Vasta poissa olen viimein perillä: Miri ja viidakkoretkemme ensimmainen paiva

Kuching oli jaava taakse, vaikka ihanan orankienruokkijamiehen kanssa ei kaljalle ikina paastykaan. Kavi niinkin hassusti, etta ei saatu kundiin yhteytta, jotain kosmisia vikoja kannykkaoperaattoreissa.

Lahdimme iltabussilla kohti Miria. Edessamme oli 14 tunnin matka arktisella ilmalla varustetussa, pomppivassa ja melko kalliissa linjurissa (80 ringittia=hmmm 17e), mutta aika meni taas nopeasti ja maisemat oli hienoja!Yolla nakyi kun isot lepakot lentelivat bussin valojen loisteessa ja paivalla ihastelimme palmuja ja villia loiskasvia, joka oli peittanut kaiken alleen, siis kaiken, valilla jopa ne palmut. Metsa oli kuin yhta vihreaa loiskasvimerta. Huh.

Paasimme perille aamukymmenisen pintaan ja lahdimme etsimaan the highlands-nimista hostellia. Kavelimme rappuset ylos ja astuimme sisaan ja silla hetkella tapasimme yhden v*ttumaisimmista ihmisista ikina. Paikan toinen omistaja, paikallinen nainen ja ilkein pirulainen koskaan. Okei, teimme virheen heti kattelyssa pohtiessamme aaneen kallista hintaa (25 ringittia dormi sangysta) ja tastahan mimmi kimpaantui. "Tassa lahella on toinen tosi halpa hostelli, menkaa sinne, ihan tossa lahella, voin nayttaa kartasta" Olimme kuitenkin vasyneita ja koska tarkoitus oli viettaa paikassa vain yksi yo, niin paatimme jaada, mutta hyva kun nainen enaa paasti meita hostelliin. Taman jalkeen juttelimme eraan malesiaa osaavan lansimaalaisen tyton kanssa ja taman omistajanaikkonen tuli viereemme, sanoi jotain, selvasti hyvin pahaa, meista tytolle, joka hammentyi ihan taysin. Onni oli, etta nainen puhui niin uskomattoman epaselvaa englantia, etta puolet viileista kommenteista ja muustakin puheesta jai jumalten haltuun. Telkkaria ja DVD-laitetta saataessani tuli amma valiin napayttamalla:"So you're having fun with my TV?" Itse missasin taman onneksi, koska olisin luultavasti menettanyt malttini. Liisa myohemmin tulkkasi. Hostelli muuten aivan loistava, jos ei tata kauhunaista oteta huomioon, aamupala kuului hintaan ja paikka on siisti ja mukava.

Borneoon menijoille tiedoksi: kaikki pitaa varata etukateen, kaikki retket ja lennot ja kaikki, muuten saattaa jaada paljon nakematta. Halusimme ehdottomasti tehda retken Gunung Mulun kansallispuistoon ja nahda longhouse (paikallinen asumismuoto), mutta buukatessamme lentoja Mirista Muluun, olivat kaikki loppu. Kuten myos majoitus buukattu tayteen. Voi itku. Onneksemme tapasimme pelastavia enkeleita: Sinen, Anthonyn ja Sharonin, jotka myos olivat Muluun lahdossa ja ohjasivat meidat matkanjarjestajansa luokse!

Reissumme, Headhunters trailia pitkin Muluun, oli seuraavanlainen: ensimmaisena paivana lennamme Limbangiin ja menemme tutustumaan longhousen elamaan yhdeksi illaksi ja yoksi. Seuraavana paivana trekkaamme 11,5 km Camp 5:lle, jossa vietamme kaksi yota, kolmantena paivana kiipeamme Camp 5:n lahella oleville Pinnacles:seille eli semmosille kalkkikivimuodostumille ja neljantena paivana trekkaamme 8km Muluun ja kaymme kahdessa luolassa ja viidentena paivana taas kahdessa luolassa ja sitten lennamme takaisin Miriin. Retki oli kallis, mutta minkas teet, paljon vaihtoehtoja ei ollut ja turha se on kai tanne saakka toiselle puolelle maailmaa tulla, eika nahda sita mita tuli katsomaan. Kaikki oli sisallytetty hintaan, tai nain meille sanottiin, ja maksoimme 1200 ringittia eli noin 255 euroa. Jepjep.

Ryhmaamme kuului siis brittilainen nuoripari Anthony ja Sharon, tanskalainen neiti Sine ja australialainen nelikymppinen Cass herra. Oppaanamme toimi kovin suorapuheinen, mutta melko viihdyttava Mawena ja ujo, huonolla englannilla varustettu Bob (Bob: "You like animals Liisa?" Liisa:"Yes, I like cats" B:"..cats?What is cats..?"). Lensimme siis Limbangiin pikkuruisella koneella, shoppailimme hetken evaita (viskia, vodkaa ja vessapaperia) ja sitten hyppasimme autoon. Tai no autoihin. Muut ryhmamme jasenet paasivat samaan kyytiin, itse "paasin" jeeppiin Bobin kanssa. Luurit korviin, musiikki taysille ja kyllastynyt ilme naamalle- tama sai Bobinkin jattamaan keskusteluyritykset. Taytyy siis tehda nyt selvaksi, Bob oli kovin suloinen nuori mies, mutta keskustelu oli vain niin tuhoon tuomittua, etta oli parempi vain jattaa se sikseen.

Tulimme joelle, jossa hyppasimme naihin pitkiin ja kapeisiin longboatteihin, muut taas samaan yhteen ja mina omaani paikallisten kera, jehna. Matkan ensimmaiset kymmenen minuuttia menivat mukavasti pilvisen taivaan alla, mutta nopeasti pilvet alkoivatkin sataa ja sittenhan siina istuttiin, sadetakki repun paalla etteivat kaikki tavarat olisi aivan markia. Juuri kun luulit, ettei sade voisi enaa koventua, sen se teki ja pian ilma oli kuin Koh Taon myrkyssa konsaan. Kylmyys ja kosteus meni luihin ja ytimiin, mutta puolen tunnin matkustuksen jalkeen fiilis oli enemman kuin hypnoottinen: sade tanssi joen pinnassa, ymparilla olevat vuoret olivat usvan peitossa ja takanani istuva nainen lauloi jotain kaunista laulua hiljaisella aanella.

Vaikka kuinka yritin peittaa reppuani sateelta, oli suurin osa vaatteista silti taysin markia. Longhousellamme ripustimme vettyneet tavaramme pyykkinaruille ja vaihdoimme kuivaa ylle, jos sellaista loytyi. Longhousemme oli ilmeisesti Penang-heimon talo, jossa asui kymmenen perhetta eli monenmonituista ihmista, veikkaisin jonkun verran yli 50 henkea. Longhouse tarkoittaa siis pitkaa taloa, jossa on huoneita toisensa jalkeen ja pitka terassi, kaikki siis asuvat periaatteessa yhdessa.

Ennen ruokailua menimme lekottelemaan terasille, kun yhtakkia olimmekin uteliaiden lapsosten piirittamina. Pian telmittiinkin jo pitkin puulattiaa, kymmenet lapset roikkuivat meissa, nauroivat, tanssivat ja lauloivat, ottivat kameralla kuvia ja tekivat akrobaattitemppuja. Liisa ja mina olimme taysilla mukana ja taas hetkeksi unhoittui kaikki huolet pois mielesta. Tiedattehan semmoiset kasilapsy-leikit? Niissa kaksi tai useampi lapsyttelee kasiaan yhteen erilaisten laulujen saestamana. Kuinkas ollakaan, nama laulut ovat samat, pienilla sanaeroavaisuuksilla, mita me lauleskelimme sillon kymmenisen vuotta sitten, uskomatonta :D ("oo-makaroonee-tiiee-tossemarossemma-tiietiie-puspuspus..")

Illallisen jalkeen kavimme tustumassa vanhemman naisen asuntoon ja keskustelimme hanen kanssaan Mawenan tulkkauksen avulla. Saimme myos maistaa durian-nimista hedelmaa, kuvottavaa, todella kuvottavaa. Tapasimme niin ikaan paraolympialais-uimarimestarin!22-vuotias puolihalvaantunut(?)poika esitteli meille saamiaan kymmenia mitaleja ja pokaaleja. Kova jatka.

Vaatteemme eivat ikina kuivuneet ja aamulla oli edessa aikainen lahto kohti vaellusreitin aloituspaikkaa, mutta se on jo sitten uusi tarina taas...taa nettipaikka menee kiinni nyt, heh :)