa ja tulivatpa viela tarkistamaan taskulamppujen kanssa pedit. Huh.

Yolla vatsani teki kieppeja ja tuntui kuin lasinsiruja olisi syonyt. Ei mukavaa.

Herasin heikkohappisena, mutta tanaan piti lahtea tulivuorelle, joten sinnehan perkele sitten lahdettiin. Tiimimme Parka (?) oli koulubussillinen lankkareita ja pari opasta, joiden nimet jo unhoitin. Laiska osa poppoosta nappasi hevoset alleen, mutta meidan suomi-kanada-tiimimme kaveli ahkerasti. Pacaya on siis 2 552 metria korkea, mutta meidan kapuamisemme olisi vain neljan kilometrin pituinen, ehka 1 km nousu maksimissaan. Maki oli hiekkainen ja kova tuuli pollytti polya joka puolelle. Askel vietti aina hieman alaspain, silla hyvaa jalansijaa ei tasta hiekkatiesta saanut.

Ylempana tuuli vain yltyi ja hiekkaa oli silmat ja suut taynna. Saavuimme mahtavalle nakoalapaikolle. Oli kun Mordoriin olisi katsonut, musta tulivuori kohosi edessamme karuna ja epakutsuvana, huippu pilvien peitossa. Ja sitten nakyi punaisena hohkaavaa laavaa! Lahdimme kavelemaan vulkaanista hiekkadyynia alas ja vasta taman jalkeen alkoikin vaikein taival. Teravat, mutta kevyet ja heikot vulkaaniset kivat viettivat jalan alla niin, etta jokainen askel oli ehka puolikkaan veroinen. Tuuli oli niin kova, etta se melkein suisti pois polulta. Pienet ja isommatkin kivet napsahtelivat teravasti naamaan ja jalkoihin tuulen viedessa niita mukanaan. Kivilla kavely oli pelottavaa, koska maanvyoryn mahdollisuus tuntui niin todelliselta, mutta onneksi mitaan tallaista ei kuitenkaan kaynyt.

Tuuli ja korkeus tekivat ilmasta melkein sietamattoman kylman, mutta vihdoin olimme laavan luona, josta hohkasi hienoinen lampo. Se ei varsinaisesti ollut sulaa laavaa silla korkeudella missa seisoimme ja naimme vain kauempana aivan sulaa versiota. Mutta laavavirta oli ilmeinen, hieman kovettynyt kivivaippa, josta lohkeili isoja palasia paljastaen kirkuvan punaista massaa. Pilvet liikkuivat yliluonnollisen nopeasti taivaalla ylapuolellamme ja myos alapuolellamme hiekkadyynien paikkeilla. Laskeva aurinko loi alyttomat varit valollaan alla avautuvaan laaksoon. Oli niin kaunista, etta jos ei olisi jo itkenyt valmiiksi (kaikkien niiden pikkukivien ollessa silmissa) niin muutaman kyynellyksen olisi taas voinut tirauttaa :D

Mika paistoi makkaraa laavavirrassa ja tuulenpuuskan takia melkein horjahti alas kuumille kiville. Vaahtokarkkien paistamisesta ei tullut mitaan, kun opas jo kiirehti meita alas. Kavely pettavilla kivilla oli kauhistuttavaa, mutta kun vain antoi itsensa juosta liukuvaa hiekkaa pitkin, meni matka nopeasti. Vaelsimme pimeassa otsalamppujen kanssa ja olimme kylla melkoinen naky kun paasimme alas. Naamat mustina ja silmat punaisina. Hostellilla lammin suihku oli pelastus ja piilarit menivat roskiin samoin tein. Kurkku oli karheana kaikesta siita hiekasta, jota oli hengittanyt.

Olimme nalkaisia, mutta arsyttava hostellimme ei tarjonnut enaa ruokaa eika juomaa ja omien nauttiminen maksaisi 100 quetzalia, joten paatimme lahtea edellisen paivan ravintolaan. Viisi minuuttia ruoan tilaamisen jalkeen sammuivat valot ja yhtakkia ravintolan pitajat ja ne pari paikallista sulkivat ovet. Hetken kesti saikahdys, kunnes tajusimme, etta sahkot menivat poikki koko kaupungista. Lahdimme latkimaan nalkaisina, mutta kaikki kaupatkin olivat sulkeneet ovensa ilmeisesti varkaiden pelossa. Tyydyimme syomaan lainsuojattomina omia leipiamme tonnikalalla huoneessamme.

Raivostuttava hostellin tyontekija sai minut todella hermostumaan. Samainen kaveri joka haati Lauran ja Craigin terassilta, joka lampun kanssa kavi tsekkailemassa sankyjamme nyt kieltaytyi tayttamasta vesipulloani vesipisteella, joka oli aivan taman nenan edessa. Justiinsa, eipa kai minulla sitten ollutkaan jano. Se viimeinen pisara, joka katkaisi sen kuuluisan kamelin selan oli, kun aamulla heratessani viiltaviin vatsakramppeihin ja juostessani vessaan ilmoitti herra, "ystavalliseen" savyynsa, vessan olevan lukossa. Hadissani ja hermostuneena ihmettelin melko kovin sanoin tata ja taisin hieman myos arvostella paikan toimintaa siina sivussa ei-niin-ystavallisilla sanakaanteilla. Myohemmin joku osasi selittaa, etta veden- ja sahkonjakelu on poikki, eika tiedettaisi milloin asian saisi korjattua. Itketti. Onneksi ei kestanyt kauakaan, etta vessaan taas paasi, mutta olin kylla iloinen, etta tama oli viimeinen paiva tassa hostlassa. Lahdimme siis kohti Lago Atitlania Johannan ja Siljan seurassa.



Nakoalapaikalla Antiguassa



Craig eli dashing eyelashes aka deereyes (peura ajovaloissa performanssimme)



Johanna ja Frank ja mansikka daiquirit



Kaunis vuori



Kiipeilyn alku



Hirvea ryhma, takana Pacaya



Kohti Mordoria



Jengia laavan aaressa auringon laskiessa



Siina sita laavaa nyt sit ois.



Mika paistaa makkaraa laavassa, wuuhhuu



Hyvannakonen auringonlasku ja joku ylvas vaeltaja



Kauniit likat ja punaista laavaa



Oli nattia



Hilppasen tuuli



maisemia lisaa