Pohjoiseen ja sen yli (länteen)

Olin taas yllättäen maanantain vastaisena yönä taas kuumeessa enkä sitten mennyt aamulla kouluun. Onneksi Elli on niin kiva (ja lusmu) ettei sekään menny. Päivällä käytiin Yusiun kanssa isossa marketissa, koska olin saanut tilauksen: Chris oli viettänyt viimeiset kaksi viikkoa Sulawesillä syöden pelkkää riisiä ja kalaa (paitsi paikallisissa häissä, joihin Chris pääsi mukaan couchsurffarin kautta, tarjottiin kai muutakin) joten päätin tarttua haasteeseen ja kokkailla sinihomejuustosourcream-kastiketta ja pottuja sekä salaattia. Kokkailu ei alkanut kovin hyvin, sour cream oli tietty pilalla (kuten jok’ikinen purkki jonka olemme ostaneet, ei enää), ja avokado raakaa, joten päädyin sinihomejuustopaistettuihin perunoihin ja noh, avokadottomaan salaattiin. Ihan kiva.

Yusiu oli tilannut minulle taksin aivan liian aikaisin ja olin kentällä jo edellistä Jakartan konetta vastassa. Ehdin hyvin tekemään hienon kyltin ja sitten se kone sieltä jo laskeutuikin ja Mr. Christoph pääsi elävänä perille Denpasariin kolmen Lion Airin laskeutumisen jälkeen (mahtaa olla ennätyksellistä). Hyvät oli illan kokkailut ja myös bintang maistui ja jälkkäri jääkahvit kermavaahdolla, aijai. Aamulla oli kuitenkin aikainen herätys joten kovin pitkään ei voinut riekkua.

Olin varannut meille 10e/pvä maksavan pikku-Jeepin vuokralle viikolle ja saimme sen tiistaina aamulla, mutta laiskotti ja piti pestä pyykkiä eikä vaan jaksanut lähteä. Päätimme siis jäädä nautiskelemaan uima-altaastamme, sekä tyttöjen seurasta vielä tiistaiksi. Käväistiin ensin Helin ja Maijan kanssa Canggu beachillä uimassa ja sitten haettiin Elli ja mentiin iltapäivällistämään Globe Cafehen. Testailtiin autoa (ja erityisesti jarrujen toimivuutta) näillä matkoilla kun skobeni ei kerta suostunut toimimaan. Ihan kiva kosla, jarrutkin skulittivat, mutta ainut ongelma oli lukoton bensatankki jonne laitettiin ihan isolla rahalla petroolia (pelättiin että joku aamu herätään ja tankki on tyhjennetty) (spoileri: näin ei kuitenkaan onneksi käynyt).

Tiistai-iltaa vietettiin taas pihalla nauttien pari bintangia ja rupatellen musiikin soidessa. Meidän pihalla on parasta hengailla. Kunhan muistaa suojautua hyttytytöiltä, offit ihoon ja hyttyskiekurat palamaan. Mutta aamu oli taas aikainen edessä ja Chrisin piti ajaa joten soimme tietysti kuskille hyvät yöunet.

Tytöt lähti kouluun ja olin onnellinen ettei minun tarvinnut. Tai siis tietty olisi tarvinnut, mutten mennyt, valintoja valintoja. Tehtiin kunnon munakas aamiaiseksi ja nautittiin se kahvin kera pihalla, juuri siellä meidän pihalla. Piti kuitenkin ottaa lähtö kiinni, joten pakattiin kimpsut ja kampsut ja otettiin karttakirja kauniiseen käteen. Shopattiin tarpeelliset puuttuvat tarvikkeet (jäätelöä, jääteetä yms. muuta elintärkeää) ja paineltiin matkaan. Ajelu oli kovin leppoisaa ja löydettiin hienosti tiemme pois Denpasarin ruuhista. Omaan loistavat kartturintaidot, mitä parhaimmat, joten kaikki hoitui hyvin smoothisti.

Kunnes eksyttiin ensimmäisen kerran. Yusiu oli tehnyt oikein matkasuunnitelman meille ja kohteita listalta löytyi vaikka millä mitalla. Ensimmäinen oli temppeli, jonka nimeä en voi muistaa, ja jonka ohi ajettiin tietysti, mutta jonne löydettiin paikallisten ystävällisellä opastuksella. Temppeli. No se oli temppeli, taas yksi sellainen, ei mitenkään spesiaali paitsi ehkä hyttysten ekstensiivisessä määrässä. Ja kuten yleensä, minä olin se joka oli näiden verenimijöiden ruokalistalla, toimin hienosti hyttyskarkotteena muille. Tultiin siihen lopputulokseen, että olemme kummatkin nähneet tarpeeksi tai ehkä liikaakin temppeleitä eikä Angkor Watin jälkeen mikään kuitenkaan oikein tunnu miltään, joten lähdettiin ihasteltuamme enemmänkin yhtä puuta kummine hedelmineen kuin itse temppeliä.

Tultiin pian pienelle, ylös ylös mäkiä kiipeävälle tielle, jota tietysti paineltiin täysillä. Ykkösvaihteella. Pelkäsin, ettei auto ehkä jaksaisi ylös asti kuitenkaan, mutta ei se kertaakaan pettänyt. Chris haikaili Kawasakinsa selkään, kuulemma nämä tällaiset mukavat mutkien täyttämät tiet ovat parhaita moottoripyörällä ajella, itsehän olin hieman skeptinen, mutta no jos on adrenaliininarkkari niin kaipa sitten. Tultiin pian Strawberry hillseille, jotka nimensä mukaisesti olivat täynnä mansikoita ja niiden innokkaita myyjiä. Lounastettiin hyvät paikalliset safkat ja ostettiin myös jälkkäriksi näitä kuuluisia mansikoita, mutta tällä kertaa mansikka oli se muu maa, ei mustikka. Hyh, huonoja ja pahoja, sano. Bongattiin kyltti Git Git-kaksoisvesiputouksille ja ajateltiin tsekkailla ne. Maisemat alkoivat näyttää kovin tutuilta ja haluaisinkin kysäistä, että äiti, mehän taidettiin käydä ne katsastamassa jo silloin edellisellä Balin reissulla, eikö? No joo, parkattiin auto ja heti oli joku pyytämässä parkkimaksua ja joku taas myymässä sateenvarjoa. Ei ostettu. Olisi pitänyt. Päästiin alas vesiputouksille niin eiköhän alkanut hyvin kasteleva sade eikä siinä sitten voinut oikein muuta tehdä kuin odotella sateensuojassa pisaroiden ehtymistä. Suht’ nopeasti se sade lakkasi, mutta eiköhän se alkanut kahtakovempana uudelleen heti kun päästiin tarpeeksi kauas sateensuojasta mutta tarpeeksi kauas myös autolta.

Jatkettiin matkaa litimärkinä kohti Singharajaa josta taas eteenpäin kohti Lovinaa. Sinne ei ollut kovinkaan hankala löytää ja tsekattiin LP:stä hotellikin jo valmiiksi. Se näytti kovin hienolta paikalta, mutta ihan kohtuuhintainen se kuitenkin oli ja terdeltäkin näkyi meri. Varattiin samalla aamuinen delfiinireissu ja sitten mentiin majoittumaan. Avasimme oven ja se hajosi. Chris yritti laittaa hyttysverkkoa, heitti narun ison seinäpalkin ympäri ja se hajosi (seinäpalkki siis). Nousin seisomaan sänkyni laidalle ja se hajosi. Vessan ovea ei tarvinnut hajottaa, se oli jo valmiiksi rikki. Hieno homma. Illalla hajoitettiin vahingossa tyhjä kaljapullo terassille ja todettiin että se sopi hyvin sisustukseen. Yritettiin peittää hävityksen jälkemme parhaamme mukaan.

Iltasella käytiin kävelyllä hyvin hiljaisessa Lovinassa ja syötiin pitsaa jonka tekijä ei ehkä tiennyt ihan varmasti mitä pitsa on ja myös närpittiin ceasar-kastiketta salaatilla (hyvin vähäisellä salaatilla...) Oli melko rasvainen olo tämän aterian jälkeen, mutta pakko sanoa että parasta jääkahvia sieltä kyllä sai. Uni tuli ajoissa ja aamuinen herätys oli taas 5.30.

Delffiinejä tai ei, en olisi halunnut herätä: oli kuuma ja nihkeää eikä juomavettä ollut tippaakaan. Sitä ei myöskään ehditty ostaa kun pitikin jo lähteä botskille ja merille. Onneksi aurinko ei ollut vielä noussut kovin korkealle, mutta sen aamuinen valo valaisi hienosti kauempaa vuorten takaa sumun seasta. Botskikuskimme ei ollut kovin innostunut työstään sanoisin, ensimmäiset puoli tuntia kierrettiin ympyrää poijun ympärillä tämän kalastaessa pienen pieniä fisuja botskin täyteen. Tuoksu oli hurmaava palatessamme maihin. Ennen paluuta spottasimme kuitenkin tajuttomasti dolffareita. Niiden parvet olivat suuren suuria, yhdessä oli ainakin 50 delfiiniä ja siinä ne hyppivät ja sukeltelivat aivan veneemme vieressä. Pari tuntia tuijoteltiin näitä upeita eläimiä ja yritettiin ottaa kuvia ja videoita (joka osoittautui melko vaikeaksi, mutta parisen hyvää otosta saatiin kuitenkin).

Rantaan pääsy oli helpotus, vesi ja ruoka olivat tarpeen, joten paineltiin suorilta käsin ihastuttavaan jooga-hippi-kahvilaan, jossa nautittiin maittavia hummuspitaleipiä ja kreppejä sitruunalla, kanelilla ja hunajalla. Päätettiin jättää puolikuollut Lovina sikseen ja jatkaa matkaa hieman lännempään, josta Yusiu oli suositellut hotellia ja josta toivoimme pääsevämme sukeltamaan Pulau Menjanganille (saarelle, jossa on peuroja!). Suositeltu hotelli oli superöveri, joten päätettiin mennä muualle, mutta tietty vasta tsekattuamme läpi tämän huippuresortin antimet kuten esim. sen biitsin heheh. Bongattiin karttakirjastamme toinen samanniminen (Pondok Sari) hotelli ja mietittiin notta olisikohan se sittenkin ollut se mitä Yusiu oli suositellut. Siispä lähdimme etsimään tietämme tälle biitsin pätkälle. Okei, ajettiin mitä pienimpiä asfaloimattomia teitä läpi paikallisten kylien, jossa saimme paljon katseita ja moikkailuja. Mentiin näitä teitä ympäriämpäri eikä löydetty mitään, millään. Tiet saattoivat yhtäkkiä vain loppua kesken tai kaventua niin ettei autollamme enää eteenpäin päässyt. Onneksi Chris on hyvä kuski ja tottunut ajamaan tällaisilla teillä huonolla autolla, joten eksyminenkin sujui ihan mallikkaasti. Vaan yhtäkkiä löydettiin itsemme kiitoradalta. En ole pitkään aikaan nauranut niin kovasti, siellä me oltiin jeepillämme keskellä pientä (ja toivottavasti suljettua) kiitorataa, vedettiin parit ympyrät ja lähdettiin takas isoille teille. Lopulta löysimme tai luulimme löytäneemme oikean paikan, se mätsäsi täysin kartan kuvaan, mutta nopeasti ymmärrettiin ettei täällä mitään hotellia olisi: olimme hienolla pikkubiitsillä jota pitkin kulki pieni tie ja jonka varressa oli pieniä taloja ja rannalla oli kymmeniä pieniä kalastusveneitä. Totaali-idyllinen kalastajakylä, jossa ei ole varmasti kovin moni turisti käynyt. Kaikki moikkailivat kovasti ja lapset tulivat hengailemaan.

Mutta niin, majoitusta ei ollut, karttakirjaan oli merkitty kovin väärin mutta LP saapui taas pelastukseen ja löydettiin Reef Seen Aquatics-niminen paikka. Siellä oli merikilpikonnien pelastusohjelma sekä sukellusta, kuulosti hyvältä. Olin varsinkin myyty kun heti ensimmäisenä pihalla tuli vastaan kolme pientä koiranpentua, kovin leikkisiä sellaisia. Huone oli melko kallis mutta melko hieno myös, vaan sukeltaminen oli ihan liian hintavaa eikä ne edes halunneet viedä meitä Menjanganille (koska meitä oli vaan kaksi ja sinne oli ainakin TUNNIN matka...say what?!) vaan yrittivät myydä jotain lähireefejä. Ei tarvinnut pitkään miettiä maksetaanko 745 000 rupiaa kahdesta sukelluksesta...tai itseasiassa: ”aa teillä ei oo mitään kamoja, no se on sitten vielä 150 000 rp”...”ainiin eikä siinä vielä kaikki, 10% government tax”. Täyttä kusetusta koko homma.

Iltaa vietettiin biitsillä ja sovittiin että katteltaisiin sitten pelastettuja merikilpikonnia aamulla sukelluksen sijaan. Reef Seen Aquatics ostaa aina uudenkuun paikkeilla kalastajilta ja paikallisilta merikilpikonnien munia (jotka muuten menisivät marketille myyntiin tai jotka koirat kaivavat esiin ja syövät) ja hautaavat nämä hiekkaan pihalleen ja sitten pitävät huolta pikkukilpikonnista kunnes ne ovat tarpeeksi isoja vapautettaviksi takaisin luontoon. Boomer- kilpikonna oli juuri kuollut, se oli 1992 vuonna vapautettu ensimmäistä kertaa mutta se palasi aina takaisin tälle samalle rannalle! Viidennen kerran jälkeen se päätettiin pitää RSA:ssa. Nähtiin kuitenkin Boomerin sijaan kahdeksan pientä 4-5kk vanhaa turtlesia jotka sukeltelivat innokkaasti ja päästivät hassuja ääniä. Maksettiin hyvät lahjoitukset jotta toimintaa voitaisiin pitää yllä. Aamupala kuului hotellin hintaan ja siitä nautittiin biitsillä, paitsi että ensimmäinen hörppy kahvista tuli kyllä saman tien ylös, maito oli pilalla (hyyh, voin vieläkin maistaa sen maun mun suussa). Sanoin tästä tarjoilijalle, jonka ensimmäinen reaktio oli ”Oooh you wanted fresh milk?!” Ai pitikö se mainita erikseen, sorry!

Jatkettiin pian matkaa kohti länttä. Piti kääntyä johonkin paikkaan mistä menisi lautta Pulau Menjanganille, mutta missattiin se käännös ja oltiinkin yhtäkkiä Gilimanukissa, hups. Päätettiin siis skipata saari ja jatkaa matkaa surffispotille Medewiin, jossa ei ollut yhtään surffaajaa ja sikakallis rafla, not worth it. Siellä mietittiin että mitähän tehtäis, ja päätettiin lähteä hieman takaisin päin keskelle Balia Mundukiin, jossa olisi huippunäkymiä riisipeltojen yli. Päätettiin ottaa ison tien sijaan pieni tie (aina hyvä vaihtoehto) ja sitten eksyttiin taas jonnekin vielä pienemmille teille. Kysyttiin tietä Mundukiin ja vastaus oli, että 15km eteenpäin. Ajettiin ylös päin ja ylös päin ja juuri kun Chris pääsi sanomasta, että ”Nyt on mennyt 15km, meidän pitäisi olla juuri Mundukissa” niin eiköhän se tie loppunut siihen sitten. Jaahas. Kysyttiin neuvoa ja joku sanoi että 15 km takaisin ja sitten oikealle. Okei. Viidentoista kilsan jälkeen meidät neuvottiin taas takaisin päin ja tätä siksakkia vedettiin valehtelematta seitsemän kertaa, kunnes ei ollut oikeastaan enää muuta vaihtoehtoa kuin yksi oikealle vievä tie, sehän se sitten oli! Oli jo pimeää ja oltiin hukattu varmaan tunteja tässä eksyilyssä mutta tultiin myöhemmin siihen lopputulokseen, että kaikki ne eksymiset olivatkin oikeastaan ehkä reissun parhaita kohtia, varsinkin kun vahingossa löytää itsensä upeasta pienestä kalastajakylästä tai maailman kapeimmilta teiltä keskeltä ei mitään. Ei uskottu, että Balilla voisi enää löytää seikkailuja mutta todistimme tämän vääräksi haha.

Löysimme miellyttävän yöpaikan Mundukista, hintalaatu-suhde oli kohillaan ja ravintolan terassilla oli mukava hengailla. Syötiin hyvin ja juotiin myös. Jossain vaiheessa kesken jonkun stoorin tipahti Chrisin kädelle jotain. Katsottiin ylös ja lepakkohan se sieltä majankatosta oli tehnyt tarpeensa. (Aamulla yksi tuoli oli kuorrutettu tällä tavaralla). Istuskeltiin ilmeisesti aika myöhään tässä terassilla, koska loppujen lopuksi tuli tarjoilijatar sanomaan, että hän menee nyt nukkumaan, laitatteko valot pois päältä kun lähdette.

Aamulla (taas aikaisin) piti lähteä kotiin. Auto piti palauttaa nimittäin kymmeneen mennessä, mutta eihän me ehditty siihen tietenkään, kun jäätiin nauttimaan aamupalasta ja niistä kuuluisista maisemista. Riisipeltoja ja vuoria löytyi näkökentästä, enkä pistänyt pahakseni. Loppupeleissä saatiin lupa palauttaa kosla vasta 12.00 ilman mitään lisämaksuja, joten pieni myöhästyminenkään ei siis ollut ongelma. Kotona odotti uima-allas, joka tuntui aika superilta kuuman ajomatkan jälkeen.

Chrisin oli määrä lähteä seuraavana päivänä, joten lähdettiin tekemään viimeiset shoppailut surffi-outletteihin ja löysinpä itsekin uuden t-paidan (tuli tarpeen kun pyykkiä ei ollut ehtinyt eikä jaksanut pestä). Iltaa vietettiin tyttöjen kanssa kimpassa ensin kämpillä ja lähdettiin siitä myös tsekkaamaan Kutan yöelämää. Aina yhtä Kutaahan se oli, tosin treffattiin about kaikki luokkalaisemme myös Greenbox-nimisen baarin edustalla, se oli hauskaa. Kuultiin, että Balilla oli ollut maanjäristys ja jotkut luokkalaiset olivat tähän heränneetkin yöllä. Oltiin kai liian pohjoisessa oltu järistyksen aikaan huomataksemme mitään. Kotipihamme patsas oli hajonnut tähän mullistukseen.

Sunnuntaina nukuttiin myöhään, uiskenneltiin, tilattiin safkaa kämpille ja lähdettiin sitten illaksi rantsuun, jossa kiinalaisen uuden vuoden bileiden tuli näkyä raketein, mutta tämä oli kyllä huijausta. Mentiin siis viettämään sen sijaan ystävänpäivää rantsun upeaan raflaan, mutta pian se aika meni ja pitikin jo lähteä kämpille pakkaamaan Krisukan tavarat. Tilattiin taksi kentälle, jossa sanottiin sitten, että näkemisiin, ei hyvästi ja tämän jälkeen kotona oli taas aika hiljaista.

Kerron teille seuraavaksi Gilin reissusta kunhan jaksan taas kirjoitella.

Sairastelua, raftausta ja kiinalaisia

Terve taas, joka on kyllä liioittelua koska kipeily on meillä jatkunut koko kämpän saralla. Elli ja Heli ensimmäisinä, sitten Maija ja nyt minä. Itselläni tosin vatsa ei niinkään ole oikkuillut, mutta kuume tuppaa pukkaamaan kylään aina aika ajoin ja sehän se vasta piristävää onkin. Perjantaina meinasin myös pyörtyä odotellessamme taksia, se oli kumma fiilis koska ikänä en ole tajuttomaksi mennyt tai edes meinannut mennä. Yhtäkkiä meni näkö ja kuulo ja päästä pakeni veri, mutta hyväksi onneksi taksi tuli kreivin aikaan ja pääsin takapenkille painamaan pääni polvien väliin. Kyllä se siitä sitten.

Mitäs me ollaan hoosailtu...No joo, koulu on enemmän eli vähemmän mielenkiintoista ja sitäkin enemmän turhauttavaa. On meillä se yksi hyvä opettaja siinä indonesiassa mutta se, että kerran viikossa puolentoista tunnin ajan saa laadukasta opetusta ei oikein riitä pitämään motivaatiota yllä. Ja se, että reissufiilis, se että pääsee aina lähtemään ja näkemään ja kokemaan uusia mestoja, katoaa, on myös kammoksuttavaa. Kotiin jämähtäminen on niin helppoa, mutta myös masentavaa. MÄ HALUAN TAKAS REISSUN PÄÄLLE! Haha okei, en valita kuitenkaan koska oon mä täällä satakertaa mielummin kun Suomessa, hyh!

Maanantaina ja torstaina oltiin taas surffaamassa ja oli kyllä taas älyttömän hauskaa, pääsin myös videolle. Hieno video voin luvata, kaadun parin sekunnin tasapainottelun jälkeen, upeaa surffausta ;) Hehee, no ei se nyt aina ihan niin huonosti mene, uskokaatte. Vesi oli taas tosin sameana muovipusseista ja erinäisistä muista jätteistä joita en halua sen enempää eritellä tai ajatella. Voin kertoa insider tipin: ne muovipussit siinä lautaan kiinnitettävässä hihnassa ja ne karkkipaperit naamassa tai paidan alla ja shortsien sisällä eivät helpota laudalle pääsyä pätkän vertaa. Keep that in mind fellow surfers!

Mitäs muuta, Ellin vanhemmat tulivat viikon visiitille myös torstaina ja Ellia ei sitten olekaan paljoa näkynyt, joten olen hengaillut Maijan ja Helin kanssa enemmänkin. Torstaina oli kyllä bailut, joissa Ellikin tietty oli mukana. Kovat oli bileet, aamulla seitsemältä ne päättyivät aamu-uintiin altaallamme, seuraava päivä meni enemmän nukkuessa kuin mitään muuta. Lähdettiin Tanah Lot-temppelivisiitille lauantaina. Se oli mielenkiintoinen kokemus, ei niinkään hienojen temppelin takia, vaan paikallisten tai oikeammin Indonesialaisten turistien takia. Päästiin taas moneen perhealbumiin ja fiilis oli kuin eläimellä eläintarhassa. Hienoin temppeliosuus oli ehkä pieni aaltojen syömä saari temppeleineen, jonne oli mahdollista päästä vain laskuveden aikaan. Otettiin sunset terassilla bananapancaket jäätelöllä, mutta oli niin tuhti annos että puolet jaksoin just syödä.

Tänään oltiin raftaamassa. Ellin vanhemmat halusivat lähteä kokeilemaan Ellin suosittelemana tätä hienoa lajia eikä Helikään ollut vielä raftannut, joten kun porukkaa oli kerta menossa niin kyllä sitten minäkin. Olin tosin kuullut etteivät tämän joen kosket olleet ihan samoja luokkia kuin Costa Rican Pacuaressa, mutta mikäs siinä, maisemat ainakin olivat kuulemma hyviä eikä hinta huimannut päätä. Lähdettiin siis aamulla ajamaan ensin Ellin vanhempien hotellille, josta meidät haki mukava minivan ja jolla sitten ajettiin upeiden riisipeltomaisemien halki parisen tuntia kohti aina niin vaikuttavia tulivuoria. Tosin matkalla huomasin että vanha ystäväni kuume oli tullut taas vierailulle, mutta en antanut sen häiritä ja vetäisin panadolin namaan.

Perillä meitä odotteli liuta paikallisia oppaita ja sitten alkoi kerääntyä myös muita turisteja, ah aina niin ihania kiinalaisia turisteja. Koska porukkamme lukumäärä oli viisi ja siinä oli yksi liikaa yhteen veneelliseen, päätin jättäytyä viimeisenä ilmoittautuneena johonkin toiseen ryhmään. Ja kuinkas muutenkaan, pääsin viehättävän kiinalaisperheen mukaan: isä oli erityisen huvittava liian pienissa speedoissaan ilman paitaa ja UIMALASIEN kanssa (repesin), perheen äiti oli myös mielenkiintoinen tapaus kiljahduksineen ja englanninkielentaidon puutteineen. Pienessä pojassa ei ollu enää mitään hauskaa, sille pikku penteleelle ei olisi IKINÄ pitänyt antaa melaa käteen. Sääreni on nyt mustelmilla kun poika ei osannut pitää melastaan kiinni ja iski sitä joka töyssyssä jalkoihini. Vanhemmat eivät tähän tietenkään yrittäneetkään puuttua, joten otin ohjat omiin käsiini ja pidin kiinni niin omasta kuin pennunkin melasta. Aluksi tietty meille annettiin ohjeet kuinka veneessä tulee toimia ja arvasin niiden menneen täysin toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos tiimimme loppuosan kohdalta. Jep. Kaikki, erityisesti tämä isä, meloi aina kun ei pitänyt ja kun opas huusi että "forward!!" niin silloin ei tietenkään enää liikautettu evääkään.

Onneksi opas oli tosiaan huippuhyvätyyppi, tuli heti ensimmäisellä pysähdyksellä läimäisemään selkään, että "Sorry, the chinese people you know..." Kosket oli mukavia, ei mitenkään rajuja, hyvin kerkesi siis tsekkailemaan mahtavia maisemia ja naureskelemaan oppaan kanssa lopulle ryhmällemme. Siistein kohta oli ehkä neljän-viiden metrin pudotus suoraan alas, humpsista vaan. Meillä oli myös yksi pysähdys hienolla vesiputouksella. Tietty tämä pikkupoikamme onnistui tiputtamaan flipfloppinsa jokeen hypätessään veneestä, mutta supercool oppaamme hyppäsi saman tien tyhjään botskiin ja lähti perään, pelasti flipflopin ja näytti hyvin kettuuntuneelta tämän jälkeen. Hauskaa oli myös kun pysähdyttiin erääseen koskeen, jossa sitten piti hypätä uimaan. Oppaamme repi minua liiveistä etten menisi virran mukana ja kun lähdin sitten sukeltamaan takaisin veneellemme päin ja nostaessani pääni pinnalle tulikin yhtäkkiä joku toinen kumivene suoraan päälleni enkä ehtinyt edes happea saamaan kun olinkin kolmen eri veneen alla. Pienoinen paniikki iski, mutta pääsin onneksi pian pinnalle kumiveneiden välistä ja ensimmäinen reaktio hapen oton jälkeen oli nauru. Erityisesti myös vatsalihaksia koeteltiin kun kosken perukoilla seisoi yksi opas, jonka jokaisessa raajassa roikkui kiinalaisia tyttöjä hysteerisen pelokkaasti kikatellen, on ne huvittavaa sakkia ne sanokaa mun sanoneen.

16 kilometrin raftailun jälkeen saavuttiin viimeiselle pysäkille, jossa sitten pääsi suihkuun ja jossa myös tarjottiin aivan loistavat safkat! Oli erilaisia riisejä ja nuudeleita ja kanaa ja kasviksia ja salaattia ja hedelmiä ja mitä mitä kaikkea? Ruoan nauttimisen kruunasi tietty upeat näkymät alas joelle ja yli riisipeltojen. Heitin hyvästit oppaallemme, joka suostui poseeraamaan jopa kuvassa kanssani ja sitten lähdettiin kotimatkalle. Nukuin suurimman osan matkaa. Käytiin vielä päivän uurastuksen päätteeksi nauttimassa juustokakkua ja ihanaa kahvia Ellin vanhempien kanssa, kyllä maistui kaikille.

Huomenna tulee Chris vielä viikon vierailulle ennen kotiinpaluutaan ja suunniteltiin, että vuokrataan auto ja ajellaan länteen ja pohjoisosiin saarta. Ajattelin siis lintsata koulusta, huuups. Vähän vaan.

Paikallisten elämästä ja uskomuksista ja sellaisesta

Ajattelin kirjoittaa tällaisen yleismaailmallisen tekstin paikallisista ja peruselämästä kun ei täällä nyt myöskään niin kovasti tapahdu näin asioiden rutinoituessa. Aloitan vaikka kertomalla meidän talosta. Meidän talossa asuu 54 jumalaa, kaikki on hyviä sellasia ja niille laitetaan joka aamu hyvin koristeellisia lahjoja palmunlehdistä ja kukista, riisistä ja suitsukkeista. Meillä on täällä myös kolme koiraa, joista yksi on kovin haukkuvainen ja pari muuta vähän mukavampia. Kuulemma tosin pian tulee myös kultaisennoutajan pentu taloon, sitä odotellessa! Jotain enemmän tai vähemmän villejä kissoja myös pyörii talolla. Ne ovat todella röyhkeitä, syövät Maijan ja Helin ruokia ja olivatpa jopa yksi päivä ulostaneet hyvin paljolti ympäri koko heidän kämppäänsä. Katsellaan josko niille voisi jotain tehdä. Pihalla on myös kyyhky maailman pienimmässä häkissä, ei se voi edes siipiään kokonaan avata, ja tekisikin mieleni tehdä kettutytöt mutten kehtaa kun perhe on niin mukava. Kuulin, että joidenkin suomalaisten villalla on kahlittuna kaksi apinaa, oksettavaa, en olisi sellaiseen voinut ikinä muuttaa. Muutenkin eläinten kohtelu täällä on kuvottavaa, ja jonkun näköinen rispektini vallitsevia uskontoja (entisiä luonnonuskontoja ja hindulaisuuden ja buddhalaisuuden synkretismiä) kohtaan alkaa hiipua.

Onneksi pihamme aina iltaisin valtaavat sammakot saavat painella vapaina. Perheen isä, tuttavallisesti Jusu, on myös joutunut pihaltamme joskus tappamaan kobran, joka on uhannut koiria ja tietty vieraita sekä perhettä. Joku yö Jusu oli myös mennyt pihalle herättyään ja yhtäkkiä huomannut suuren mustan kilpikonnan. Tämä oli ihmetyksen aihe, sillä koko villan alue on tarkasti aidattua, sieltä ei niin vain tulla ali tai läpi mistään. Kuitenkin unisena Jusu päätti jättää asian aamuun, hän uskoi ettei kilpikonna pääsisi kovin kauas, mutta aamulla klipparia ei enää löytynytkään mistään! Paikalliset uskovat vahvasti tällaisiin merkkeihin ja erityisesti eläinten outoon käytökseen, ne kertovat yleensä jostain tulevasta suuresta tapahtumasta. Muurahaiset, ei ne normit joita täällä painelee joka päivä, vaan sellaiset kusiaisen tyyppiset, olivat yksi päivä nousseet maan alta painelemaan pitkin terassiamme ja perhe huolestui. He olivat varmoja, että maanjäristys tai tulivuoren purkaus olisi tulossa, sillä merkkejä oli ollut muitakin. Tämä ei ole mitään huuhaata, sillä tottahan on, että eläimet käyttäytyvät oudosti ennen tällaisia luonnollisia mullistuksia: maaperästä tulee liian kuuma aktiivisen maankuoren toiminnan takia, joten mönkiäiset pyrkivät pinnalle, viileämpään. Koiria käytetään täällä vieläkin laivoilla kertomaan mahdollisista tulevista myrskyistä ja kun kiivetään aktiiviselle tulivuorelle otetaan mukaan kanoja, jotka toimivat indikaattorina hiilidioksiditason noustessa liian korkeaksi: kun kanat heittävät henkensä on aika juosta alas, nopeasti.

Toinen asia vielä eläimiin liittyen on rabies eli vesikauhu. Meille on siitä puhuttu kovasti tässä opintojen alussa, sillä se on tauti joka velloo tällä saarella vieläkin, tai oikeammin taas. Rabies oli saarelta poissa pitkään, mutta yhtäkkiä se alkoi taas levitä ilmeisesti koirien välityksellä ja on nyt iso ongelma täällä. Kulkukoiria, -kissoja, lepakoita ja rottia on täällä käsitttämättömät määrät, eikä rabieksen tarttuminen toiselta toiseen vaadi periaatteessa paljon mitään, siis eläinten välillä. Paikallisten kannalta tämä on suurempi ongelma kuin meidän rikkaiden turistien, rabies rokote ja seerumi maksavat nimittäin mansikoita eikä seerumia edes saa kuin joistain harvoista klinikoista. Meille näytettiin hyvin jäätäviä videoita lapsista jotka ovat sairastuneet tähän, en ole ehkä nähnyt mitään niin häiritsevää pitkään aikaan: lapset saavat raivokohtauksia, huutavat, kuolaavat, rimpuilevat ja samaan aikaan silmät seisovat päässä näkemättä mitään. Kohtaukset olivat kuin kauhuleffasta, enkä voinut ymmärtää miksi meille piti tämä näyttää. Henkilökohtaisesti minulle kyllä riitti se tieto, että jos et hoida puremaa ja ota rokotuksia niin kuolema sinut mitä luultavimmin niittää. Tarpeettomia tehokeinoja.

Pidin myös kovin tarpeettomana sitä toistoa kypärien käytön pakollisuudesta skootterilla ajellessa, ajattelin, että kaikki ihmiset olisivat sentään sen verran fiksuja ainakin, jos ovat vilaukseltakaan nähneet tätä liikennettä. Onneksi kaikki luokkalaisemme tietääkseni omistavat kypärän, mutta kyllä täällä joka päivä näkee niitä urpoja turisteja (veikatakseni nuoria aussimiehiä, ja vanhempiakin) ilman kypärää tai sellaiset kovin muodikkaat (lue: rumat) leikkikypärät päässä, sellaiset lentäjähatun malliset tai jotkut joissa on jotain pirun sarvia tai muita, joista mistään ei ole mitään konkreettista hyötyä kun se pää siihen katukivetykseen kolahtaa.

Liikennettä täällä voisi verrata sotatantereeseen, erityisesti erästä liikenneympyrää, jonka kautta painelemme joka päivä kouluun. Liikenneympyrästä lähtee viisi liittymää ja siinäkin on jo noin viisi liikaa. Erilaisia sotajoukkoja on noin kymmenen: joka liittymässä on ne, jotka haluavat liikenneympyrään sisään ja ne jotka haluavat ulos. Jo sisään päässeiden, ulos haluavien joukkiossa on eniten sisäisiä ristiriitoja, koska jokaisen henkilökohtainen missio on painella omaan suuntaansa oman etujoukkonsa tueksi ja kun sitä ympyrää siinä kierretään niin aina joku musta lammas onkin sisäkaarteessa, vaikka saman tien pitäisikin päästä jo kääntymään seuraavasta liittymästä ulos. Niin nämä etujoukot, ne jotka haluavat sisään ja ne jotka haluavat ulos, muodostavat rintaman ympyrän reunoille liittymien alkuun ja kaasuttelevat siinä katsoen sivusta tulevaa toista joukkoa silmiin: kumpi menee? Se joukko, jonka rivit ovat yhtenäisimmät ja jonka johtaja on rohkein, menee ensin. Mutta voi sitä, joka lähtee, mutta jonka ryhmä jää taakse, se jää sivusta tulevan joukon alle hyvin helposti. Joka aamu mennessämme kouluun saamme ihastella ja myös ottaa osaa tähän hyvin jännittävään näytelmään.

Itsehän olen siis luovuttanut skootterin suhteen (tiedän, äiti, oot varmaan iloinen :)), koska se aiheuttaa minulle niin kovasti stressiä, niinkuin lähes kaikki moottoriajoneuvot lukuunottamatta moottoriveneitä, ne on ihan kivoja. Painelen kouluun ja muualle siis Ellin kyydissä, jaetaan kustannukset fifty-fifty ja säästetäänpä siinä luontoakin (haha, ainakin yksi skoba vähemmän liikenteessä). Elli on jo tottunut loistavasti paikallisten tavoille ja paineleekin hyvin luonnollisesti autojen välistä muiden skoottereiden perässä pitkin jalkakäytäviä ja kapean kapeita reittejä ohitellen röyhkeästi (mutta kovin turvallisesti ja varmasti, ei huolta). Tiimimme toimii hyvin, itse näytän perästä käsimerkein muille kuskeille, että hei me mennään nyt ja tsekkailen myös mahdollisesti yllättäviä tilanteita varoittaen Elliä jos niikseen tulee. Myös Ellin kirotessa urpoilevia taksikuskeja tai vastaavia, hoidan turhautumisemme näyttämisen suurin elein (en nyt tarkoita siis mitään kansainvälisiä käsimerkkejä, niin alas ei ole tarvinnut sentään vajota). Kyydissä oleminen on äärettömän viihdyttävää.

Haluaisin kovasti kertoa myös teille enemmän Jususta ja tämän melkoisista elämänvaiheista, mutta kun hänen nimensä on jo salaisen poliisin tai jonkun listoilla, en ehkä oikein voi. Sen voin sanoa, että 18-vuotiaana tämä joutui muuttamaan Saksaan karkuun Suharton hirmuvaltaa aktivistitaustansa takia ja pääsi kotimaahansa takaisin vasta noin kymmenisen vuotta sitten. Ongelmitta ei paluu niin sanottuun uuteen liberalistisempaan valtioon (tai niin asioiden kuviteltiin olevan) mennyt vaan kodin ryöstöt ja sukulaisten kidutukset tekivät elämästä Jakartassa mahdottoman. Balilla hän on saanut olla melko rauhassa, täällä hänestä pitävät huolta ympärillä olevan kylän asukkaat ja Jusun vaimon nimi. Jusun vaimo polveutuu historiallisesta legendaarisesta suvusta, joka taisteli Hollantilaisia konkistadoreja vastaan 1600-luvulla, mutta hävitessään taistelun suorittivat sotilaat itsemurhan häpeänsä merkkinä. Suku ei kuitenkaan loppunut kokonaan ja jälkeläiset kuuluvat nykyään korkeaan kastiin ja nimensä avaa heille paljon ovia. Tässä ehkä tarpeeksi tällä kertaa.

Sulawesi, Pulau Bunaken

Taksilla hurautin kentälle ja maksoin tietysti tästä yksinäisen reissaajan lystistä mittavan hinnan. Kentällä oli hässäkkä päällä niinkuin aina ja myös kallista niinkuin aina. Kahvikupponen paikallista kökkökahvia maksoi melkein 2e, joten sanoin ei tälle riistolle, kun kauhistutti (koulussa sama kökkö maksaa 20 senttiä). Mukavana yllätyksenä tuli ilmainen netti, johon oli kaamea jono, kuinkas muuten, mutta pääsimpä kokeilemaan tätäkin hienoutta lopulta.

Kone oli pieni ja henkilökunta ilmeisesti yhtä minimaalisesti palkattua. Yleensä lentoemot hymyilevät niin että joskus voisi sen kuvitella tekevän kipeää, mutta Lion air:n mammat tuskin vaivautuivat moikkaamaan. Yritin kysellä jatkolennostani (reittini oli Denpasar-Makassar-Manado) ja vastaus oli aina yhtä epäselvä yes-no-maybe-I don’t care, joten jätin asian sikseen. Turvaopastus oli melkein samaa kamaa: lentoemo edessäni repeili happimaski kädessään vilkuillessaan kollegoitaan olkansa yli, tämän jälkeen hän tuli esittelemään hätäkulkutien opastuksia (koska tietysti istuin juuri siinä paikalla, niinkuin aina) kolmen penkin päästä, vilautti siis vihkosta kädessään ja sanoi, että ”you know this stuff, okay?” ”...hmm..okay!? Niin kai sitten.

Nukahdin ja sitten jo laskeuduttiinkin, mukavasti kahden metrin korkeudelta suoriltaan alas. Koneen läpi kulki hätääntynyt kohahdus. Sitä ei kuitattu millään kohteliailla sanoilla. Lähtiessämme koneesta jaksoi yksi emännistä juuri ja juuri sanoa ..kasih kokonaisesta Terima kasih:ista eli kiitoksesta.

Makassarin kentällä olin kai outo näky, naiset kun täällä ei kovin yksin matkusta, ainakaan valkoiset sellaiset. Onneksi odotus ei ollut pitkä ja jatkettiin samalla viehättävällä koneella ja miehistöllä Manadoon. Jännäilin kovasti oliko Chris päässyt vastaan, sillä tämä oli viettänyt Bunakenilla jo pari päivää ja viimeisessä teksiviestissään oli maininnut ettei lauttaa ollut mennyt sinä päivänä ollenkaan. Vaan huh, vastassa oli, en tosiaan olisi jaksanut lähteä kikkailemaan Manadoon yksin pimeässä keskellä yötä (tästä olin vielä onnellisempi seuraavana päivänä oikeasti nähdessäni Manadon). Chris oli loppujen lopuksi löytänyt jonkun paikallisen kalastajan, joka oli heittänyt hänet ilmaiseksi yli. Ei huonompi.

Juu, Chrisin valitsema yösija olikin vähän toista maata mihin sitä on yleensä tottunut. Superresortti kaukana Manadosta ja palveluun kuului tietysti auto ja kuljettaja. Hotellin suloiset työntekijät ottivat meidät vastaan iloisella ”Ooh, Hello Mister Christoph!”-lausahduksella. Illalla safkailtiin resortin raflassa, mutta väsy iski nopeasti päivän kouluilun ja reissailun jälkeen.

Yöllä heräsin enkä tiennyt yhtään missä olen.

Hulppean aamupalan jälkeen tsekkailtiin resortin mestoja, mutta low season ja siitä johtuva ihmisten vähyys sai sen näyttämään aika karulta. Satamassa oli puoliksi uponnut jahti, jonka perässä kelluivat vielä kaksi 85-heppaista, toimivan näköistä moottoria. Mielenkiintoista.

Lähdettiin Manadoon ja kyllä, se oli aika kaamea kylä. Pankkeja pankkien perään ja tuijottelevia ja huutelevia paikallisia, sinisiä microlet-minibusseja oli kadut täynnä, silmänkantamattomiin ja joka puolella haisi pilaantuneelle. Etsiydyttiin lautalle, jossa meno oli toinen. Vanhat paikalliset leidit pelasivat korttia ja lauloivat kovaan ääneen Mariasta ja Joritzista, nauroivat ja tanssivat ja meininki oli katossa. Nukahdeltiin vuorotellen noin tunnin kestävällä matkalla kunnes oltiin sitten perillä, mutta ongelmitta ei rantaan päästy tietenkään. Oli laskuvesi eikä iso botskimme päässyt kovin pitkälle, niinpä kapteenimme hyppäsi veteen ja lähti hakemaan pienempiä veneitä. Niitä tuli kaksi ja lastauduttiin niihin. Ei nekään kovin pitkälle päässeet ja viimeiset pari sataa metriä kahlattiin satojen meritähtien peittämään pohjaa pitkiin rannalle.

Otettiin ojekit eli mopotaksit Daniel’s nimiselle diveshop/rafla/guesthouselle. Se oli melkein täynnä, joka oli hyvä merkki, sillä majoituksen hintaa kuuluu joka puolella Bunakenia myös kolmasti päivässä tarjottava ruoka ja mitä enemmän ihmisiä on syömässä, sitä enemmän ja parempaa ruokaa laitetaan. Paikan päällä kuuluivat taas iloiset ”Hello Christoph!!” ”Chris!!” ”Whadup dude!!?” huudot, hän kun oli aikaisemminkin majoittunut täällä. Kivoja ihmisiä.

Bungalowi ei loistanut hohdokkuudellaan, mutta samapa tuo. Paitsi kyllä se itseasiassa vähän häiritsi kun satoi, koska se tarkoitti että sisällä satoi myös. Mutta ei kai me pienistä. Ruoka oli mitä loistavinta, useimmiten tarjolla oli riisiä, kasviksia eri soossissa ja kalaa, oi että mitä kalaa. Bunakenin kalastajat tuovat ensin saarelle tuoreimmat ja parhaimmat kalat, tämän jälkeen he lähtevät viemään loppuja Manadoon, jossa paikalliset ostavat lopuista parhaat ja kuulemmat viimeiset huonoimmat (eikä enää kovin tuoreetkaan) lähtevät kansainvälisille markkinoille, ja sitten niitä myydään meidän kalatiskeillä Suomessa. Hahah. Tarjolla oli parina iltana hervottomia kokonaisia grillattuja petokaloja palmunlehtipedillä ja myös kookosmaidossa kiehautetut kasvikset tekivät aina kauppansa.

Ensimmäisen illan hulppean aterian jälkeen maisteltiin pari Bintangia jo valmiiksi todella jurrissa olevan irkkukundin ja tämän kiinalaisen absolutisti tyttöystävän kanssa. Irkku olikin hyvin stereotyyppinen irkku kaikin puolin: mukava jätkä mutta aivan mahdottoman mahdottoman konservatiivinen ja aivan mahdottoman humalassa. Keskusteltiin muun muassa seuraavista topiceista: muslimit (irkku: ”ei minareetteja, ei muslimeita ei mitään meidän maahan eikä eurooppaan, ne on hulluja ja vaarallisia ja..” saatte ehkä kuvan), homoseksuaalit (irkku: ”homoseksuaalisuus on geneettistä” voi jumalauta...) ja tietysti abortti (voittekin jo ehkä arvata irkun mielipiteen aiheesta). Aiheet juontuivat toinen toisistaan kovin arvaamattomasti, itse olin valmis lähtemään koko hommasta ulos, mutta toisaalta keskustelu oli aika huvittavaa, irkku nimittäin osasi aika hauskoin sanakääntein (tosin täysin tyhjin sanoin) selittää itseään. Naureskelin kun kundi alkoi puhua kuinka omat tietoni ovat telkkarista ja lehdistä, että hän kun on nähnyt maailmaa niin hän kyllä tietää. Kysäisin sitten huvikseni, että kuinkahan monessa maassa tämä on mahtanut käydä. Vastaus oli 35. Samaan kysymykseen vastasin itse, että 50 eikä kundi uskonut ensin korviaan ”15?” ”Nope, FIFTY” ”What have you been, airport hoppin’ or whut?” hehehh. Koko keskustelu käytiin onneksi hyvin sulassa sovussa ja sovittiin että oltiin vaan sitten eri mieltä. Irkku osti kaljan toisensa perään, ei vain itselleen vaan myös meille vaikka oltiin jo oltu menossa nukkumaan parisen tuntia, joten pikkuhiljaa alettiin tekemään lopullista lähtöä kun jätkän puheesta ei enää saanut selvää ja kaljaa oli itsekin jo juonut ihan tarpeeksi. Yksi kokonainen jäi pöydällekin meiltä.

Aamulla oli vähän vässähtänyt olo, mutta ei auttanut, lähtö sukeltamaan oli 8.30. Aamupalaa nassuun ja menoks. Fukui oli ensimmäinen divespottimme, se oli hieno paikka, jossa matalan koralliriutan reuna sukelsi yhtäkkiä syvälle noin 30 metriin. Droppi oli täynnä upeita koralleja, kaloja ja muita merenotuksia. Chris ei ollut sukeltanut neljään vuoteen, joten ensimmäinen sukellus meni häneltä hieman ohi, mutta itse olin taas kyllä niin omassa elementissäni. Ensimmäisen sukelluksen huippukohta oli kyllä ehdottomasti black tip shark eli noin 2 metrinen hai! (Huijaankohan? Kyllä se ehkä oli jotain pari metriä, ei mikään superiso, mutta sai kyllä rispektini). Virtaus tosin sukelluksen puolvälissä tuli tuimana vastaan ja siinä saikin jo sitten tehdä töitä että pääsi eteenpäin, se tuntui hurjalta. Toinen sukellus hoidettiin Sachiko nimisessä spotissa, jossa myös upeita koralleja. Huippuspottauksena oli MERIKILPIKONNA, ensimmäinen näkemäni! Olin niin onnellinen :D Kesken dyykin kävi kuitenkin niin, että noin 20 metrissä en saanutkaan enää oikean korvani painetta tasattua ja kipu alkoi yltyä vaikka en alemmaksi tietenkään enää pyrkinytkään. Yhtäkkiä kuului poks ja vihlaisi niin, että meinasin huutaa. Tämän jälkeen korva ei enää oikkuillut sukelluksen aikana, mutta pinnalla kyllä. Takas tullessa poltin koipeni kolmen minuutin laivan kannella auringossa istumisen aikana.

Illalla meidän piti lähteä vielä yösukellukselle, mutta fikkareita ei ollutkaan tarpeeksi, joten päätettiin sitten jättäytyä pois. Oltiin ajateltu korvata yösukellus seuraavana aamuna, mutta korvani epänormaalin olotilan takia päätettiin tyytyä snorkkelointireissuun. Ihan hyvä, koska sukellus olikin itseasiassa odotettua kallimpaa, kävi myöhemmin ilmi. Vuokrattiin kolmen ranskalaisen kanssa vene ja lähdettiin snorkkeloimaan. Chrisillä oli mukana kaverinsa olympus-kameran, jonka sai viedä 3-4 metriin ja koska en oikeen diggaa sukellella kovin syvälle snorklatessani niin sain sitten valokuvaajan pestin. Se olikin aika hankalaa, mutta ehkä joku niistä kuvista onnistui, ehkäpä myös näette niitä myöhemmin, tää netti on niin kämänen, että hyvä kun mailin saa kirjotettua.

Eksyttiin tietysti muista snorklaajista ja noustiin pinnalle jossain vaiheessa vain nähdäksemme, että botski on ajamassa meistä kauas pois päin. Hienoinen paniikki iski kun muisti sen leffan niistä sukeltajista, jotka jäivät merelle ja heittivät veivit. Kyllä se sitten pysähtyi ja lähdettiin snorkkeloimaan venettä kohti kun taas seuraavalla katsauksella oli se jo aivan toisessa suunnassa. Mitähän ihmettä? Chris hermostui ja vislasi niin kovaa kun ääntä lähti ja kyllä se kuski sitten spottasi meidät ja tuli hakemaan. Huh :) Toinenkin snorklaus oli huippu, paljon vedenalaista elämää ja värejä ja kaikkea. Vaikea tässä sen enempää kuvailla.

Aamulla oli lähtö kotiin. Ei huvittanut. Oli sunnuntai, joten jouduttiin vuokraamaan kallis privaattibotski. Oltiin tyhmässä Manadossa jo ennen kymmentä ja lentoni lähti vasta 14.00 eikä Chrisin bussikaan Gorontaloon lähtenyt kun vasta joskus tuntemattomaan kellon aikaan niin mentiin netteilemään ja safkaamaan. Joku paikallinen heppu tilasi kuljetuksen kentsulle ja niin läksin taas kalliisti kohti kotia. Lentokoneesta näin Sulaweden upean saaren ja Togien Islandsit, jonne Chris oli matkalla. Sitten nukahdin. Makassarissa sain paljon kavereita odotellessani vaihtolentoa, tällä kertaa onneksi naispuolisia. Garuda oli myös onneksi huomattavasti parempi kuin Lion Air, joten ruokaa tuli pöytään eikä edes tipahdeltu. Koti oli kyllä kullankallis kun siellä odotti Elli ja tietty Ossi, Maija ja Helikin. Yusiu ja Puteri (perheen isä ja äiti) huudahtivat iloissaan ja tulivat ottamaan minut lämpimästi vastaan. NanYin pojallakin oli kuulemma ollut jo ikävä.

Arjen alkua

Lauantai meni aika väsyneesti, ei kai tehty mitään muistaakseni. Paitsi joopas, kaikki muut lähti biitsille, mä jäin skrivailemaan ja nukkumaan himaan. Iltapäivällä mentiin ostoksille Kutalle ja syömään myös paikalliseen pieneen Warungiin (eli ravintolaan): niissä on vaan parhaat nasi gorengit ja mie gorengit ja muut ja hinta ei ole kovin korkea (n.40 senttiä annos).

Sunnuntaina lähdettiin surffaamaan! Anna ja Suvi jäivät ottamaan aurinkoa joten minä, Elli ja Ossi jätettiin kamat heille ja otettiin laudat. Elli ja Ossi olivat ensimmäistä kertaa laineilla, joten Ossi päätti ottaa opetuksen, Elli tuli ihan itsenäisesti oppimaan. Kova tuuli, joka oli puhaltanut kuulemma jo monta päivää, sai aallot tosissaan korkeiksi ja tuntui aluksi hieman kuumottavalta lähteä painamaan sinne merenkäynnin sekaan. Taidot olivat myös ruosteessa ja lautakin mallia pieni ja kiikkerä eli alusta ei meinannutkaan tulla mitään, mutta sitten kun sai sen ensimmäisen aallon alle ja keikkui siinä laudan päällä niin ilo oli kyllä suuri. Vaan väsymys iski nopeasti, aallot pyörittivät pitkin merenpohjaa ja kädet alkoivat painaa pian, joten päätettiin, että yksi tunti riitti, mutta kaikki olivat niin onnellisia tästä hienosta lajista, että päätettiin tulla pian uudestaan.

Saatiin skootterit myös alle sunnuntaina, joten niitähän piti lähteä testamaan. Okei, oon viimeksi ajanut skootterilla Laosissa 2007 ja muistan, että se oli melko kuumottavaa, lissu muistaa saletisti myös ;) enkä muutenkaan välitä kovasti moottoriajoneuvoista, joten ahdisti jo valmiiksi. Ja eiköhän tankit olleet tyhjiä, joten saman tien piti painella Balin KAMMOTTAVAN liikenteen sekaan etsimään bensistä. Liikenteestä sen verran, että sääntöjä ei ole, se joka ajaa lujiten menee eka ja väistäminen tapahtuu ihan vaan mututuntumalla, veikkaamalla voittaa, töötti soi ja skoottereita on tiellä jokunen miljoona. En haldannut edes sitä yliherkkää kaasukahvaa vielä, joten kyllä, pelotti aivan helvetisti. Selvittiin kuitenkin hengissä takaisin, bensistä ei ikinä löydetty, joten ostettiin petroolia absolut vodka-pulloista tien varresta ja sitten treenailtiin vielä hiukka omilla kuoppaistakin kuoppaisemmilla kotiteillämme. Testattiin myös kyysäämistä, Elli siis ajoi, minä olin kyydissä, ja se sujui loistavasti. Sovittiin, että mennään maanantaina kouluun tälla keinoin. Illalla tein kotikeittiössä nuduja muiden lähdettyä shoppailemaan ja raflailemaan.

Maanantaina alkoi sitten se oikea koulu ja Suvi ja Anna lähtivät Gileille reissuun. Naapurikämppämme Heli ja Maija tiesivät reitin kouluun, joten päätettiin, että seurataan heitä, niin päästään ainakin perille. Aijai, läheltä piti tilanteita oli ehkä parisen kymmentä, mutta nautiskelin Ellin kyydissä olemisesta hehheh. Bahasa Indonesian tunti oli sekava naisopettajamme opastuksella vaikka kieli jo jotenkin tutulta tuntuikin. Matkailun kurssi olikin sitten jo vähän liian helppoa kamaa, niin basiciä että.

Koulun jälkeen lähdettiin Maijan, Helin, Ellin ja Ossin kanssa poliisiasemalle hankkimaan paikallisia ajokortteja. Mentiin taas parisen poliisiasemaa läpi ennen kuin löydettiin oikea paikka. Itseasiassa kirjoitin tähän pidemmän stoorin poliisin toiminnasta aiemmin, mutta päätin sensuroida tekstin kaikkien kuulemieni tarinoiden jälkeen, sanavapaus on täällä hieman erilaista kuin meillä, joten korruptiotarinat jäätköötte sikseen. Poliisi on ystävä jne.

Tiistaisen koulun jälkeen mentiin taas surffailemaan Ellin, Helin ja Maijan kanssa. Tällä kertaa surffaus menikin jo aivan loistavasti! Loppupeleissä sain melkein kaikki aallot mitä yritin ja niin sitä vaan alkoi oppia lukemaan aaltoja ja fiilistä muutenkin. Hienoa, jäi kyllä hyvä (vaikkakin suolainen) maku suuhun!

Keskiviikon workshopissa oli aiheena Janur eli palmunlehdistä askartelua, se oli hauskaa vaikka itsehän tein kyllä vahingossa ihan oman designin heheh. Paikalliset opastajat repesivät sitä näyttäessäni. Kiitti. Olin suunnitellut lähteväni suoraan skolesta kentälle ja kohti Sulawesiä, mutta päästiinkin niin aikaisin, että hilpsin vielä kotiin nauttimaan altaastamme ja Ellin seurasta tietty. Kerron teille Sulawesistä myöhemmin!

Bali Baby!

No niin, saavuttiin aamulla aikaisin Balille, josta taksilla Kutan keskustaan ihmettelemään kaikkea sitä kaaosta. Istuskeltiin rinkkojen kanssa kaffella ja tuntui että kuumuus iski täällä vielä kovemmin kuin Thaimaassa tai Malesiassa. Lähdettiin etsimään tietämme meille suositeltuihin pariin hotelliin Poppies Lane 1:llä. Ensimmäinen oli liian kallis ja toinenkin aika mutta jäätiin sinne. Uima-allas ja kaikkea älytöntä. Mentiin tsekkailemaan biitsiä ja voi mikä hirvitys se olikaan, kuolleita kaloja joka paikassa, roskaa ja yök, se oli kammottavaa. Tavattiin Ellin ystävä Sini, hengailtiin hetki, käytiin jopa uimassa (miksi, hyh?) ja sitten sovittiin treffit Sinin ja tämän paikallisen poikaystävän kanssa illaksi. Syötiin ja tutkittiin katuja, jotka olivat täynnä skoottereita ja ihmisiä tuputtamassa milloin mitäkin.

Illalla lähdettiin paikalliseen rokkibaariin hengailemaan Sinin ja tämän poikaystävän ja joiden sen kavereiden kanssa, kuunneltiin livebändiä ja juotiin parit Bintangit siinä sitten. Päätettiin kuitenkin vaihtaa paikkaa ja löydettiin huippu karaokemesta, jossa ostettiin hirmumukilliset ”Jungle Juicea”, ihan maukasta oli. Siinä sumassa tutustuttiin kolmeen kundiin jotka olivat myös tulossa opinnoimaan kanssamme joten hengailtiin sitten hetki siinä kimpassa. Myös yksi paikallisista kundeista ensimmäisestä baarista liittyi seuraan ja yritti kovasti hakkailla Elliämme, tosin turhin toivein. Kotimatkalla kävikin sitten vähän hassummin. Siinä kävellemmessämme Poppiesia kotiin päin tuli moottoripyörä takaa, viilsi Ellin laukun hihnan ja paineli karkuun laukku mukanaan. Siinä meni sitten känny, vähän rahaa ja kamera ja huoneemme avain. Onnionnettomuudessa silti, passi ja kortit oli turvassa kotona ja kuvia reissusta oli myös Suvilla, joten jotain jäi silti.

Seuraavana päivänä piti lähteä pollariasemalle aamupalan ja hotellin vaihdon jälkeen ja kierrettiin ehkä kaikki Kutan alueen poliisiasemat, mm. poliisin infopiste, jossa ei voi tehdä mitään...anteeks mutta siis mitähän tarkotusta tällasella pisteellä nyt sitten on :D?? Kun tämä oli hoidettu painelin itse päikkäreille uuteen puolet halvempaan hostlaamme, Elli ja Suvi menivät shoppailemaan Ellille mm. uuden puhelimen ja meille kummallekin paikalliset liittymät. Illalla käytiin syömässä vielä surffibaarissa, siellä näytettiin jotain surkeaa komediaa.

Kuta alkoi pistää pään sekaisin ja kaipasimme jotain rauhallisempaa, joten sanoimme Kutalle sayonarat ja lähdimme Seminyakkiin, noin 10km Kutasta. Ah mikä rauha, huokasimme ja olimme onnellisia tästä muutoksesta. Kirjauduttiin sikahintaiseen hotelliin (no okei 12e, uima-allas, superluksus, mutta enivei) ja nautiskeltiin siitä kaikinsydämin. Kierreltiin päivä lähihuudeja, jotain pientä shoppailua ja tsekattiin biitsi joka oli jo edistystä Kutasta mutta aikapas roskainen sekin! Syötiin maittavaa paikallista safkaa illalla ja jännitettiin seuraavan päivän koulunalkua.

Aamulla otettiin cäbi koululle enemmän kuin hyvissä ajoin ja oltiin ensimmäisinä perillä. Orientaatio pidettiin isossa ja hienosti koristellussa salissa, jossa esitettiin mm. balilaista perinnetanssia ja musiikkia. Saatiin lounasta ja kaikkea ja lähinnä itse kyllä kyllästyin kovasti sillä orientaatioasiat olivat jo kokonaisuudessaan kovin tuttuja. Paitsi saatiin me myös lukkarit hahah, koulua on 8.30-12.30 ma ja ti, keskiviikkosin vielä pari tuntia tähän päälle, joka toinen torstai on ekskuja lähialueelle ja that’s it. Juu, riittää aikaa lomailuun ainakin. Onneksi bahasa indonesian kurssia on pari kertaa viikossa niin ehkä siitä saa jotain sitten irtikin! Jos vaikka oppisi keskustelemaan, sanavarastoni ei ihan vielä riitä kovin avartavaan chattailuun. Muut opiskelijat vaikuttivat kovin perussuomalaisilta, paljon oli kaveriporukoita ja pariskuntia, jotka pidättäytyivät omissa poppoissaan. Huoh. Onneks mulla on Elli. Oli siellä tietty huippumukaviakin tyyppejä, ehkä tää alku on vaan vaikeeta kun pitää juroilla.

Koulun jälkeen osa porukasta oli lähdössä kämppiä katsomaan, joten liittäydyttiin seuraan ja huh mitä villoja meille esiteltiinkin. Toinen toistaan isompia huviloita uima-altaineen ja aamupalatarjoiluineen. Ehkä kuudessa paikassa käytiin mutta ne kaikki olivat melko kalliita ainakin jos halusi oman huoneen, joten alettiin jo hieman menettää toivoamme. Mutta onneksi Farah, joka meille kämppiä esitteli, tiesi vielä yhden paikan. Olin myyty! Perhe joka villaa vuokrasi, ja joka myös asuu samassa pihapiirissä, oli aivan loistava. Mies, Yusiu on hyvin avulias, osaa englantia ja muutenkin vaikuttaa todella rehdiltä kaverilta, hänen vaimonsa on ihanan hymyileväinen, sellainen ihminen joka saa omalla hymyllään hymyn muidenkin kasvoille ja sitten vielä Nang Ying (kirjoitusasu on kyllä tuntematon), pieni poika, hyvin utelias ja reipas, hengailee meidän kanssamme aina silloin tällöin ja otti heti kädestä kiinni ensimmäisenä päivänä. Jep, ja kämppä itse on niin kodikas, ei samanlailla kliininen kuin edelliset kämpät vaan miellyttävä ja sellainen jossa uskaltaa asuakin. Pihalla on iso uima-allas, aurinkotuoleja, pöydät ja tuolit ja kaikki. Sain myös oman huoneen Ellin ja Ossin päättäessä että he nukkuvatkin samassa huoneessa, joten tämä sopi minulle hyvin. 300 euroa tästä lystistä saa maksaa, enemmän kuin oletin, mutta paratiisihan tämä on toisaalta. Saa hieman enemmän vastinetta asumistuelle kuin Helsingissä. Ja voi elämä, siivous kuuluu palveluun ja vessa on kuin mitä parhaimmasta luksushotellista. Itseasiassa siivojat kävivät juuri ja pyytelivät anteeksi olemassaoloaan, hävetti. Kiittivät myös lähtiessään.

Torstaina orientaatio jatkui ja miten tylsää se olikaan, jotain trooppisia tauteja käytiin läpi ja kaikki samat asiat mitä edellisenäkin päivänä. Huoh. Jep mopolla on vaarallista ajaa ja joo poliisi on korruptoitunut ja blaah. Ehkä tästä joillekin oli hyötyä, mutta itse koin asiat jo itsestäänselvyyksinä. Onneksi päivä ei ollut pitkä, joten paineltiin hotellille, jossa oltiin vielä yksi yö, muutto oli vasta perjantaina. Shoppailtiin koulukledjuja, siellä kun ei voi olla hippirääsyissä (eikä mulla tietenkään mitään muuta ollutkaan mukana) ja syötiin hyvin.

Perjantaina muutettiin heti aamusta sisään ja Elli paineli lentokentälle ystäväänsä Annaa vastaan. Itse aloin havitella lentolippuja Sulawesille. Tajusin, että meillä olisi pitkä viikonloppu edessä seuraavalla viikolla ja Bunaken saari kuulosti aika hyvältä, siellä kun on huippusukellusta ja kaikkea ja sveitsiläinen ystäväni oli siellä myös sukeltelemassa, joten mikäs siinä. Yusiu tuli tietty apuun kun en saanut lentoja netistä varattua, hän soitti matkatoimistoon, josta sitten kundi tuli kotiovelle tuomaan liput! Hyvää palvelua.

Kokkailtiin itse safkat päivällä, olipa mukavaa taas tehdä ruokaa pitkästä aikaa. Ostettin pari kaljaa illalla olevia tutustumisbileitä silmällä pitäen. Kyllä oli rentouttavaa, vatsa täynnä, muutto ja kämppäahdistus poissa, kalja kädessä lekotellen uima-altaassa. Why not. Otettiin taksi baarille, jossa tutustumisbileet olivat ja siellä olikin jo melkein koko poppoo. Ihan kivat bailut, mutta jotenkin täällä ehkä kuumuus aiheuttaa sen, että alkoholi tuo esille vaan väsymyksen. Kauhuklubilla oleskelun jälkeen päätettiin, että lähdetään himaan. Ah koti! Meidän koti on paras!

Kuala Lumpuriin!

Aamuinen lähtö paratiisisaarelta oli surkea. Tästä alkaisi oma matkani yksin eteenpäin, mikä oli sinänsä jännää kyllä, mutta olisi siellä saarella voinut loisia vielä kauemminkin. Chrisin destinaatio olisi Thaimaan Raileh, jossa pääsee kipuamaan kallioille, ei kuulostanut hullumalta sekään. Botski lähti 8.30 joka oli liian aikaisin varsinkaan kun tavarat ei tietty ollu pakattu edellisiltana. Veneiltiin siis takaisin Pakbaraan, jossa minut ohjattiin parin sakemannin kanssa taksiin, Chris jäi etsimään omaa tietään.

Pääsin Hat Yain juna-asemalle, jossa olin ilmeisesti jotenkin kummaksuttava näky. Ihan kuin alasti oisin käppäillyt steissillä, samanlainen fiilis (en oo tosin kokeillut, mutta voisin kuvitella). Hengailin aluksi parin tsekkiläisen kanssa, joista toinen ystävällisesti hääti pari rinkkani pesiytynyttä torakkaa, kuvottavaa. Heidän lähdettyään joku paikallinen renttu tuli jubailemaan, mutta valitettavasti oma thaini on melko huonoa ja tän jätkän englanti ei myöskään sujunut. Yritin lukea LP:tä ja ignoorata tämän innokkaan kundin, mutta ei se mihinkään lähtenyt, tuijotteli vaan kirjaa olkani yli. Jep. MUUTEN, bahasa indonesian alkeet on jo hallussa vaikkei koulu ole edes alkanut, Chris oli hyvä opettaja. Osaan muun muassa tinkiä, numerot on tutut jo kaikin puolin ja myös perus minun nimeni on, onpa kuuma, hyvät päivät ja muut vastaavat onnistuu loistavasti. Thainumerot opin myös ja tietty kysymään hintoja ja sellaista pientä. Mutta ei sillä paljon paikallisten kanssa jubailla. Ois pitäny opetella sanomaan, että Joo joo naimissa olen, turha ahdistella kaveri.

Onnekseni bongasin länkkärikundin, jonka avulla pystyin jättämään thaikkukundin rannalle ruikuttamaan. Tämä länkkäri oli itävaltalainen kaveri, vaikutti ihan mukavalta ainakin aluksi, mutta pian kävi ilmi että tätä kundia ei kyllä miellyttänyt mikään: ”ihmiset täällä on niin outoja, varsinkin kambodzalaiset ” (mitäh? Kambodzalaiset on jotain mukavimpia ihmisiä ikinä!), ”tää ruoka on pahaa” ”tää juna on huono, jengi meluaa, missä on ravintolavaunu” jaada jaada jaa. Meni hermot jo ennen kun junaan päästiin ja onnekseni olin toisessa vaunussa. Yritin ostaa itselleni petiä yöksi, se kun oli niin halpa myös, mutta ne oli loppuunmyyty, joten sain istumapaikan jonkun malesialaismiehen vierestä. Kovin avulias jäbä ja osasin englantiakin, mutta päikkäreitä ottaessani alkoivat kundin kädet käydä vähän liian lähellä ja argh mikä ahdistus, yksin reissaaminen mimminä on kyllä joskus hieman rankkaa. ONNEKSI päästiin Thaimaan ja Malesian rajalle, jossa pääsin hetkeksi eroon vierustoveristani. Istuskelin laiturilla venttailemassa junaa helppojen rajaselvitysten jälkeen kun paikallisen perheen äiti tuli tarjoamaan minulle litsinkaltaisia hedelmiä. Olin ottamassa yhtä, mutta ei, koko nippu oli minulle :D Terima kasih!!

Onneksi noin parin tunnin matkan jälkeen vierustoverini jäi pois junan kyydistä, joten sain kaksi penkkiä itselleni ja ai kuinka mukavasti nukuinkin tämän jälkeen, aamun saakka, heräsin ehkä puolituntia ennen KL sentraalia. Kello oli noin kuusi aamulla ja etsiskelin kovasti tietäni Golden Triangelille KL:n keskustaan ja minut ohjattiinkin oikeaan junaan ja tämän jälkeen ihme kyllä löysin tieni myös Monorail-asemalle ja pääsin Bukit Bintangille, jossa hostlamme oli. Meni kauan ennen kun löysin hostellin, koska sen kyltti oli niin minimaalinen.

Hostellilla tsekkasin itseni dormiin ja kyselin kahdin suomalaisen mimmin perään, Ellin ja Suvin. Ellin kanssa oltiin oltu yhteyksissä kun hänkin on tulossa samaiseen opiskelijavaihtoon ja Suvi oli reissussa mukana ihan lomailumeiningeillä. Tytöt nukkuivat vielä eikä minunkaan petini ollut vielä valmis, joten kyselin suihkun perään, mutta vastaus oli aika tyrmäävä: sun huone ei oo redi niin sillon suihkuun ei voi vielä mennä, tai voi mutta se maksaa. Siis mitähän ihmettä??? Mä olin jo tsekannut sisään ja maksanut ja kaikkea, voi jumalauta. Söin nöyrästi aamiaista ja sitten menin koputtelemaan tyttöjen ovelle! Siinäpä tavattiin sitten, oli hienoa! Mimmit menivät aamiaiselle, itse sniikkasin salaa suihkuun ja sitten sovittiin että mennään tsekkailemaan kaupunkia. Tutkittiin läpi Chinatown, Little India, käytiin Petronasissa safkamaassa (ylös ei päästy kun liput oli loppuneet jo) ja käveltiin myös KL: Toweriin, joka oli mulle hieman hintava, mutta tytöt kävi ylhäällä asti. Kuuma oli ja kävely veti voimat veks, joten jäin dormiini ottamaan päikkärit. Illalla käytiin vielä syömässä ja tavattiin Ellin frendejä, joiden kanssa käytiin juomassa yhden surkeat malesialaiset kaljat (Changia tuli ikävä). Olin jo menossa nukkumaan kun tajusin, että hei, KL:ssä on ilmainen langaton melkeen kaikkialla, loistavaa. Huoneessa tuli tässä vaiheessa käymään kundi joka kertoi kattoterassilla olevista bileistä, joten liittäydyin seuraan ja aussikaveri tarjosi kaljankin. Aikainen aamu kuitenkin pelotti, joten menin tämän jälkeen nukkumaan. Sitten olikin Balin aika!