Ikina ennen en ole purjehtinut, mutta jos olisin tiennyt kuinka mahtavaa se on, olisin siita haaveillut aikaisemmin. Kirkkaan sininen Karibian meri, autiot saaret palmuineen ja valkoisine hiekkarantoineen, seka hurjat aallot siivittivat matkaamme. Kaiken sen rahan arvoista. Ja mika parasta, raha meni laivan kunnostukseen ja sen yllapitoon saksalaiselle anarkisti-punkkariyhteisolle, joka on hoitanut laivaa vuodesta 1984, ei siis maksettu yritykselle vaan NGOlle.
Stahlratte eli Terasrotta sai nimensa samaisena vuonna tietaakseni, mutta sen historia on huomattavasti vanhempi, itse laiva on 106 vuotta vanha. Se toimi kalastusaluksena Hollannissa ja Norjassa aikasemman elamansa ennen yhteisoa. Laivalla ei ole pysyvaa miehistoa vaan yhteison eri jasenet seilaavat vuorollaan. Tosin kapteenimme Ludvig oli seilaillut noin 15 vuotta Stahlrattella. Laiva itsessaan on iso kuunari, 40 metria pitka, suuret tilat alakerrassa majoitukseen (tuplapedit verhoilla eristettyna), keittio, vessa ja olohuone (telkkareineen ja kirjastoineen) kansikajuutassa keskikannella (en tieda oikeita termeja joten keksin niita itse), ja ylakansi jossa oli iso poyta ja kajuutta ohjaukseen. Laivassa oli kolme isoa mastoa ja seitseman purjetta, seka paljon erilaisia pienia soppeja, joissa hengailla. Suosikkini oli laivan keulan mastojuttu, tiedattehan, se joka lahtee keulasta suoraan kohti maaranpaata (auttakaa mua, en tieda naita sanoja) ja se verkko laivan ja sen maston valissa. Siina oli mukava makoilla varsinkin kun merenkaynti oli kovaa, siina sitten keikuttiin kun linnanmaen laitteissa konsanaan laivan mennessa ylosalas aaltojen mukaan.
Aamu viidelta, kymmenen minuuttia yllattavan heraamisen jalkeen lahdimme jeepilla kohti jokea, josta otimme longboatin laivalle, joka oli parkkeerattu San Blas saaristoon, Kuna-kansan autonomiselle alueelle. Veneella tapasimme miehiston: Ludvig kapteenin, Rollen (Itavalta), Eten ja Gabyn Saksasta ja tietysti myos muut matkakumppanimme; 3 keski-ikaista venezuelalaista miesta moottoripyorineen, Samuelin Ranskasta, parikymppiset Josien ja Kylen Jenkeista (olivat haamatkallaan), Myrthen Hollannista (nuori neiti myos), viisikymppisen Randyn Kanadasta ja Chrisin 28-v. Jenkkilasta (moottoripyorareissulla myos kummatkin) ja sitten viela nelikymppisen Garrethin Englannista. Istuimme kimpassa ylakannella juoden kaffetta ja kaytiin lapi hieman laivassa toimimista. Kaikki paasivat vuorollaan auttamaan keittiossa ja siivoilussa. Sitten lahdettiin purjehtimaan jokunen matka pienten autioiden saarten valista aina Isla Moronin saaren paikkeille. Talla matkalla Mika ja mina kiipesimme 20 metrin korkeuteen tahystyskoriin koysitikkaita pitkin, se oli kunnon piraatteilua se, sano! Hyvat oli nakymat ja hieman kylla kuumotti siella ylhaalla olla, varsinkin alaspain lahteminen sitten. Koydet eivat varsinaisesti tuntuneet kovin mukavilta paljaiden jalkojen alla. Ankkuroiduttiin ja hypattiin heti uimaan turkoosiin veteen snorkkelikamat paalla ja sukellettiin vieressa olevalla koralliriutalla. Tietysti, vaikka t-paita paalla olikin, paloin, niinkuin melkein kaikki muutkin laivalla. Kapukin, vaikka sanoi, ettei koskaan ole palanut. Ne on kai niita UV-juttuja.
Snorklauksen jalkeen otettiin iisisti eli nukahdettiin kansituoleihin, mutta pian pitikin jo hypata kumiveneeseen ja painuttiin Isla Moronille. Siella miehisto pisti notskin pystyyn ja alkoi grillailla kanaa ja tomaatteja riisilla, joita syotiin sitten auringonlaskiessa perunasalaatin kanssa. Oli upeaa, siis juuri niin idyllista kun vain voikaan kuvitella. Kaljaa ja limuja oli myos tarjolla ja joku oli tuonut rommiakin. Kapu onnistui olemaan aika iloisessa tilassa loppuillasta ja halusi jaada rannalle nukkumaan muiden lahdettya laivalle. Ete kavi sitten tunnin jalkeen hakemaan kapteenin takaisin laivaan. Vaan kuudelta aamulla lahti Stahlratte iloisesti eteenpain.
Emme seilanneet kauaa, mutta menimme hetken myos ilman moottoria mika oli mukavaa vaihtelua. Harmi vain, etta Stahlratten purjeet ovat kuulemma hieman madat ja osa niista puuttui kokonaan, joten paljoa purjehtimista ilman moottoria ei voinut tehda. Vaan siksipa kai nyt keraavat rahaa seilaamalla tata valia reppureissajia vieden. Pysahdyimme Coco Bandero Cayeseille eli parin pienen saaren ja haaksirikkoutuneen laivan viereen, autioita nekin. Talla olikin jo kolmisen laivaa lisaksemme ankkurissa. Heti oli taas hypattava veteen, mutta talla kertaa flengasimme yhdella koysista kunnon Tarzan hypyt ja myos ylakansi oli suosittu pomppimiseen. Keski-ikaisen miehet tuntuivat varsinkin olevan kovin innoissaan tasta takaisin lapseksi-leikista. Ja hauskaahan se oli. Olimme Coco Banderoilla ankkurissa siis melkein koko paivan ja seuraavan yon, joten viela eivat aallot keinuttanut useimmille pahaa oloa, vain jokunen venezuelalainen voi huonosti. Hengailtiin kannella lahinna lukien ja jutellen matkakumppaniemme kanssa ja illalla saimme kunnon safkat taas: jackfisua ja barracudaa paikallisilta kalastajilta! Huippuruokia oli kylla koko matkan ajan.
Vaan paljon niita ei popsittu kolmantena paivana. Lahdimme taas aamulla seilaamaan ja tarkoituksena oli siis purjehtia 29 tuntia suoraan kohti Cartagenaa. Aallot alkoivat todella tuntua vasta nyt, silla menimme pois saariston suojista kansainvalisille vesille. Aamupalan tekeminen ei ollut helpointa laivan heiluessa puolelta toiselle eika kovin moni paassyt aamupalalle asti. Venezuelalaisia en nahnyt melkein ollenkaan, Randya en kertaakaan tana paivana ja suurin osa nukkui erinaisissa paikoissa. Laura okseni ylilaidan heti aamupalan jalkeen ja jai nukkumaan laivan takaosiin patjoille ulos, melkein koko paivaksi ja itseasiassa seuraavaksi yoksi. Garreth nukkui viela enemman, Laura sentaan paasi aina syomaan valilla ja tiskailemaan. Mika ja mina voimme hyvin koko paivan, mita nyt valilla Mika valitti huonoa oloa. Mutta illalla katsoessamme Samuelin ja Mikan kanssa leffaa, kavi Mika myos poistamassa pahoinvointiaan laidan yli. Itsellani ei ollut mitaan oireita, mita nyt ruokahalua ei paljon ollut. Siispa chillailin suurimman osan paivasta keulaverkossa hurjissa aalloissa ja katseli merta jonka vari muuttui turkoosista melkein tumman lilan variseksi. Valilla keulaverkkoihin sattui joku muukin ja jossain vaiheessa lauleskelimme mm. Jaakko-kultaa kolmikielisesti ja omien maidemme meriaiheisia lauluja. Illalla tosiaan katsottiin pari elokuvaa rauhassa muiden nukkuessa omissa koloissaan.
Yo oli ihana, aallot keinuttivat niin mukavasti, etta nukuin ehka elamani parhaat unet.
Aamulla oli osalla jo parempi olo, mutta monet kiittivat erinaisia jumalia siita etta olisimme kohta perilla. Cartagena alkoi pian siintaa horisontissa ja noin klo 11. olimme perilla. Cartagena naytti karulta merelta pain, silla vain suuret hotellit ja pilvenpiirtajat nousivat korkeina peittaen kaiken kauniin ja vanhan, jonka naimme sitten vasta perilla. Cartagena on upea.
(Laitoin kuvia Chirripolta, eli osasta teksteista ennen Chirripoa puuttuu viela kuvia kun toi cd-lukija ei skulaa...)
Summer 2007 included TransMongolia and SE Asia. Spring 2009 Central-America as well as Colombia and Venezuela. 2010 University exchange in Indonesia and visits to nearby areas. 2014 trip was to South America and 2016-2017 was spent honeymooning in Asia. Latest trips are told in English, the ones before are written in Finnish.
Sunday, March 29, 2009
Saturday, March 28, 2009
Puerto Viejo ja synttarit Bocas del Torossa ja Panaman kanava!
Vuoren jalkeen halusimme biitsille. Siispa matkasimme kokonaisen paivan ja saavuimme illalla Puerto Viejoon Costa Rican ja Panaman rajan lahimaastoon. Puerto Viejosta olimme kuulleet ristiriitaisia juttuja. Osa kehui kauniiksi ja ihanaksi ja erityisesti mainitsivat hostellin Rocking J´s kun taas toisaalta kuului tarinoita pahoinpitelyista ja ryostoista. Paatimme ottaa asiasta selvan.
Hostelli oli omasta mielestani uskomattoman turha. Tai niinkuin Mika sen hienosti sanoi: Backpacker Factory. Iso iso iso paikka, jossa oli valittavana huoneita, telttoja ja hammockeja, josta sai ostaa suorat shuttle bussit seuraavaan kohteeseen ja baari tarjosi kaljaa ja ruokaa. Kieltoja oli JOKA PAIKASSA (shower daily, mandatory!; your mom isn´t here, please clean up!) ja tyontekijat olivat epaystavallisia. Keittio oli LUKOSSA ja avainta vastaan piti jattaa pantti. Huh sanoin mina ja olin valmis lahtemaan seuraavana paivana. Ja niin, respassa myytiin pippurisumutetta...
Nukuimme riippumatoissa, koska muita vaihtoehtoja ei ollut jaljella. Itseasiassa riippumatto oli aika kiva. Illalla kokkailimme ja hengailimme kahden todella mukavan jenkin kanssa. Toinen naista antoi minulle Jon Krakauerin kirjansa, koska mainitsin illalla, etta pidan hanen teksteistaan. Lahdimme sitten Bocasiin seuraavana paivana. Lyhyessa matkassa meni yllattavan kauan, vasytti ja oli nalka. Rajanylitys oli kylla janna, piti kavella hyvin vanhan sillan ylitse Panaman puolelle. Taalla rajavartija kuumotti meita maastapoistumislipuista, mutta esitin tyhmaa ja kerroin vain innostuneena mihin kaikkialle olemme menossa ja minka laivan aiomme ottaa Kolumbiaan. Se riitti.
Olin tiputtanut kannykkani bussiin (ne shortsien taskut, kiroan) ja joku ystavallinen paikallinen toi sen lauttarantaan, josta sitten painuimme Bocasiin hurjalla venekyydilla. Hostelli Heikessa oli tilaa joten jaimme sinne. Erittain mukava paikka, ihana parveke, josta nakyi kadulle ja jonne hostellinpoppoo keraantyi illanratoksi, keittio loytyi ja niin ees pain. Mina ja Mika painuttiin taasen hyvissa ajoin pehkuihin, Laura loysi itsensa baarista.
Seuraavana paivana paatimme etsia biitsin. Mika katsoi kartasta, etta taalla on ranta ja niinhan siina kavi, ettei se mikaan turistiranta yllattaen ollutkaan, vahan likainen ja nuhjuinen. Jain lueskelemaan katoksen alle Laren ja Mikan mennessa uimaan, kun Laura pian tuli takaisin kiroten. Neitihan oli potkaissut vahingossa sen mustan isovarpaan kynnen ja se oli puoliksi irti ja taynna hiekkaa. Ilkean nakoinen, uskokaa.
Kavimme apteekissa hakemassa puhdistusvalineita ja yritimme parin laakintamies Israelilaisen kanssa putsia kynnenalusta, mutta eipa siita oikein mitaan tullut. Paketti paalle ja katsotaan seuraavana paivana. Illalla istuskelimme partsillamme israelilaisten, jenkkien, brittien ja ruotsalaisten kanssa ja lahdimme myos tutkimaan yoelamaa. Harmi vaan, etta musiikki tanssipaikoissa on niin kammottavaa, etta niihin harvemmin kehtaa sisaan astua. Loysimme mukavan istuskelupaikan, mutta sekin oli aika kallis, joten paadyimme lopuksi Barcoon (?), jonne kaikki aina lopuksi paatyvat. Se oli kiva mesta, rakennettu laiturin paalle ja tehty tavallaan polku, joka kiersi valaistua aukkoa, josta paasi hyppimaan mereen halutessaan. Ei hypatty, mutta katteltiin meritahtia ja muuta vesielamaa. Tavattiin myos taasen suomalaisia.
Herasin aamulla kun Laura ja Mika tulivat pussailemaan ja toivottamaan syntymapaivia. Olivat tehneet ihanan aamupalan: pannukakkuja, hedelmia, hedelmasalaattia, leipaa juustolla ja tomskulla, aplarimehaa ja kahvia. NAM! Mika oli ostanut kauniita rannekoruja ja hyotytarvikkeita kuten kynia ja hoitoainetta ja muuta ja Laura oli tehnyt superin kortin. Aamupalan jalkeen ei oikein tiedetty mita tehda, joten lahinna hengailtiin ja jossain vaiheessa paatettiin lahtea sairaalaan, koska Lauran varvas oli aika kaamean nakoinen. Lauraa pelotti eika syytta. Paasimme sairaalaan, jossa ensimmainen naky oli taysin doupattu nainen, jonka kadesta (jossa oli ollut tippa) valui verta lattialle. Hoitaja otti meidat vastaan ja sanoi, etta jep, kynsi lahtee pois. Voi Laura raukkaa.
Laakariseta Jose, joka naytti taksikuskilta, tuli sisaan ja alkoi heittamaan vitsia hysteeriselle Lauralle. Sain jaada Lauran mukaan huoneeseen, mutta Mika haadettiin ulos. Ensin doktori oli vihainen meille koska olimme tulleet niin myohaan ja koska haava oli jo tulehtunut, sitten han piikitti puudutusainetta ympari varvasta ja kyseli, etta sattuuko tanne tai tanne. Kaikista eniten sattui kai se puudutus, koska Laura ei edes huomannut kun kynsi oli jo poissa. Laakari tunki madan kynnen minulle ja sanoi, etta nayta Lauralle, muttei Laura halunnut nahda. En olisi halunnut minakaan. Lauran itkiessa alkoi Dr. Jose laulamaan "No women no cryta". Laakari ja hoitaja kaatoivat valehtelematta noin kolme litraa erilaisia puhdistusaineita varpaaseen. Tai siis joka paikkaan, se oli kuin amparista oli kaatanut, lattiat ja roskikset taynna. Sitten Jose paketoi varpaan, jatti meidat odottamaan ja paperitoiden jalkeen olimme vapaat lahtemaan. Emmeka edes maksaneet mitaan...kummallista. Ulkona katsoimme kuin korppikotkat pikkuhiljaa keraantyivat sairaalan katolle yksi kerrallaan. Lopulta niita oli kuusi ja ne karkkyivat innokkaina sisaankaynnin ylapuolella. Tuli aika kuvottava olo. Laura sai antibiootit, sarkylaakkeita eli 400 buranoita eli ostimme Tramalia, joka on jotain tosi vahvaa kipulaaketta, jota ei saa reseptitta Suomessa, mutta Panamassa kylla. Se kai auttoikin lopulta Lauran varpaan kipuihin.
James ja Dom saapuivat Bocasille ja majoittautuivat Heikeen. Me muutimme Mikan kanssa Heiken sisarhostelliin Mundo Taituun, koska halusimme oman huoneen. Illalla hengailimme vaihteeksi parvekkeella Heikessa, kun yhtakkia Laura ja Mika paukkaavat sisaan kakun ja synttarilaulun kanssa. Voi etta mika kakku, siina oli paloja kermakakusta, suklaa ja ananaskakusta ja paalla koristeena ruusukkeinen muffinssi. Huh! Kaikki asukkaat saivat kyllikseen kakkua ja hengailimme taasen pitkaan parvekkeella. Osa jengista alkoi painua baareihin, mutta me kavimme vain ostamassa kanasandwitchin Mikan kanssa puoliksi ja painuttiin omaan huoneeseemme. Joka oli lapimarka.
Ylakerran pojista joku oli kaatanut jotain (toivottavasti vetta) ja se oli valunut lattian lapi suoraan sankyymme. Koko patja oli litimarka. Hieman humalaiset hostellintyontekijat olivat kuitenkin symppiksia, vaihtoivat patjan ja sanoivat, etta yo on ilmainen meille. Jatimme 5 dollaria tippia, koska ei sita vaivaa nyt niin kamalasti ollut.
Paatimme lahtea iltapaivan botskilla ja yobussilla Panama Cityyn, koska olimme saaneet varattua botskin Panamasta Kolumbiaan 24.3. Hyvastelimme uudet ja vanhat ystavamme ja parvekkeen. Bussissa Almirantesta Panama Cityyn oli niin kylma, etta luulin jaatyvani hengilta, kun sitten yhdella pysahdyksella paasimme parin argentiinalaisen kanssa kaivamaan matkalaukkujen sailytystilasta lisavaatetusta. Vaan iskipa klaustrofoobiat paalle, kun joku meni sulkemaan sailytystilan oven ja jaimme lukkojen taa bussin alaosaan. Onneksi onneksi joku pian sen avasi. Vielakin ahdistaa ajatus. Yobussin kuski oli ehka hullu tai ainakin ajoi kuin yksi, silla olimme kaksi tuntia suunniteltua aikaisemmin perilla (eli kello 3.00 eika 5.00)
Mamallena hostelli oli varannut meille botskin ja seuraavan yon majoituksen, mutta yllattaen neljan aikaan aamusta eivat sangyt viela olleet vapautuneet. Istuskelimme aulassa, soimme aamupalaa, nukahdimme sohvalle ja sitten, viiden jalkeen saimmekin jo oman huoneen, koska osa poppoosta lahdi aamubusseilla jonnekkin kauas pois. Nukuimme pitkat patkat, otimme aamun iisisti ja lahdimme vasta iltapaivalla etsimaan kirjakauppaa, jotta saisimme LP South-American. Ei loytynyt. Sitten menimme shoppailemaan! En yleisesti pida shoppailusta, mutta kun pari kuukautta on pitanyt niita samaa kolmea vaatekappaletta niin on ihan mukava ostaa uusia. Loysin paidan ja hamosen, Mika shortsit, mutta Lauran bikinit jai valitettavasti ostamatta, koska tajusimme, etta meidanhan pitaa lahtea kanaalille, jos kerta sen haluamme nahda.
Sanoimme taksikuskille, etta kanaalille kiitos. Eihan me mitaan tiedetty mistaan, mutta onneksi kuski tiesi, vei meidat ensin yhteen paikkaan, jossa ihastelimme ison rahtilaivan kulkua, sitten toiseen, jossa ei ollut aitaa haittaamassa nakopiiria ja sitten viela Las Puntas Americanasiin (?), koska kuski oli hammastynyt ettemme olleet ollut jo siella! Aika magea mesta olikin, iso silta, merilintuja ja natti auringonlasku. Annoimme kuskin paattaa loppusumman ja maksoimme viela hieman ekstraa paalle taidokkaasta oppaana toimimisesta. Illalla kokkailimme, menimme vahingossa myohaan nukkumaan ja sitten olikin lahto Stahlrattelle, joka melkein missattiin, koska heratyskellon torkku ei torkuttanut! Kerron siita botskista taasen myohemmin, voi etta se oli upeaa. Nyt ollaan siis Cartagenassa Kolumbiassa! Hurraa, Etela-Amerikka!
Hostelli oli omasta mielestani uskomattoman turha. Tai niinkuin Mika sen hienosti sanoi: Backpacker Factory. Iso iso iso paikka, jossa oli valittavana huoneita, telttoja ja hammockeja, josta sai ostaa suorat shuttle bussit seuraavaan kohteeseen ja baari tarjosi kaljaa ja ruokaa. Kieltoja oli JOKA PAIKASSA (shower daily, mandatory!; your mom isn´t here, please clean up!) ja tyontekijat olivat epaystavallisia. Keittio oli LUKOSSA ja avainta vastaan piti jattaa pantti. Huh sanoin mina ja olin valmis lahtemaan seuraavana paivana. Ja niin, respassa myytiin pippurisumutetta...
Nukuimme riippumatoissa, koska muita vaihtoehtoja ei ollut jaljella. Itseasiassa riippumatto oli aika kiva. Illalla kokkailimme ja hengailimme kahden todella mukavan jenkin kanssa. Toinen naista antoi minulle Jon Krakauerin kirjansa, koska mainitsin illalla, etta pidan hanen teksteistaan. Lahdimme sitten Bocasiin seuraavana paivana. Lyhyessa matkassa meni yllattavan kauan, vasytti ja oli nalka. Rajanylitys oli kylla janna, piti kavella hyvin vanhan sillan ylitse Panaman puolelle. Taalla rajavartija kuumotti meita maastapoistumislipuista, mutta esitin tyhmaa ja kerroin vain innostuneena mihin kaikkialle olemme menossa ja minka laivan aiomme ottaa Kolumbiaan. Se riitti.
Olin tiputtanut kannykkani bussiin (ne shortsien taskut, kiroan) ja joku ystavallinen paikallinen toi sen lauttarantaan, josta sitten painuimme Bocasiin hurjalla venekyydilla. Hostelli Heikessa oli tilaa joten jaimme sinne. Erittain mukava paikka, ihana parveke, josta nakyi kadulle ja jonne hostellinpoppoo keraantyi illanratoksi, keittio loytyi ja niin ees pain. Mina ja Mika painuttiin taasen hyvissa ajoin pehkuihin, Laura loysi itsensa baarista.
Seuraavana paivana paatimme etsia biitsin. Mika katsoi kartasta, etta taalla on ranta ja niinhan siina kavi, ettei se mikaan turistiranta yllattaen ollutkaan, vahan likainen ja nuhjuinen. Jain lueskelemaan katoksen alle Laren ja Mikan mennessa uimaan, kun Laura pian tuli takaisin kiroten. Neitihan oli potkaissut vahingossa sen mustan isovarpaan kynnen ja se oli puoliksi irti ja taynna hiekkaa. Ilkean nakoinen, uskokaa.
Kavimme apteekissa hakemassa puhdistusvalineita ja yritimme parin laakintamies Israelilaisen kanssa putsia kynnenalusta, mutta eipa siita oikein mitaan tullut. Paketti paalle ja katsotaan seuraavana paivana. Illalla istuskelimme partsillamme israelilaisten, jenkkien, brittien ja ruotsalaisten kanssa ja lahdimme myos tutkimaan yoelamaa. Harmi vaan, etta musiikki tanssipaikoissa on niin kammottavaa, etta niihin harvemmin kehtaa sisaan astua. Loysimme mukavan istuskelupaikan, mutta sekin oli aika kallis, joten paadyimme lopuksi Barcoon (?), jonne kaikki aina lopuksi paatyvat. Se oli kiva mesta, rakennettu laiturin paalle ja tehty tavallaan polku, joka kiersi valaistua aukkoa, josta paasi hyppimaan mereen halutessaan. Ei hypatty, mutta katteltiin meritahtia ja muuta vesielamaa. Tavattiin myos taasen suomalaisia.
Herasin aamulla kun Laura ja Mika tulivat pussailemaan ja toivottamaan syntymapaivia. Olivat tehneet ihanan aamupalan: pannukakkuja, hedelmia, hedelmasalaattia, leipaa juustolla ja tomskulla, aplarimehaa ja kahvia. NAM! Mika oli ostanut kauniita rannekoruja ja hyotytarvikkeita kuten kynia ja hoitoainetta ja muuta ja Laura oli tehnyt superin kortin. Aamupalan jalkeen ei oikein tiedetty mita tehda, joten lahinna hengailtiin ja jossain vaiheessa paatettiin lahtea sairaalaan, koska Lauran varvas oli aika kaamean nakoinen. Lauraa pelotti eika syytta. Paasimme sairaalaan, jossa ensimmainen naky oli taysin doupattu nainen, jonka kadesta (jossa oli ollut tippa) valui verta lattialle. Hoitaja otti meidat vastaan ja sanoi, etta jep, kynsi lahtee pois. Voi Laura raukkaa.
Laakariseta Jose, joka naytti taksikuskilta, tuli sisaan ja alkoi heittamaan vitsia hysteeriselle Lauralle. Sain jaada Lauran mukaan huoneeseen, mutta Mika haadettiin ulos. Ensin doktori oli vihainen meille koska olimme tulleet niin myohaan ja koska haava oli jo tulehtunut, sitten han piikitti puudutusainetta ympari varvasta ja kyseli, etta sattuuko tanne tai tanne. Kaikista eniten sattui kai se puudutus, koska Laura ei edes huomannut kun kynsi oli jo poissa. Laakari tunki madan kynnen minulle ja sanoi, etta nayta Lauralle, muttei Laura halunnut nahda. En olisi halunnut minakaan. Lauran itkiessa alkoi Dr. Jose laulamaan "No women no cryta". Laakari ja hoitaja kaatoivat valehtelematta noin kolme litraa erilaisia puhdistusaineita varpaaseen. Tai siis joka paikkaan, se oli kuin amparista oli kaatanut, lattiat ja roskikset taynna. Sitten Jose paketoi varpaan, jatti meidat odottamaan ja paperitoiden jalkeen olimme vapaat lahtemaan. Emmeka edes maksaneet mitaan...kummallista. Ulkona katsoimme kuin korppikotkat pikkuhiljaa keraantyivat sairaalan katolle yksi kerrallaan. Lopulta niita oli kuusi ja ne karkkyivat innokkaina sisaankaynnin ylapuolella. Tuli aika kuvottava olo. Laura sai antibiootit, sarkylaakkeita eli 400 buranoita eli ostimme Tramalia, joka on jotain tosi vahvaa kipulaaketta, jota ei saa reseptitta Suomessa, mutta Panamassa kylla. Se kai auttoikin lopulta Lauran varpaan kipuihin.
James ja Dom saapuivat Bocasille ja majoittautuivat Heikeen. Me muutimme Mikan kanssa Heiken sisarhostelliin Mundo Taituun, koska halusimme oman huoneen. Illalla hengailimme vaihteeksi parvekkeella Heikessa, kun yhtakkia Laura ja Mika paukkaavat sisaan kakun ja synttarilaulun kanssa. Voi etta mika kakku, siina oli paloja kermakakusta, suklaa ja ananaskakusta ja paalla koristeena ruusukkeinen muffinssi. Huh! Kaikki asukkaat saivat kyllikseen kakkua ja hengailimme taasen pitkaan parvekkeella. Osa jengista alkoi painua baareihin, mutta me kavimme vain ostamassa kanasandwitchin Mikan kanssa puoliksi ja painuttiin omaan huoneeseemme. Joka oli lapimarka.
Ylakerran pojista joku oli kaatanut jotain (toivottavasti vetta) ja se oli valunut lattian lapi suoraan sankyymme. Koko patja oli litimarka. Hieman humalaiset hostellintyontekijat olivat kuitenkin symppiksia, vaihtoivat patjan ja sanoivat, etta yo on ilmainen meille. Jatimme 5 dollaria tippia, koska ei sita vaivaa nyt niin kamalasti ollut.
Paatimme lahtea iltapaivan botskilla ja yobussilla Panama Cityyn, koska olimme saaneet varattua botskin Panamasta Kolumbiaan 24.3. Hyvastelimme uudet ja vanhat ystavamme ja parvekkeen. Bussissa Almirantesta Panama Cityyn oli niin kylma, etta luulin jaatyvani hengilta, kun sitten yhdella pysahdyksella paasimme parin argentiinalaisen kanssa kaivamaan matkalaukkujen sailytystilasta lisavaatetusta. Vaan iskipa klaustrofoobiat paalle, kun joku meni sulkemaan sailytystilan oven ja jaimme lukkojen taa bussin alaosaan. Onneksi onneksi joku pian sen avasi. Vielakin ahdistaa ajatus. Yobussin kuski oli ehka hullu tai ainakin ajoi kuin yksi, silla olimme kaksi tuntia suunniteltua aikaisemmin perilla (eli kello 3.00 eika 5.00)
Mamallena hostelli oli varannut meille botskin ja seuraavan yon majoituksen, mutta yllattaen neljan aikaan aamusta eivat sangyt viela olleet vapautuneet. Istuskelimme aulassa, soimme aamupalaa, nukahdimme sohvalle ja sitten, viiden jalkeen saimmekin jo oman huoneen, koska osa poppoosta lahdi aamubusseilla jonnekkin kauas pois. Nukuimme pitkat patkat, otimme aamun iisisti ja lahdimme vasta iltapaivalla etsimaan kirjakauppaa, jotta saisimme LP South-American. Ei loytynyt. Sitten menimme shoppailemaan! En yleisesti pida shoppailusta, mutta kun pari kuukautta on pitanyt niita samaa kolmea vaatekappaletta niin on ihan mukava ostaa uusia. Loysin paidan ja hamosen, Mika shortsit, mutta Lauran bikinit jai valitettavasti ostamatta, koska tajusimme, etta meidanhan pitaa lahtea kanaalille, jos kerta sen haluamme nahda.
Sanoimme taksikuskille, etta kanaalille kiitos. Eihan me mitaan tiedetty mistaan, mutta onneksi kuski tiesi, vei meidat ensin yhteen paikkaan, jossa ihastelimme ison rahtilaivan kulkua, sitten toiseen, jossa ei ollut aitaa haittaamassa nakopiiria ja sitten viela Las Puntas Americanasiin (?), koska kuski oli hammastynyt ettemme olleet ollut jo siella! Aika magea mesta olikin, iso silta, merilintuja ja natti auringonlasku. Annoimme kuskin paattaa loppusumman ja maksoimme viela hieman ekstraa paalle taidokkaasta oppaana toimimisesta. Illalla kokkailimme, menimme vahingossa myohaan nukkumaan ja sitten olikin lahto Stahlrattelle, joka melkein missattiin, koska heratyskellon torkku ei torkuttanut! Kerron siita botskista taasen myohemmin, voi etta se oli upeaa. Nyt ollaan siis Cartagenassa Kolumbiassa! Hurraa, Etela-Amerikka!
Sunday, March 22, 2009
Mt. Chirripon huiputus!
Nyt on sitten Cerro Chirripo huiputettu, kaikki ne 3820m korkeutta ja ne 40 kilometria kavelya. Noin 32 tuntia siina meni, kuten myos yksi varpaankynsi ja polvia ja usko, mutta miten se auringonnousu voikin aina pelastaa kaiken!? Jopa 5 paivan lihaskipujen jalkeen voi hymyilla :)
Chirripo on Costa Rican korkein vuori ja teknisesti myos koko Keski-Amerikan, pari korkeampaa ovat nimittain tulivuoria ;) Saavuimme Chirripo National Parkin paikkeille iltasella, majoituimme heti trekkipolun vieressa olevaan hostelliin Uran ALbergueen (?) ja menimme aikaisin nukkumaan pakattuamme vuorelle tarvittavat kamat. Mika sai rinkkaansa hieman ylimaaraista, makuupussit ja ruokatarvikkeita, muuten kannoimme Lauran kanssa omat kamamme. Dom ja James pakkasivat omat ruokansa.
Lonely Planet sanoo 14,5 kilometrin matkan 1350 metrista 3400 metriin kestavan noin 6-8 tuntia. Veikkasimme Lauran kanssa, etta 10 tuntia voisi olla sopiva mittapuu meille. Paatimme siis lahtea aikaisin aamulla, klo 6.00. Ensimmainen kilometri oli pisin, meilla kesti noin 35 minuuttia tassa matkassa, mutta seuraavat kilometrit aina kahdeksaan saakka menivat noin 20 minuutissa. Liikuimme siis huomattavasti nopeammin kuin olimme ajatelleet! Pojat olisivat kylla paasseet nopeamminkin, mutta herrasmiehia kun ovat, paattivat, etta kaikki kavelemme yhdessa. Ensimmaiset kilometrit olivat kaunista viljelysmaata ja metsaa, polku kulki avonaisena ja maisemat olivat hienoja. Aamuaurinko ei ollut viela liian kuuma, mutta ensimmainen tunti aamulla on kylla rankka kavella: tuntuu, etta kroppa on viela niin unessa, etta maitohapot ja vilustumisen oireet tuntuvat tuplana.
Seitsemannen kilometrin jalkeen pidimme ruokatauon, puolisen tuntia ja tiesimme, etta seuraavat kaksi kilometria ovat matkan rankimpia. Nousut olivat jyrkkia ja kilometrit tuntuivat pidemmilta kun aiemmin. Hiki virtasi ja puna nousi kasvoille, vaikka olimmekin siirtyneet pilvimetsan suojiin tassa vaiheessa. Kymmenennen kilsan jalkeen polku alkoi taas kulkea avoimemmassa maastossa, joka oli jo karua ja kuivaa. Metsapalot olivat myos jattaneet jalkensa, kuolleet puunrungot nousivat rankan nakoisina pusikon keskelta. 10-12 kilometria olivat melko mukavat, tasaista kavelya. Tulimme Monte Sin Fen huipulle 3200 metriin ja tasta eteenpain oli enaa pari kivuliasta ponnistusta paastaksemme hostellille. Ne ponnistukset olivat kylla helposti pahimmat. Kirmasimme loppumetrit Crestones basecampille ja kokonais matka-ajaksi tuli 7 h 15 min. Vahan vahemman siis kun olimme kelailleet.
Hostellissa oli kylma ja meita vasytti, vaikka oli vasta iltapaiva. James ja Dom lahtivat melkein heti saavuttuamme viela jatkamaan huipulle auringonlaskuksi. Me julistimme heidat hulluiksi, vuokrasimme viltit ja kaariydyimme kasoiksi kaikki kolme samaan petiin. Poikien tullessa soimme ruokiamme, joita tajusimme olevan liian vahan. Jes. Luovutimme ja menimme nukkumaan.
Heratys kello soi kello 2.00. Zombeilimme aamupalalle ja sitten pitikin jo lahtea klo 2.40. Dom ja James jaivat viela nukkumaan, heidan heratyksensa olisi vasta viidelta. Laura oli revayttanyt ilmeisesti raftaamassa reisilihaksensa, ja se oli kipeytynyt kovasti edellisen paivan nousussa. Itse olin viela tukkoinen ja tuntui, ettei hengittamisesta tullut yhtaan mitaan, polvikin oikkuili tapansa mukaan, muttei kylla lahellekaan niin pahasti kuin Lauran jalka. Kavelimme todella hitaasti, vaikka ensimmaiset 2,3 kilometria olivat pelkkaa tasaista kavelya ilman nousua.
Kuu ja tahdet loistivat superkirkkaina taivaalla ja laaksoa (jossa siis vaelsimme) ymparoivat mustana piirtyvat vuoret. Ajatuskin siita, etta sellaisen ja viela korkeimman niista, huipulle pitaisi kavuta oli uuvuttava. Dom ja James olivat viela pelotelleet meita eksymisella, koska polku on surkeasti merkitty ja olin ihan varma, etta loytaisimme itsemme vaaralta polulta. Lauran askellus oli hidasta ja siita nakyi selvasti kaikki se kipu. Loysimme onneksi kyltin, jossa luki Cerro Chirripo 2 800 metria.
Maassa oli routaa ja kasvit olivat jaatyneet hassusti. Oli hyvin hammentavaa kuulla kaikkia putouksien tai jokien aania pimeydesta, kun niin kauas ei kuitenkaan nahnyt. Otsalampun valossa kavely on aina yhta jannittavaa. Pikkuhiljaa polku alkoi jyrkentya ja aloimme nousta kohti kahta huippua. Hetken paasta tulimme vuorten juurelle, josta lahti lyhyehko, mutta tarpeeksi jyrkka nousu ylos "laaksoon" kahden vuoren valiin. Kiersimme toisen huipun taakse ja vasta siella naimme Cerro Chirripon. Se oli noin 50 metrin kovan ponnistelun paassa. Laura kompastui ja kirosi itkusilmassa jalkansa alimpaan helvettiin, mutta jatkoi kuitenkin urheasti eteenpain. Oli inhottava katsoa toisen tuskaa, ihan kuin nousu sita ei olisi muutenkin ollut, ilman kipeaa jalkaakin.
Aurinko alkoi nousta ja oranssi kajo nakyi horisontissa. Minulle tuli kiire, halusin huipulle ennen kuin valopallo nousisi, mutta paljon nopeampaa ei kiireessakaan paassyt. Nousu oli siis nelinkontin kapuamista suoraan ylospain. Ilma oli ohutta, hengitys ei meinannut tasaantua millaan. Vaan ei ollut enaa paljon jaljella.
Tiimimme oli paivan ensimmainen Cerro Chirripon huipulla 17.3.2009 klo 5.20. Katselimme ymparillemme onnellisina ja valo lisaantyi hetki hetkelta paljastaen lisaa ymparoivasta laaksosta ja vuorista. Huipulla oli yllattavan vahan kylma. Mt. Kinabalun huipulla pystyi olla ehka 20 minuuttia, mutta vietimme Chirripolla 50 min. Otin hurjasti kuvia alati muuttuvasta maisemasta: pilvi muodostelmista, vuorista ja erityisesti naista yhdessa. Hienon nakoista oli kun pilvivirta valui alas vuoren rinnetta kuin vesiputous. Pian punainen pallo nousi silminnahtavalla nopeudella yli pilvivaipan ja tienoo kirkkeni. Nahtiin aina kauas Tyynenmeren puolelle ja Panamaankin, mutta Karibian puoli oli pilvessa. Alhaalla laaksossa nakyi kirkkaita pienia jarvia.
Kirjoitimme vieraskirjaan, soimme suklaata ja klo 6.10 lahdimme alas. Vasytti, lampotila vaihteli ja olo oli ryytynyt. Matkalla naimme kuitenkin reitin mita olimme tulleet alas. Pienet vesiputoukset, jarvia ja joki, seka pudotus kallion kielekkeelta olivat aivan polun vieressa ja laakso oli aivan erinakoinen kuin yolla. Saavuimme basecampille 8.30 ja loysimme Jamesin ja Domin viela nukkumasta. Pojat eivat olleetkaan jaksaneet herata. Viimeinen bussi alhaalta San Isidroon lahtisi klo 16., joten meilla oli hienoinen kiire alas, silla ajattelimme, ettei Laura ainakaan paase kovin lujaa liikkumaan ja Dominkin polvi oli kipeana edellisen viikon moottoripyoraonnettomuudesta. Pojat eivat kuitenkaan olleet kiivenneet yhtaan tana paivana ja nukkuneet kunnon younet, kun me olimme jo painaneet yli 10 kilometria viiden tunnin unien jalkeen, joten ajattelimme, etta heilla olisi paremmat mahdollisuudet ehtia bussiin. He kuitenkin halusivat kavella kanssamme.
Lahdimme hieman ennen kymmenta laskeutumaan kovaa tahtia. Laura kahden buranan voimilla paahtoi yhta kovaa kuin muutkin ja etenimme hienosti kilometrin 15 minuutissa. En tuntenut ollenkaan vasymysta ensimmaisten seitseman kilometrin laskun aikana, mutta lounaspaikan tauko vei kaiken. Lahdimme Lauran kanssa ennen poikia jatkamaan ja menimme melko nopeasti viela kylla tauon jalkeenkin, pojat saavuttivat meidat vasta parin kilometrin jalkeen. Viimeiset kilsat menivat kirotessa. Kyllastytti, jalkoja vasytti ja varpaisiin sattui. Viimeinen kilsa ei saletisti ollut kilsa, tuntui tuplana. Se oli myos yllattavan jyrkka, ihmettelimme miten olimme alunperinkaan jaksaneet kivuta sita ylos! Pian alkoi sataa, mutta hostellille ei ollut enaa matka eika mikaan. Perilla istuminen oli virhe, polvet menivat heti jumiin ja samoin pohkeet.
Pakkasimme kamat, vaihdoimme kengat flipfloppeihin ja huomasimme, etta Lauran vasemman isovarpaan kynsi oli aivan musta. Se ei nayttanyt pahalta, mustelmalta siis, mutta Mika epaili kynnen lahtevan irti jossain vaiheessa. Sade oli yltynyt rankkasellaiseksi ja bussipysakille oli viela kahden kilometrin matka...ihan kun emme jo olisi tarpeeksi kavelleet. Paasimme kuitenkin ehjina perille, vaikka kastuimmekin taysin. Rinkan sadesuoja hapesi trooppisen sateen edessa ja pinkki laukkuni varjasi housuni myos pinkeiksi. Olimme hyvissa ajoin bussipysakilla, istuimme ja kiitimme onneamme, etta kiipesimme ennen sadetta. Polku voi olla hilppasen mutainen. Noin nelja tuntia meilla meni alastulossa, joten yhteensa kiipeilyt ja alastulot, kaikki 40 kilometria, menivat noin 11 tunnissa.
San Isidrosta saimme kummallisen, juuri kuin meille raataloidyn huoneen tuplapedilla ja kolmella muulla sangylla. Kavimme syomassa mukavassa ravintolassa ja mina, Mika ja Laura painuimme nukkumaan ruoan jalkeen. James ja Dom olivat loytaneet puistosta koiran ja adoptoivat sen huoneeseemme (?) yoksi. Laura oli ainut joka tahan herasi :) harmi, olisin halunnut nahda taman kaverin. Aamupalan jalkeen lahdimme eri teille Jn ja Dn kanssa, mutta sovimme tapaavamme viela Bocasissa Panamassa.
Jalat olivat tappavan kipeat seuraavat viisi paivaa.
Auringonlasku vuoren juurella
Aamuinen lahto
maisemia
lisaa maisemia
Laura!
National Parkin sisaankaynnilla
Pilvimetsa
Puolivalissa
Lounastauko
Laura oksentaa? no eiiii
pose
Mikan pose
Alastulo
Lauran pose
Cerro Chirripo
Laakso
Pikkupuro
Bussipysakilla, vihdoin!
Chirripo on Costa Rican korkein vuori ja teknisesti myos koko Keski-Amerikan, pari korkeampaa ovat nimittain tulivuoria ;) Saavuimme Chirripo National Parkin paikkeille iltasella, majoituimme heti trekkipolun vieressa olevaan hostelliin Uran ALbergueen (?) ja menimme aikaisin nukkumaan pakattuamme vuorelle tarvittavat kamat. Mika sai rinkkaansa hieman ylimaaraista, makuupussit ja ruokatarvikkeita, muuten kannoimme Lauran kanssa omat kamamme. Dom ja James pakkasivat omat ruokansa.
Lonely Planet sanoo 14,5 kilometrin matkan 1350 metrista 3400 metriin kestavan noin 6-8 tuntia. Veikkasimme Lauran kanssa, etta 10 tuntia voisi olla sopiva mittapuu meille. Paatimme siis lahtea aikaisin aamulla, klo 6.00. Ensimmainen kilometri oli pisin, meilla kesti noin 35 minuuttia tassa matkassa, mutta seuraavat kilometrit aina kahdeksaan saakka menivat noin 20 minuutissa. Liikuimme siis huomattavasti nopeammin kuin olimme ajatelleet! Pojat olisivat kylla paasseet nopeamminkin, mutta herrasmiehia kun ovat, paattivat, etta kaikki kavelemme yhdessa. Ensimmaiset kilometrit olivat kaunista viljelysmaata ja metsaa, polku kulki avonaisena ja maisemat olivat hienoja. Aamuaurinko ei ollut viela liian kuuma, mutta ensimmainen tunti aamulla on kylla rankka kavella: tuntuu, etta kroppa on viela niin unessa, etta maitohapot ja vilustumisen oireet tuntuvat tuplana.
Seitsemannen kilometrin jalkeen pidimme ruokatauon, puolisen tuntia ja tiesimme, etta seuraavat kaksi kilometria ovat matkan rankimpia. Nousut olivat jyrkkia ja kilometrit tuntuivat pidemmilta kun aiemmin. Hiki virtasi ja puna nousi kasvoille, vaikka olimmekin siirtyneet pilvimetsan suojiin tassa vaiheessa. Kymmenennen kilsan jalkeen polku alkoi taas kulkea avoimemmassa maastossa, joka oli jo karua ja kuivaa. Metsapalot olivat myos jattaneet jalkensa, kuolleet puunrungot nousivat rankan nakoisina pusikon keskelta. 10-12 kilometria olivat melko mukavat, tasaista kavelya. Tulimme Monte Sin Fen huipulle 3200 metriin ja tasta eteenpain oli enaa pari kivuliasta ponnistusta paastaksemme hostellille. Ne ponnistukset olivat kylla helposti pahimmat. Kirmasimme loppumetrit Crestones basecampille ja kokonais matka-ajaksi tuli 7 h 15 min. Vahan vahemman siis kun olimme kelailleet.
Hostellissa oli kylma ja meita vasytti, vaikka oli vasta iltapaiva. James ja Dom lahtivat melkein heti saavuttuamme viela jatkamaan huipulle auringonlaskuksi. Me julistimme heidat hulluiksi, vuokrasimme viltit ja kaariydyimme kasoiksi kaikki kolme samaan petiin. Poikien tullessa soimme ruokiamme, joita tajusimme olevan liian vahan. Jes. Luovutimme ja menimme nukkumaan.
Heratys kello soi kello 2.00. Zombeilimme aamupalalle ja sitten pitikin jo lahtea klo 2.40. Dom ja James jaivat viela nukkumaan, heidan heratyksensa olisi vasta viidelta. Laura oli revayttanyt ilmeisesti raftaamassa reisilihaksensa, ja se oli kipeytynyt kovasti edellisen paivan nousussa. Itse olin viela tukkoinen ja tuntui, ettei hengittamisesta tullut yhtaan mitaan, polvikin oikkuili tapansa mukaan, muttei kylla lahellekaan niin pahasti kuin Lauran jalka. Kavelimme todella hitaasti, vaikka ensimmaiset 2,3 kilometria olivat pelkkaa tasaista kavelya ilman nousua.
Kuu ja tahdet loistivat superkirkkaina taivaalla ja laaksoa (jossa siis vaelsimme) ymparoivat mustana piirtyvat vuoret. Ajatuskin siita, etta sellaisen ja viela korkeimman niista, huipulle pitaisi kavuta oli uuvuttava. Dom ja James olivat viela pelotelleet meita eksymisella, koska polku on surkeasti merkitty ja olin ihan varma, etta loytaisimme itsemme vaaralta polulta. Lauran askellus oli hidasta ja siita nakyi selvasti kaikki se kipu. Loysimme onneksi kyltin, jossa luki Cerro Chirripo 2 800 metria.
Maassa oli routaa ja kasvit olivat jaatyneet hassusti. Oli hyvin hammentavaa kuulla kaikkia putouksien tai jokien aania pimeydesta, kun niin kauas ei kuitenkaan nahnyt. Otsalampun valossa kavely on aina yhta jannittavaa. Pikkuhiljaa polku alkoi jyrkentya ja aloimme nousta kohti kahta huippua. Hetken paasta tulimme vuorten juurelle, josta lahti lyhyehko, mutta tarpeeksi jyrkka nousu ylos "laaksoon" kahden vuoren valiin. Kiersimme toisen huipun taakse ja vasta siella naimme Cerro Chirripon. Se oli noin 50 metrin kovan ponnistelun paassa. Laura kompastui ja kirosi itkusilmassa jalkansa alimpaan helvettiin, mutta jatkoi kuitenkin urheasti eteenpain. Oli inhottava katsoa toisen tuskaa, ihan kuin nousu sita ei olisi muutenkin ollut, ilman kipeaa jalkaakin.
Aurinko alkoi nousta ja oranssi kajo nakyi horisontissa. Minulle tuli kiire, halusin huipulle ennen kuin valopallo nousisi, mutta paljon nopeampaa ei kiireessakaan paassyt. Nousu oli siis nelinkontin kapuamista suoraan ylospain. Ilma oli ohutta, hengitys ei meinannut tasaantua millaan. Vaan ei ollut enaa paljon jaljella.
Tiimimme oli paivan ensimmainen Cerro Chirripon huipulla 17.3.2009 klo 5.20. Katselimme ymparillemme onnellisina ja valo lisaantyi hetki hetkelta paljastaen lisaa ymparoivasta laaksosta ja vuorista. Huipulla oli yllattavan vahan kylma. Mt. Kinabalun huipulla pystyi olla ehka 20 minuuttia, mutta vietimme Chirripolla 50 min. Otin hurjasti kuvia alati muuttuvasta maisemasta: pilvi muodostelmista, vuorista ja erityisesti naista yhdessa. Hienon nakoista oli kun pilvivirta valui alas vuoren rinnetta kuin vesiputous. Pian punainen pallo nousi silminnahtavalla nopeudella yli pilvivaipan ja tienoo kirkkeni. Nahtiin aina kauas Tyynenmeren puolelle ja Panamaankin, mutta Karibian puoli oli pilvessa. Alhaalla laaksossa nakyi kirkkaita pienia jarvia.
Kirjoitimme vieraskirjaan, soimme suklaata ja klo 6.10 lahdimme alas. Vasytti, lampotila vaihteli ja olo oli ryytynyt. Matkalla naimme kuitenkin reitin mita olimme tulleet alas. Pienet vesiputoukset, jarvia ja joki, seka pudotus kallion kielekkeelta olivat aivan polun vieressa ja laakso oli aivan erinakoinen kuin yolla. Saavuimme basecampille 8.30 ja loysimme Jamesin ja Domin viela nukkumasta. Pojat eivat olleetkaan jaksaneet herata. Viimeinen bussi alhaalta San Isidroon lahtisi klo 16., joten meilla oli hienoinen kiire alas, silla ajattelimme, ettei Laura ainakaan paase kovin lujaa liikkumaan ja Dominkin polvi oli kipeana edellisen viikon moottoripyoraonnettomuudesta. Pojat eivat kuitenkaan olleet kiivenneet yhtaan tana paivana ja nukkuneet kunnon younet, kun me olimme jo painaneet yli 10 kilometria viiden tunnin unien jalkeen, joten ajattelimme, etta heilla olisi paremmat mahdollisuudet ehtia bussiin. He kuitenkin halusivat kavella kanssamme.
Lahdimme hieman ennen kymmenta laskeutumaan kovaa tahtia. Laura kahden buranan voimilla paahtoi yhta kovaa kuin muutkin ja etenimme hienosti kilometrin 15 minuutissa. En tuntenut ollenkaan vasymysta ensimmaisten seitseman kilometrin laskun aikana, mutta lounaspaikan tauko vei kaiken. Lahdimme Lauran kanssa ennen poikia jatkamaan ja menimme melko nopeasti viela kylla tauon jalkeenkin, pojat saavuttivat meidat vasta parin kilometrin jalkeen. Viimeiset kilsat menivat kirotessa. Kyllastytti, jalkoja vasytti ja varpaisiin sattui. Viimeinen kilsa ei saletisti ollut kilsa, tuntui tuplana. Se oli myos yllattavan jyrkka, ihmettelimme miten olimme alunperinkaan jaksaneet kivuta sita ylos! Pian alkoi sataa, mutta hostellille ei ollut enaa matka eika mikaan. Perilla istuminen oli virhe, polvet menivat heti jumiin ja samoin pohkeet.
Pakkasimme kamat, vaihdoimme kengat flipfloppeihin ja huomasimme, etta Lauran vasemman isovarpaan kynsi oli aivan musta. Se ei nayttanyt pahalta, mustelmalta siis, mutta Mika epaili kynnen lahtevan irti jossain vaiheessa. Sade oli yltynyt rankkasellaiseksi ja bussipysakille oli viela kahden kilometrin matka...ihan kun emme jo olisi tarpeeksi kavelleet. Paasimme kuitenkin ehjina perille, vaikka kastuimmekin taysin. Rinkan sadesuoja hapesi trooppisen sateen edessa ja pinkki laukkuni varjasi housuni myos pinkeiksi. Olimme hyvissa ajoin bussipysakilla, istuimme ja kiitimme onneamme, etta kiipesimme ennen sadetta. Polku voi olla hilppasen mutainen. Noin nelja tuntia meilla meni alastulossa, joten yhteensa kiipeilyt ja alastulot, kaikki 40 kilometria, menivat noin 11 tunnissa.
San Isidrosta saimme kummallisen, juuri kuin meille raataloidyn huoneen tuplapedilla ja kolmella muulla sangylla. Kavimme syomassa mukavassa ravintolassa ja mina, Mika ja Laura painuimme nukkumaan ruoan jalkeen. James ja Dom olivat loytaneet puistosta koiran ja adoptoivat sen huoneeseemme (?) yoksi. Laura oli ainut joka tahan herasi :) harmi, olisin halunnut nahda taman kaverin. Aamupalan jalkeen lahdimme eri teille Jn ja Dn kanssa, mutta sovimme tapaavamme viela Bocasissa Panamassa.
Jalat olivat tappavan kipeat seuraavat viisi paivaa.
Auringonlasku vuoren juurella
Aamuinen lahto
maisemia
lisaa maisemia
Laura!
National Parkin sisaankaynnilla
Pilvimetsa
Puolivalissa
Lounastauko
Laura oksentaa? no eiiii
pose
Mikan pose
Alastulo
Lauran pose
Cerro Chirripo
Laakso
Pikkupuro
Bussipysakilla, vihdoin!
Friday, March 20, 2009
Raftingia Rio Pacuarella ja kummallisia varkaita San Josessa
Saavuttiin Turrialbaan Jamesin, Domin (espanja) ja Tomin (NZ) kanssa, majoituttiin, tehtiin tortilloja ja kaytiin baarissa juomassa yhden jalkkaridrinkit. Sitten petiin.
Aamulla klo 9.00 oli siis lahto whitewater raftaamaan eli koskimelomaan Pacuare-joelle, jota on kehuttu yhdeksi maailman kauneimmista joista. Ja kaunis se olikin. Jouduimme odottelemaan noin 40 muuta melojaa tunnin verran joen varrella, mutta ei siina mitaan, viilea vesi tuntui kivalta jaloissa. Meidan tiimimme koostui siis Mikasta ja Tomista, jotka olivat kumiveneen nokassa, mina ja Laura olimme keskella, Jamesin ja ohjaajamme Arielin ollessa takana. Saimme ensin nopeat ohjeet, forward, back paddle ja down eli alas veneen pohjalle ja sitten lahdettiinkin ennen muita kuutta-seitsemaa botskia painumaan pitkin nopeasti virtaavaa koskea alajuoksuun.
Alkuvaiheessa kosket olivat viela pienia ja mukavia ja maisemat upeaakin upeampia, vihrea sademetsa kohosi korkealle, kuten myos valilla jokea reunustavat jyrkat kallioseinamat ja valilla taas joki laskeutui aukeammalle alueelle, jolloin naki kauemmas. Virhean sininen koski kuohutti valkoisia vaahtopaita ja erivarisia lintuja lenteli joen reunamilla. Tukaani oli aika hieno, en ole tainnut ennen luonnossa nahda ja sitten kuningaskalastajia oli vaikka kuinka.
Noin tunnin helpomman raftailun jalkeen alkoivat kunnon luokan 4 kuohut, "DOWN DOWN DOWN", huusi Ariel ja sitten hypattiin veneenpohjalle ja nopeasti takaisin ylos ja melomaan niin lujaa kun kasista lahti. Paljon kuului meista riemunkiljahduksia (taisin kerran kiljaista jopa kuin oikea tytto konsanaan Tomin tipahtaessa syliini, en tiennytkaan osaavani!) ja heitettiin highfiveja meloilla. Mika meinasi kerran pudota kyydista ja valilla oli todella vaikeata tajuta miten pain veneessa on, kun kuohut paiskasivat sisaan veneeseen ja hetken oli ihan uppeluksissa. Sitten pitikin jo taas nousta ylos ja meloa. Huh. Muista botskeista valilla tipahteli poppoota ja yksi vene jai jumiin kiven paalle. Kaksi pikkukajakeilla painavaa jabaa heittelivat voltteja ja tekivat muita uskomattomia temppuja kosken keskella. Kosket olivat todella hurjan nakoisia, isoja kivia joka puolella eika koskaan oikeen tiennyt, etta mita tulee tapahtumaan kun tuosta laskemme. Vene kuitenkin liikkui yllattavan tottelevaisesti emmeka koskaan tormailleet kiviin tai kallioseiniin!
Lounastauolla oli kylma, viilea vesi teki tehtavansa, mutta ruoka maittoi ja pian olimme taas valmiita takaisin kuohuihin. Loppumatkalla oli paljon luokan 4 koskia, mika oli ihanaa, koska yhtaan pienemmat tuntuivat jo aika nossoilta :) Tultiin hetken paasta joen kapeaan kohtaan, jossa kalliot nousivat jyrkasti kummallakin puolella. Ariel komensi meidat botskin peralle ja kippasi kumiveneemme ympari. Siella sitten pulikoitiin virran vietavina, se oli kylla mukavaa se. Ariel nosti meidat veneeseen takaisin tullessamme aukeammalle kohdalle ja laskimme viela parit kosket ennen perille saapumista. Oli ehka yksi parhaista jutuista mita olimme tehneet reissullamme! Yhteensa koko reissu joessa oli 25 kilometria pitka ja noin 40 koskea mahtui tahan matkaan!
Muut painuivat illalla bailaamaan minun ja Mikan mennessa nukkumaan. Vielakin olimme vahan vilustuneita ja koska maanantaina tuli kiiveta vuorelle, otimme lauantain iisisti. Lahdimme San Josehen, josta piti vaihtaa viela bussia San Isidroon. Bussiasemalla odotellessamme kippasin vahingossa Lauran limpparin poydalle ja menin ostamaan uutta. Jatin laukkuni (kaikkine passeineen ja kaikkineen) Mikan viereiselle tuolille Lauraa vastapaata ja sanoin etta menen kassalle ostamaan uuden limpparin. No tamapa tietysti oli virhe VIRHE. Ollessani kassalla tuli hyvinpukeutunut keski-ikainen mies pyyhkimaan kokiksia poydalta. Laura ja Mika luulivat miehen olevan tyontekija eivatka huomanneet ollenkaan, etta mies hienovaraisesti siirsi tuolin, jossa laukkuni oli, kauemmas ja josta sitten joku, ehka tama samainen "herrasmies" nappasi rahavyon passeineen ja visakortteineen. Huomasin taman heti kun tulin poytaan. Hatahan siita seurasi, kiroilua ja kyyneleita. Dom alkoi heti juttelemaan kaikille lahella olijoille ja tyontekijoille, mina tekstasin aidilleni sulkeakseni korttini ja muut miettivat mita tehda seuraavaksi. Vaan kaiken sen shown keskella nuori mustapaitanen kundi astelee ovesta sisaan ja ojentaa rahavyon Mikalle. Kertoi, etta se oli jaanyt tiskille tai jotain muuta vastaavaa. No eihan se tietenkaan ollut missaan tiskilla ollut, kortti ja rahat (noin 40 dollaria) oli pollitty ja kaikki paperit oli rypistetty isoksi mytyksi. Mutta tarkeimmat olivat tallella eli PASSIT. Kiitos kiitos kiitos siita. Emme kyselleet asiasta sen enempaa emmeka menneet poliisiasemalle, paatimme, etta on ehka parempi antaa asian olla. Uskon, etta se hataannys ja suuri haloo aiheutti sen, etta passit tuotiin takaisin. En kylla ikina olisi sita uskonut, silla Costa Ricassa on alyttoman suuri black market ulkomaisille passeille. Ehka Suomen passi ei tehnyt vaikutusta :)
Mutta niin, hyva muistutus taas kaikille, etta kamoja pitaa katsoa silma kovana. Missasimme ensimmaisen ja toisenkin bussimme San Isidroon, mutta paasimme kuitenkin lopulta sinne ja viela samana paivana Chirripo vuoren juurelle. Siita lisaa sitten!
Laitoin kuvia Matagalpasta, Utilalta (1 ja 2 teksteihin) ja Granadasta ja Ometepelta ja sitten viela pari Managuasta, olimpas ahkera :)
Aamulla klo 9.00 oli siis lahto whitewater raftaamaan eli koskimelomaan Pacuare-joelle, jota on kehuttu yhdeksi maailman kauneimmista joista. Ja kaunis se olikin. Jouduimme odottelemaan noin 40 muuta melojaa tunnin verran joen varrella, mutta ei siina mitaan, viilea vesi tuntui kivalta jaloissa. Meidan tiimimme koostui siis Mikasta ja Tomista, jotka olivat kumiveneen nokassa, mina ja Laura olimme keskella, Jamesin ja ohjaajamme Arielin ollessa takana. Saimme ensin nopeat ohjeet, forward, back paddle ja down eli alas veneen pohjalle ja sitten lahdettiinkin ennen muita kuutta-seitsemaa botskia painumaan pitkin nopeasti virtaavaa koskea alajuoksuun.
Alkuvaiheessa kosket olivat viela pienia ja mukavia ja maisemat upeaakin upeampia, vihrea sademetsa kohosi korkealle, kuten myos valilla jokea reunustavat jyrkat kallioseinamat ja valilla taas joki laskeutui aukeammalle alueelle, jolloin naki kauemmas. Virhean sininen koski kuohutti valkoisia vaahtopaita ja erivarisia lintuja lenteli joen reunamilla. Tukaani oli aika hieno, en ole tainnut ennen luonnossa nahda ja sitten kuningaskalastajia oli vaikka kuinka.
Noin tunnin helpomman raftailun jalkeen alkoivat kunnon luokan 4 kuohut, "DOWN DOWN DOWN", huusi Ariel ja sitten hypattiin veneenpohjalle ja nopeasti takaisin ylos ja melomaan niin lujaa kun kasista lahti. Paljon kuului meista riemunkiljahduksia (taisin kerran kiljaista jopa kuin oikea tytto konsanaan Tomin tipahtaessa syliini, en tiennytkaan osaavani!) ja heitettiin highfiveja meloilla. Mika meinasi kerran pudota kyydista ja valilla oli todella vaikeata tajuta miten pain veneessa on, kun kuohut paiskasivat sisaan veneeseen ja hetken oli ihan uppeluksissa. Sitten pitikin jo taas nousta ylos ja meloa. Huh. Muista botskeista valilla tipahteli poppoota ja yksi vene jai jumiin kiven paalle. Kaksi pikkukajakeilla painavaa jabaa heittelivat voltteja ja tekivat muita uskomattomia temppuja kosken keskella. Kosket olivat todella hurjan nakoisia, isoja kivia joka puolella eika koskaan oikeen tiennyt, etta mita tulee tapahtumaan kun tuosta laskemme. Vene kuitenkin liikkui yllattavan tottelevaisesti emmeka koskaan tormailleet kiviin tai kallioseiniin!
Lounastauolla oli kylma, viilea vesi teki tehtavansa, mutta ruoka maittoi ja pian olimme taas valmiita takaisin kuohuihin. Loppumatkalla oli paljon luokan 4 koskia, mika oli ihanaa, koska yhtaan pienemmat tuntuivat jo aika nossoilta :) Tultiin hetken paasta joen kapeaan kohtaan, jossa kalliot nousivat jyrkasti kummallakin puolella. Ariel komensi meidat botskin peralle ja kippasi kumiveneemme ympari. Siella sitten pulikoitiin virran vietavina, se oli kylla mukavaa se. Ariel nosti meidat veneeseen takaisin tullessamme aukeammalle kohdalle ja laskimme viela parit kosket ennen perille saapumista. Oli ehka yksi parhaista jutuista mita olimme tehneet reissullamme! Yhteensa koko reissu joessa oli 25 kilometria pitka ja noin 40 koskea mahtui tahan matkaan!
Muut painuivat illalla bailaamaan minun ja Mikan mennessa nukkumaan. Vielakin olimme vahan vilustuneita ja koska maanantaina tuli kiiveta vuorelle, otimme lauantain iisisti. Lahdimme San Josehen, josta piti vaihtaa viela bussia San Isidroon. Bussiasemalla odotellessamme kippasin vahingossa Lauran limpparin poydalle ja menin ostamaan uutta. Jatin laukkuni (kaikkine passeineen ja kaikkineen) Mikan viereiselle tuolille Lauraa vastapaata ja sanoin etta menen kassalle ostamaan uuden limpparin. No tamapa tietysti oli virhe VIRHE. Ollessani kassalla tuli hyvinpukeutunut keski-ikainen mies pyyhkimaan kokiksia poydalta. Laura ja Mika luulivat miehen olevan tyontekija eivatka huomanneet ollenkaan, etta mies hienovaraisesti siirsi tuolin, jossa laukkuni oli, kauemmas ja josta sitten joku, ehka tama samainen "herrasmies" nappasi rahavyon passeineen ja visakortteineen. Huomasin taman heti kun tulin poytaan. Hatahan siita seurasi, kiroilua ja kyyneleita. Dom alkoi heti juttelemaan kaikille lahella olijoille ja tyontekijoille, mina tekstasin aidilleni sulkeakseni korttini ja muut miettivat mita tehda seuraavaksi. Vaan kaiken sen shown keskella nuori mustapaitanen kundi astelee ovesta sisaan ja ojentaa rahavyon Mikalle. Kertoi, etta se oli jaanyt tiskille tai jotain muuta vastaavaa. No eihan se tietenkaan ollut missaan tiskilla ollut, kortti ja rahat (noin 40 dollaria) oli pollitty ja kaikki paperit oli rypistetty isoksi mytyksi. Mutta tarkeimmat olivat tallella eli PASSIT. Kiitos kiitos kiitos siita. Emme kyselleet asiasta sen enempaa emmeka menneet poliisiasemalle, paatimme, etta on ehka parempi antaa asian olla. Uskon, etta se hataannys ja suuri haloo aiheutti sen, etta passit tuotiin takaisin. En kylla ikina olisi sita uskonut, silla Costa Ricassa on alyttoman suuri black market ulkomaisille passeille. Ehka Suomen passi ei tehnyt vaikutusta :)
Mutta niin, hyva muistutus taas kaikille, etta kamoja pitaa katsoa silma kovana. Missasimme ensimmaisen ja toisenkin bussimme San Isidroon, mutta paasimme kuitenkin lopulta sinne ja viela samana paivana Chirripo vuoren juurelle. Siita lisaa sitten!
Laitoin kuvia Matagalpasta, Utilalta (1 ja 2 teksteihin) ja Granadasta ja Ometepelta ja sitten viela pari Managuasta, olimpas ahkera :)
Friday, March 13, 2009
Monteverde on paras, Volcan Poas ei.
Matka Monteverdelle ei ollut helpoin. Rajalla myivat meille liput bussiin, joka muka menisi Santa Elenaan eli kaupunkiin suojelualueen vieressa, mutta kavikin ilmi, etta se menee kaukaa moottoritielta ohitse. No busseja ei tietenkaan enaa iltapaivalla Santa Elenaan motarilta mennyt, joten lahdimme kappailemaan Lauran, Mikan ja neljan muun reissaajan kanssa kohti Las Juntasia. Liftasimme tehokkaasti ja vihdoin avolavainen auto pysahtyi ja hoputti meidat kyytiin! Amigo heitti meidat Las Juntasiin eika hyvaksynyt maksua ollenkaan!!Sitten tappelimme taksikuskien kanssa hinnasta Santa Elenaan ja saimmekin tingattua sen melko alhaiseksi. Matka oli kaunis, aurinko oli juuri laskemassa ja nousimme vihreille vuorille pikkuteita pitkin.
Santa Elenassa meidat bongasi Guillermo, joka johdatti meidat hostellilleen Cabañas Jirehiin. Maailman koviksin hostelli :D Saatiin oma huone Mikan kanssa 5 usd/larvi ja Laura oman samaan hintaan. Guillermo oli reilu jaba ja toissa oli myos 23-vuotias Ingrid, jolla oli 7-kuukautta vanha Brady-poika usein mukanaan hostellilla. Iso ja puhdas keittio oli mainio ja hostelli jarjesti myos kaikennakoisia toureja ilman, etta vetivat mitaan itse valista! Hienoa. Mukava tukea nuoria, paikallisia yrittajia. Jos SINA olet menossa Santa Elenaan, mene Cabañas Jirehiin!
Aamulla lahdimme 7.30 Extremo-nimisen yrityksen Canopy ziplinelle eli siis toisin sanoen vaijeriradalle, joka oli vedetty keskelle Monteverden sademetsaa ja latvusten yli. Saimme kyparat, hanskat ja valjaat ja sitten painuttiinkin ensimmaiselle vaijerille. Mitaan sen kummallisempaa ei siis tarvinnut tietaa tai osata, kuin etta sinut kiinnitetaan vaijeriin, ei saa laittaa kasia rullan eteen (koska sormet jaavat rullan ja vaijerin valiin, ai) ja etta jarrutetaan painamalla vaijeria alas rullan takaa. Ensimmainen liuku ei ollut pitka, mutta aika hauska, pari ensimmaista menivat hieman ihmetellessa. Pelottanut ei kylla yllattaen ollenkaan. 500 metrin pituiseen vaijeriin mentiin pareittain, silla tuulen ollessa kova, oli vaarana, etta joku jaisi keskelle vaijeria tuulen viedessa vauhdin. Uskomattomat nakymat avautuivat kiitaessamme Mikan kanssa laakson ylitse, sateenkaari aukesi vuorten valiin ja virheys hammensi silmaa. Pitkien ja lyhyiden vaijerien valissa kappailtiin aina hetki viidakon siimeksessa.
Sitten tuli eka hieman jannittavampi setti, meidan piti laskeutua ehka noin 20 metrin matka suoraan alas. Tietysti hauskoja kun oppaat olivat, paastivat he puolessa valissa vapaapudotukselle parin metrin ajaksi ennen kun laskivat maahan. Huih :D Taman jalkeen tuli paras osuus eli Tarzan Swing jossa siis kuten nimesta saattaa ymmartaa, flengattiin (tosin koysi oli kiinni valjaissa) korkealta alustalta ja keinuttiin vapaapudotuksen jalkeen parisen laajaa heilahdusta sademetsan puiden valissa. Se hyppaaminen jannitti eniten, se hetki kun ei tunne koytta vaan on viela vapaasti ilmassa. Hauskaa oli myos katsoa muiden hyppyja. Jenkkimimmit kiljuivat kylla asenteella. Viimeinen vaijeri oli yli kilometrin pituinen ja se meni myos kai korkeimmalla. Satenkaari nakyi vielakin ja laakso alla oli uskomattoman natti.
Saavuttuamme hostellille Guillermo paineli sisaan ja kysyi, etta naimmeko laiskiaisen joka roikkui puussa hostellimme vieressa. Juoksimme sita kattelemaan ja siinahan se parin metrin korkeudella roikkui ja soi lehtia ja rapsutteli itseaan. Aika hassu.
Paatimme tehda viela illalla yotourin eli lahtea oppaan kanssa mettaan bongailemaan elaimia. Tama oli mielestani yksi siisteimmista jutuista Borneolla, joten odotin paljon myos talta reissulta. Ensimmaiseksi nahtiin piikkisika! Se asui puussa(?) Tuijoteltiin sita hetki oppaan kertoessa faktoja kun se yhtakkia paatti laskeutua alas tekemaan tarpeensa. Semmonen rotan nakoinen kaveri piikit selassaan. Sitten loydettiin lisaa laiskiaisia, emo ja lapsukainen. Mutta ne olivat liian kaukana metsan siimeksessa, jotta olisivat saaneet rikkumattoman huomioni, itse tuijottelin tulikarpasia ja etsin kaarmeita. Yhtaan perkeleen kaarmetta en vielakaan nahnyt. Mutta naimme kylla harvinaisen Kinkajun, vahan yoelaimen tapainen kissan ja apinan sekoitus, joka hengailee latvustossa. Ja ison tarantellan! Ja jonkun liskon, mutta se oli aika mitaansanomaton mielestani.
Illalla hengailtiin pikku Bradyn kanssa. Maailman suloisin lapsi. (Tai kai ne on kaikki oikeasti maailman suloisimpia). Olimme hieman kipeina kaikki, nuhaa ja kurkkukipua ja muuta, joten paatimme pitaa iisin paivan seuraavana paivana. Otimme aamun rauhassa netteillen ja muuta ja sitten lahdimme kavelemaan parin kilometrin paassa sijaitsevaan Monteverden perhospuutarhaan. Ensin opas esitteli meille hamahakkeja ja kaiken nakoisia otokoita, joiden nimia en tieda. Sitten lahdimme kierrokselle eri perhososastoille. Oli kylla kauniita ja ISOJA perhosia. Ryhmamme koostui suurimmaksi osaksi jenkkilaisista "harmaista panttereista", jotka olivat superinnoissaan kaikista otokoista ja kirjoittivat niiden nimia ylos ja huh!
James, englantilainen reissaaja, oli yksi niista neljasta keiden kanssa tulimme alunperin Santa Elenaan. Muut olivat lahteneet aamulla, joten hengailimme Jamesin kanssa loppupaivan. Mukava heppu, kovin poliittisesti valveutunut. Teimme suunnitelman, koska James halusi lahtea koskimelomaan, kuten myos mina ja ehka Laura ja Mika ja han halusi myos kiiveta Chirripólle, Costa Rican korkeimmalle vuorelle ja kayda volcan Poasilla. Lahdimme seuraavana paivana kohti Alajuelaa, joka on kaupunki Poasin lahella. James meni San Joseehen yoksi.
Alajuelasta ei varsinaisesti ole muuta mainittavaa kuin, etta koimme elamamme ensimmaisen MAANJARISTYKSEN! Tai no ensimmaista emme edes huomanneet, hostellin emanta vain kertoi meille tallaisesta. Mutta toisen huomasimme kylla! Jippii. (okei, sanky heilui vahan, lihaskrampeiksikin olisi voinut luulla). Nukuimme ja soimme hyvin, lepasimme ja nautimme televisiostamme. Ostimme myos kasat laakkeita (AntiFLu, Gex Noche ja kiviset-soraset vitamiinitabuja), koska todella haluamme parantua ennen Chirripóta. Muuten ei ole aihetta kiipeilyyn.
Poasille lahdimme aamulla, treffasimme Jamesin bussissa, joka vei meidat aina ylos asti vuoren "huipulle". Kavelimme noin 600 metria kraaterille vain nahdaksemme laaksoa peittavan pilviharson. Puolisen tuntia haikkailimme jollekin jarvelle, joka sekin oli taynna pilvea. Menimme juomaan kahvit pettyneina ja kavimme naiden jalkeen viela toteamassa ettei kraateriin todella kylla nae. Harmi.
Huomenna mennaan whitewater raftaamaan! Vielakaan ei kylla olla ihan kondiksessa mihinkaan trekkailuun, mutta toivotaan etta tama tasta.
Santa Elenassa meidat bongasi Guillermo, joka johdatti meidat hostellilleen Cabañas Jirehiin. Maailman koviksin hostelli :D Saatiin oma huone Mikan kanssa 5 usd/larvi ja Laura oman samaan hintaan. Guillermo oli reilu jaba ja toissa oli myos 23-vuotias Ingrid, jolla oli 7-kuukautta vanha Brady-poika usein mukanaan hostellilla. Iso ja puhdas keittio oli mainio ja hostelli jarjesti myos kaikennakoisia toureja ilman, etta vetivat mitaan itse valista! Hienoa. Mukava tukea nuoria, paikallisia yrittajia. Jos SINA olet menossa Santa Elenaan, mene Cabañas Jirehiin!
Aamulla lahdimme 7.30 Extremo-nimisen yrityksen Canopy ziplinelle eli siis toisin sanoen vaijeriradalle, joka oli vedetty keskelle Monteverden sademetsaa ja latvusten yli. Saimme kyparat, hanskat ja valjaat ja sitten painuttiinkin ensimmaiselle vaijerille. Mitaan sen kummallisempaa ei siis tarvinnut tietaa tai osata, kuin etta sinut kiinnitetaan vaijeriin, ei saa laittaa kasia rullan eteen (koska sormet jaavat rullan ja vaijerin valiin, ai) ja etta jarrutetaan painamalla vaijeria alas rullan takaa. Ensimmainen liuku ei ollut pitka, mutta aika hauska, pari ensimmaista menivat hieman ihmetellessa. Pelottanut ei kylla yllattaen ollenkaan. 500 metrin pituiseen vaijeriin mentiin pareittain, silla tuulen ollessa kova, oli vaarana, etta joku jaisi keskelle vaijeria tuulen viedessa vauhdin. Uskomattomat nakymat avautuivat kiitaessamme Mikan kanssa laakson ylitse, sateenkaari aukesi vuorten valiin ja virheys hammensi silmaa. Pitkien ja lyhyiden vaijerien valissa kappailtiin aina hetki viidakon siimeksessa.
Sitten tuli eka hieman jannittavampi setti, meidan piti laskeutua ehka noin 20 metrin matka suoraan alas. Tietysti hauskoja kun oppaat olivat, paastivat he puolessa valissa vapaapudotukselle parin metrin ajaksi ennen kun laskivat maahan. Huih :D Taman jalkeen tuli paras osuus eli Tarzan Swing jossa siis kuten nimesta saattaa ymmartaa, flengattiin (tosin koysi oli kiinni valjaissa) korkealta alustalta ja keinuttiin vapaapudotuksen jalkeen parisen laajaa heilahdusta sademetsan puiden valissa. Se hyppaaminen jannitti eniten, se hetki kun ei tunne koytta vaan on viela vapaasti ilmassa. Hauskaa oli myos katsoa muiden hyppyja. Jenkkimimmit kiljuivat kylla asenteella. Viimeinen vaijeri oli yli kilometrin pituinen ja se meni myos kai korkeimmalla. Satenkaari nakyi vielakin ja laakso alla oli uskomattoman natti.
Saavuttuamme hostellille Guillermo paineli sisaan ja kysyi, etta naimmeko laiskiaisen joka roikkui puussa hostellimme vieressa. Juoksimme sita kattelemaan ja siinahan se parin metrin korkeudella roikkui ja soi lehtia ja rapsutteli itseaan. Aika hassu.
Paatimme tehda viela illalla yotourin eli lahtea oppaan kanssa mettaan bongailemaan elaimia. Tama oli mielestani yksi siisteimmista jutuista Borneolla, joten odotin paljon myos talta reissulta. Ensimmaiseksi nahtiin piikkisika! Se asui puussa(?) Tuijoteltiin sita hetki oppaan kertoessa faktoja kun se yhtakkia paatti laskeutua alas tekemaan tarpeensa. Semmonen rotan nakoinen kaveri piikit selassaan. Sitten loydettiin lisaa laiskiaisia, emo ja lapsukainen. Mutta ne olivat liian kaukana metsan siimeksessa, jotta olisivat saaneet rikkumattoman huomioni, itse tuijottelin tulikarpasia ja etsin kaarmeita. Yhtaan perkeleen kaarmetta en vielakaan nahnyt. Mutta naimme kylla harvinaisen Kinkajun, vahan yoelaimen tapainen kissan ja apinan sekoitus, joka hengailee latvustossa. Ja ison tarantellan! Ja jonkun liskon, mutta se oli aika mitaansanomaton mielestani.
Illalla hengailtiin pikku Bradyn kanssa. Maailman suloisin lapsi. (Tai kai ne on kaikki oikeasti maailman suloisimpia). Olimme hieman kipeina kaikki, nuhaa ja kurkkukipua ja muuta, joten paatimme pitaa iisin paivan seuraavana paivana. Otimme aamun rauhassa netteillen ja muuta ja sitten lahdimme kavelemaan parin kilometrin paassa sijaitsevaan Monteverden perhospuutarhaan. Ensin opas esitteli meille hamahakkeja ja kaiken nakoisia otokoita, joiden nimia en tieda. Sitten lahdimme kierrokselle eri perhososastoille. Oli kylla kauniita ja ISOJA perhosia. Ryhmamme koostui suurimmaksi osaksi jenkkilaisista "harmaista panttereista", jotka olivat superinnoissaan kaikista otokoista ja kirjoittivat niiden nimia ylos ja huh!
James, englantilainen reissaaja, oli yksi niista neljasta keiden kanssa tulimme alunperin Santa Elenaan. Muut olivat lahteneet aamulla, joten hengailimme Jamesin kanssa loppupaivan. Mukava heppu, kovin poliittisesti valveutunut. Teimme suunnitelman, koska James halusi lahtea koskimelomaan, kuten myos mina ja ehka Laura ja Mika ja han halusi myos kiiveta Chirripólle, Costa Rican korkeimmalle vuorelle ja kayda volcan Poasilla. Lahdimme seuraavana paivana kohti Alajuelaa, joka on kaupunki Poasin lahella. James meni San Joseehen yoksi.
Alajuelasta ei varsinaisesti ole muuta mainittavaa kuin, etta koimme elamamme ensimmaisen MAANJARISTYKSEN! Tai no ensimmaista emme edes huomanneet, hostellin emanta vain kertoi meille tallaisesta. Mutta toisen huomasimme kylla! Jippii. (okei, sanky heilui vahan, lihaskrampeiksikin olisi voinut luulla). Nukuimme ja soimme hyvin, lepasimme ja nautimme televisiostamme. Ostimme myos kasat laakkeita (AntiFLu, Gex Noche ja kiviset-soraset vitamiinitabuja), koska todella haluamme parantua ennen Chirripóta. Muuten ei ole aihetta kiipeilyyn.
Poasille lahdimme aamulla, treffasimme Jamesin bussissa, joka vei meidat aina ylos asti vuoren "huipulle". Kavelimme noin 600 metria kraaterille vain nahdaksemme laaksoa peittavan pilviharson. Puolisen tuntia haikkailimme jollekin jarvelle, joka sekin oli taynna pilvea. Menimme juomaan kahvit pettyneina ja kavimme naiden jalkeen viela toteamassa ettei kraateriin todella kylla nae. Harmi.
Huomenna mennaan whitewater raftaamaan! Vielakaan ei kylla olla ihan kondiksessa mihinkaan trekkailuun, mutta toivotaan etta tama tasta.
San Juan del Sur ja Tyynivaltameri
Ometepelta painuttiin sitten San Juan del Suriin eli Tyynenmeren puolelle surffi- ja bailukaupunkiin. Paastiin kivaan (tosin saantoja taynna olevaan hostelliin), Casa Oroon, jossa oli keittio eli saastettiin taas rahaa kokkailemalla itse. Ensimmainen ilta meni nukkuessa, Mika taisi simahtaa jo kahdeksalta.
Yolla tuuli niin paljon, etta luulin hurrikaanin iskeneen.
Aamulla lahdettiin Tyynenmeren rannalle, jossa ei oltukaan talla reissulla viela oltu. Se oli kaunis ja autio paikka, ei siis punaisia britti- tai jenkkituristeja hankkimassa ihosyopaa :) Joitain surffareita nakyi vedessa, mutta oikeanlaisia aaltoja ei surffaamiseen ollut. Ranta tai oikeastaan rannat olivat hauskoja, silla niita erotti jyrkat kiviseinamat ja laakeat kallioalueet naiden alla, eli ensimmaiselta rannalta ei edes nakynyt toiselle. Parkkeerasimme itsemme puun alle varjoon tokalle rannalle, lueskelimme kirjojamme ja kavimme uimassa. Vesi oli jaatavan kylmaa, aallot olivat yllattavan jytyja, joten kauhean kauaa ei siella pystynyt polskimaan. Hiekkaa oli taas silmissa, nenassa, suussa, korvissa ja erityisesti paanahassa. Miellyttavaa. Olimme suunnitelleet surffaavamme taalla Costa Rican sijaan, silla Nicaragua on huomattavasti halvempi, mutta kovan tuulen ja veden kylmyyden takia luovuimme ajatuksesta.
Tutustuimme hostelliporukkaamme paivalla ja kuulimme legendaa, etta kaupungissa on kaksi suomalaista kundia! Itseasiassa totuus oli, etta heita oli ainakin kolme (Mikan lisaksi siis), silla tormasimme kadulla Jarkkoon, johon tutustuimme ensimmaista kertaa Meksikon Tulumissa. Jarkko oli ostanut moottoripyoran Meksikosta ja ajeli nyt silla ympari Keski-Amerikkaa. Itse olimme matkalla sirkukseen. Joku kertoi, etta siella oli kaapioita ja strutseja, tama riitti vakuuttamaan meidat. Kun ehdimme paikalle, oli esitys jo alkanut, mutta saimme halvemmat liput naytoksen loppuosaan. Oli se aika karua katsottavaa. Trapetsitar teki kaksi temppua, kummatkin aika helpon oloisia. Jongloori oli ihan kiva, mutta ei mitaan ihmeellista ja nuorallatanssija, vaikkakin lupaava nuori lahjakkuus, ei ihan viela haldannut koko hommaa. Trapetsinumeron jalkeen lavalle astelivat tiikeri ja Nalle Puh pukuihin sonnistautuneet kaverit, jotka tanssivat kolmisen minuuttia ja lahtivat pois. ?????. Taman jalkeen lapsiyleison "mieliksi" eksoottinen tanssija (tai paljon ei puuttunut) ketkutti peppuaan huonon musiikin soidessa. Kauhistuttavinta oli kylla kun kolme strutsia talutettiin sisaan. Aivan lavan vieressa oli pienia lapsia, eika strutseja ollut sidottu mihinkaan. Yksi itseasiassa paasikin hetkeksi karkuun taluttajaltaan ja rynnisti suoraan kohti yleisoa, se saatiin kuitenkin kiinni ennen vahinkoja. Sitten oli leijonan vuoro. Selkeasti vahvasti doupattu nuori leijona pistettiin hyppimaan renkaiden lapi, joista se juuri ja juuri selvisi. Ei ollut kaunista katsottavaa. Onneksi loppupiristyksena teletappien LaaLaa ja Tiivitaavi hyppasivat lavalle (????) :D Tiivitaavi ei nahnyt mitaan paahineensa alta ja lapset jonottivat kasi ojossa sokkona tanssivan teletapin edessa. Nauratti. Myos yksi surkuhupaisa kaapioklovni palloili ympari sirkustelttaa myyden jotain arpajaiskuponkeja. Otin kuvan ja siita nakee kuinka paljon voi tyotaan vihata.
Sirkuksen jalkeen mentiin baariin etsimaan naita kuuluisia suomalaisia ja loydettiinkin Jouko ja Juha! Baarissa soi huono musiikki aina siihen saakka kun teemabiisimme reggaetonia alkoi soimaan, sitten oli hauskaa. Kavimme myos biitsilla palloilemassa suuripaisen hostellijoukon kanssa, kaiken kaikkiaan mukava ilta.
Seuraavana paivana ei tehty paljon mitaan paitsi kyllastyttiin. Laura kavi biitsilla.
Sita seuraavana paivana lahdettiin pois Costa Ricaan!
Laitoin loput kuvat Pacayalta ja kuvia myos kahteen seuraavaan tekstiin. Etta siitas saatte.
Vihdoin Tyynen valtameren rannalla
jippee
luola!
biitsilekottelua
varpaat!
uinnin jälkeen
hurjat aallot!
Inka ottaa aurinkoa...
kyyti kotiin
hostla
Sirkuksessa
Nalle Puh ja Tikru!!
:)
doupattu leijona
Teletappeja!
bileet
biitsibileet
Yolla tuuli niin paljon, etta luulin hurrikaanin iskeneen.
Aamulla lahdettiin Tyynenmeren rannalle, jossa ei oltukaan talla reissulla viela oltu. Se oli kaunis ja autio paikka, ei siis punaisia britti- tai jenkkituristeja hankkimassa ihosyopaa :) Joitain surffareita nakyi vedessa, mutta oikeanlaisia aaltoja ei surffaamiseen ollut. Ranta tai oikeastaan rannat olivat hauskoja, silla niita erotti jyrkat kiviseinamat ja laakeat kallioalueet naiden alla, eli ensimmaiselta rannalta ei edes nakynyt toiselle. Parkkeerasimme itsemme puun alle varjoon tokalle rannalle, lueskelimme kirjojamme ja kavimme uimassa. Vesi oli jaatavan kylmaa, aallot olivat yllattavan jytyja, joten kauhean kauaa ei siella pystynyt polskimaan. Hiekkaa oli taas silmissa, nenassa, suussa, korvissa ja erityisesti paanahassa. Miellyttavaa. Olimme suunnitelleet surffaavamme taalla Costa Rican sijaan, silla Nicaragua on huomattavasti halvempi, mutta kovan tuulen ja veden kylmyyden takia luovuimme ajatuksesta.
Tutustuimme hostelliporukkaamme paivalla ja kuulimme legendaa, etta kaupungissa on kaksi suomalaista kundia! Itseasiassa totuus oli, etta heita oli ainakin kolme (Mikan lisaksi siis), silla tormasimme kadulla Jarkkoon, johon tutustuimme ensimmaista kertaa Meksikon Tulumissa. Jarkko oli ostanut moottoripyoran Meksikosta ja ajeli nyt silla ympari Keski-Amerikkaa. Itse olimme matkalla sirkukseen. Joku kertoi, etta siella oli kaapioita ja strutseja, tama riitti vakuuttamaan meidat. Kun ehdimme paikalle, oli esitys jo alkanut, mutta saimme halvemmat liput naytoksen loppuosaan. Oli se aika karua katsottavaa. Trapetsitar teki kaksi temppua, kummatkin aika helpon oloisia. Jongloori oli ihan kiva, mutta ei mitaan ihmeellista ja nuorallatanssija, vaikkakin lupaava nuori lahjakkuus, ei ihan viela haldannut koko hommaa. Trapetsinumeron jalkeen lavalle astelivat tiikeri ja Nalle Puh pukuihin sonnistautuneet kaverit, jotka tanssivat kolmisen minuuttia ja lahtivat pois. ?????. Taman jalkeen lapsiyleison "mieliksi" eksoottinen tanssija (tai paljon ei puuttunut) ketkutti peppuaan huonon musiikin soidessa. Kauhistuttavinta oli kylla kun kolme strutsia talutettiin sisaan. Aivan lavan vieressa oli pienia lapsia, eika strutseja ollut sidottu mihinkaan. Yksi itseasiassa paasikin hetkeksi karkuun taluttajaltaan ja rynnisti suoraan kohti yleisoa, se saatiin kuitenkin kiinni ennen vahinkoja. Sitten oli leijonan vuoro. Selkeasti vahvasti doupattu nuori leijona pistettiin hyppimaan renkaiden lapi, joista se juuri ja juuri selvisi. Ei ollut kaunista katsottavaa. Onneksi loppupiristyksena teletappien LaaLaa ja Tiivitaavi hyppasivat lavalle (????) :D Tiivitaavi ei nahnyt mitaan paahineensa alta ja lapset jonottivat kasi ojossa sokkona tanssivan teletapin edessa. Nauratti. Myos yksi surkuhupaisa kaapioklovni palloili ympari sirkustelttaa myyden jotain arpajaiskuponkeja. Otin kuvan ja siita nakee kuinka paljon voi tyotaan vihata.
Sirkuksen jalkeen mentiin baariin etsimaan naita kuuluisia suomalaisia ja loydettiinkin Jouko ja Juha! Baarissa soi huono musiikki aina siihen saakka kun teemabiisimme reggaetonia alkoi soimaan, sitten oli hauskaa. Kavimme myos biitsilla palloilemassa suuripaisen hostellijoukon kanssa, kaiken kaikkiaan mukava ilta.
Seuraavana paivana ei tehty paljon mitaan paitsi kyllastyttiin. Laura kavi biitsilla.
Sita seuraavana paivana lahdettiin pois Costa Ricaan!
Laitoin loput kuvat Pacayalta ja kuvia myos kahteen seuraavaan tekstiin. Etta siitas saatte.
Vihdoin Tyynen valtameren rannalla
jippee
luola!
biitsilekottelua
varpaat!
uinnin jälkeen
hurjat aallot!
Inka ottaa aurinkoa...
kyyti kotiin
hostla
Sirkuksessa
Nalle Puh ja Tikru!!
:)
doupattu leijona
Teletappeja!
bileet
biitsibileet
Subscribe to:
Posts (Atom)