Borneon Kuching, Bako ja Semenggoh

Ja taas on aika uudelle tarinalle. Se alkaa nain.
Olipa kerran kaksi pienta tyttosta, jotka kovasti, niin kovasti halusivat nahda ihan ihka oikean sademetsan. Vuodet vierivat ja tytot kasvoivat, mutta tarinat viidakoista, laulut Kuningas Kobrista ja lukemattomat Avaran Luonnon jaksot yha pitivat kipinaa ylla. Paljon olivat tytot maailmaa nahneet, mutta jotain oli jaanyt kokematta, he tiesivat, eivatka olleet aloilleen voineet jaada. Vaan ei tyydyttanyt etsivia silmia Euroopan kauniit kaupungit, eivat pohjoisen jylhat maisemat.


Oli synkka ja myrskyinen yo, kun sai nuorempi tytto paahansa ajatuksen, jonka sitten jakoi vanhemman tyton kanssa: "Lahdetaan kauas itaan, mennaan junalla niin pitkalle kuin paastaan ja sitten etsitaan viidakko!". Vanhempana ja viisaampana vastasi tahan toinen: "Ala nyt hopsi, emme me viela voi, velvollisuudet painavat ja varatkin ovat vahissa". Rasavilli tytto oli kuitenkin keksinyt ratkaisun, eika aikakaan kun oli vanhemmankin tyton paa jo kaannetty.

Talvi vaistyi, kuten kevatkin ja kohta koitti lahdon aika. Tytot heittivat hyvastit kaikelle vanhalle ja tutulle ja laksivat matkaan innokkain mielin. Monien jannittavien tapahtumien ja uusien tuttavuuksien jalkeen he vihdoin saapuivat kauas etelaan, aina melkein paivantasaajalle saakka. Sademetsa avautui juuri niin vihreana, tiheana ja mahtavana heidan edessaan, kuin vain kuvitella saattaa. "Vihdoin, olemme perilla", huokasivat tytot, eika kotiin paluukaan tuntunut enaa ollenkaan niin kamalalta. He elivat elamansa onnellisina loppuun saakka. The end.

No eiiiii, hehheh. Vahan innostuin. Taman tarinan opetus nyt kuitenkin oli se, etta vihdoin paasimme siis sinne sademetsaan, mista olemme kovin pitkaan haaveilleet. Lahdimme siis aamuisella klo. 9.20 bussilla Kuchingista kohti Bako national parkia, jonne ensin ajeltiin noin tunnin matka (ehka, veikkaisin, en tieda koska nukuin) ja sitten otettiin pieni vene, jolla matkattiin viela 20 minuuttia. Laiturista ensimmaisena nakyi hervottoman iso kyltti: Danger!Crocodiles in the water! Hyppasimme veneeseen, laitoimme liivit paalle ja naureskelimme, etta onpa tosi huojentavaa nyt kun on pelastusliivit paalla kun vesi on kerta krokoja taynna. Sitten ei enaa naurattanut kun lauttamiehemme jatti meidat noin sadan metrin paahan rannasta: "Take your shoes off, you can walk from here". Mita mita? Vaan eihan siina hatapaivaa ollut, matalaa vetta eika krokkareita varmaan siella ollut.

Hilpsimme kirjautumaan sisaan kansallispuistoon, saimme kartan ja valitsimme Lintang trailin (n.6 km) ja lahdimme innokkaina porskuttamaan metsikkoon. Vaan kuinkas sitten kavikaan, tyttaret olivat niin innokkaita, etta unohtivat kokonaan ottaa vetta mukaan ja paiva oli paahtavan kuuma. Sademetsan siimeksessa oli viela mukavan viileaa, kavelimme pitkospuita pitkin leikkien kaikkea Dr. Livingstonesta Lara Croftiin ja James Cookiin, tutkiskelimme alyttomia muurahaisvirtoja ja katselimme kasveja. Ketaan muuta emme nahneet polkumme alkumatkalla, mika oli onni, silla hetken kaveltyamme alkoi kuulua oksien ratinaa lahistolta. Katselimme latvustoon, jossa puut heiluivat, ja sitten naimme ne: apinalaumahan siella puissa roikkui. Valitettavasti nakyvyys oli niin huono, etta emme pystyneet tunnistamaan niita.

Jatkoimme matkaa, kipusimme yha ylemmas ja ylemmas kunnes loysimme mukavan piknik-paikan kallion huipulta, merinakoalalla. Soimme leipamme ja juustomme (ei ehka ihan kuin Viisikon superevaat, mutta maistui kylla hyvalle) ja tajusimme, etta tosiaan, vetta oli tilkkanen jaljella ja matkaa edessa 5 kilometria. Okei, 5 kilometria ei ole matka eika mikaan kun kaupungin katuja dallailee, mutta sademettassa se on hilppasen eri juttu ja varsinkin kun aurinko tuntuu yrittavan kaikkensa saadakseen sinut tapettua joko puhtaasti kuumuuteen tai sitten nestehukkaan tai johonkin muuhun yhta ovelaan ja kiduttavaan tapaan.

Urheasti jatkoimme matkaa, nautimme viela lehvastojen tuomasta varjosta, mutta koska olimme siis korkealla kallion laella, niin maisema alkoikin paikkapaikoin muistuttavaan suomen saarten kalliolakia, joista loytyy parisen kitukasvuista mantya ja joitain sammalia. Eli ei varjoa. Eli siis suora keskipaivan aurinko. Eli siis hiki. Eli ei vetta. Varmaan ymmarratte ajatukseni kulkusuunnan.

Viimeiset kolme kilometria meni hieman vahemman maisemista nauttien ja hieman enemman maailmaa kiroten. Talsimme ja talsimme eteenpain, laskimme sadanmetrin kyltteja ja vihdoin viimoinen semmoinen tuli eteen. Hyva ettemme lahteneet juoksemaan kohti kahvilaa. Tulimme rannalle, josta ei enaa ollut pitka matka, kun kaksi tyttoa pysayttivat meidat ja osoittelivat metsikkoon: kah, siellahan oli nena-apinoita! Jaksoi kiinnostaa ehka 5 sekunnin ja yhden valokuvan verran (heh, myohemmin huomasin, etta tassa ainoassa valokuvassa ei yllatten ollutkaan ainoatakaan apinaa, joko olin ehka patkanverran vasynyt tai sitten nena-apinat on jotain vampyyrinkaltaisia kavereita, veikkaan tokaa).

Vihdoin, kylmaa vetta ja kokista. Kiitos. Vesi meni noin puolessa minuutissa. Loppupeleissa floran kannalta sademetsa oli tietysti ihan huippu, mutta faunan kannalta kahvila oli parempi :D Siina istuskellessamme tuli paikalle hyvin royhkeita varastelija-apinoita, jotka sniikkailivat poytien alle ja uhrin kaantaessa paansa, nappasivat kaikkea kokistolkeista jugurttipurkkeihin ja vessapaperirulliin (aika juntteja kylla). Royhkein oli kylla se eras yksilo, joka tuli poytamme viereen ja katseli meita meidan tuijottaessa sita. Sitten Lissun osoittaessa poydalla olevaa muovipussia ja sanoessa: kato apina, juustoa!, niin sielta se ponkaisi pyodalle, mutta Liisa oli liian nopea. Se siita hienovaraisesta sniikkailusta. Paras oli eras vihainen saksalainen mummo, joka yritti noitua apinaa pois lautasenalusella. Kummallista jengia.

Sitten naimme sen. Maailman rumin otus, elain jonka tuskin pitaisi olla olemassa, josta on mahdoton sanoa mika se on, jotain mita en koskaan ennen ole nahnyt (enka olisi ehka halunnutkaan nahda). Se oli jotain villisian ja virtahevon valilta, ehka piisamirotan ja muumin myos. Itse olin varma, etta se oli Pokemoni (Karjuhippomon, valitseeeen sinut!!). Sen ruumis oli hyvin possumainen, mutta pitkan hamppuisen karvan peitossa ja sen paa oli ainakin puolet sen ruumiin koosta. Sen pitka naama oli myos taysin karvoitettu ja partaisen nakoinen, ja sitten yhtakkia sen puskan alta pilkotti ruma vaaleanpunainen iso karsa. Kummastellessamme moista otusta, kertoi irkkukundi ettei ole koskaan nahnyt mitaan yhta rumaa, oli kuulemma jotain kynnysmaton ja ex-tyttoystavan valilta.

Lahdimme takaisin hieman ennen neljaa, hyppasimme bussiin ja menimme kotiin tekemaan ruokaa. Loppupaiva taisi menna nukkuillessa.

Seuraavana aamuna oli tarkoitus lahtea Semenggohin wildlife centeriin, mutta herasimme "vasta" 6.30 ja kuulemma bussi lahtisi 7.00 eli meidan ei olisi jarkea menna viela tanaan. Juuh, ei haitannut, takaisin unten maille. Paivamme oli taas melko tyhja, paitsi etta visiteerasimme Sarawak museossa. Aika kiva ja ilmainen!

Hostellilla tapasimme kaksi suomalaista!Olimme jo aikaisemmin katselleet, etta osassa keittion ruokapusseista lukee Tapio, mutta emme olleet hanta viela tavanneet. Hengailimme illan ensin keittiossa jutellen matkoistamme ja sitten siirryimme ehdottoman siistiin baariin (jonka nimea en muista) ja siella joimme parit kaljat ja saimme alyttoman hyvaa, bambun sisalla valmistettua paikallista ruokaa, ilmaiseksi ;)

Tanaan sitten saimme kuin saimmekin itsemme 3 tunnin unien jalkeen hereille aamulla ja jopa bussipysakille ja aina Semenggohiin saakka! Semenggoh on siis orankien ja muiden villielainten luontoonsopeuttamiskeskus. Osa orankeista on pelastettu laittomalta elainkaupalta tai sitten ne ovat olleet orpoja tai jotain, pelastettu kuitenkin siis...ja osa on syntynyt sitten myohemmin keskuksen alueella. 23 orankia asustelee siella metsikoissa talla hetkella, ne ovat siis taysin vapaita, mutta niita muun muassa ruokitaan ja tata menimmekin juuri katsomaan.

Loistavan hauska mies piti ensin pienen briiffauksen: ei saa koskea orankeihin, ei saa syoda, ottaa kuvia salamalla ja sitten han kertoi, ettei meidan tulisi olla surullisia, jos emme nakisi orankeja, koska se tarkottaisi, etta orankit ovat niin sopeutuneet elamaan villeina, etteivat tarvitse ruokkimista. Naimme myos supercoolin orankien ruokkijamiehen, joka rennosti hyppasi aidan yli, ennen kuin meidat paastettiin sisaan. Olin myyty.

Kavelimme pienta polkua pitkin ruokintapaikalle ja matkalla kuulimme tarzankaltaisia huutoja vahan matkan paasta. Ihana orankienruokkija mieshan siella kutsui paikalle laumaa. Ja kaksi orankia paikalle saapuikin, emo ja lapsonen. Ne olivat kylla vekkuleita otuksia, vahan pelleilivat oksistossa, kavivat nappaamassa parit banaanit ja sitten flengailivat takaisin sademetsan katkoihin. Taman jalkeen loput ruoat tulivat syomaan panikoivat, punaiset jattioravat :D kummallisia otuksia nekin kylla, hirveat tarinat paalla. On varmaan kauhean rankkaa olla koko ajan ihan satkyna.

Menimme istumaan kahvilaan kokiksille ja siellahan se ihana mies taas olikin, niin viileana kuin vain olla ja voi. Hetken istuttuamme aloimme tekemaan lahtoa, kun yhtakkia kundi tuli sanomaan: "There was a crazy guy in a red shirt there, he escaped from the hospital". Oltiin vahan, etta heh, hyva lappa ja ihmettelimme hieman. Kavelimme takaisin bussille pain, kun yhtakkia poliisiauto tuli vastaan ja ajoi tulosuuntaamme. Matkalla tapasimme yhden Kuala Lumpurilaisen naisen hostellistamme, uskomaton mimmi. En ole KOSKAAN tavannut ketaan joka puhuu niin paljon ja taukoamatta. Itseasiassa missasimme bussimme taman neitosen takia!("Yes there is a bus there right now going back to Kuching, but I'm just gonna talk for 45 minutes, so you will miss it, alright?!"). Kesken taman loputtomantarinoinnin ajaa poliisiauto takaisin ja kuinka ollakaan, takapenkilla istuu punapaitainen maailman huvittavimman nakoinen vanhapapparainen. Miten voikaan olla mahdollista, etta hullut oikeasti nayttavat juuri samanlaisilta, kuin ne elokuvien kaharapaisen haroittavasilmaiset mielipuolet? Emme voineet kuin nauraa.

Paastyamme vihdoin eroon tasta toisesta hullusta hopottajasta, tapasimme coolin orankimiehen taas. Kerroimme nahneemme crazymanin punaisessa paidassaan ja lahdimme kavelemaan eteenpain, kun yhtakkia kundi huutaa peraamme, etta onkos teilla sahkopostiosoitteita :D melkonen keskustelun avaus! Lahdimme kirjoittamaan osoitteemme portille, koska meilla ei ollut kynaa ja istuskelimme bussia odotellessamme miehen kanssa ja juttelimme hanen duunistaan ja muusta. Kovin mielenkiintoinen heppu. Lupasi lahtea kanssamme kaljalle illalla. Ja itseasiassa sinne nyt taytyy lahteakin, kello on jo 22.00 taalla!

Cheers. Kuvia myohemmin, taa nettupaikka on ihan kammottavan huono.


Bako

"No nyt voitte hypata pois veneesta, olkaa hyvat"

Lintang trail

Muurahaisvirtaus


Piknik-mesta

Viela 45 minuuttia, oh no!

Sneaky monkey!

"Karsahyokkaaayyss!!"

Dominic orankienruokkijamies

Orankit

flengaili

puissa.

Lisbertti ja suomalainen Mina Peterin Baarissa