Filippiinit!: Matka Manilaan ja Legaspiin

Ngurah Railla sai taas maksaa itsensä kipeäksi päästäkseen ulos maasta. Lento lähti siis illalla kahdeksan aikoihin Air Asian tarjoamana kohti KL:llää ja eiköhän hyvin selkeiden turvaohjeiden jälkeenkin vielä ilmassa kuulunut tekstiviestiääniä. Matkan aikana ilmeni myös kovaa turbulenssia ja välillä kone kääntyili rajusti. Olin puoliunessa, mutta jos oikein kuulin niin lentäjämme kommentoi seuraavasti: ”We needed to fly into the turbulence area because on our route there was another plane coming in 10 minutes so we would’ve crashed” Kommentin jälkeen koneessa kulki taasen kohahdus ja alkoi jupina siitä kuinka tämä meidän lentäjä ei taida olla kovin ammattitaitoinen. Päästiin kuitenkin elävinä LCCT:n jo hyvin tutulle (ja turhauttavalle) lentokentälle, jossa Lissun kanssa vietettiin paljon aikaa vuonna 2007. Silloin tarjolla oli vain McDonaldsia tai Taste of Asiaa, mutta nykypäivänä parisen uutta huonoa ja kallista ravintolaa oli ilmestynyt lisää. Silti melko luotaantyöntävä mestahan se oli ja meillä oli aikaa, koko yö. Pistin pyhkeeni lattialle, saronkini peitoksi ja hammockin tyynyksi ja uinuin makeasti aina kello viiteen asti aamulla kunnes piti painella Manilan lennolle.

Käppäillessäni tsekkaamaan lentotaulua bongasin yhtäkkiä kovin tutut kasvot. En unenpöpperössä saanut kuollaksenikaan mieleeni kundin nimeä, mutta pian heräsin ja hilpsin tämän perään. Ystäväni Lauran frendi Jonnehan se oli, viimeksi oltiin nähty kesällä Koffin-puistossa! Hetken mongeruksen ja ”pieni maailma”- ihmettelyn jälkeen rupattelukin alkoi sujua, mutta harmiksi Jonnen lento lähti ihan toiselta puolelta kenttää. Ehkäpä nähdään koffarissa kesällä!

Lento oli tietty taas kun jostain huonosta komediasta. Heräsin säikähtäen (luulin saaneeni sydärin) kun rakkaat kanssamatkustaja-kiinalaiset huusivat aivan täysiä joidenkin penkkirivien päässä meistä. Helvetin kiinalaiset, sano. Se metakka oli käsittämätön ja muut ympärillä olivat hyssyttelivät vihaisesti, jotta nämä pitäisivät päänsä kiinni. Ja sitten edessäni istuva länkkärimies avasi kännykkänsä. Kyllä, me kaikki kuulimme sen nokian avaamisäänen, ei se auta että sä pidät sitä siellä pöydän alla joka kerta kun lentoemo kävelee ohi. Olin niin kyllästynyt kaikkiin näihin urpoihin, jotka kuvittelevat etteivät säännöt varmastikaan koske heitä (kaikkia muita kyllä), joten kopautin herraa olkapäälle huomauttaakseni kännykän kiinnipitosäädöksistä (jos tämä vaikka olisi sattunut unohtamaan?) ja vastaus oli mitä kettumaisin ”mmhmhm”. Miksi, oi MIKSI tämä maailma on TÄYNNÄ idiootteja????

Kerran vielä päästiin kuitenkin kaikkea todennäköisyyttä vastaan elossa alas ja kaunille Luzonin saarelle ja vähemmän kauniille Clarken kentälle, joka tietysti sijaitsi jossain aivan metsässä parin tunnin päässä Manilasta. Otettiin bussi ja sieltä vielä taksi Malaten alueelle Friendly’s guesthouseen. Se oli siisti ja kaunis (ja halpa) paikka, jonka kattoterassilta oli upeat näkymät katujen yli ja pilvenpiirtajien peittämään kaupunkihorisonttiin. Olin odottanut Manilan olevan hirvittävä kaaos ja pelottava ja kaikkea, mutta oikeastaan se muistutti minua kovasti Bangkokista (tosin ehkä niistä Bangkokin huonoista osioista vain mutta kuitenkin). Jo bussissa ihmettelin kun kaikki kyltit ja tekstit ja mainokset olivat englanniksi ja myöhemmin huomasimme kuinka jokainen filipino tuntui puhuvat huippuhyvää enkkua.

Lähdettiin lounasta etsimään ja eiköhän jostain pamahtanut paikalle jengi katulapsia ”halailemaan”. Niitä sai kunnolla hätistellä pois ja todella pitää laukustaan kiinni, jottei kamat lähtisi kävelemään. Meillä oli toki muitakin missioita kuin ruokailu, mm. Filippiinien Lonely Planetin etsintä, mutta se oli myyty loppuun jokaisessa kirjakaupassa. Elli, joka on kova shoppailemaan, halusi muutenkin tsekkailla Robinson Mall:ia, mutta minä kyllästyn niin nopeasti, että oli helpotus sitten lähteä etsimään bussilippuja seuraavalle päivälle. Ne saatiin ja saatiin myös seuraavalle päivälle vielä aikaa Manilassa sillä bussi lähtisi vasta seiskalta illalla. Olin kovin positiivisesti yllättynyt siitä kuinka kaduilla, pimeälläkään, ei pelottanut kävellä. Ihmiset olivat todella kohteliaita eikä ahdistelevia kaupustelijoita (joita on koko helvetin Bali täynnä) ollut ollenkaan. Hostellilla hetki pöllöiltiin kattoterassilla mutta uni tuli pian.

Yöni oli kuuma ja täynnä hyttysia. Elli nukkui suoraan fanin alla, joten hän ei saanut kumpiakaan. Mahtoi harmittaa.

Aamupalan jälkeen mentiin eksymään hervottoman kokoiseen Asia Mall:iin, josta vihdoin löysimme yhden kappaleen neljä vuotta vanhaa lonelyplänettiä. Sen oli kelvattava. Löysin itselleni myös kertispiilarit snorklausta varten, bonus bonus, vaikka en kyllä ollut varma oisinko niitä vielä saanut päähäni laittaa, silmätulehdus kun painoi yhä. Haluttiin kysyä myös lauttaa Palawanin saarelta Manilaan, mutta sellaista ei enää ollut joten jouduttiin ostamaan lisää lentoja. Jee, ja maailma kiittää.

Otettiin cäbi Intramueroksen aluelle ja kas, ihan kuin olisi astunut Cartagenan kaduille! Vanhat espanjalaisvaikutteiset talot kauniine kukkaistutuksineen olivat upeita ja ne holvikäytävät ja muut, oi. Tuli hetkeksi ikävä lattareihin. Käppäiltiin, syötiin ja käppäiltiin takaisin hostellille, josta napattiin kamat ja sitten bussi.

Bussissa oli valehtelematta ehkä 13´c ja jäädyin vaikka olin varustautunut pyyhkein, sarongein ja pitkähihaisin. Penkki oli muovitettu ja vietti alaspäin, joten siitä lipesi koko ajan kohti lattiaa. Lopulta löysin turvavyön keskellä yötä ja sidoin sen jalkojeni ympäri, sitten en enää pudonnut penkiltä :) Se kymmenisen tuntia meni melko nopeasti puoliunessa, mutta oli kyllä ihanaa päästä ulos lämpimään aamuun. Nenäkin suli hiljalleen. Upea Mt. Mayon kohosi bussiaseman takana pilvien peittämänä.

P.S. Jari, Imelda Marcos lähetti terkkuja, kenkämuseo kaipais kuulemma lisää kenkiä! (hohoho)