Vasta poissa olen viimein perillä: Headhunters trail

Oli aika lahtea kulkemaan paakallonmetsastajien jalanjaljissa, mutta sen tehdaksemme, tuli meidan ensin ajella hieman jo niin tutuksi tulleilla longboateilla. Kolmen tunnin ajelu oli loistava: joenvarren elaimisto oli melko rikas ja valkoiset lehmahaikarat(?) viihdyttivat meita pitkan matkan ajan. Mutainen joki, ymparilla oleva tihea sademetsa ja aanekas fauna sai kylla avara luonto-fiiliksen paalle. Paras hetki oli, nain lintujen ystavalle, nahda kaksi kuningaskalastajaa!Muistan viela, etta joskus sillon naperona kun katteltiin iskan kanssa jotain luonto-ohjelmaa, niin yksi jakso kertoi kuningaskalastajista, ja siita saakka olen sellaisen myos halunnut nahda. Siina se sitten oli, juuri niin varikkaana ja komeanokkaisena kuin aina!

Lounastimme hetken ja jatkoimme veneilya, kunnes tulimme joen tiukimpaan paikkaan: kova virtaus ja kivikko tekivat taysilla lasteilla lastattujen longboattien etenemisen mahdottomaksi, joten hop hop pois veneesta rannallehan se oli sitten hypittava. Kiipeilimme liukkailla kivilla, ryomimme tiheissa puskissa ja kavelimme joessa makaavan puun runkoa pitkin kivikon ohitse joen ylavirtaukseen, kovin tarzanmaisin ottein. Veneet paasivat kuin paasivatkin etenemaan ja nappasivat meidat kyytiin hieman pidemmalta, joen penkalta.

Saavuimme paakallometsastajien polun alkuun. Edessamme olisi 11,5 kilometrin kavely viidakossa. Ja sateessa. Sade alkoi samantien aloittaessamme kavelyn. Henkilokohtaisesti minusta sade on kovin mukavaa, ei ole liian kuuma ja vesi virkistaa mukavasti, mutta on sillakin omat huonot puolensa: polku tulee mutaiseksi ja liukkaaksi, ainoastaan sina et kastu, vaan myos kaikki ne mukavat lampimat vaatteet, jotka olisi trekkailun jalkeen kiva laittaa paalle, ja sitten viela ne penteleen juotikkaat! Allottavat, sinnikkaat ja sniikkailevat pienet juotikkaat vaanivat meita polulla ja hyokkasivat kimppuun heti kun mahdollisuus avautui. Ne tarttuivat sukkaan ja kiipeilivat ylos sita pitkin, kunnes loysivat paljasta ihoa. Sitten ne upottivat..hmm..imemisvalineensa (?) uhrin ihoon ja alkoivat imuttamaan verta kun viimeista paivaa. Hyi. Ja niiden irtisaamisessa olikin tyonsarkaa, ne eivat meinanneet millaan paastaa irti.

Trekki oli vasyttava, mutta melko mukavan pituinen. Camp 5 oli myos kovin vasyttava, eika yhtaan kylla mukava. Saavuimme perille markina ja uupuneina ja vaikka tiesimme, etta majoitus on melko pelkistettya, niin oletimme silti saavamme mm. peitot ja tyynyt ja myos hyttysverkot (nukuimme avoimessa katoksessa). Rakas matkanjarjestajamme oli meille kertonut, etta makuupusseja ei mukaan tarvitse, joten sellaisia ei meilla ollut. Jouduimme vuokraamaan homeiset viltit naurettavan korkeaan hintaan. Jengi oli aika kettuuntunutta. Kaikkien omistamieni tavaroiden markana oleminen teki itsensa lampimaksi saamisesta kovin hankalaa ja bonuksena olin viela onnistunut jattamaan hupparini longhouseen, joten siinahan sitten paleltiin. Kukaan ei nukkunut kovin hyvin.

Aamulla oli aikainen heratys ja kuuma tee ja kahvi tekivat kylla teraa. Tarkoitus oli lahtea kapuamaan naille kuuluisille Pinnacleille, jota en osaa suomentaa kunnolla. Nama pinnaclet ovat semmoisia erodoituneita kovin teravapiirteisia kalkkikivimuodostelmia, jotka sijaitsevat melkoisen kiipeilymatkan paassa. Tama kiipeily ei siis ole mitaan Emei-vuoren porraskiipeilya, eika tasaisen mukavaa multamaata, vaan kivikkoista (helvetin teravia kivia) ja juurakkoista nousua abauttiarallaa nelinkontin. Vaan alkoipa taas sataa ja satoi ja satoi ja naytti silta, etta emme paase ollenkaan lahtemaan, mutta sitten sade hieman hiljeni ja urhea ryhmamme paatti yrittaa. Osalle meista ajankohta oli kuitenkin liian myohainen. On tietty piste, joka pitaa saavuttaa viimeistaan klo. 11.00, jotta saa kiiveta ylos pinnacleille saakka, mutta koska me lahdimme kapuamaan vasta 8.30, niin meilla aikaa oli paljon vahemman. Cass, Sine ja Anthony painoivat hullua tahtia ylos ja ehtivatkin pisteelle ajoissa. Me, Liisa, mina ja Sharon, luovutimme Mini Pinnacleiden kohdalla 900 metrissa, josta kuulemma kestaisi 2h normaalisti talle klo. 11.00 pisteelle, meilla aikaa oli vain 1,5h. Sapetti ja paljon. Noh, kapusimme takaisin alas, missa jo itsessaan oli aika kovasti hommaa, polku oli niin liukas. Emme onnistuneet edes telomaan itseamme tassa hommassa, joten paatimme juhlistaa kahvia ja teeta nauttien, seka unoa pelaten. Otimme myos mukavat viiden tunnin nokoset ja loppupaiva menikin vain chillaillessa.

Neljantena paivana lahdimme aamulla jatkamaan etenemista, vielakin marissa kledjuissa, pois epamiellyttavalta Camp 5:lta ja kohti Gunung Mulun kansallispuistoa. Edessamme oli taas 8,8 kilometrin trekkailut. Tulimme joelle, ihanan virkistavalle, kylmavetiselle joelle, jossa hyppasimme taas longboatteihin ja lahdimme jatkamaan niilla matkaa. Pian olimmekin Mulu national parkissa. Saavuimme ensin Clearwater-luolalle lounastamaan ja sitten jatkoimme matkaa majapaikallemme. Kaikki olivat aivan onnessaan nahdessaan huoneemme!Kunnon huoneet tuulettimilla, omilla suihku-vessoilla, seka puhtaat lakanat ja peitot ja tyynyt ja oih!Laitoimme tavarat kuivumaan, kavimme suihkussa ja sitten lahdettiinkin taas kavelemaan. Menimme tutkimaan luolia: ensin Langs caven ja sitten Deer caven. Ja kavely jatkui. Laskimme, etta dallasimme tana neljantena paivana yhteensa ainakin 17 kilometria ja kaikilla alkoivat jalat olla jo hieman heikkoina. Mutta ei se mitaan, matka oli aika mukava, silla polulta loytyi liskoja, mita eriskummallisimpia toukkia, seka kauniita ja jattilaismaisia perhosia.

Langs cave oli ihan kaunis stalaktiitteineen ja stalakmiitteineen ja helioktiitteineen (tms?), mutta jotenkin itse en oikein noista niin jaksa innostua. Siistimpi oli ehdottomasti maailman isoin luolajarjestelma Deer Cave (http://www.forestry.sarawak.gov.my/forweb/np/np/mulupic/deerlang.htm), joka oli vaan niin jarjettoman iso, etta eipa siina sitten paljon sanottavaa ollut. Kavelimme lukemattomien katossa roikkuvien lepakoiden alta luolan peralle katsomaan Eedenin puutarhaa!Se oli kylla hauska, ihan kuin jostain kadonnut maailma-leffasta, jossa tutkijat rampivat luolan lapi ja loytavat salaisen maailman dinosauruksineen ja esihistoriallisine kasveineen. Kasvillisuus nakyi niin kirkkaan vihreana, etta ei koskaan!Kuvista naette sitten!

Kello 17.00 oli aika lahtea kohti luolansuuta, silla lepakot olivat aikeissa lahtea yollisille retkilleen. Katselimme tuhansien lepakoiden virtaa, joka uskomattoman yhtenaisena rykelmana lensi ulos luolasta, teki tornadomaisen pyorteen ja jatkoi kaarmemaisena vanana kohti sademetsaa ja sen yli. Tuijottelimme tata tapahtumaa ensin luolan sisalta kasin ja sitten ulkoa pain. Mahtava naky kylla!

Seuraavana aamuna kavimme tutkimassa viela Wind Caven ja Clearwater Caven ja mina olin jo totaalisen kyllastynyt. Siispa en niista jaksa kirjoittaa, menkaa itse katsomaan :D Clear water cave on maailman pisin joku maanalainenluolajokisysteemi, ja kuulemma jos siella sisalla virtaavalla vedella pesee naamansa kolmesti, nuorenee viisi vuotta. Back to sweet sixteen!

Kun luolat oli tutkittu, lahdimme lentokentalle, matkasimme 50 paikaisella pienella lentokoneella takaisin Miriin ja palasimme noyrasti takaisin Highlandsin kauhunaisen hoiviin. Talla kertaa mimmi olikin ihan mukava, ehka, silla en vielakaan ymmartanyt sanaakaan, mita han hopotti.

Yritan huomenna laitella kuvia ja kirjottaa meidan elainsafarista, oli huippuhyva!Talla hetkella mennaan Kota Kinabalulla ja tassa kohta parin paivan sisaan lahdetaan Bruneihin!Pusuja ja haleja!