Filippiinit: Donsolin valashait - lucky seven!

Kello oli siis kuusi ja aamu alkoi Legaspin asemalla. Minivanin Donsoliin piti lähteä puoli seitsemältä, mutta kaksi tuntia saatiin rauhassa kyllä odotella. Tutustuttiin tässä samalla saksalais-ranskalaiseen pariskuntaan, Nicoleen ja Frediin, jotka myös olivat haita menossa katsomaan, mutta nämä kyllästyivät odottamaan kuljetusta ja vaihdettiinkin sitten numeroita, jos vaikka satuttaisiin samaan valashairyhmään seuraavalle päivälle. Homma toimi siis niin, että ryhmässä olisi max kuusi henkilöä, vähemmälläkin jengillä olisi päässyt mutta hinta pysyi tietysti samana.

Päästiin tunnin ajelun jälkeen Donsoliin, jossa käytiin kyselemässä erilaisten majoitusten perään. Itse olisin mieluusti jäänyt puolet halvempaan paikkaan, mutta Elli halusi Woodland resorttiin, joten kompromissi oli tehtävä, mentiin siis sinne. Istuuduttiin paikan raflaan odottamaan vielä varattua huonettamme ja tutustuttiin siinä samalla 19-vuotiaaseen kesätyöntekijään Markkiin. Olipa suloinen nuori mies, hengaili kanssamme varmaan tunnin kunnes muisti taas, että oli tosiaan töissä. Tämän tunnin aikana hän pyysi meitä opettamaan joitakin lauseita suomeksi ja itse opettelin numerot tagalogiksi (eli Filippiinien viralliseksi kieleksi) sekä joitain tärkeimpiä fraaseja. Myöhemmin kuulin ettei kukaan käytä tagalogin numeroita, vaan numerot hablataan joko englanniksi tai espanjaksi. Oli myös hauska huomata kuinka tagalogissa ja bahasa indonesiassa oli niin paljon yhteyksiä, tosin monet sanat tarkoittivat ihan eri asioita (Mahal kita on tagalogiksi rakastan sinua, kun taas bahasaksi se tarkoittaa meidän kallis...) Otettiin vahingossa venähtäneet päikkärit ja tulikin kiire registration centerille, johon piti ilmoittautua seuraavan päivän valashaireissulle. Se kuitenkin onnasi ja iloitsimme tulevasta päivästä.

Aamuinen herätys oli taas liian aikainen, koska centterillä tuli olla kello seitsemän. Nicole ja Fred olivatkin jo paikalla, mutta heille oli sanottu etteivät voi olla samassa ryhmässä kanssamme koska ilmoittauduimme jo eilen. Outoa, mutta nou hätä, löysimme ryhmäämme espanjalaisen nuoren pariskunnan ja toisen filippiiniläisen sellaisen (tämän pariskunnan mies käytti snorklauksen aikana pelastusliivejä ja opas sai vetää tätä mukana, että hänkin pysyisi perässä :) oli aika hauska näky) Sitten lähdimme etsimään näitä merten ystävällisiä jättiläisiä. Niin siis tiedoksi niille, jotka eivät ehkä tiedä valashaista niinkään: ne ovat oikeasti kaloja, ei siis haita ja ne safkaavat vain planktonia, ei siis ihmisiä. Nämä kaverit ovat hervottomia, maksimissaan noin 18-metrisiä möllyköitä ja niiden iho on sellainen mustapohjainen valkoisillä täplillä koristeltu. Usein näiden valashaiden seurassa hengailee siivoajakaloja, valkoisia fisuja, jotka, kuten nimestä ehkä voi päätellä, putsaavat valashaiden ihoa. Donsol oli ennen pieni pieni kalastajakylä, mutta jostain tuntemattomasta syystä valashait –paikalliselta nimeltään butanding- yhtäkkiä 1998 saapuivat näille vesille hengailemaan suunnilleen helmikuun ja toukokuun välisenä aikana vuosittain, ja matkailu tietysti räjähti! Me ja kaikki muutkin valashaita ihailemaan tulleet turistit saavat maksaa myös tästä huvista ja rahat menevät ainakin joidenkin tietojen mukaan suojeluun (koko homma maksoi yhteensä ehkä 20e joten ihan hirvittävän kallista hommaa tämä ei ollut kuitenkaan). Scubailu on kiellettyä, joten valashaiden katselu hoidetaan snorklaillen.

Jännitti! Nähtäisiinkö me yhtään? Ja nähtiinhän me sitten, yhteensä seitsemän valashaita, suurimman ollessa noin kahdeksan metrinen. Se oli ihan tarpeeksi iso. Näkyvyys oli melko surkea ja kertiskameramme kuvista tuskin tuli kovinkaan upeita, mutta huono näkyvyys toi tiettyä jännitystä kehiin. Siinä palloillessani ja yrittäessäni siristää silmiäni nähdäkseni mahdollisesti jossain kaukaisuudessa erottuvan mustan möntin, olikin valashain suuri pää yhtäkkiä naamani edessä tulossa suoraan kohti. Sai tehdä parisen näpsäkkää väistöliikettä, jotta pääsisi pois törmäyskurssilta. Valashai rauhallisesti uiskenteli eteenpäin paljon välittämättä meistä innokkaista bongaajista ja sitten hetken päästä se sukelsi takaisin syvyyksiin silmänkantamattomiin. Noin neljännellä sukelluksella nähtiin ehkä suurin tällainen kala, se viihtyi seurassamme noin 45 minuuttia ja siinä sai tehdä kyllä töitä että pysyi perässä. Jossain kohti sukelsin syvälle hain viereen ja tuli oikea avara luonto hetki mieleen kun siinä tummassa vedessä, muiden snorklaajien äänten kantamattomissa lipui tämän älyttömän kokoisen kaverin kanssa nähden jokaisen yksityiskohdan sen ihosta ja evistä aina niihin sen kanssa hengaileviin valkoisiin siivoajakaloihin. Toinen upea momentti oli kun valashai yhtäkkiä kellahti hieman kumolleen ja näytti meille vatsansa. Maha kimmelsi valkoisena hetken parin auringonsäteen voimin kunnes fisu päätti ottaa toisen kurssin ja kääntyi oikein päin menemään. Välillä kyllä kuumotti kun joutui lähelle pyrstöä, sillä siinä on melkoinen voima eli se kun pärähtää päähän voi käydä hassusti. Elli kertoi, että häntä hieman myös välillä pelotti kun jäi hieman jälkeen muista ja oli yksin tämän jättiläisen vieressä. Ymmärsin Elliä paremmin kuin hyvin. Viimeisellä sukelluksella hieman pienempi (eli siis ehkä 7 metrinen) valashai matkasi kanssamme ihan pinnassa 15 minuuttia ja näkyvyyskin oli auringonvalon voimakkuuden kasvettua parempi. Tuntui absurdilta olla niin pinnassa ja silti olla niin lähellä näin isoa otusta. Tähän viimeiseen sukellukseen oli hyvä lopettaa. Olin kamalan onnellinen ajellessamme takaisin rantaan.

Filippiinit!: Matka Manilaan ja Legaspiin

Ngurah Railla sai taas maksaa itsensä kipeäksi päästäkseen ulos maasta. Lento lähti siis illalla kahdeksan aikoihin Air Asian tarjoamana kohti KL:llää ja eiköhän hyvin selkeiden turvaohjeiden jälkeenkin vielä ilmassa kuulunut tekstiviestiääniä. Matkan aikana ilmeni myös kovaa turbulenssia ja välillä kone kääntyili rajusti. Olin puoliunessa, mutta jos oikein kuulin niin lentäjämme kommentoi seuraavasti: ”We needed to fly into the turbulence area because on our route there was another plane coming in 10 minutes so we would’ve crashed” Kommentin jälkeen koneessa kulki taasen kohahdus ja alkoi jupina siitä kuinka tämä meidän lentäjä ei taida olla kovin ammattitaitoinen. Päästiin kuitenkin elävinä LCCT:n jo hyvin tutulle (ja turhauttavalle) lentokentälle, jossa Lissun kanssa vietettiin paljon aikaa vuonna 2007. Silloin tarjolla oli vain McDonaldsia tai Taste of Asiaa, mutta nykypäivänä parisen uutta huonoa ja kallista ravintolaa oli ilmestynyt lisää. Silti melko luotaantyöntävä mestahan se oli ja meillä oli aikaa, koko yö. Pistin pyhkeeni lattialle, saronkini peitoksi ja hammockin tyynyksi ja uinuin makeasti aina kello viiteen asti aamulla kunnes piti painella Manilan lennolle.

Käppäillessäni tsekkaamaan lentotaulua bongasin yhtäkkiä kovin tutut kasvot. En unenpöpperössä saanut kuollaksenikaan mieleeni kundin nimeä, mutta pian heräsin ja hilpsin tämän perään. Ystäväni Lauran frendi Jonnehan se oli, viimeksi oltiin nähty kesällä Koffin-puistossa! Hetken mongeruksen ja ”pieni maailma”- ihmettelyn jälkeen rupattelukin alkoi sujua, mutta harmiksi Jonnen lento lähti ihan toiselta puolelta kenttää. Ehkäpä nähdään koffarissa kesällä!

Lento oli tietty taas kun jostain huonosta komediasta. Heräsin säikähtäen (luulin saaneeni sydärin) kun rakkaat kanssamatkustaja-kiinalaiset huusivat aivan täysiä joidenkin penkkirivien päässä meistä. Helvetin kiinalaiset, sano. Se metakka oli käsittämätön ja muut ympärillä olivat hyssyttelivät vihaisesti, jotta nämä pitäisivät päänsä kiinni. Ja sitten edessäni istuva länkkärimies avasi kännykkänsä. Kyllä, me kaikki kuulimme sen nokian avaamisäänen, ei se auta että sä pidät sitä siellä pöydän alla joka kerta kun lentoemo kävelee ohi. Olin niin kyllästynyt kaikkiin näihin urpoihin, jotka kuvittelevat etteivät säännöt varmastikaan koske heitä (kaikkia muita kyllä), joten kopautin herraa olkapäälle huomauttaakseni kännykän kiinnipitosäädöksistä (jos tämä vaikka olisi sattunut unohtamaan?) ja vastaus oli mitä kettumaisin ”mmhmhm”. Miksi, oi MIKSI tämä maailma on TÄYNNÄ idiootteja????

Kerran vielä päästiin kuitenkin kaikkea todennäköisyyttä vastaan elossa alas ja kaunille Luzonin saarelle ja vähemmän kauniille Clarken kentälle, joka tietysti sijaitsi jossain aivan metsässä parin tunnin päässä Manilasta. Otettiin bussi ja sieltä vielä taksi Malaten alueelle Friendly’s guesthouseen. Se oli siisti ja kaunis (ja halpa) paikka, jonka kattoterassilta oli upeat näkymät katujen yli ja pilvenpiirtajien peittämään kaupunkihorisonttiin. Olin odottanut Manilan olevan hirvittävä kaaos ja pelottava ja kaikkea, mutta oikeastaan se muistutti minua kovasti Bangkokista (tosin ehkä niistä Bangkokin huonoista osioista vain mutta kuitenkin). Jo bussissa ihmettelin kun kaikki kyltit ja tekstit ja mainokset olivat englanniksi ja myöhemmin huomasimme kuinka jokainen filipino tuntui puhuvat huippuhyvää enkkua.

Lähdettiin lounasta etsimään ja eiköhän jostain pamahtanut paikalle jengi katulapsia ”halailemaan”. Niitä sai kunnolla hätistellä pois ja todella pitää laukustaan kiinni, jottei kamat lähtisi kävelemään. Meillä oli toki muitakin missioita kuin ruokailu, mm. Filippiinien Lonely Planetin etsintä, mutta se oli myyty loppuun jokaisessa kirjakaupassa. Elli, joka on kova shoppailemaan, halusi muutenkin tsekkailla Robinson Mall:ia, mutta minä kyllästyn niin nopeasti, että oli helpotus sitten lähteä etsimään bussilippuja seuraavalle päivälle. Ne saatiin ja saatiin myös seuraavalle päivälle vielä aikaa Manilassa sillä bussi lähtisi vasta seiskalta illalla. Olin kovin positiivisesti yllättynyt siitä kuinka kaduilla, pimeälläkään, ei pelottanut kävellä. Ihmiset olivat todella kohteliaita eikä ahdistelevia kaupustelijoita (joita on koko helvetin Bali täynnä) ollut ollenkaan. Hostellilla hetki pöllöiltiin kattoterassilla mutta uni tuli pian.

Yöni oli kuuma ja täynnä hyttysia. Elli nukkui suoraan fanin alla, joten hän ei saanut kumpiakaan. Mahtoi harmittaa.

Aamupalan jälkeen mentiin eksymään hervottoman kokoiseen Asia Mall:iin, josta vihdoin löysimme yhden kappaleen neljä vuotta vanhaa lonelyplänettiä. Sen oli kelvattava. Löysin itselleni myös kertispiilarit snorklausta varten, bonus bonus, vaikka en kyllä ollut varma oisinko niitä vielä saanut päähäni laittaa, silmätulehdus kun painoi yhä. Haluttiin kysyä myös lauttaa Palawanin saarelta Manilaan, mutta sellaista ei enää ollut joten jouduttiin ostamaan lisää lentoja. Jee, ja maailma kiittää.

Otettiin cäbi Intramueroksen aluelle ja kas, ihan kuin olisi astunut Cartagenan kaduille! Vanhat espanjalaisvaikutteiset talot kauniine kukkaistutuksineen olivat upeita ja ne holvikäytävät ja muut, oi. Tuli hetkeksi ikävä lattareihin. Käppäiltiin, syötiin ja käppäiltiin takaisin hostellille, josta napattiin kamat ja sitten bussi.

Bussissa oli valehtelematta ehkä 13´c ja jäädyin vaikka olin varustautunut pyyhkein, sarongein ja pitkähihaisin. Penkki oli muovitettu ja vietti alaspäin, joten siitä lipesi koko ajan kohti lattiaa. Lopulta löysin turvavyön keskellä yötä ja sidoin sen jalkojeni ympäri, sitten en enää pudonnut penkiltä :) Se kymmenisen tuntia meni melko nopeasti puoliunessa, mutta oli kyllä ihanaa päästä ulos lämpimään aamuun. Nenäkin suli hiljalleen. Upea Mt. Mayon kohosi bussiaseman takana pilvien peittämänä.

P.S. Jari, Imelda Marcos lähetti terkkuja, kenkämuseo kaipais kuulemma lisää kenkiä! (hohoho)

Viikon vieraat ja varkaat

Koulussa saatiin maanantaina matkailun välitentti kotitehtäviksi (hmm...). Ehkä hienointa oli kun opettaja kävi kysymykset kerrallaan läpi ja kertoi oikeat vastaukset. Tää koulu on yksi murheenkryyni. Tehtiin skolen jälkeen Ellin kanssa eksku silmälääkärille kun öögäni eivät vieläkään olleet ottaneet parantuakseen. Vaan infosta kuului ikävä vastaus: dokter olisi paikalla vasta kuudelta illalla, joten luovutettiin ja paineltiin biitsille treffaamaan Meriä. Aallot olivat edelleen ah niin kovin surkeita, joten jumitettiin aurinkotuolella ja rantsun raflassa.

Tiistaisen kouluturhailun jälkeen meille tultiin esittelemään lähellä sijaitsevaa orpokotia: Seeds of Hopea, jonka perustajat oli vanhempi paikallinen pariskunta apulaisinaan vapaaehtoistyölaisiä. Lapsia kodissa oli noin 60, osa orpoja, osa huonoista kodeista. Lähdettiin lyhyen infon jälkeen treffaamaan näitä lapsukaisia ja he ottivatkin meidät innoissaan vastaan rupatellen englannillaan ja esitellen huoneitaan. Seeds of Hope oli loistava paikka: jokaiselle lapselle taataan koulutus, jopa yliopistotasolle saakka ja yhteisö toimii kuin iso perhe konsanaan. Isoimmat lapset huolehtivat nuoremmista, esimerkkinä 22-vuotias nuori nainen, joka oli saanut huollettavakseen 3 kuukautta vanhan vauvan! Tämä pieni tyttövauva oli jätetty huonossa kunnossa 5 päivän ikäisenä orpokodin portaille eikä tästä lahjasta voinut kieltäytyä (vaikka politiikka talossa on yleensä että lapset otetaan sisään vasta 4-vuotiaina). Vauvaa en olisi uskonut kolmikuiseksi, niin pieni rassukka se oli, mutta reippaasti se viihtyi hetken myös minun sylissäni. Niihin nappisilmiin olisi voinut hukkua. Myös pieni papualainen poika afrotukkineen ja erikoisine piirteineen rikkoi sydämiä. Luin myöhemmin orpokodin nettisivuilta, että lahjoitimme yhteensä 1,2 miljoonaa koulumme keräyksellä ja että syksyllä 2010 alkaen jokaisesta AE-oppilaasta lahjoitetaan 30 dollaria orpokodille! Hieno homma!

Olimme kutsuneet Merin ja Sinin illaksi kylään ja väänsimme kimpassa hervottoman kanasalaatin monipuolisine täytteineen ja joimme yhdet Finlandia vodka drinksut, jotka Sini kovin ystävällisesti meille tarjosi. Jatkettiin iltaa suomalaisten suosimassa Greenboxissa, josta loppui taas kaikki juomat (paitsi sake). Ilta päättyi minun peitelessä pahoinvoivan Ellin sänkyynsä ja pitäessäni kurinpalautusta hölmöilleelle Maija. Tuli sellanen äitiolo. Ja painottaakseni vielä, arak-viina täällä ei ole kovin kosher.

Keskiviikkona oli siis pyhäpäivä eli vapaapäivä (siksi edellisillan bileet...hyvä syy taas). Katseltiin leffoja illalla käytiin Kutalla pizzoilla kera Merin ja Sinin. Nyt kun vapaapäivä oli ollut ja mennyt ja se tuntui niin kivalta, niin päätettiin pitää omaa lomaa ja lintsata seuraava päivä (oh no!). Paineltiin aamusta biisille surffaamaan Merin ja Sinin kanssa. Sain 6.6 laudan joka oli siis hyvin pieni verrattuna aikaisempiin lautoihini, mutta päätin että on aika treenata tällä. Aallot olivat taas pelottavan kokoisia eikä niitä meinannut saada millään: tulivat niin kovalla voimalla että kiikkerän laudan päälle pääseminen tuntui naurettavan mahdottomalta. Ja eiköhän se eväkin napsahtanut jalkaan niin kovasti, että tuloksena oli puinen pohje ja tyylikäs mustelma. Jalkani täällä näyttävät päivä päivältä kaamivimmilta, haavoja, mustelmia ja eritysesti lapsuuden vanhat valkoisina ruskettuneella iholla hehkuvat arvet ovat miellyttäviä. (oikeesti mä oon ruskettunut, huomio)

Illalla lähdettiin Ellin kanssa Bali Mall:lle hengailemaan kuten kunnon jenkkiteinit konsanaan. Shoppailin parilla kymmelle eurolla monenmonituista vaatekappaletta paikallisesta prismasta ja sitten mentiin leffaan! Valittiin kahdesta leffasta vähemmän ärsyttävän näköinen The Last Legion, joka kaikkeudessaan oli ihmeellinen sekoitus Gladiaattoria, Lotria ja King Arthuria. Siis aika nähty ja valitettavasti huonompi kuin edeltäjänsä, mutta kyllä siitä euron maksoi.

Perjantaina piti opiskella biitsillä mutta eihän siitä mitään tullut. Lauantaina luovutettiin opintojen kanssa kokonaan ja paineltiin Ubudin taiteilijakylään Maijan, Helin ja Ellin kanssa. Käppäiltiin käsityömarketeilla ja eiköhän sieltä kaikki jotain haalinut mukaan matkaankin (Taika, saat sun uuden Budhhan sitten kesällä ;)). Lounastettiin rauhassa, muuta mahdollisuutta ei ollut kun safkojen saamisessa meni tunti. Kivaa varsinkin nälkäisenä toi odottelu. Ubudissa oli ihan kivaa, mutta that’s it. Kieltäydyin menemästä enää Monkey Forestiin, koska muistin sen kammottavan apinan, joka kiipesi syliini ja nappasi kokisen kädestäni ja joi sen vielä pentele. Inhottavia noi apparit.

Sunnuntai alkoi mukavasti poolilla hengaillen, mutta sitten tuli vuokran maksun aika ja kaikki meni taas päin puita. Aikaisemmin viikolla olin nostanut suuren summan rahaa ja tiesin tarkan summan, jonka rahavyöhöni laitoin, mutta niitä uudemmasti laskiessani ihmettelin puuttuvaa 300t rupiaa. Päätin piilottaa rahat rinkkaani just in case, en ollut nimittäin ihan saletti, josko olisinkin ollut väärässä (toivoin). Mutta sunnuntaina aamulla laskin siis rahat uudestaan, niputin 3 miltsiä ponnarilla vuokrarahoja erikseen, loput 1,5 olivat irrallaan rahavyössä. Koska hengailimme vain uima-altaalla (siis huoneeni oven ulkopuolella) en yhtään osannut tai muistanut taas ajatellakaan rahavyön piilottamista (tyhmä Inka...) ja kun Putri sitten tuli keräämään rahoja laskin ne uudelleen. Siis tämän parin tunnin uinnin aikana siivoojat olivat siivonneet huoneemme ja todella putsanneet pöydän syyhkimällä massit: hienosti vielä yhden setelin sieltä ponnarin välistä, toisen niistä irtorahoista. Heli sanoi siivoajien jäätyneen paikoilleen hakiessani rahat ja niitä laskiessani. Sanoin suomeksi uimassa oleville tytöille tästä, joten Elli meni heti tsekkaamaan omasta ja kappas vain! Ellin dollaripussista, jossa oli KAKSI seteliä (50 ja 20 usd) oli viety se pienempi. VOI TE ÄÄLIÖT, ihan kun emme tätä huomaisi, kukaan täällä käytä dollareita. Olin niin raivona näille saatanan urpoille, jotka joka päivä hymyilevät täällä kuin hangon keksit ”Hello hello!” ja samalla iskevät puukkoa selkään. Mentiin Putrin puheille, joka oli pahoillaan ja lupasi jutella näille inhottaville ihmisille, mutta tietenkään ne mitään tunnustanut. Onpa varsin mukava nähdä näitä epärehellisiä kasvoja päivästä pitkään edelleen, sanaakaan en ole sanonut. Saavatpahan olla nyt ilmaa. Rahat on myös visusti lukkojen takana, mutta läppäriä ja kameraa ei oikein mihinkään saa (ne jos lähtee niin sitten lähtee nirri, että kummin vaan...) Kaikista hauskin juttu tästä seuraavana päivänä oli kuukausi aiemmin keittiöstä hävinneen leathermanini yhtäkkinen ilmestyminen seuraavana päivänä varkauden jälkeen!! Christmas miracle indeed! Jeesus. Piristyksenä tälle päivistä pettymysrikkaimmalle oli onneksi reissultaan minua moikkaamaan tullut kaverini Maria, joka saapui vieraaksemme iltasella. Olipa mukava nähdä taas tuttuja naamoja!

Maanantai iski kasvoille kaksin Bahasan kokein (siis kumpikin opska piti omansa, mikä järki?) ja tietty sen natsinaisen koe oli ihan pelleilyä (sain tämän kokeen muuten takaisin tänään: 85,5/ 100, ihan kiva siis, mutta jokaisesta käännöslauseiden sanavirheesta meni koko lause väärin??? Terima kasih vaan sullekin). Päivä vietettin lekotellen biitsillä ja iltasella Elli lähti mukaani treffaamaan silmälääkäriä, joka oli vähän liian ystävällinen mutta joka silti verotti aivan naurettavan summan tästä pikakäynnistä. Sain reseptit kolmiin lääkkeisiin, joita ei tietenkään löytynyt yhdestäkään apteeksista vaan niitä sai etsiä kissoin ja koirin. Treffattiin loput mimmikät hyvässä ja halvassa raflassa, mutta koska tenttihän se taas aamulla odotti, oli lähdettävä nukkumaan.

Opettaja lähti kesken kulttuurintentin varmasti vain, jotta kaikki pääsisivät läpi vaikka sitten lunttaamalla. Tämä oli ehkä ihan viisasta, sillä suurin osa jengistä ei edes ymmärtänyt ensimmäistä kysymystä. Se meni siinä, ikinä en tuollaisia vastauksia olisi suomessa kehdannut jättää, mutta samapa tuo. Luntata ei kuitenkaan tarvinnut. Iltapäivällä paineltiin Marian kanssa Seminyakkiin etsimään tälle lentolippuja takaisin BKK:hon, käytiin bissellä ja sitten olikin jo aika treffata tytöt ja Meri sekä tämän sveitsiläinen poikaystävä Bintang-markeilla. Ostettiin hirvittävät määrät safkaa (esim.hirvittävän kalliita tortillalättyjä) ja sitten kokkailtiin meillä lopulta syöden pihalla kynttilänvalossa. Oli huippukiva ilta ja Meri ja Misra iloksemme päättivät muuttaa villamme vielä vapaaseen huoneistoon!

Aamulla oli se paljon pelätty bisneskoe. Prujut ja muut sai olla mukana mutta eihän siitä mitään hyötyä ollut: aikaa oli tunti ja kahdeksasta kysymyksestä viiteen piti vastata. Joopa joo. Alettiin lukea kysymyksiä ja voi naurun pärähdys: kuusi kysymystä oli AIVAN sama kysymys!!! Siis erona oli sanojen asettelu: kuinka ASEAN:in taloudellista voimaa kansainvälisillä markkinoilla voisi kehittää? Kuinka tulevaisuudessa ASEAN:illa olisi paremmat mahdollisuudet pärjätä kansainvälisillä markkinoilla? Miten ASEAN:in taloudellista voimaa suhteessa kansainvälisiin markkinoihin voisi parantaa? Jne. Ymmärrätte ehkä pointin. Vaikutti enemmän kielikokeelta: miten voit kysyä saman asian mahdollisimman monta eri kertaa (no siis ilmeisesti ainakin kuusi) ja kuinka monta erilaista versiota voit kirjoittaa samasta aiheesta sanoja väännellen ja ilman mitään todellista sisältöä. Itsehän en siis tiedä hölkäsen pöläystä mistään bisneksestä tai muusta kapitalistisesta hömpöttelystä, joten keskityin kirjottamaan korruptiosta ja luonnonvarojen tuhlaamisesta, maailmaasyleilevää tutkimusta Lissun sanoja lainaten :) Viimeisestä ”esseestä” tuli kahden lauseen mittainen. Elli oli kyllä ehkä paras hahah: Elli otti täysin sattumanvaraisia lauseita prujuista ja kirjoitteli niitä peräperään, myöhemmin tunnustaen että ei edes ymmärtänyt vaikeaselkoisista lauseista mitään. Myös eräs luokkalaisemme sanoi, ”joo mä otin sieltä yhden lauseen, jossa oli pari samaa sanaa kuin siinä kysymyksessä...” (mitkä sanat, international business? ASEAN? Develope? heheh). Koe oli siis varmasti normal katastroof eli nema problema, ei jääty sitä pohtimaan varsinkaan kuin kuultiin että lakitenttikin kiitos Vishnun oli kotitentti. Wuhuu! Loma siis alkoi, paineltiin kotiin pakkamaan kamat koska illalla alkoi matka kohti ihanaa ihanampia Filippiinejä (kerron teille niistä pian pian!!). Käytiin jäähyväisdinnereillä Kutalla, sanoin Marialle moikat (tämä jäi vielä kämppäämme bunkkaamaan) ja sitten otettiin taksi Ngurah Rain surkealle lentokentälle!

Danau Batur ja sellasta

Koulua koulua oli taas maanantaina riittämiin. Matkailun kurssi oli siirretty keskiviikolle ja kulttuurin kurssia olikin sitten sen sijaan. Kulttuurikurssi on mukava, opettaja antaa aina slidit valmiina käteen ja nekin koostuu enemmän tai vähemmän kuvista. Luento loppuu aina tuntia aiemmin kun pitäisi. Elli oli kipeänä, joten käytiin tohtorin visiitillä, menin mukaan kun olisin kysellyt silmieni kunnosta, mutta ei siellä mitään silmälekureita ollut. Sain osoitteen sellaiselle kyllä, pitäisi mennä käymään. Samoin hirvittävä limayskä vaivaa eikä ota hellittääkseen, pitäisi kai käydä myös sen takia lääkärissä. Tiistai meni koulun jälkeen himassa hömppäillessä, kovasti piti lähteä surffailemaan, mutta kaikki vaan nukahti päikkäreille ja niinhän se päivä siinä meni. Keskiviikonkin surffaus sitten jäi kun tämä kipeily alkoi todella häiritsemään. Alkuviikko meni siis ihan jotenkin nuubaillessa.

Torstaina aamulla meillä oli eksku jonnekin lakitoimistoon tai jotain, en oikein ymmärtänyt että minkä kurssin eksu nyt varsinaisesti oli kyseessä kun lakikurssille piti aiheesta kirjoittaa essee, mutta kysymykset liittyivät kuitenkin enemmän matkailuun. No mutta siis, lähdettiin noin 20 hengen voimin aamulla ajelemaan tänne toimistoon, jossa meitä odotti varmaan enemmän ihmisiä kun meitä oppilaita oli yhteensä. Siellä oli matkailuihmisiä ja lakityyppejä ja jotain businesskavereita ja kaikki oli hurjan virallista. Istuttiin rivissä kaikkia näitä paikallisiin perinneasuihin pukeituneita ihmisiä vastapäätä ja edessämme oli mikrofooneja ja jotkut näihin puhuivatkin, emme me tosin, mutta ne viralliset tyypit. Koulumme opettajat olivat ilokseen huomanneet kuinka me suomalaiset tuppisuut emme todellakaan esitä kysymyksiä ja välttyäkseen noloilta tilanteilta olivat he valmistaneet meille niput kysymyksiä joita voisimme esittää. Voi itku että hävetti. Eikä häpeä loppunut tähän: jotkut luokkalaisemme olivat pyytäneet että voisimme lähteä aiemmin tästä tapaamisesta koska telkkarista tuli joku helvetin lätkämatsi! Voi jeesuksen sukset. Koulumme sihteerikkö ilmoitti siis kaikille näille virallisille, vartavasten meitä tapaamaan tulleille ihmisille, että ”sorry nää haluaa nyt lähteä katsomaan lätkää, se on niiden kansallispeli” tai jotain muuta yhtä noloa. Teki mieli pyytää anteeksi kaikkien ja kaiken puolesta. Ennen tätä farssia tuli meidän kuitenkin esittää niitä hirvittävän kamalia ja pelottavia kysymyksiä, apua. Bahasan opettajamme Rajeg oli kauhuissaan pyytäessään ”Okay, so now you can ask questions...PLEASE?!” Kysyin sitten Balin kestävän matkailun suunnitelmista (tai oikeastaan niiden puuttuvuudesta) ja vastaus oli mitä epäselvin, joten tarkesin kysymystäni ja voi itku näiden ihmisten kanssa. Niinkuin aikaisemmin olen sanonut, anna heille mitä vaan niin kyllä he tuhoavat sen varmasti. Tosiaan, vastaus oli: ”Here in Bali we don’t need to worry about sustainable tourism yet, everything is still okay with the environment” URPOT. Ne kuolleet kalat ja se roskan määrä siellä biitsillä on ihan okei. EI OLE.

En ollut yksin onneksi kysymyksineni vaan innostuipa pari muutakin rohkeaa kyselemään, mutta pian kello löi yksitoista ja koko setti keskeytettiin tämän jääkiekko-ottelun takia. Jotkut jopa juoksivat ulos skoottereilleen....itkujen itku.

Illalla lähdettiin Ellin kanssa Seminyakkiin tapaamaan Ellin ystäviä Siniä ja Meriä. Käytiin syömässä ja parilla kaljalla. Meri saapunut Balille maailmanympärireissullaan, viimeinen kohde siis menossa ja Sini on pörräillyt täällä kuinkakohan moneen otteeseen nyt syksystä lähtien, joten jutusteltavaa riitti ja sovittiin myös, että mennään surffaamaan kimpassa joku päivä.

Perjantaina oli sitten lähtö Ellikän kanssa kohti Baturin tulivuorta ja järveä, joten otettiin skootteri alle ja lähdettiin ajamaan. Oltiin tehokkaita ja hyvin myös reittitietoisia, vain kerran oltiin hetki hukassa (ja lähdettiin myös tämän jälkeen ajamaan väärällä puolella tietä, kolari ei ollut kaukana) mutta sittenkin oltiin pian oikeassa paikassa. Oli niin miellyttävää päästä pois etelän helteistä vuoriston viileyteen ja tietkin olivat mukavan ruuhkattomia. Pysähdyttiin popsimaan lounasta mukavaan pieneen tienvarsi raflaan ja saavuttiin sitten hyvissä ajoin keskipäivän paikkeilla Baturin näköalapaikoille, otettiin parit kuvat upeasta tulivuoresta ja sen alla sijaitsevasta järvestä, kyllästyttiin tehokkaisiin myyjiin ja ajettiin järvelle majoitusta etsimään. Hyvä ja halpa paikka löydettiinkin ja sitten iski pikkunälkä. Lähdettiin kävelylle etsimään kaffelaa, josta saisi jälkkäriä ja kahvia ja sellaista. Kylä oli pieni ja mukava, ihmiset iloisesti moikkailivat ja ihmettelivät käveleviä länkkäreitä (eihän sellainen sovi, taksi tai skoba pitäisi olla alla). Löydettiin hieno paikka järvenrannalta ja tilattiin pannukaakkuja ja jääkahvia. Jämähdettiin istuskelemaan tähän varmaan kolmeksi tunniksi ja pari kaljaakin maistui siinä rupattelun merkeissä. Japanilaiset turistit pimputtelivat perinnesoittimia johon tarjoilijapoika kommentoi: ”Brutal music” hahah. Samainen tarjoilijapoika yritti saada meitä laulamaan karaokea kanssaan, mutta ei me sitten menty. Illan alkaessa tehdä tuloaan lähdettiin takaisin hotlalle, syötiin vähän lisää ja sitten olikin nukkumatin aika tulla vierailulle.

Seuraavana päivänä aamupalan jälkeen lähdettiin taas etiäppäin. Elli halusi Lovinaan katselemaan delfiinejä ja minulle se sopi ihan hyvin, vaikka Lovina aika kuollut mesta onkin. Ajeltiin hienon Kintamanin kylän läpi alas teitä kohti Singharajaa, jossa oli vuorten viileyden jälkeen aivan sietämättömän kuuma. Onneksi sieltä ei ollut kuin hujaus ja oltiinkin jo Lovinassa. Katsottiin LP:stä Hotel Angsoka niminen paikka, jossa olikin siistit huoneet ja halvatkin ja tällä kertaa ne eivät hajonneet käsiinkään kuten edellinen huoneeni Lovinassa. Bonus. Elli varasi hotellilta aamuksi delfiinireissun, käytiin syömässä ja sitten oli niin kuuma, että piti päästä poolille. Oli kuuma ja kuuma ja kuuma, liian kuuma, simahtelin aurinkotuoliin, mutta varjo siirtyi pois ja oli taas kuuma, joten luovutin ja lähdin hotellihuoneeseen tuulettimen turvaan torkuille. Illalla käppäiltiin pitkin Lovinan katuja, syötiin taasen ja juotiin sairaan hyvin aplarimehuja kaksin kappalein. Niitäkin sai happy hour hintaan :)

Aamulla liian aikaisin lähti Elli tuijottelemaan delfiineitä ja sai reissulla thaimaalaisia uusia ystäviä vaikka millä mitoin. Otettiin vielä pool kiinni ja pienet torkut, kunnes oli taas aika lähteä. Päätettiin mennä takaisin kotiin Strawberry hillsien kautta, nopein ja tuttu reitti, ja oli loistokasta päästä taas vuorille. Ensimmäistä kertaa reissulla alkoi tosin sataa ja oli jo valmiiksi viileää siellä yläilmoissa, joten oltiin pysähtymässä laittamaan sadetakkeja, kun yhtäkkiä kaksi hyvin vihaista koiraa juoksee luoksemme räksyttäen. Elli käänsi kaasun pohjaan, mutta rakas skootterimme ei oikein noissa ylämäissä ole parhaimmillaan (vaikka sen shadowfaxiksi nimesinkin ”show us the meaning of haste!”) ja koira juoksi perässä haukkuen niin perkeleesti. Pelotti, mutta jäi se sitten lopulta jälkeen onneksi. Saderotsit saatiin päälle vasta myöhemmin.

Strawberry hillseillä sade yltyi ja päätettiin lounastaa samassa hyväksi todetussa paikassa kun aiemmalla reissulla käytiin. Erinomaista oli ruokani tälläkin kertaa. Paluumatka suijui kuin vahingossa, ihan hujauksessa ja taas oli kivaa olla kotona!

Gilit!

Ja niin oli taas edessä tylsä maanantai kauhistuttavine bahasan naisopettajineen. Tämän rouvan luennot saavat aina yhtä kirjavaa palautetta tunnin jälkeen ja naisen lempinimi, joka viittaa Hitleriin ja kavereihin, kertoo hyvin opetustyylistä. Koulukiusausta ne tunnit ovat, siellä se aina huutaa ja sättii. ”I told you this word in a lesson three weeks ago!!” Nyt pääs unohtumaan. Matkailun kurssi oli taas yhtä tyhjän kanssa. Elli oli kipeänä kotona, joten sekään ei tietty kovasti nostattanut koulumotivaatiota. Lähdettiin kuitenkin surffaamaan koulun jälkeen ja se oli kovin miellyttävää ensimmäiset puoltoista tuntia kunnes aallot kuolivat kokonaan. Aina aika ajoin saattoi tulla neljän viiden aallon setti, mutta nekin kaatuivat suoraan matalaan rantaan, joten pian oli aika luovuttaa. Tiistaisen koulussa turhautumisen jälkeen otettiin myös surffi haltuun mutta jos mahdollista niin aallot olivat vielä surkeammat kuin edellisenä päivänä. Pelotti suorastaan ottaa aaltoa kun ne kaatuivat niin kovalla voimalla reidenkorkuiseen veteen ja siinä oli välillä lähellä ettei surffilauta töröttänyt pystyssä pohjassa. Tulihan se lauta sitten päähänkin ensimmäistä kertaa tällä reissulla ja kuhmu nousi takaraivoon saman tien. Keskipäivän aurinko teki myös tehtävänsä ja naama helotti taas kirkkaan punaisena. Mutta siis ihan oikeesti, surffaus on tosi kivaa :)

Keskiviikon workshoppia (jotain tanssisettiä) ei kuulunut joten päätettiin lusmuta (oli ne ainakin kymmenen minuuttia myöhässä, se tarkotti varmaan ettei tuntia pidetä hehee) (tuli yläaste mieleen). Paineltiin netteilemään Bali Buddhaan kun piti tsekkailla Lake Toban lippuja, mutta ne olivat niin kalliit että päätettiin suorittaa tämä reissu joskus myöhemmin. Illalla oltiin sovittu treffit neljän muun luokkalaisen kanssa bensikselle, josta oli sitten määrä aloittaa 13h reissu Gileille. Gilit (Gili Travangan, Gili Air ja Gili Meno) sijaitsevat Lombok-nimisen saaren luoteisosissa ja sinne pääsee halutessaan suoraan speedboatilla Balilta parissa tunnissa, mutta tämä lysti maksaa aina 850 000 noin 1 200 000 rupiaan edestakas eli sellaiset 60-100 euroa. Ei hyväksytty tällaisia hintoja vaan päätettiin ottaa neljälle hengelle kaksi skobaa alle, ajaa Padang Baihin, ottaa yölautta Lembariin Lombokille (85 000 rupiaa /skootteri ja kaksi ihmistä/ yksi suunta), ajaa aamulla kuuden maissa Lombokin länsirannikkoa Bangsaliin, josta sitten otettaisiin public botski (10 000 rp) Gili Travanganille. Onneksi tehtiin näin! Matkakulut olivat siis loppupeleissä noin 10e ja maisemat mitä upeimmat.

Tsekattiin karttakirjaa ennen lähtöä bensikseltä ja onneksi otin myös kuvan reitistä kameraani, koska perille löytäminen, vaikka se lopulta erittäin hyvin menikin, oli oletettua hankalampaa. Kyltit Padang Baihin veivät jostain syystä meidät pois suorimmalta reitiltä (motaria pitkin olisi päässyt kovin iisisti) ja jouduttiin kikkailemaan ihme pikkuteitä ja pienten kyläpahaisten läpi. Oli pimeää ja sai pitää tiukasti huomionsa kiinni kylteissä, jottemme eksyisi. Vain kolme kertaa jouduimme kysymään tietä, ja silloinkin vain varmistaaksemme että olimme matkalla oikeaan suuntaan. Melkoinen fiilis oli kyllä ajella täysillä pimeitä tyhjiä teitä, drive fast take chances, eikö? :)

Padang Bai:ssa stopattiin pikkupuodille ostamaan vettä ja muuta ja sitten jatkettiin satamaan. Odoteltiin skobinemme lauttaan pääsyä puolisen tuntia kunnes päästiin rekkojen ja skoottereiden täyttämälle kannelle ja josta sitten etsiydyimme yläkerran kansipaikoille. Hetken lähdön jälkeen päästettiin ihmisiä kovilta puupenkeiltä sisälle, jossa sai vuokrata patjoja ja jossa oli myös mukavia penkkirivistöjä. Itse jämähdin jälkimmäiselle tyttöjen vuokratessa patjat.

Nukuin maanmainiosti, kuten aina laivassa. Muut eivät kai niin hyvin, jostain valui vettä tyttöjen patjalle ja torakat kävelivät kätten päältä.

Vaan aamu tuli aikaisin ja oltiinkin jo perillä. Joskus ennen kuutta oltiin ulos laivasta ja Lombokilla, jossa oli vielä pimeää. Lähdettiin ajelemaan kohti pohjoista ja pian alkoi aamuaurinko valaisemaan tietämme ja niitä käsittämättömän upeita maisemia! Suurin osa matkasta oli rantatietä, joten näimme meren vasemmalla ja oikealla nousevat vuoret ja niiden takaa nousevan auringon. Tiekin nousi ja laski vuorten mukaan ja jokainen laakso jonne laskeuduttiin oli toistaan upeampi. Pienten kylien asukkaat vilkuttelivat, erityisesti kouluun menevät lapsukaiset, ja välillä lehmät ja kanat ja koirat ja vuohet valtasivat tien niin että piti odotella hetki omaa vuoroaan päästä eteenpäin. Näin yhden kukkotappelunkin, se oli hurjannäköistä touhua.

Pian oltiin kuitenkin jo niin lähellä, että nähtiin horisontissa kolme pientä ja kovin littanaa saarta, Gilit. Löydettiin hyvin satamaan, jonne jätettiin pientä maksua vastaan skootterit suojaan ja ostettiin sitten liput public boattiin Gili Travanganille. Systeemihän oli se, että laiva lähtee kun 25 lippua on myyty, joten hetki venailtiin, mutta aika nopeasti nämäkin puuttuvat kaverit löytyivät. Laiva oli lastattu täyteenpuhalletuilla heliumpalloilla.

Jihuu, olimme siis perillä, mutta sitten olikin vielä se kaamein vaihe edessä, eli majoituksen etsiminen. Rinkat selässä olimme kovin huomiota herättäviä ja avuttomia ja pian kimpussamme oli vaikka kuinka monta huoneen tarjoajaa. Sanottiin ei ei, mutta joku silti liittäytyi seuraan ja vei meidän ensin jonnekkin ja sitten taas toisaalle ja huoh. Meitä oli kahdeksan ja kahdeksalle oli melko hankalaa löytää kämppää, mutta onnionnettomuudessa. Kaikessa siinä kuumuudessa satuttiin lepäilemään mukavan hotellin portilla ja siihen sattui sitten symppis englantilainen omistaja, joka lupasi vuokrata meille kaksi huonetta (tuplasängyt) sopuhintaan. Niinpä sain sitten Ellin viereeni ja Maijan ja Helin huonetovereikseni.

Oli nälkä joten paineltiin syömään kalliita eikä niin hyviäkään safkoja vähän vahingossa, niinkuin väsyneenä ja nälkäisenä saattaa tehdä. Ihasteltiin tosin turkoosiakin turkoosimpaa vettä ja sitä valkoisena hohkaavaa ihanaa hiekkaa ja toivottiin, että olisipa meilläkin Balilla sellaista. Eipä muuten ole, on Seminyakin kuolleiden kalojen täyttämät biitsit, hei jippikajee. (Unohdinkin ehkä mainita, surffibiitsiltämme löytyy aina aika ajoin hirvittävät määrät kuolleita kaloja, tai siis ne saattavat yhtäkkiä ilmaantya eteesi kun yrität päästä ulos aaltoihin ja sitten niitä onkin joka puolella ja kun yrität räpiköidä ottaaksesi aallon niin niitä on ehkä naamassasi ja hyi helvetti sitä hajua ja myös sitä oloa sen surffin jälkeen kun olet niellyt sitä pahaksi mennyttä kalasoppaa parisen tuntia). Käytiin siis ottamassa tästä ihanuudesta irti muutakin kuin silmänruoka, käytiin testaamassa vesi ihan noin niinkuin kokonaisvaltaisesti uinnin kautta. Oli se mukavaa ja hienoa ja lämmintä ja välillä mukavan viilentävääkin, mutta pelkäsin aurinkoa, joten siirryin hetken pulikoinnin jälkeen rantamajan varjoihin (”I love you but I’ve chosen darkness”). Siihen oli helppo nukahtaa sitten lyhyiden yöunien ja stressaavan aamun jäljiltä, etenkin kun rantamajassa luki, että ”Private, only for Hari Puri customers” tjn. Kielletty hedelmä, tiedättehän. Eipä kukaan valittanut.

Kotiin päästyämme kävin ostamassa narua, jotta saisin ripustettua oman rakkaan hammockini terassillemme toisen hammockimme viereen. Tämä sai kannatusta, on ne riippumatot niin kivoja. Mukavana yllätyksenä vesi ei enää kotonamme halunnut toimia, eikä sähköt, joten hiki oli päällä eikä siitä edes päässyt eroon. Päätettiin mennä snorkkeiloimaan seuraavana päivänä, ja varattiin reissu siitä rantatieltä sitten illalla. Tuli kovasti mieleen Koh Tao tai ehkä myös Caye Caulker tästä saaresta. Kaikki häppeninki oli siinä rantsukadulla, tietysti, ja sitten sisäsaareenpäin mentäessä tulivat paikalliset kylät vastaan ja mahdollisesti vähän halvemmat majoitus- tai ruokailuvaihtoehdot. Paikalliset hengailivat rantsuboulevardilla ja huutelivat perään milloin mitäkin, mutta superbonuksena oli skoottereiden puute! Ei yhtä ainutta skootteria, taivas, luulin. Skootterit oli toki korvattu hevoskärryillä, jotka, jos mahdollista, alkoivat ärsyttää ehkä enemmän kuin skobat. Ne olivat leveitä ja pelottavia ja koko ajan niitä tuli jostain suunnasta.

Illallinen nautittiin mukavassa majassa tyynyillä istuskellen ja niitä näitä rupatellen, mutta jo kahdeksalta aloin olla ihan poikki ja orastava silmätulehdus teki piilareiden käytöstä mahdottomuuden, joten sanoin so long tyttärille ja painelin pehkuihin. Toiset tytöt olivat iltasella kokeilleet paikallisia erikoisuuksia, taikasieniä, ja kokemus oli ilmeisesti ollut melko huono neuroottisine ja hyvin pelottavine vaikutuksineen. Ei kiitos sellaisia.

Yö oli kammottava, sähköt katkesivat siinä viitisen minuuttia nukkumaan menon jälkeen ja neljältä heräsin järkyttävään hikeen. Oli pakko mennä suihkuun, että viilentyisi edes hetkeksi ja sitten uusi yritys. Kukaan ei oikein kuulemma saanut unta.

Aamulla kaikki odottivat innoissaan snorklausta (tai ehkä oikeamminkin sitä viilentävää merivettä). Botskimme oli iso ja siellä oli monen monta turistia lisäksemme, mutta snorklatessa onnistuin suurimman osan onneksi kadottamaan ja eka sukellus menikin kovin mukavasti. Hyvä näkyvyys ja melko aurinkoinen keli saivat matalahkon riutan tuntumaan hienolta, vaikkei mitään sen ihmeempää näkynytkään, PAITSI ihmeellinen melko iso ja ruma kala, luulen että se oli joku frogfish, pitääkin tsekata. Suurin fiilistelyn aiheeni oli tosin tietysti minä! Opin sukeltamaan oikeaoppisesti ja heti tuli snorklauksesta kovasti miellyttävämpää hehee. Iloja ne pienetkin ilot :)
Toinen sukellus tehtiin Gili Menolla. Se oli sitten se merikilpikonnasukellus! Nähtiin noin kuusi hervottoman kokoista merikilpikonnaa, siellä ne ehkä 15 metrin syvyydessä söivät jotain pohjasta, kunnes se ääliö oppaamme meni jotain tökkimään niitä. Mahdottoman hienoja otuksia, pakko sanoa.

Toisen sukelluksen jälkeen alkoi sataa ja päätettiin pitää lounastauko Gili Airilla. Vähän siinä kerkesi jo tulla kylmä ja osa ryhmästä jättäytyi pois viimeiseltä sukellukselta. Mutta me kyllä mentiin ja onneksi mentiinkin, hienoa oli taas ja minä tyttöhän bongasin sieltäkin ihan parin metrin päästä hawksbillturtlesin! Ja eiköhän saman tien joku täysidiootti japanilainen sukella sen perään tökkimään sitä. Olin niin raivona, ja kun tämä ääliö nousi pintaan niin pakko oli sanoa, että ”PLEASE don’t touch the turtle!”. Hahah vastauksena oli hämmentynyt ja häpeäntäyttämä ”ooh..okay, sorry” ja sitten se uuno lähtikin pikaisesti sukeltamaan toiseen suuntaan. Hah.

Snorkkeloinnin jälkeen taidettiin ottaa riippumattotorkut. Uskoisin, koska en ainakaan muista mitään muuta. Illalla käytiin syömässä (söin ehkä parasta ruokaa koko reissun aikana, mutta en enää muistanut sen nimeä, enkä ole sitä löytänyt tämän jälkeen uudestaan :() ja otettiin Ellin kanssa siinä samalla helvetin pahat piña coladat. Elli oli safkan ja tämän piña kakkaladan jälkeen niin pahoinvoiva, että päätti lähteä takaisin hotlalle nukkumaan, me muut jatkettiin Rudy’sin legendaarisiin perjantaibileisiin. Tavattiin suomalaisia kaverin kavereita (pieni on maailma taas) ja pari uus-seelantilaista jotka näyttivät kolmekymppisiltä mutta olivatkin vasta kaksikymmentä. Oli hauskat bileet kaikenkaikkiaan.

Yöllä meni taas sähköt ja oli kuuma. Ei kiva.

Aamulla safkailtiin rantsunraflassa, nukkuttiin päikkäreitä hammockissa ja käytiin pulikoimassa ihanassa turkoosissa vedessä. Syötiin jätskiä ja hyvää ruokaa ja hengailtiin yhden suomalaisen nuoren miehen kanssa, tämä oli töissä hotellissa travanganilla ja osasi myös siis suositella erinäisiä ruokapaikkoja ja muita. Mukava poika. Lauantai meni näin, mitään ei oikein tehty mutta koko ajan kuitenkin jotain. Lomailua todella.

Sunnuntaina oli kotiin lähdön paikka. Aamulla otettiin public boat Lombokille, ajeltiin taas hienoissa maisemissa Lembariin, jonne saavuttiin juuri sopivasti puoli tuntia ennen botskin lähtöä. Makoiltiin se viisi tuntia kannella välillä nukkuen, välillä lukien ja syöden ja sitten olikin taas edessä ajomatka kotiin Padang Baista. Tällä kertaa otettiin rantsun motari, mutta se oli niin kaameassa kunnossa, että hyvä kun pysyi kyydissä niissä töyssyissä. Nälkä iski loppuvaiheessa ja pysähdyttiin KFC:hin kuten hyvät länkkärit konsanaan ja popsittiin twistereita pahimpaan nälkään. Oli kiva taas olla kotona ja uni maittoi.

Tällä hetkellä ollaan puolivälissä koulua! Jo! Hullua miten aika täällä menee, tuntuu että on ollut reissussa iät ja ajat, mutta silti tuntuu myös että viikot vaan hupenevat huippunopeasti. Viime viikolla oltiin Ellin kanssa idässä ja pohjosessa skootterilla reissussa ja tällä viikolla ollaan kouluiltu ja lintsattukin hehe, vähän vaan. Ensi viikolla on sitten välitentit, joista matkailu on jo onneksi hoidettu kotitenttinä pois alta (huvittava juttu, opettaja piti tunnin jossa käytiin tentin kysymykset läpi ja samalla opska kertoi myös oikeat vastaukset...hmmm...miks just tää tentti, josta oisin päässy muutenkin heittämällä läpi :(?? ) joten nyt viikonloppuna pitäisi ahkerasti opiskella. Ensi viikolla on myös lähtö Filippiineille!! Hurjan jännää. No mutta, oon edellä aikaani, kirjottelen lisää myöhemmin, moido!

Pohjoiseen ja sen yli (länteen)

Olin taas yllättäen maanantain vastaisena yönä taas kuumeessa enkä sitten mennyt aamulla kouluun. Onneksi Elli on niin kiva (ja lusmu) ettei sekään menny. Päivällä käytiin Yusiun kanssa isossa marketissa, koska olin saanut tilauksen: Chris oli viettänyt viimeiset kaksi viikkoa Sulawesillä syöden pelkkää riisiä ja kalaa (paitsi paikallisissa häissä, joihin Chris pääsi mukaan couchsurffarin kautta, tarjottiin kai muutakin) joten päätin tarttua haasteeseen ja kokkailla sinihomejuustosourcream-kastiketta ja pottuja sekä salaattia. Kokkailu ei alkanut kovin hyvin, sour cream oli tietty pilalla (kuten jok’ikinen purkki jonka olemme ostaneet, ei enää), ja avokado raakaa, joten päädyin sinihomejuustopaistettuihin perunoihin ja noh, avokadottomaan salaattiin. Ihan kiva.

Yusiu oli tilannut minulle taksin aivan liian aikaisin ja olin kentällä jo edellistä Jakartan konetta vastassa. Ehdin hyvin tekemään hienon kyltin ja sitten se kone sieltä jo laskeutuikin ja Mr. Christoph pääsi elävänä perille Denpasariin kolmen Lion Airin laskeutumisen jälkeen (mahtaa olla ennätyksellistä). Hyvät oli illan kokkailut ja myös bintang maistui ja jälkkäri jääkahvit kermavaahdolla, aijai. Aamulla oli kuitenkin aikainen herätys joten kovin pitkään ei voinut riekkua.

Olin varannut meille 10e/pvä maksavan pikku-Jeepin vuokralle viikolle ja saimme sen tiistaina aamulla, mutta laiskotti ja piti pestä pyykkiä eikä vaan jaksanut lähteä. Päätimme siis jäädä nautiskelemaan uima-altaastamme, sekä tyttöjen seurasta vielä tiistaiksi. Käväistiin ensin Helin ja Maijan kanssa Canggu beachillä uimassa ja sitten haettiin Elli ja mentiin iltapäivällistämään Globe Cafehen. Testailtiin autoa (ja erityisesti jarrujen toimivuutta) näillä matkoilla kun skobeni ei kerta suostunut toimimaan. Ihan kiva kosla, jarrutkin skulittivat, mutta ainut ongelma oli lukoton bensatankki jonne laitettiin ihan isolla rahalla petroolia (pelättiin että joku aamu herätään ja tankki on tyhjennetty) (spoileri: näin ei kuitenkaan onneksi käynyt).

Tiistai-iltaa vietettiin taas pihalla nauttien pari bintangia ja rupatellen musiikin soidessa. Meidän pihalla on parasta hengailla. Kunhan muistaa suojautua hyttytytöiltä, offit ihoon ja hyttyskiekurat palamaan. Mutta aamu oli taas aikainen edessä ja Chrisin piti ajaa joten soimme tietysti kuskille hyvät yöunet.

Tytöt lähti kouluun ja olin onnellinen ettei minun tarvinnut. Tai siis tietty olisi tarvinnut, mutten mennyt, valintoja valintoja. Tehtiin kunnon munakas aamiaiseksi ja nautittiin se kahvin kera pihalla, juuri siellä meidän pihalla. Piti kuitenkin ottaa lähtö kiinni, joten pakattiin kimpsut ja kampsut ja otettiin karttakirja kauniiseen käteen. Shopattiin tarpeelliset puuttuvat tarvikkeet (jäätelöä, jääteetä yms. muuta elintärkeää) ja paineltiin matkaan. Ajelu oli kovin leppoisaa ja löydettiin hienosti tiemme pois Denpasarin ruuhista. Omaan loistavat kartturintaidot, mitä parhaimmat, joten kaikki hoitui hyvin smoothisti.

Kunnes eksyttiin ensimmäisen kerran. Yusiu oli tehnyt oikein matkasuunnitelman meille ja kohteita listalta löytyi vaikka millä mitalla. Ensimmäinen oli temppeli, jonka nimeä en voi muistaa, ja jonka ohi ajettiin tietysti, mutta jonne löydettiin paikallisten ystävällisellä opastuksella. Temppeli. No se oli temppeli, taas yksi sellainen, ei mitenkään spesiaali paitsi ehkä hyttysten ekstensiivisessä määrässä. Ja kuten yleensä, minä olin se joka oli näiden verenimijöiden ruokalistalla, toimin hienosti hyttyskarkotteena muille. Tultiin siihen lopputulokseen, että olemme kummatkin nähneet tarpeeksi tai ehkä liikaakin temppeleitä eikä Angkor Watin jälkeen mikään kuitenkaan oikein tunnu miltään, joten lähdettiin ihasteltuamme enemmänkin yhtä puuta kummine hedelmineen kuin itse temppeliä.

Tultiin pian pienelle, ylös ylös mäkiä kiipeävälle tielle, jota tietysti paineltiin täysillä. Ykkösvaihteella. Pelkäsin, ettei auto ehkä jaksaisi ylös asti kuitenkaan, mutta ei se kertaakaan pettänyt. Chris haikaili Kawasakinsa selkään, kuulemma nämä tällaiset mukavat mutkien täyttämät tiet ovat parhaita moottoripyörällä ajella, itsehän olin hieman skeptinen, mutta no jos on adrenaliininarkkari niin kaipa sitten. Tultiin pian Strawberry hillseille, jotka nimensä mukaisesti olivat täynnä mansikoita ja niiden innokkaita myyjiä. Lounastettiin hyvät paikalliset safkat ja ostettiin myös jälkkäriksi näitä kuuluisia mansikoita, mutta tällä kertaa mansikka oli se muu maa, ei mustikka. Hyh, huonoja ja pahoja, sano. Bongattiin kyltti Git Git-kaksoisvesiputouksille ja ajateltiin tsekkailla ne. Maisemat alkoivat näyttää kovin tutuilta ja haluaisinkin kysäistä, että äiti, mehän taidettiin käydä ne katsastamassa jo silloin edellisellä Balin reissulla, eikö? No joo, parkattiin auto ja heti oli joku pyytämässä parkkimaksua ja joku taas myymässä sateenvarjoa. Ei ostettu. Olisi pitänyt. Päästiin alas vesiputouksille niin eiköhän alkanut hyvin kasteleva sade eikä siinä sitten voinut oikein muuta tehdä kuin odotella sateensuojassa pisaroiden ehtymistä. Suht’ nopeasti se sade lakkasi, mutta eiköhän se alkanut kahtakovempana uudelleen heti kun päästiin tarpeeksi kauas sateensuojasta mutta tarpeeksi kauas myös autolta.

Jatkettiin matkaa litimärkinä kohti Singharajaa josta taas eteenpäin kohti Lovinaa. Sinne ei ollut kovinkaan hankala löytää ja tsekattiin LP:stä hotellikin jo valmiiksi. Se näytti kovin hienolta paikalta, mutta ihan kohtuuhintainen se kuitenkin oli ja terdeltäkin näkyi meri. Varattiin samalla aamuinen delfiinireissu ja sitten mentiin majoittumaan. Avasimme oven ja se hajosi. Chris yritti laittaa hyttysverkkoa, heitti narun ison seinäpalkin ympäri ja se hajosi (seinäpalkki siis). Nousin seisomaan sänkyni laidalle ja se hajosi. Vessan ovea ei tarvinnut hajottaa, se oli jo valmiiksi rikki. Hieno homma. Illalla hajoitettiin vahingossa tyhjä kaljapullo terassille ja todettiin että se sopi hyvin sisustukseen. Yritettiin peittää hävityksen jälkemme parhaamme mukaan.

Iltasella käytiin kävelyllä hyvin hiljaisessa Lovinassa ja syötiin pitsaa jonka tekijä ei ehkä tiennyt ihan varmasti mitä pitsa on ja myös närpittiin ceasar-kastiketta salaatilla (hyvin vähäisellä salaatilla...) Oli melko rasvainen olo tämän aterian jälkeen, mutta pakko sanoa että parasta jääkahvia sieltä kyllä sai. Uni tuli ajoissa ja aamuinen herätys oli taas 5.30.

Delffiinejä tai ei, en olisi halunnut herätä: oli kuuma ja nihkeää eikä juomavettä ollut tippaakaan. Sitä ei myöskään ehditty ostaa kun pitikin jo lähteä botskille ja merille. Onneksi aurinko ei ollut vielä noussut kovin korkealle, mutta sen aamuinen valo valaisi hienosti kauempaa vuorten takaa sumun seasta. Botskikuskimme ei ollut kovin innostunut työstään sanoisin, ensimmäiset puoli tuntia kierrettiin ympyrää poijun ympärillä tämän kalastaessa pienen pieniä fisuja botskin täyteen. Tuoksu oli hurmaava palatessamme maihin. Ennen paluuta spottasimme kuitenkin tajuttomasti dolffareita. Niiden parvet olivat suuren suuria, yhdessä oli ainakin 50 delfiiniä ja siinä ne hyppivät ja sukeltelivat aivan veneemme vieressä. Pari tuntia tuijoteltiin näitä upeita eläimiä ja yritettiin ottaa kuvia ja videoita (joka osoittautui melko vaikeaksi, mutta parisen hyvää otosta saatiin kuitenkin).

Rantaan pääsy oli helpotus, vesi ja ruoka olivat tarpeen, joten paineltiin suorilta käsin ihastuttavaan jooga-hippi-kahvilaan, jossa nautittiin maittavia hummuspitaleipiä ja kreppejä sitruunalla, kanelilla ja hunajalla. Päätettiin jättää puolikuollut Lovina sikseen ja jatkaa matkaa hieman lännempään, josta Yusiu oli suositellut hotellia ja josta toivoimme pääsevämme sukeltamaan Pulau Menjanganille (saarelle, jossa on peuroja!). Suositeltu hotelli oli superöveri, joten päätettiin mennä muualle, mutta tietty vasta tsekattuamme läpi tämän huippuresortin antimet kuten esim. sen biitsin heheh. Bongattiin karttakirjastamme toinen samanniminen (Pondok Sari) hotelli ja mietittiin notta olisikohan se sittenkin ollut se mitä Yusiu oli suositellut. Siispä lähdimme etsimään tietämme tälle biitsin pätkälle. Okei, ajettiin mitä pienimpiä asfaloimattomia teitä läpi paikallisten kylien, jossa saimme paljon katseita ja moikkailuja. Mentiin näitä teitä ympäriämpäri eikä löydetty mitään, millään. Tiet saattoivat yhtäkkiä vain loppua kesken tai kaventua niin ettei autollamme enää eteenpäin päässyt. Onneksi Chris on hyvä kuski ja tottunut ajamaan tällaisilla teillä huonolla autolla, joten eksyminenkin sujui ihan mallikkaasti. Vaan yhtäkkiä löydettiin itsemme kiitoradalta. En ole pitkään aikaan nauranut niin kovasti, siellä me oltiin jeepillämme keskellä pientä (ja toivottavasti suljettua) kiitorataa, vedettiin parit ympyrät ja lähdettiin takas isoille teille. Lopulta löysimme tai luulimme löytäneemme oikean paikan, se mätsäsi täysin kartan kuvaan, mutta nopeasti ymmärrettiin ettei täällä mitään hotellia olisi: olimme hienolla pikkubiitsillä jota pitkin kulki pieni tie ja jonka varressa oli pieniä taloja ja rannalla oli kymmeniä pieniä kalastusveneitä. Totaali-idyllinen kalastajakylä, jossa ei ole varmasti kovin moni turisti käynyt. Kaikki moikkailivat kovasti ja lapset tulivat hengailemaan.

Mutta niin, majoitusta ei ollut, karttakirjaan oli merkitty kovin väärin mutta LP saapui taas pelastukseen ja löydettiin Reef Seen Aquatics-niminen paikka. Siellä oli merikilpikonnien pelastusohjelma sekä sukellusta, kuulosti hyvältä. Olin varsinkin myyty kun heti ensimmäisenä pihalla tuli vastaan kolme pientä koiranpentua, kovin leikkisiä sellaisia. Huone oli melko kallis mutta melko hieno myös, vaan sukeltaminen oli ihan liian hintavaa eikä ne edes halunneet viedä meitä Menjanganille (koska meitä oli vaan kaksi ja sinne oli ainakin TUNNIN matka...say what?!) vaan yrittivät myydä jotain lähireefejä. Ei tarvinnut pitkään miettiä maksetaanko 745 000 rupiaa kahdesta sukelluksesta...tai itseasiassa: ”aa teillä ei oo mitään kamoja, no se on sitten vielä 150 000 rp”...”ainiin eikä siinä vielä kaikki, 10% government tax”. Täyttä kusetusta koko homma.

Iltaa vietettiin biitsillä ja sovittiin että katteltaisiin sitten pelastettuja merikilpikonnia aamulla sukelluksen sijaan. Reef Seen Aquatics ostaa aina uudenkuun paikkeilla kalastajilta ja paikallisilta merikilpikonnien munia (jotka muuten menisivät marketille myyntiin tai jotka koirat kaivavat esiin ja syövät) ja hautaavat nämä hiekkaan pihalleen ja sitten pitävät huolta pikkukilpikonnista kunnes ne ovat tarpeeksi isoja vapautettaviksi takaisin luontoon. Boomer- kilpikonna oli juuri kuollut, se oli 1992 vuonna vapautettu ensimmäistä kertaa mutta se palasi aina takaisin tälle samalle rannalle! Viidennen kerran jälkeen se päätettiin pitää RSA:ssa. Nähtiin kuitenkin Boomerin sijaan kahdeksan pientä 4-5kk vanhaa turtlesia jotka sukeltelivat innokkaasti ja päästivät hassuja ääniä. Maksettiin hyvät lahjoitukset jotta toimintaa voitaisiin pitää yllä. Aamupala kuului hotellin hintaan ja siitä nautittiin biitsillä, paitsi että ensimmäinen hörppy kahvista tuli kyllä saman tien ylös, maito oli pilalla (hyyh, voin vieläkin maistaa sen maun mun suussa). Sanoin tästä tarjoilijalle, jonka ensimmäinen reaktio oli ”Oooh you wanted fresh milk?!” Ai pitikö se mainita erikseen, sorry!

Jatkettiin pian matkaa kohti länttä. Piti kääntyä johonkin paikkaan mistä menisi lautta Pulau Menjanganille, mutta missattiin se käännös ja oltiinkin yhtäkkiä Gilimanukissa, hups. Päätettiin siis skipata saari ja jatkaa matkaa surffispotille Medewiin, jossa ei ollut yhtään surffaajaa ja sikakallis rafla, not worth it. Siellä mietittiin että mitähän tehtäis, ja päätettiin lähteä hieman takaisin päin keskelle Balia Mundukiin, jossa olisi huippunäkymiä riisipeltojen yli. Päätettiin ottaa ison tien sijaan pieni tie (aina hyvä vaihtoehto) ja sitten eksyttiin taas jonnekin vielä pienemmille teille. Kysyttiin tietä Mundukiin ja vastaus oli, että 15km eteenpäin. Ajettiin ylös päin ja ylös päin ja juuri kun Chris pääsi sanomasta, että ”Nyt on mennyt 15km, meidän pitäisi olla juuri Mundukissa” niin eiköhän se tie loppunut siihen sitten. Jaahas. Kysyttiin neuvoa ja joku sanoi että 15 km takaisin ja sitten oikealle. Okei. Viidentoista kilsan jälkeen meidät neuvottiin taas takaisin päin ja tätä siksakkia vedettiin valehtelematta seitsemän kertaa, kunnes ei ollut oikeastaan enää muuta vaihtoehtoa kuin yksi oikealle vievä tie, sehän se sitten oli! Oli jo pimeää ja oltiin hukattu varmaan tunteja tässä eksyilyssä mutta tultiin myöhemmin siihen lopputulokseen, että kaikki ne eksymiset olivatkin oikeastaan ehkä reissun parhaita kohtia, varsinkin kun vahingossa löytää itsensä upeasta pienestä kalastajakylästä tai maailman kapeimmilta teiltä keskeltä ei mitään. Ei uskottu, että Balilla voisi enää löytää seikkailuja mutta todistimme tämän vääräksi haha.

Löysimme miellyttävän yöpaikan Mundukista, hintalaatu-suhde oli kohillaan ja ravintolan terassilla oli mukava hengailla. Syötiin hyvin ja juotiin myös. Jossain vaiheessa kesken jonkun stoorin tipahti Chrisin kädelle jotain. Katsottiin ylös ja lepakkohan se sieltä majankatosta oli tehnyt tarpeensa. (Aamulla yksi tuoli oli kuorrutettu tällä tavaralla). Istuskeltiin ilmeisesti aika myöhään tässä terassilla, koska loppujen lopuksi tuli tarjoilijatar sanomaan, että hän menee nyt nukkumaan, laitatteko valot pois päältä kun lähdette.

Aamulla (taas aikaisin) piti lähteä kotiin. Auto piti palauttaa nimittäin kymmeneen mennessä, mutta eihän me ehditty siihen tietenkään, kun jäätiin nauttimaan aamupalasta ja niistä kuuluisista maisemista. Riisipeltoja ja vuoria löytyi näkökentästä, enkä pistänyt pahakseni. Loppupeleissä saatiin lupa palauttaa kosla vasta 12.00 ilman mitään lisämaksuja, joten pieni myöhästyminenkään ei siis ollut ongelma. Kotona odotti uima-allas, joka tuntui aika superilta kuuman ajomatkan jälkeen.

Chrisin oli määrä lähteä seuraavana päivänä, joten lähdettiin tekemään viimeiset shoppailut surffi-outletteihin ja löysinpä itsekin uuden t-paidan (tuli tarpeen kun pyykkiä ei ollut ehtinyt eikä jaksanut pestä). Iltaa vietettiin tyttöjen kanssa kimpassa ensin kämpillä ja lähdettiin siitä myös tsekkaamaan Kutan yöelämää. Aina yhtä Kutaahan se oli, tosin treffattiin about kaikki luokkalaisemme myös Greenbox-nimisen baarin edustalla, se oli hauskaa. Kuultiin, että Balilla oli ollut maanjäristys ja jotkut luokkalaiset olivat tähän heränneetkin yöllä. Oltiin kai liian pohjoisessa oltu järistyksen aikaan huomataksemme mitään. Kotipihamme patsas oli hajonnut tähän mullistukseen.

Sunnuntaina nukuttiin myöhään, uiskenneltiin, tilattiin safkaa kämpille ja lähdettiin sitten illaksi rantsuun, jossa kiinalaisen uuden vuoden bileiden tuli näkyä raketein, mutta tämä oli kyllä huijausta. Mentiin siis viettämään sen sijaan ystävänpäivää rantsun upeaan raflaan, mutta pian se aika meni ja pitikin jo lähteä kämpille pakkaamaan Krisukan tavarat. Tilattiin taksi kentälle, jossa sanottiin sitten, että näkemisiin, ei hyvästi ja tämän jälkeen kotona oli taas aika hiljaista.

Kerron teille seuraavaksi Gilin reissusta kunhan jaksan taas kirjoitella.

Sairastelua, raftausta ja kiinalaisia

Terve taas, joka on kyllä liioittelua koska kipeily on meillä jatkunut koko kämpän saralla. Elli ja Heli ensimmäisinä, sitten Maija ja nyt minä. Itselläni tosin vatsa ei niinkään ole oikkuillut, mutta kuume tuppaa pukkaamaan kylään aina aika ajoin ja sehän se vasta piristävää onkin. Perjantaina meinasin myös pyörtyä odotellessamme taksia, se oli kumma fiilis koska ikänä en ole tajuttomaksi mennyt tai edes meinannut mennä. Yhtäkkiä meni näkö ja kuulo ja päästä pakeni veri, mutta hyväksi onneksi taksi tuli kreivin aikaan ja pääsin takapenkille painamaan pääni polvien väliin. Kyllä se siitä sitten.

Mitäs me ollaan hoosailtu...No joo, koulu on enemmän eli vähemmän mielenkiintoista ja sitäkin enemmän turhauttavaa. On meillä se yksi hyvä opettaja siinä indonesiassa mutta se, että kerran viikossa puolentoista tunnin ajan saa laadukasta opetusta ei oikein riitä pitämään motivaatiota yllä. Ja se, että reissufiilis, se että pääsee aina lähtemään ja näkemään ja kokemaan uusia mestoja, katoaa, on myös kammoksuttavaa. Kotiin jämähtäminen on niin helppoa, mutta myös masentavaa. MÄ HALUAN TAKAS REISSUN PÄÄLLE! Haha okei, en valita kuitenkaan koska oon mä täällä satakertaa mielummin kun Suomessa, hyh!

Maanantaina ja torstaina oltiin taas surffaamassa ja oli kyllä taas älyttömän hauskaa, pääsin myös videolle. Hieno video voin luvata, kaadun parin sekunnin tasapainottelun jälkeen, upeaa surffausta ;) Hehee, no ei se nyt aina ihan niin huonosti mene, uskokaatte. Vesi oli taas tosin sameana muovipusseista ja erinäisistä muista jätteistä joita en halua sen enempää eritellä tai ajatella. Voin kertoa insider tipin: ne muovipussit siinä lautaan kiinnitettävässä hihnassa ja ne karkkipaperit naamassa tai paidan alla ja shortsien sisällä eivät helpota laudalle pääsyä pätkän vertaa. Keep that in mind fellow surfers!

Mitäs muuta, Ellin vanhemmat tulivat viikon visiitille myös torstaina ja Ellia ei sitten olekaan paljoa näkynyt, joten olen hengaillut Maijan ja Helin kanssa enemmänkin. Torstaina oli kyllä bailut, joissa Ellikin tietty oli mukana. Kovat oli bileet, aamulla seitsemältä ne päättyivät aamu-uintiin altaallamme, seuraava päivä meni enemmän nukkuessa kuin mitään muuta. Lähdettiin Tanah Lot-temppelivisiitille lauantaina. Se oli mielenkiintoinen kokemus, ei niinkään hienojen temppelin takia, vaan paikallisten tai oikeammin Indonesialaisten turistien takia. Päästiin taas moneen perhealbumiin ja fiilis oli kuin eläimellä eläintarhassa. Hienoin temppeliosuus oli ehkä pieni aaltojen syömä saari temppeleineen, jonne oli mahdollista päästä vain laskuveden aikaan. Otettiin sunset terassilla bananapancaket jäätelöllä, mutta oli niin tuhti annos että puolet jaksoin just syödä.

Tänään oltiin raftaamassa. Ellin vanhemmat halusivat lähteä kokeilemaan Ellin suosittelemana tätä hienoa lajia eikä Helikään ollut vielä raftannut, joten kun porukkaa oli kerta menossa niin kyllä sitten minäkin. Olin tosin kuullut etteivät tämän joen kosket olleet ihan samoja luokkia kuin Costa Rican Pacuaressa, mutta mikäs siinä, maisemat ainakin olivat kuulemma hyviä eikä hinta huimannut päätä. Lähdettiin siis aamulla ajamaan ensin Ellin vanhempien hotellille, josta meidät haki mukava minivan ja jolla sitten ajettiin upeiden riisipeltomaisemien halki parisen tuntia kohti aina niin vaikuttavia tulivuoria. Tosin matkalla huomasin että vanha ystäväni kuume oli tullut taas vierailulle, mutta en antanut sen häiritä ja vetäisin panadolin namaan.

Perillä meitä odotteli liuta paikallisia oppaita ja sitten alkoi kerääntyä myös muita turisteja, ah aina niin ihania kiinalaisia turisteja. Koska porukkamme lukumäärä oli viisi ja siinä oli yksi liikaa yhteen veneelliseen, päätin jättäytyä viimeisenä ilmoittautuneena johonkin toiseen ryhmään. Ja kuinkas muutenkaan, pääsin viehättävän kiinalaisperheen mukaan: isä oli erityisen huvittava liian pienissa speedoissaan ilman paitaa ja UIMALASIEN kanssa (repesin), perheen äiti oli myös mielenkiintoinen tapaus kiljahduksineen ja englanninkielentaidon puutteineen. Pienessä pojassa ei ollu enää mitään hauskaa, sille pikku penteleelle ei olisi IKINÄ pitänyt antaa melaa käteen. Sääreni on nyt mustelmilla kun poika ei osannut pitää melastaan kiinni ja iski sitä joka töyssyssä jalkoihini. Vanhemmat eivät tähän tietenkään yrittäneetkään puuttua, joten otin ohjat omiin käsiini ja pidin kiinni niin omasta kuin pennunkin melasta. Aluksi tietty meille annettiin ohjeet kuinka veneessä tulee toimia ja arvasin niiden menneen täysin toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos tiimimme loppuosan kohdalta. Jep. Kaikki, erityisesti tämä isä, meloi aina kun ei pitänyt ja kun opas huusi että "forward!!" niin silloin ei tietenkään enää liikautettu evääkään.

Onneksi opas oli tosiaan huippuhyvätyyppi, tuli heti ensimmäisellä pysähdyksellä läimäisemään selkään, että "Sorry, the chinese people you know..." Kosket oli mukavia, ei mitenkään rajuja, hyvin kerkesi siis tsekkailemaan mahtavia maisemia ja naureskelemaan oppaan kanssa lopulle ryhmällemme. Siistein kohta oli ehkä neljän-viiden metrin pudotus suoraan alas, humpsista vaan. Meillä oli myös yksi pysähdys hienolla vesiputouksella. Tietty tämä pikkupoikamme onnistui tiputtamaan flipfloppinsa jokeen hypätessään veneestä, mutta supercool oppaamme hyppäsi saman tien tyhjään botskiin ja lähti perään, pelasti flipflopin ja näytti hyvin kettuuntuneelta tämän jälkeen. Hauskaa oli myös kun pysähdyttiin erääseen koskeen, jossa sitten piti hypätä uimaan. Oppaamme repi minua liiveistä etten menisi virran mukana ja kun lähdin sitten sukeltamaan takaisin veneellemme päin ja nostaessani pääni pinnalle tulikin yhtäkkiä joku toinen kumivene suoraan päälleni enkä ehtinyt edes happea saamaan kun olinkin kolmen eri veneen alla. Pienoinen paniikki iski, mutta pääsin onneksi pian pinnalle kumiveneiden välistä ja ensimmäinen reaktio hapen oton jälkeen oli nauru. Erityisesti myös vatsalihaksia koeteltiin kun kosken perukoilla seisoi yksi opas, jonka jokaisessa raajassa roikkui kiinalaisia tyttöjä hysteerisen pelokkaasti kikatellen, on ne huvittavaa sakkia ne sanokaa mun sanoneen.

16 kilometrin raftailun jälkeen saavuttiin viimeiselle pysäkille, jossa sitten pääsi suihkuun ja jossa myös tarjottiin aivan loistavat safkat! Oli erilaisia riisejä ja nuudeleita ja kanaa ja kasviksia ja salaattia ja hedelmiä ja mitä mitä kaikkea? Ruoan nauttimisen kruunasi tietty upeat näkymät alas joelle ja yli riisipeltojen. Heitin hyvästit oppaallemme, joka suostui poseeraamaan jopa kuvassa kanssani ja sitten lähdettiin kotimatkalle. Nukuin suurimman osan matkaa. Käytiin vielä päivän uurastuksen päätteeksi nauttimassa juustokakkua ja ihanaa kahvia Ellin vanhempien kanssa, kyllä maistui kaikille.

Huomenna tulee Chris vielä viikon vierailulle ennen kotiinpaluutaan ja suunniteltiin, että vuokrataan auto ja ajellaan länteen ja pohjoisosiin saarta. Ajattelin siis lintsata koulusta, huuups. Vähän vaan.