Saavuttiin Turrialbaan Jamesin, Domin (espanja) ja Tomin (NZ) kanssa, majoituttiin, tehtiin tortilloja ja kaytiin baarissa juomassa yhden jalkkaridrinkit. Sitten petiin.
Aamulla klo 9.00 oli siis lahto whitewater raftaamaan eli koskimelomaan Pacuare-joelle, jota on kehuttu yhdeksi maailman kauneimmista joista. Ja kaunis se olikin. Jouduimme odottelemaan noin 40 muuta melojaa tunnin verran joen varrella, mutta ei siina mitaan, viilea vesi tuntui kivalta jaloissa. Meidan tiimimme koostui siis Mikasta ja Tomista, jotka olivat kumiveneen nokassa, mina ja Laura olimme keskella, Jamesin ja ohjaajamme Arielin ollessa takana. Saimme ensin nopeat ohjeet, forward, back paddle ja down eli alas veneen pohjalle ja sitten lahdettiinkin ennen muita kuutta-seitsemaa botskia painumaan pitkin nopeasti virtaavaa koskea alajuoksuun.
Alkuvaiheessa kosket olivat viela pienia ja mukavia ja maisemat upeaakin upeampia, vihrea sademetsa kohosi korkealle, kuten myos valilla jokea reunustavat jyrkat kallioseinamat ja valilla taas joki laskeutui aukeammalle alueelle, jolloin naki kauemmas. Virhean sininen koski kuohutti valkoisia vaahtopaita ja erivarisia lintuja lenteli joen reunamilla. Tukaani oli aika hieno, en ole tainnut ennen luonnossa nahda ja sitten kuningaskalastajia oli vaikka kuinka.
Noin tunnin helpomman raftailun jalkeen alkoivat kunnon luokan 4 kuohut, "DOWN DOWN DOWN", huusi Ariel ja sitten hypattiin veneenpohjalle ja nopeasti takaisin ylos ja melomaan niin lujaa kun kasista lahti. Paljon kuului meista riemunkiljahduksia (taisin kerran kiljaista jopa kuin oikea tytto konsanaan Tomin tipahtaessa syliini, en tiennytkaan osaavani!) ja heitettiin highfiveja meloilla. Mika meinasi kerran pudota kyydista ja valilla oli todella vaikeata tajuta miten pain veneessa on, kun kuohut paiskasivat sisaan veneeseen ja hetken oli ihan uppeluksissa. Sitten pitikin jo taas nousta ylos ja meloa. Huh. Muista botskeista valilla tipahteli poppoota ja yksi vene jai jumiin kiven paalle. Kaksi pikkukajakeilla painavaa jabaa heittelivat voltteja ja tekivat muita uskomattomia temppuja kosken keskella. Kosket olivat todella hurjan nakoisia, isoja kivia joka puolella eika koskaan oikeen tiennyt, etta mita tulee tapahtumaan kun tuosta laskemme. Vene kuitenkin liikkui yllattavan tottelevaisesti emmeka koskaan tormailleet kiviin tai kallioseiniin!
Lounastauolla oli kylma, viilea vesi teki tehtavansa, mutta ruoka maittoi ja pian olimme taas valmiita takaisin kuohuihin. Loppumatkalla oli paljon luokan 4 koskia, mika oli ihanaa, koska yhtaan pienemmat tuntuivat jo aika nossoilta :) Tultiin hetken paasta joen kapeaan kohtaan, jossa kalliot nousivat jyrkasti kummallakin puolella. Ariel komensi meidat botskin peralle ja kippasi kumiveneemme ympari. Siella sitten pulikoitiin virran vietavina, se oli kylla mukavaa se. Ariel nosti meidat veneeseen takaisin tullessamme aukeammalle kohdalle ja laskimme viela parit kosket ennen perille saapumista. Oli ehka yksi parhaista jutuista mita olimme tehneet reissullamme! Yhteensa koko reissu joessa oli 25 kilometria pitka ja noin 40 koskea mahtui tahan matkaan!
Muut painuivat illalla bailaamaan minun ja Mikan mennessa nukkumaan. Vielakin olimme vahan vilustuneita ja koska maanantaina tuli kiiveta vuorelle, otimme lauantain iisisti. Lahdimme San Josehen, josta piti vaihtaa viela bussia San Isidroon. Bussiasemalla odotellessamme kippasin vahingossa Lauran limpparin poydalle ja menin ostamaan uutta. Jatin laukkuni (kaikkine passeineen ja kaikkineen) Mikan viereiselle tuolille Lauraa vastapaata ja sanoin etta menen kassalle ostamaan uuden limpparin. No tamapa tietysti oli virhe VIRHE. Ollessani kassalla tuli hyvinpukeutunut keski-ikainen mies pyyhkimaan kokiksia poydalta. Laura ja Mika luulivat miehen olevan tyontekija eivatka huomanneet ollenkaan, etta mies hienovaraisesti siirsi tuolin, jossa laukkuni oli, kauemmas ja josta sitten joku, ehka tama samainen "herrasmies" nappasi rahavyon passeineen ja visakortteineen. Huomasin taman heti kun tulin poytaan. Hatahan siita seurasi, kiroilua ja kyyneleita. Dom alkoi heti juttelemaan kaikille lahella olijoille ja tyontekijoille, mina tekstasin aidilleni sulkeakseni korttini ja muut miettivat mita tehda seuraavaksi. Vaan kaiken sen shown keskella nuori mustapaitanen kundi astelee ovesta sisaan ja ojentaa rahavyon Mikalle. Kertoi, etta se oli jaanyt tiskille tai jotain muuta vastaavaa. No eihan se tietenkaan ollut missaan tiskilla ollut, kortti ja rahat (noin 40 dollaria) oli pollitty ja kaikki paperit oli rypistetty isoksi mytyksi. Mutta tarkeimmat olivat tallella eli PASSIT. Kiitos kiitos kiitos siita. Emme kyselleet asiasta sen enempaa emmeka menneet poliisiasemalle, paatimme, etta on ehka parempi antaa asian olla. Uskon, etta se hataannys ja suuri haloo aiheutti sen, etta passit tuotiin takaisin. En kylla ikina olisi sita uskonut, silla Costa Ricassa on alyttoman suuri black market ulkomaisille passeille. Ehka Suomen passi ei tehnyt vaikutusta :)
Mutta niin, hyva muistutus taas kaikille, etta kamoja pitaa katsoa silma kovana. Missasimme ensimmaisen ja toisenkin bussimme San Isidroon, mutta paasimme kuitenkin lopulta sinne ja viela samana paivana Chirripo vuoren juurelle. Siita lisaa sitten!
Laitoin kuvia Matagalpasta, Utilalta (1 ja 2 teksteihin) ja Granadasta ja Ometepelta ja sitten viela pari Managuasta, olimpas ahkera :)
Summer 2007 included TransMongolia and SE Asia. Spring 2009 Central-America as well as Colombia and Venezuela. 2010 University exchange in Indonesia and visits to nearby areas. 2014 trip was to South America and 2016-2017 was spent honeymooning in Asia. Latest trips are told in English, the ones before are written in Finnish.
Friday, March 20, 2009
Friday, March 13, 2009
Monteverde on paras, Volcan Poas ei.
Matka Monteverdelle ei ollut helpoin. Rajalla myivat meille liput bussiin, joka muka menisi Santa Elenaan eli kaupunkiin suojelualueen vieressa, mutta kavikin ilmi, etta se menee kaukaa moottoritielta ohitse. No busseja ei tietenkaan enaa iltapaivalla Santa Elenaan motarilta mennyt, joten lahdimme kappailemaan Lauran, Mikan ja neljan muun reissaajan kanssa kohti Las Juntasia. Liftasimme tehokkaasti ja vihdoin avolavainen auto pysahtyi ja hoputti meidat kyytiin! Amigo heitti meidat Las Juntasiin eika hyvaksynyt maksua ollenkaan!!Sitten tappelimme taksikuskien kanssa hinnasta Santa Elenaan ja saimmekin tingattua sen melko alhaiseksi. Matka oli kaunis, aurinko oli juuri laskemassa ja nousimme vihreille vuorille pikkuteita pitkin.
Santa Elenassa meidat bongasi Guillermo, joka johdatti meidat hostellilleen Cabañas Jirehiin. Maailman koviksin hostelli :D Saatiin oma huone Mikan kanssa 5 usd/larvi ja Laura oman samaan hintaan. Guillermo oli reilu jaba ja toissa oli myos 23-vuotias Ingrid, jolla oli 7-kuukautta vanha Brady-poika usein mukanaan hostellilla. Iso ja puhdas keittio oli mainio ja hostelli jarjesti myos kaikennakoisia toureja ilman, etta vetivat mitaan itse valista! Hienoa. Mukava tukea nuoria, paikallisia yrittajia. Jos SINA olet menossa Santa Elenaan, mene Cabañas Jirehiin!
Aamulla lahdimme 7.30 Extremo-nimisen yrityksen Canopy ziplinelle eli siis toisin sanoen vaijeriradalle, joka oli vedetty keskelle Monteverden sademetsaa ja latvusten yli. Saimme kyparat, hanskat ja valjaat ja sitten painuttiinkin ensimmaiselle vaijerille. Mitaan sen kummallisempaa ei siis tarvinnut tietaa tai osata, kuin etta sinut kiinnitetaan vaijeriin, ei saa laittaa kasia rullan eteen (koska sormet jaavat rullan ja vaijerin valiin, ai) ja etta jarrutetaan painamalla vaijeria alas rullan takaa. Ensimmainen liuku ei ollut pitka, mutta aika hauska, pari ensimmaista menivat hieman ihmetellessa. Pelottanut ei kylla yllattaen ollenkaan. 500 metrin pituiseen vaijeriin mentiin pareittain, silla tuulen ollessa kova, oli vaarana, etta joku jaisi keskelle vaijeria tuulen viedessa vauhdin. Uskomattomat nakymat avautuivat kiitaessamme Mikan kanssa laakson ylitse, sateenkaari aukesi vuorten valiin ja virheys hammensi silmaa. Pitkien ja lyhyiden vaijerien valissa kappailtiin aina hetki viidakon siimeksessa.
Sitten tuli eka hieman jannittavampi setti, meidan piti laskeutua ehka noin 20 metrin matka suoraan alas. Tietysti hauskoja kun oppaat olivat, paastivat he puolessa valissa vapaapudotukselle parin metrin ajaksi ennen kun laskivat maahan. Huih :D Taman jalkeen tuli paras osuus eli Tarzan Swing jossa siis kuten nimesta saattaa ymmartaa, flengattiin (tosin koysi oli kiinni valjaissa) korkealta alustalta ja keinuttiin vapaapudotuksen jalkeen parisen laajaa heilahdusta sademetsan puiden valissa. Se hyppaaminen jannitti eniten, se hetki kun ei tunne koytta vaan on viela vapaasti ilmassa. Hauskaa oli myos katsoa muiden hyppyja. Jenkkimimmit kiljuivat kylla asenteella. Viimeinen vaijeri oli yli kilometrin pituinen ja se meni myos kai korkeimmalla. Satenkaari nakyi vielakin ja laakso alla oli uskomattoman natti.
Saavuttuamme hostellille Guillermo paineli sisaan ja kysyi, etta naimmeko laiskiaisen joka roikkui puussa hostellimme vieressa. Juoksimme sita kattelemaan ja siinahan se parin metrin korkeudella roikkui ja soi lehtia ja rapsutteli itseaan. Aika hassu.
Paatimme tehda viela illalla yotourin eli lahtea oppaan kanssa mettaan bongailemaan elaimia. Tama oli mielestani yksi siisteimmista jutuista Borneolla, joten odotin paljon myos talta reissulta. Ensimmaiseksi nahtiin piikkisika! Se asui puussa(?) Tuijoteltiin sita hetki oppaan kertoessa faktoja kun se yhtakkia paatti laskeutua alas tekemaan tarpeensa. Semmonen rotan nakoinen kaveri piikit selassaan. Sitten loydettiin lisaa laiskiaisia, emo ja lapsukainen. Mutta ne olivat liian kaukana metsan siimeksessa, jotta olisivat saaneet rikkumattoman huomioni, itse tuijottelin tulikarpasia ja etsin kaarmeita. Yhtaan perkeleen kaarmetta en vielakaan nahnyt. Mutta naimme kylla harvinaisen Kinkajun, vahan yoelaimen tapainen kissan ja apinan sekoitus, joka hengailee latvustossa. Ja ison tarantellan! Ja jonkun liskon, mutta se oli aika mitaansanomaton mielestani.
Illalla hengailtiin pikku Bradyn kanssa. Maailman suloisin lapsi. (Tai kai ne on kaikki oikeasti maailman suloisimpia). Olimme hieman kipeina kaikki, nuhaa ja kurkkukipua ja muuta, joten paatimme pitaa iisin paivan seuraavana paivana. Otimme aamun rauhassa netteillen ja muuta ja sitten lahdimme kavelemaan parin kilometrin paassa sijaitsevaan Monteverden perhospuutarhaan. Ensin opas esitteli meille hamahakkeja ja kaiken nakoisia otokoita, joiden nimia en tieda. Sitten lahdimme kierrokselle eri perhososastoille. Oli kylla kauniita ja ISOJA perhosia. Ryhmamme koostui suurimmaksi osaksi jenkkilaisista "harmaista panttereista", jotka olivat superinnoissaan kaikista otokoista ja kirjoittivat niiden nimia ylos ja huh!
James, englantilainen reissaaja, oli yksi niista neljasta keiden kanssa tulimme alunperin Santa Elenaan. Muut olivat lahteneet aamulla, joten hengailimme Jamesin kanssa loppupaivan. Mukava heppu, kovin poliittisesti valveutunut. Teimme suunnitelman, koska James halusi lahtea koskimelomaan, kuten myos mina ja ehka Laura ja Mika ja han halusi myos kiiveta Chirripólle, Costa Rican korkeimmalle vuorelle ja kayda volcan Poasilla. Lahdimme seuraavana paivana kohti Alajuelaa, joka on kaupunki Poasin lahella. James meni San Joseehen yoksi.
Alajuelasta ei varsinaisesti ole muuta mainittavaa kuin, etta koimme elamamme ensimmaisen MAANJARISTYKSEN! Tai no ensimmaista emme edes huomanneet, hostellin emanta vain kertoi meille tallaisesta. Mutta toisen huomasimme kylla! Jippii. (okei, sanky heilui vahan, lihaskrampeiksikin olisi voinut luulla). Nukuimme ja soimme hyvin, lepasimme ja nautimme televisiostamme. Ostimme myos kasat laakkeita (AntiFLu, Gex Noche ja kiviset-soraset vitamiinitabuja), koska todella haluamme parantua ennen Chirripóta. Muuten ei ole aihetta kiipeilyyn.
Poasille lahdimme aamulla, treffasimme Jamesin bussissa, joka vei meidat aina ylos asti vuoren "huipulle". Kavelimme noin 600 metria kraaterille vain nahdaksemme laaksoa peittavan pilviharson. Puolisen tuntia haikkailimme jollekin jarvelle, joka sekin oli taynna pilvea. Menimme juomaan kahvit pettyneina ja kavimme naiden jalkeen viela toteamassa ettei kraateriin todella kylla nae. Harmi.
Huomenna mennaan whitewater raftaamaan! Vielakaan ei kylla olla ihan kondiksessa mihinkaan trekkailuun, mutta toivotaan etta tama tasta.
Santa Elenassa meidat bongasi Guillermo, joka johdatti meidat hostellilleen Cabañas Jirehiin. Maailman koviksin hostelli :D Saatiin oma huone Mikan kanssa 5 usd/larvi ja Laura oman samaan hintaan. Guillermo oli reilu jaba ja toissa oli myos 23-vuotias Ingrid, jolla oli 7-kuukautta vanha Brady-poika usein mukanaan hostellilla. Iso ja puhdas keittio oli mainio ja hostelli jarjesti myos kaikennakoisia toureja ilman, etta vetivat mitaan itse valista! Hienoa. Mukava tukea nuoria, paikallisia yrittajia. Jos SINA olet menossa Santa Elenaan, mene Cabañas Jirehiin!
Aamulla lahdimme 7.30 Extremo-nimisen yrityksen Canopy ziplinelle eli siis toisin sanoen vaijeriradalle, joka oli vedetty keskelle Monteverden sademetsaa ja latvusten yli. Saimme kyparat, hanskat ja valjaat ja sitten painuttiinkin ensimmaiselle vaijerille. Mitaan sen kummallisempaa ei siis tarvinnut tietaa tai osata, kuin etta sinut kiinnitetaan vaijeriin, ei saa laittaa kasia rullan eteen (koska sormet jaavat rullan ja vaijerin valiin, ai) ja etta jarrutetaan painamalla vaijeria alas rullan takaa. Ensimmainen liuku ei ollut pitka, mutta aika hauska, pari ensimmaista menivat hieman ihmetellessa. Pelottanut ei kylla yllattaen ollenkaan. 500 metrin pituiseen vaijeriin mentiin pareittain, silla tuulen ollessa kova, oli vaarana, etta joku jaisi keskelle vaijeria tuulen viedessa vauhdin. Uskomattomat nakymat avautuivat kiitaessamme Mikan kanssa laakson ylitse, sateenkaari aukesi vuorten valiin ja virheys hammensi silmaa. Pitkien ja lyhyiden vaijerien valissa kappailtiin aina hetki viidakon siimeksessa.
Sitten tuli eka hieman jannittavampi setti, meidan piti laskeutua ehka noin 20 metrin matka suoraan alas. Tietysti hauskoja kun oppaat olivat, paastivat he puolessa valissa vapaapudotukselle parin metrin ajaksi ennen kun laskivat maahan. Huih :D Taman jalkeen tuli paras osuus eli Tarzan Swing jossa siis kuten nimesta saattaa ymmartaa, flengattiin (tosin koysi oli kiinni valjaissa) korkealta alustalta ja keinuttiin vapaapudotuksen jalkeen parisen laajaa heilahdusta sademetsan puiden valissa. Se hyppaaminen jannitti eniten, se hetki kun ei tunne koytta vaan on viela vapaasti ilmassa. Hauskaa oli myos katsoa muiden hyppyja. Jenkkimimmit kiljuivat kylla asenteella. Viimeinen vaijeri oli yli kilometrin pituinen ja se meni myos kai korkeimmalla. Satenkaari nakyi vielakin ja laakso alla oli uskomattoman natti.
Saavuttuamme hostellille Guillermo paineli sisaan ja kysyi, etta naimmeko laiskiaisen joka roikkui puussa hostellimme vieressa. Juoksimme sita kattelemaan ja siinahan se parin metrin korkeudella roikkui ja soi lehtia ja rapsutteli itseaan. Aika hassu.
Paatimme tehda viela illalla yotourin eli lahtea oppaan kanssa mettaan bongailemaan elaimia. Tama oli mielestani yksi siisteimmista jutuista Borneolla, joten odotin paljon myos talta reissulta. Ensimmaiseksi nahtiin piikkisika! Se asui puussa(?) Tuijoteltiin sita hetki oppaan kertoessa faktoja kun se yhtakkia paatti laskeutua alas tekemaan tarpeensa. Semmonen rotan nakoinen kaveri piikit selassaan. Sitten loydettiin lisaa laiskiaisia, emo ja lapsukainen. Mutta ne olivat liian kaukana metsan siimeksessa, jotta olisivat saaneet rikkumattoman huomioni, itse tuijottelin tulikarpasia ja etsin kaarmeita. Yhtaan perkeleen kaarmetta en vielakaan nahnyt. Mutta naimme kylla harvinaisen Kinkajun, vahan yoelaimen tapainen kissan ja apinan sekoitus, joka hengailee latvustossa. Ja ison tarantellan! Ja jonkun liskon, mutta se oli aika mitaansanomaton mielestani.
Illalla hengailtiin pikku Bradyn kanssa. Maailman suloisin lapsi. (Tai kai ne on kaikki oikeasti maailman suloisimpia). Olimme hieman kipeina kaikki, nuhaa ja kurkkukipua ja muuta, joten paatimme pitaa iisin paivan seuraavana paivana. Otimme aamun rauhassa netteillen ja muuta ja sitten lahdimme kavelemaan parin kilometrin paassa sijaitsevaan Monteverden perhospuutarhaan. Ensin opas esitteli meille hamahakkeja ja kaiken nakoisia otokoita, joiden nimia en tieda. Sitten lahdimme kierrokselle eri perhososastoille. Oli kylla kauniita ja ISOJA perhosia. Ryhmamme koostui suurimmaksi osaksi jenkkilaisista "harmaista panttereista", jotka olivat superinnoissaan kaikista otokoista ja kirjoittivat niiden nimia ylos ja huh!
James, englantilainen reissaaja, oli yksi niista neljasta keiden kanssa tulimme alunperin Santa Elenaan. Muut olivat lahteneet aamulla, joten hengailimme Jamesin kanssa loppupaivan. Mukava heppu, kovin poliittisesti valveutunut. Teimme suunnitelman, koska James halusi lahtea koskimelomaan, kuten myos mina ja ehka Laura ja Mika ja han halusi myos kiiveta Chirripólle, Costa Rican korkeimmalle vuorelle ja kayda volcan Poasilla. Lahdimme seuraavana paivana kohti Alajuelaa, joka on kaupunki Poasin lahella. James meni San Joseehen yoksi.
Alajuelasta ei varsinaisesti ole muuta mainittavaa kuin, etta koimme elamamme ensimmaisen MAANJARISTYKSEN! Tai no ensimmaista emme edes huomanneet, hostellin emanta vain kertoi meille tallaisesta. Mutta toisen huomasimme kylla! Jippii. (okei, sanky heilui vahan, lihaskrampeiksikin olisi voinut luulla). Nukuimme ja soimme hyvin, lepasimme ja nautimme televisiostamme. Ostimme myos kasat laakkeita (AntiFLu, Gex Noche ja kiviset-soraset vitamiinitabuja), koska todella haluamme parantua ennen Chirripóta. Muuten ei ole aihetta kiipeilyyn.
Poasille lahdimme aamulla, treffasimme Jamesin bussissa, joka vei meidat aina ylos asti vuoren "huipulle". Kavelimme noin 600 metria kraaterille vain nahdaksemme laaksoa peittavan pilviharson. Puolisen tuntia haikkailimme jollekin jarvelle, joka sekin oli taynna pilvea. Menimme juomaan kahvit pettyneina ja kavimme naiden jalkeen viela toteamassa ettei kraateriin todella kylla nae. Harmi.
Huomenna mennaan whitewater raftaamaan! Vielakaan ei kylla olla ihan kondiksessa mihinkaan trekkailuun, mutta toivotaan etta tama tasta.
San Juan del Sur ja Tyynivaltameri
Ometepelta painuttiin sitten San Juan del Suriin eli Tyynenmeren puolelle surffi- ja bailukaupunkiin. Paastiin kivaan (tosin saantoja taynna olevaan hostelliin), Casa Oroon, jossa oli keittio eli saastettiin taas rahaa kokkailemalla itse. Ensimmainen ilta meni nukkuessa, Mika taisi simahtaa jo kahdeksalta.
Yolla tuuli niin paljon, etta luulin hurrikaanin iskeneen.
Aamulla lahdettiin Tyynenmeren rannalle, jossa ei oltukaan talla reissulla viela oltu. Se oli kaunis ja autio paikka, ei siis punaisia britti- tai jenkkituristeja hankkimassa ihosyopaa :) Joitain surffareita nakyi vedessa, mutta oikeanlaisia aaltoja ei surffaamiseen ollut. Ranta tai oikeastaan rannat olivat hauskoja, silla niita erotti jyrkat kiviseinamat ja laakeat kallioalueet naiden alla, eli ensimmaiselta rannalta ei edes nakynyt toiselle. Parkkeerasimme itsemme puun alle varjoon tokalle rannalle, lueskelimme kirjojamme ja kavimme uimassa. Vesi oli jaatavan kylmaa, aallot olivat yllattavan jytyja, joten kauhean kauaa ei siella pystynyt polskimaan. Hiekkaa oli taas silmissa, nenassa, suussa, korvissa ja erityisesti paanahassa. Miellyttavaa. Olimme suunnitelleet surffaavamme taalla Costa Rican sijaan, silla Nicaragua on huomattavasti halvempi, mutta kovan tuulen ja veden kylmyyden takia luovuimme ajatuksesta.
Tutustuimme hostelliporukkaamme paivalla ja kuulimme legendaa, etta kaupungissa on kaksi suomalaista kundia! Itseasiassa totuus oli, etta heita oli ainakin kolme (Mikan lisaksi siis), silla tormasimme kadulla Jarkkoon, johon tutustuimme ensimmaista kertaa Meksikon Tulumissa. Jarkko oli ostanut moottoripyoran Meksikosta ja ajeli nyt silla ympari Keski-Amerikkaa. Itse olimme matkalla sirkukseen. Joku kertoi, etta siella oli kaapioita ja strutseja, tama riitti vakuuttamaan meidat. Kun ehdimme paikalle, oli esitys jo alkanut, mutta saimme halvemmat liput naytoksen loppuosaan. Oli se aika karua katsottavaa. Trapetsitar teki kaksi temppua, kummatkin aika helpon oloisia. Jongloori oli ihan kiva, mutta ei mitaan ihmeellista ja nuorallatanssija, vaikkakin lupaava nuori lahjakkuus, ei ihan viela haldannut koko hommaa. Trapetsinumeron jalkeen lavalle astelivat tiikeri ja Nalle Puh pukuihin sonnistautuneet kaverit, jotka tanssivat kolmisen minuuttia ja lahtivat pois. ?????. Taman jalkeen lapsiyleison "mieliksi" eksoottinen tanssija (tai paljon ei puuttunut) ketkutti peppuaan huonon musiikin soidessa. Kauhistuttavinta oli kylla kun kolme strutsia talutettiin sisaan. Aivan lavan vieressa oli pienia lapsia, eika strutseja ollut sidottu mihinkaan. Yksi itseasiassa paasikin hetkeksi karkuun taluttajaltaan ja rynnisti suoraan kohti yleisoa, se saatiin kuitenkin kiinni ennen vahinkoja. Sitten oli leijonan vuoro. Selkeasti vahvasti doupattu nuori leijona pistettiin hyppimaan renkaiden lapi, joista se juuri ja juuri selvisi. Ei ollut kaunista katsottavaa. Onneksi loppupiristyksena teletappien LaaLaa ja Tiivitaavi hyppasivat lavalle (????) :D Tiivitaavi ei nahnyt mitaan paahineensa alta ja lapset jonottivat kasi ojossa sokkona tanssivan teletapin edessa. Nauratti. Myos yksi surkuhupaisa kaapioklovni palloili ympari sirkustelttaa myyden jotain arpajaiskuponkeja. Otin kuvan ja siita nakee kuinka paljon voi tyotaan vihata.
Sirkuksen jalkeen mentiin baariin etsimaan naita kuuluisia suomalaisia ja loydettiinkin Jouko ja Juha! Baarissa soi huono musiikki aina siihen saakka kun teemabiisimme reggaetonia alkoi soimaan, sitten oli hauskaa. Kavimme myos biitsilla palloilemassa suuripaisen hostellijoukon kanssa, kaiken kaikkiaan mukava ilta.
Seuraavana paivana ei tehty paljon mitaan paitsi kyllastyttiin. Laura kavi biitsilla.
Sita seuraavana paivana lahdettiin pois Costa Ricaan!
Laitoin loput kuvat Pacayalta ja kuvia myos kahteen seuraavaan tekstiin. Etta siitas saatte.
Vihdoin Tyynen valtameren rannalla
jippee
luola!
biitsilekottelua
varpaat!
uinnin jälkeen
hurjat aallot!
Inka ottaa aurinkoa...
kyyti kotiin
hostla
Sirkuksessa
Nalle Puh ja Tikru!!
:)
doupattu leijona
Teletappeja!
bileet
biitsibileet
Yolla tuuli niin paljon, etta luulin hurrikaanin iskeneen.
Aamulla lahdettiin Tyynenmeren rannalle, jossa ei oltukaan talla reissulla viela oltu. Se oli kaunis ja autio paikka, ei siis punaisia britti- tai jenkkituristeja hankkimassa ihosyopaa :) Joitain surffareita nakyi vedessa, mutta oikeanlaisia aaltoja ei surffaamiseen ollut. Ranta tai oikeastaan rannat olivat hauskoja, silla niita erotti jyrkat kiviseinamat ja laakeat kallioalueet naiden alla, eli ensimmaiselta rannalta ei edes nakynyt toiselle. Parkkeerasimme itsemme puun alle varjoon tokalle rannalle, lueskelimme kirjojamme ja kavimme uimassa. Vesi oli jaatavan kylmaa, aallot olivat yllattavan jytyja, joten kauhean kauaa ei siella pystynyt polskimaan. Hiekkaa oli taas silmissa, nenassa, suussa, korvissa ja erityisesti paanahassa. Miellyttavaa. Olimme suunnitelleet surffaavamme taalla Costa Rican sijaan, silla Nicaragua on huomattavasti halvempi, mutta kovan tuulen ja veden kylmyyden takia luovuimme ajatuksesta.
Tutustuimme hostelliporukkaamme paivalla ja kuulimme legendaa, etta kaupungissa on kaksi suomalaista kundia! Itseasiassa totuus oli, etta heita oli ainakin kolme (Mikan lisaksi siis), silla tormasimme kadulla Jarkkoon, johon tutustuimme ensimmaista kertaa Meksikon Tulumissa. Jarkko oli ostanut moottoripyoran Meksikosta ja ajeli nyt silla ympari Keski-Amerikkaa. Itse olimme matkalla sirkukseen. Joku kertoi, etta siella oli kaapioita ja strutseja, tama riitti vakuuttamaan meidat. Kun ehdimme paikalle, oli esitys jo alkanut, mutta saimme halvemmat liput naytoksen loppuosaan. Oli se aika karua katsottavaa. Trapetsitar teki kaksi temppua, kummatkin aika helpon oloisia. Jongloori oli ihan kiva, mutta ei mitaan ihmeellista ja nuorallatanssija, vaikkakin lupaava nuori lahjakkuus, ei ihan viela haldannut koko hommaa. Trapetsinumeron jalkeen lavalle astelivat tiikeri ja Nalle Puh pukuihin sonnistautuneet kaverit, jotka tanssivat kolmisen minuuttia ja lahtivat pois. ?????. Taman jalkeen lapsiyleison "mieliksi" eksoottinen tanssija (tai paljon ei puuttunut) ketkutti peppuaan huonon musiikin soidessa. Kauhistuttavinta oli kylla kun kolme strutsia talutettiin sisaan. Aivan lavan vieressa oli pienia lapsia, eika strutseja ollut sidottu mihinkaan. Yksi itseasiassa paasikin hetkeksi karkuun taluttajaltaan ja rynnisti suoraan kohti yleisoa, se saatiin kuitenkin kiinni ennen vahinkoja. Sitten oli leijonan vuoro. Selkeasti vahvasti doupattu nuori leijona pistettiin hyppimaan renkaiden lapi, joista se juuri ja juuri selvisi. Ei ollut kaunista katsottavaa. Onneksi loppupiristyksena teletappien LaaLaa ja Tiivitaavi hyppasivat lavalle (????) :D Tiivitaavi ei nahnyt mitaan paahineensa alta ja lapset jonottivat kasi ojossa sokkona tanssivan teletapin edessa. Nauratti. Myos yksi surkuhupaisa kaapioklovni palloili ympari sirkustelttaa myyden jotain arpajaiskuponkeja. Otin kuvan ja siita nakee kuinka paljon voi tyotaan vihata.
Sirkuksen jalkeen mentiin baariin etsimaan naita kuuluisia suomalaisia ja loydettiinkin Jouko ja Juha! Baarissa soi huono musiikki aina siihen saakka kun teemabiisimme reggaetonia alkoi soimaan, sitten oli hauskaa. Kavimme myos biitsilla palloilemassa suuripaisen hostellijoukon kanssa, kaiken kaikkiaan mukava ilta.
Seuraavana paivana ei tehty paljon mitaan paitsi kyllastyttiin. Laura kavi biitsilla.
Sita seuraavana paivana lahdettiin pois Costa Ricaan!
Laitoin loput kuvat Pacayalta ja kuvia myos kahteen seuraavaan tekstiin. Etta siitas saatte.
Vihdoin Tyynen valtameren rannalla
jippee
luola!
biitsilekottelua
varpaat!
uinnin jälkeen
hurjat aallot!
Inka ottaa aurinkoa...
kyyti kotiin
hostla
Sirkuksessa
Nalle Puh ja Tikru!!
:)
doupattu leijona
Teletappeja!
bileet
biitsibileet
Sunday, March 8, 2009
Joitakin kuvia ja alla on uusi teksti
Parit kuvat lisailin kohtaan Floresista Cobaniin! Ja Pacayalta.
Granadaan ja Ometepen tuuliin
Aamulla lahdimme siis Maaretin, suomalaislikan kanssa lahetystoon tapamaan lahettilasta. Joimme kahvit taman kanssa ja Lauran saatua uuden biopassinsa painuimme MetroCentro ostoskeskuksessa olevaan immigration-toimistoon. Taalta ei tietenkaan saanut minkaanlaista leimaa vaan meidat passitettiin suoraa kaoottiseen paatoimistoon. Siella oli onneksi oma jononsa ulkomaalaisille, mutta silti porukkaa oli paljon.
Jonotimme ensin jonossa yksi, josta meidat passitettiin jonoon kaksi hakemaan eli ostamaan lomake, jonka taytimme parhaamme mukaan. Sitten taas jonoon yksi, josta jonoon kolme ottamaan kopioita, josta jonoon yksi ja taas jonoon kolme. Ja taas jonoon yksi. Ja sitten, kahden tunnin odottamisen ja kiilailun (ei me vaan ne muut) ja saatamisen ja selitteyn jalkeen saimme Lauralle leiman ja passiin lisa-aikaa c4-alueella 88 paivaa. Jes!
Painuttiin Granadaan, vanhaan kolonialistiaikaiseen kaupunkiin kauniine kirkkoineen ja shoppailumahdollisuuksineen (Lare ja Mika osti shortsit). Kaikki hostellit olivat taynna paitsi Liberty, joka olikin sitten ihan mukava. Sahkokatkokset vaan vaivasivat kaupunkia moneen otteeseen siella ollessamme, joka teki esimerkiksi huoneessa hengailusta tai vessassa kaynnista omat seikkailunsa. Halusimme kuitenkin pois kaupungeista, joten lahdimme kohti Lago Nicaraguan saarelle Ometepelle.
Maisemaa hallitsivat kaksi korkeana piirtyvaa tulivuorta saaren eri paissa. Pilvet peittivat usein tulivuorten huiput ja tuuli tuiversi vulkaanista hiekkaa alas saarelle. Itse lago oli hurja. Iso ja niin aallokkoinen, etta mereksi olisi voinut kuvitella helposti. Varikin oli sama kuin Itameressa, vihreanruskea. Hyppasimme rahjaisen nakoiseen rahtialukseen ja jaimme kannelle istumaan maisemia katselemaan. Jo laiturissa laiva keikkui holtittomasti, mutta liikkeella olo vasta olikin jannaa. Kuin lintsin viikinkilaiva yhdistettyna edesmenneeseen breakdanceen. Sai kylla taistella pysyakseen penkissa.
Ometepe oli outo. 15 kilometrin matka saattoi parhaimmillaan (tai pahimmillaan) vieda parikin tuntia bussilla, tiet olivat surkeita ja joka 50 metri pysahdeltiin ottamaan lisaa jengia kyytiin tai jattamaan kavereita tien poskeen. Tapasimme parit argentiinalaiset kundit ja ranskalaisen jaban ja paatimme liittaytya heidan seuraansa, silla he tuntuivat tietavan mihin menna. Menimme Santo Domingon kylaan, joka osoittautui huonoksi valinnaksi. Kyla tarkoittaa siis katua, jonka varrella on kalliita (mutta siis rupusia, ei mitaan huippu) hotelleja vieri vieressa ja ehka yksi kauppa. Todella autiota. Lahdimme kavelemaan paikallisen kehuman hostellin suuntaan ja tietysti tuli pimeaakin tassa matkalla. Mutta loysimme perille Little Morgan'siin ja olimme iloisia. Mukava meininki, kivat majoituspaikat (Laura nukkui riippumatossa, me seinattomassa bambumajassa. Ilta meni railakkaasti rupatellessa muiden matkaajien kanssa ja kuunnellessa hyvaa musiikkia.
Seuraavana paivana Mika vuokrasi pyoran ja lahti tsygailemaan saaren toiselle puolelle. Oli kuulemma kuoppainen reissu ja istumalihakset kipeina 20 kilometrin toyssyjen jalkeen. Lauran kanssa luettiin kirjoja ja hengailtiin, uimaan ei paasty kun aallot piiskasivat rantakivikkoa niin kovasti. Illalla mentiin rantsuun pelamaan fudista. Tosin saatuani hiekat silmiini luovutin. Pojat pelasivat pidempaan. Laura hengaili illan viela hostellityyppien kanssa baarissamme, itse luin kolmeen asti Mt. Everestin 1996 katastrofista kertovaa kirjaa, koukuttava (Into thin air, suosittelen).
Seuraavana paivana haluttiin pois, kyllastytti ja San Juan del Sur houkutti Tyynenmeren rannalla. Otettiin vaara bussi. Loydettiin kuitenkin satamaan ja kuultiin, ettei lauttoja ollut mennyt koko paivana eika edellisena paivana, koska jarvenkaynti oli ollut niin kovaa. Onneksemme lautta kuitenkin tuli ja vei meidat mantereelle. Kuulimme myos, etta pari viikkoa aiemmin (?) oli laiva uponnut talla matkalla ja kymmenen ihmista oli kuollut. Hyva, etta naita juttuja kuulee vasta jalkeenpain.
Yritan tassa laitella Pacayan kuvia, voi olla etten kaikkia saa laitettua mutta laitan myohemmin sit loput.
Hostellimme Granadassa, seinassa lukee vapaus
Lare ja Mika Granadan kirkolla
Ihan natti kaupunkihan se oli
Botskilla, oli hieman tuulista
Hyvat oli myos aallot
Tulivuoret Ometepella
Poppoo Morgansilla
Argentiinalaisia ja raneja
Sain kaverin
Mikakin sai kaverin. Kisuli diggaili nukkua meidan petissa
Kissa meinasi tukehtua myos hyttysverkkoon, ei tainnut olla ihan valkyimmasta paasta
Jonotimme ensin jonossa yksi, josta meidat passitettiin jonoon kaksi hakemaan eli ostamaan lomake, jonka taytimme parhaamme mukaan. Sitten taas jonoon yksi, josta jonoon kolme ottamaan kopioita, josta jonoon yksi ja taas jonoon kolme. Ja taas jonoon yksi. Ja sitten, kahden tunnin odottamisen ja kiilailun (ei me vaan ne muut) ja saatamisen ja selitteyn jalkeen saimme Lauralle leiman ja passiin lisa-aikaa c4-alueella 88 paivaa. Jes!
Painuttiin Granadaan, vanhaan kolonialistiaikaiseen kaupunkiin kauniine kirkkoineen ja shoppailumahdollisuuksineen (Lare ja Mika osti shortsit). Kaikki hostellit olivat taynna paitsi Liberty, joka olikin sitten ihan mukava. Sahkokatkokset vaan vaivasivat kaupunkia moneen otteeseen siella ollessamme, joka teki esimerkiksi huoneessa hengailusta tai vessassa kaynnista omat seikkailunsa. Halusimme kuitenkin pois kaupungeista, joten lahdimme kohti Lago Nicaraguan saarelle Ometepelle.
Maisemaa hallitsivat kaksi korkeana piirtyvaa tulivuorta saaren eri paissa. Pilvet peittivat usein tulivuorten huiput ja tuuli tuiversi vulkaanista hiekkaa alas saarelle. Itse lago oli hurja. Iso ja niin aallokkoinen, etta mereksi olisi voinut kuvitella helposti. Varikin oli sama kuin Itameressa, vihreanruskea. Hyppasimme rahjaisen nakoiseen rahtialukseen ja jaimme kannelle istumaan maisemia katselemaan. Jo laiturissa laiva keikkui holtittomasti, mutta liikkeella olo vasta olikin jannaa. Kuin lintsin viikinkilaiva yhdistettyna edesmenneeseen breakdanceen. Sai kylla taistella pysyakseen penkissa.
Ometepe oli outo. 15 kilometrin matka saattoi parhaimmillaan (tai pahimmillaan) vieda parikin tuntia bussilla, tiet olivat surkeita ja joka 50 metri pysahdeltiin ottamaan lisaa jengia kyytiin tai jattamaan kavereita tien poskeen. Tapasimme parit argentiinalaiset kundit ja ranskalaisen jaban ja paatimme liittaytya heidan seuraansa, silla he tuntuivat tietavan mihin menna. Menimme Santo Domingon kylaan, joka osoittautui huonoksi valinnaksi. Kyla tarkoittaa siis katua, jonka varrella on kalliita (mutta siis rupusia, ei mitaan huippu) hotelleja vieri vieressa ja ehka yksi kauppa. Todella autiota. Lahdimme kavelemaan paikallisen kehuman hostellin suuntaan ja tietysti tuli pimeaakin tassa matkalla. Mutta loysimme perille Little Morgan'siin ja olimme iloisia. Mukava meininki, kivat majoituspaikat (Laura nukkui riippumatossa, me seinattomassa bambumajassa. Ilta meni railakkaasti rupatellessa muiden matkaajien kanssa ja kuunnellessa hyvaa musiikkia.
Seuraavana paivana Mika vuokrasi pyoran ja lahti tsygailemaan saaren toiselle puolelle. Oli kuulemma kuoppainen reissu ja istumalihakset kipeina 20 kilometrin toyssyjen jalkeen. Lauran kanssa luettiin kirjoja ja hengailtiin, uimaan ei paasty kun aallot piiskasivat rantakivikkoa niin kovasti. Illalla mentiin rantsuun pelamaan fudista. Tosin saatuani hiekat silmiini luovutin. Pojat pelasivat pidempaan. Laura hengaili illan viela hostellityyppien kanssa baarissamme, itse luin kolmeen asti Mt. Everestin 1996 katastrofista kertovaa kirjaa, koukuttava (Into thin air, suosittelen).
Seuraavana paivana haluttiin pois, kyllastytti ja San Juan del Sur houkutti Tyynenmeren rannalla. Otettiin vaara bussi. Loydettiin kuitenkin satamaan ja kuultiin, ettei lauttoja ollut mennyt koko paivana eika edellisena paivana, koska jarvenkaynti oli ollut niin kovaa. Onneksemme lautta kuitenkin tuli ja vei meidat mantereelle. Kuulimme myos, etta pari viikkoa aiemmin (?) oli laiva uponnut talla matkalla ja kymmenen ihmista oli kuollut. Hyva, etta naita juttuja kuulee vasta jalkeenpain.
Yritan tassa laitella Pacayan kuvia, voi olla etten kaikkia saa laitettua mutta laitan myohemmin sit loput.
Hostellimme Granadassa, seinassa lukee vapaus
Lare ja Mika Granadan kirkolla
Ihan natti kaupunkihan se oli
Botskilla, oli hieman tuulista
Hyvat oli myos aallot
Tulivuoret Ometepella
Poppoo Morgansilla
Argentiinalaisia ja raneja
Sain kaverin
Mikakin sai kaverin. Kisuli diggaili nukkua meidan petissa
Kissa meinasi tukehtua myos hyttysverkkoon, ei tainnut olla ihan valkyimmasta paasta
Thursday, March 5, 2009
Epaonnistunut yritys paasta El Salvadoriin ja matka takaisin Managuaan.
San Pedro Sulassa yovyimme kalliinpuoleisessa, mutta mukavassa hostellissa nimeltaan Tamarindo. Kavimme syomassa tortilloja illalla paikallisessa pikaruokamestassa ja menimme taasen ajoissa nukkumaan, koska heratys oli neljan pintaan. Hyvastelimme Siljan aamun hamarissa ja etsimme taksin bussiasemalle (tilattu taksi ei koskaan saapunut). Ostimme liput aina San Salvadoriin saakka ja hyva osa matkasta meni taas nukkuessa niska vinksallaan.
Vaan ongelmitta emme parjanneet, vaan rajalla Hondurasista El Salvadoriin rajavartija evasi meilta, tai oikeastaan Lauralta, paasyn maahan. Lauran uudesta passista puuttui c4-alueelle (kasittaa Nicaraguan, Guatemalan, El Salvadorin ja Hondurasin)tuloleima, joka meni tietysti edellisen passin mukana. Bussikuski huusi, etta nyt mennaan, tuutte tai jaatte eika meilla ollut muuta mahdollisuutta kun ottaa rinkkammme bussista ja antaa sen menna. Silla aikaa kun Laura soitteli lahettilas Karille Managuaan, oli Mika rinkkojemme kanssa lahtevan bussin vieressa. Vaan yhtakkia Mika tajusi bussin jo ollessa kaukana, etta hanen laukkunsa oli jaanyt bussin penkille. Mika selitti asian vieressa olevalle poliisisedalle, joka huusi toisen poliisin paikalle. Tama lahti autolla Mikan kanssa ottamaan bussia kiinni. Tama onnistui.
Lauran kanssa tappelimme rajavartijoiden, naiden pomon ja kaikkien mahdollisesti vastuussa olevien kanssa. Laura soitteli Karille, Espanjan suurlahettilaalle sr. Nuñolle ja Gunnar-konsulille. Kukaan ei osannut sanoa mita tulisi kaymaan, mutta koska espanjalaisilla on paljon valtaa taalla, paatti sr. Nuño soittaa ystavalleen, Espanjan Hondurasin lahettilaalle, jonka piti soittaa rajalle ja pyytaa paastamaan meidat lapi. Odotimme rajalla epauskoisina ja epatietoisina soittoja ja rajavartijapomon palaamista. Hengailimme mukavan rajavartijattaren kanssa, joka oli todella pahoillaan puolestamme ja yritti puhua pomolleen meita sisaan, mutta eihan se tietenkaan onnistunut. Toinen rajavartija lahjoitti meille appelsiineja ja kaikki olivat kylla mukavia. Lauleskelimme ja odottelimme kun yhtakkia alkoi tapahtua. Kihina ja kuhina kavi kun rajavartijat selittivat asiaa Hondurasin poliiseille. He paattivat, etta meidan taytyy lahtea Guatemalan rajalle (joka oli noin tunnin matkan paassa), jospa sielta saisi leiman. Olin aika skeptinen.
Hondurasilainen poliisijefe kaski Lauran ja Mikan toiseen autoon ja minut omaan autoonsa. Jo tassa vaiheessa alkoivat pienet epailykset nousta kun kummassakin autossa olisi ollut tarpeeksi tilaa meille kaikille. Vaan kiitollinen kun olin poliisin avusta, en sanonut mitaan. Jefe oli mukava, juttelimme paljon ja han kiitteli espanjantaitojani. Jefe kysyi, etta mita kaljaa olen taalla Hondurasissa juonut ja kerroin, etta Salva Vidaa tietysti. - Haluaisitko kaljan? kysyi tama yllattaen. Typertyneena vastasin, etta hmm, miksei? Pysahdyimme pikaisesti huoltsikalle ja niin jefe osti meille, kummallekin kaljat. (TAA ON OUTO MAA). Vastatessani Mikan huolestuneeseen viestiin olevani ok ja yrittaessani lahettaa aitilleni viestia akkuni loppui. TYHMA, huusin itselleni paani sisalla. Olin yksin, tuntemattoman poliisimiehen kanssa autolla menossa teita, joita en tuntenut, eika minulla ollut toimivaa puhelinta. Idioottimaista. Siina vaiheessa kun jefe alkoi kehua, etta oletpas sina natti, soimasin itseani viela kovemmin. Vaan kaikki paattyi hyvin, jefe oli rehellinen kaveri ja lopetti myos kehut kun mainitsin Mikan olevan minun poikaystavani (tama oli olettanut, etta Laura ja Mika ovat kimpassa). Jefe naureskeli, etta turhaan te El Salvadoriin haluatte, eihan siella voi juoda kaljaa poliisiauton kyydissa.
Rajalla tapasin Mikan ja Lauran ja jefe selitti rajavartijoille koko tarinan. Leimaa emme saaneet, emmeka halunneet Guatemala Cityyn, josta leiman olisi mahdollisesti saanut, joten paatimme lahtea suoraan Managuaan. Otimme bussin Santa Rosa de Copaniin ja jaimme sinne yoksi. Ruoka ja lepo paransivat hieman maissa ollutta mieltani. Aamulla painuttiin bussiasemalla, josta lahdimme San Pedro Sulan kautta Tegucigalpaan. Paadyimme siis alkupisteeseen ja menisimme samaa reittia Managuaan, josta aikaisemmin tulimme Hondurasiin. Bussi hajosi tietysi kesken matkan, odotimme toista tunnin, se oli taynna. Seuraava tuli puolen tunnin jalkeen. Tassa vaiheessa olin kettuuntuneempi kuin koko matkan aikana kertaakaan.
Tegucissa paasimme mukavaan hostlaan, saimme matkakumppanin Felicity-nimisesta tytosta, jonka kanssa jatkoimme Managuaan. Otimme bussin vain rajan laheisyyteen, koska jos meita ei paastettaisi rajasta lapi, olisi turhaa maksaa koko reissu. Rajalla jannitti, mutta paasimme lapi ongelmitta ja jatkoimme kohti Managuaa. Kolmen tunnin bussi Ocotalista Managuaan oli aivan taynna ja seisoimme suurimman osan. Managuassa etsimme Backpackers Innin. Se oli kiva, uima-allas ja kaikkea. Teimme pihveja ja muita herkkuja ja tapasimme suomalaisen mimmin, joka oli vapaaehtoistoissa Tegucissa. Han oli myos menossa Karia tapaamaan lahetystoon, joten paatimme menna kimpassa seuraavana paivana. Uni maistui ja fiilis parani mita lahemmaksi paasimme taas lomailun jatkamista ja sahlayksen jattamista taakse.
Bussi hajosi
Managuassa
Felicity ja Mika
Vaan ongelmitta emme parjanneet, vaan rajalla Hondurasista El Salvadoriin rajavartija evasi meilta, tai oikeastaan Lauralta, paasyn maahan. Lauran uudesta passista puuttui c4-alueelle (kasittaa Nicaraguan, Guatemalan, El Salvadorin ja Hondurasin)tuloleima, joka meni tietysti edellisen passin mukana. Bussikuski huusi, etta nyt mennaan, tuutte tai jaatte eika meilla ollut muuta mahdollisuutta kun ottaa rinkkammme bussista ja antaa sen menna. Silla aikaa kun Laura soitteli lahettilas Karille Managuaan, oli Mika rinkkojemme kanssa lahtevan bussin vieressa. Vaan yhtakkia Mika tajusi bussin jo ollessa kaukana, etta hanen laukkunsa oli jaanyt bussin penkille. Mika selitti asian vieressa olevalle poliisisedalle, joka huusi toisen poliisin paikalle. Tama lahti autolla Mikan kanssa ottamaan bussia kiinni. Tama onnistui.
Lauran kanssa tappelimme rajavartijoiden, naiden pomon ja kaikkien mahdollisesti vastuussa olevien kanssa. Laura soitteli Karille, Espanjan suurlahettilaalle sr. Nuñolle ja Gunnar-konsulille. Kukaan ei osannut sanoa mita tulisi kaymaan, mutta koska espanjalaisilla on paljon valtaa taalla, paatti sr. Nuño soittaa ystavalleen, Espanjan Hondurasin lahettilaalle, jonka piti soittaa rajalle ja pyytaa paastamaan meidat lapi. Odotimme rajalla epauskoisina ja epatietoisina soittoja ja rajavartijapomon palaamista. Hengailimme mukavan rajavartijattaren kanssa, joka oli todella pahoillaan puolestamme ja yritti puhua pomolleen meita sisaan, mutta eihan se tietenkaan onnistunut. Toinen rajavartija lahjoitti meille appelsiineja ja kaikki olivat kylla mukavia. Lauleskelimme ja odottelimme kun yhtakkia alkoi tapahtua. Kihina ja kuhina kavi kun rajavartijat selittivat asiaa Hondurasin poliiseille. He paattivat, etta meidan taytyy lahtea Guatemalan rajalle (joka oli noin tunnin matkan paassa), jospa sielta saisi leiman. Olin aika skeptinen.
Hondurasilainen poliisijefe kaski Lauran ja Mikan toiseen autoon ja minut omaan autoonsa. Jo tassa vaiheessa alkoivat pienet epailykset nousta kun kummassakin autossa olisi ollut tarpeeksi tilaa meille kaikille. Vaan kiitollinen kun olin poliisin avusta, en sanonut mitaan. Jefe oli mukava, juttelimme paljon ja han kiitteli espanjantaitojani. Jefe kysyi, etta mita kaljaa olen taalla Hondurasissa juonut ja kerroin, etta Salva Vidaa tietysti. - Haluaisitko kaljan? kysyi tama yllattaen. Typertyneena vastasin, etta hmm, miksei? Pysahdyimme pikaisesti huoltsikalle ja niin jefe osti meille, kummallekin kaljat. (TAA ON OUTO MAA). Vastatessani Mikan huolestuneeseen viestiin olevani ok ja yrittaessani lahettaa aitilleni viestia akkuni loppui. TYHMA, huusin itselleni paani sisalla. Olin yksin, tuntemattoman poliisimiehen kanssa autolla menossa teita, joita en tuntenut, eika minulla ollut toimivaa puhelinta. Idioottimaista. Siina vaiheessa kun jefe alkoi kehua, etta oletpas sina natti, soimasin itseani viela kovemmin. Vaan kaikki paattyi hyvin, jefe oli rehellinen kaveri ja lopetti myos kehut kun mainitsin Mikan olevan minun poikaystavani (tama oli olettanut, etta Laura ja Mika ovat kimpassa). Jefe naureskeli, etta turhaan te El Salvadoriin haluatte, eihan siella voi juoda kaljaa poliisiauton kyydissa.
Rajalla tapasin Mikan ja Lauran ja jefe selitti rajavartijoille koko tarinan. Leimaa emme saaneet, emmeka halunneet Guatemala Cityyn, josta leiman olisi mahdollisesti saanut, joten paatimme lahtea suoraan Managuaan. Otimme bussin Santa Rosa de Copaniin ja jaimme sinne yoksi. Ruoka ja lepo paransivat hieman maissa ollutta mieltani. Aamulla painuttiin bussiasemalla, josta lahdimme San Pedro Sulan kautta Tegucigalpaan. Paadyimme siis alkupisteeseen ja menisimme samaa reittia Managuaan, josta aikaisemmin tulimme Hondurasiin. Bussi hajosi tietysi kesken matkan, odotimme toista tunnin, se oli taynna. Seuraava tuli puolen tunnin jalkeen. Tassa vaiheessa olin kettuuntuneempi kuin koko matkan aikana kertaakaan.
Tegucissa paasimme mukavaan hostlaan, saimme matkakumppanin Felicity-nimisesta tytosta, jonka kanssa jatkoimme Managuaan. Otimme bussin vain rajan laheisyyteen, koska jos meita ei paastettaisi rajasta lapi, olisi turhaa maksaa koko reissu. Rajalla jannitti, mutta paasimme lapi ongelmitta ja jatkoimme kohti Managuaa. Kolmen tunnin bussi Ocotalista Managuaan oli aivan taynna ja seisoimme suurimman osan. Managuassa etsimme Backpackers Innin. Se oli kiva, uima-allas ja kaikkea. Teimme pihveja ja muita herkkuja ja tapasimme suomalaisen mimmin, joka oli vapaaehtoistoissa Tegucissa. Han oli myos menossa Karia tapaamaan lahetystoon, joten paatimme menna kimpassa seuraavana paivana. Uni maistui ja fiilis parani mita lahemmaksi paasimme taas lomailun jatkamista ja sahlayksen jattamista taakse.
Bussi hajosi
Managuassa
Felicity ja Mika
Monday, March 2, 2009
Sukellusta Utilalla vol 2.
Lisaa sukellus- ja erityisesti ruokailutarinoita Utilalta ja Jewel Cayelta siis.
Meilla oli iso, ihana keittio, jota kaytimme tehokaasti hyodyksemme, kuten myos loistavan leipomon tarjoiluja (foccacioita, kanelipullia, porkkanasampyloita..). Teimme yosukelluksen jalkeen kunnon piknikmeiningit terassillemme, perunaa ja papumossoa ja salaattia. Meilla oli vapaapaiva sukelluksesta lauantaina, joten teimme myos pienet rommidrinksut siina auringonlaskua katsellessa. Lahdimme hauskojen hostelliystaviemme kanssa bar in the bushiin, jossa oli kunnon reggaeton-meno paalla. Argentiinalainen ja El Salvadorilainen opettivat meille muuveja, ja myos sukelluskasimerkit paatyivat osaksi tanssia. Hauskaa oli.
Lauantaina nukuimme myohaan, soimme aamupalaa ja painuimme polskimaan juuri sopivan viileaan veteen. Varmaan tunti pulikoitiin yhteensa, se teki kylla hyvaa. Talloin saat viela suosivat ja aurinkokaveri paistoi taysilla, mutta taman jalkeen alkoi pitka sade. Illalla kavimme popsimassa hullut jaateloannokset lahiravintolassa, oli niin iso bananasplit, etta Mikakaan ei yksin jaksanut syoda.
Sunnuntaiaamuna herattiin taas kuuden pintaan ja seitsemalta pistettiin kamat kasaan ja lahdettiin sukeltamaan. Tama oli janna sukellus, koska lahdimme saaren pohjoispuolelle, jonne ei aina paase, koska merenkaynti on siella niin kovaa. Saan jumalat olivat kuitenkin viela puolellamme ja sinne siis menimme. Oli kylla niin isot aallot, etta vahan jannitti ja myos nakyvyys oli aika huono. Tama oli myos siita kiva sukellus, koska olimme kaikki kimpassa samalla sukelluksella ensimmaista kertaa! Etsimme valashaita, joiden sesonki alkoi olla kasilla, mutta emme niita loytaneet. Harmi. Nahtiin tosin iso taplakotkarausku! Se tonki pohjaa etsien ruokaa. Hassu kaveri.
Sukelluksen jalkeen ei tehty mitaan, oli tylsaa ja satoi. Viidelta kaytiin treffaamassa Jonathan saadaksemme sukelluslokikirjaan nimmarit ja muut tiedot ja jamahdettiin hengailemaan dive shopille. Jostain syysta meita kovasti Utilalla laulatti, joten laulaa luritimme taasen kaikkia suomalaisia ja englanninkielisiakin biiseja mita nyt vaan mieleen muistui. Hostelliystavamme, kaiken todennakoisyytta vastaan, olivat oikeasti kovin viehattyneita lauleskelustamme, ja maineemme kiiri aina diveshopin tyontekijoiden korviin :) Kuulemma 90-luvun surkeat yhden-hitin-ihmeet olivat erityisesi toivottuja. Outoa, sanon mina. Kuitenkin, kaytiin viela viereisessa raflassa syomassa kala- ja kanaburgereita ja mentiin nukkumaan ajoissa.
Maanantai vasta tylsa olikin, ei sukellusta eika aurinkoa. Loobailtiin riippumatossa ja syotiin, siinahan se suunnilleen olikin. Silja oli jo niin kyllastynyt, etta oli valmis lahtemaan heti tiistaina La Ceibaan koskimelomaan, mutta koska Siljan synttarit olivat keskiviikkona ja perjantaina han lahtisi kotiin, emme halunneet, etta Silja lahtee yksin. Paatimme siis, etta vaihtaisimme hieman maisemaa, joten otimme yhteytta Captain Morganin diveshoppiin. Heidan sukelluksensa tehdaan pienelta Jewel Caye-saarelta, jonka ihan vieressa on koralliriutta, joten myos snorkkelointi oli aika hyvaa siella. Ostimme kaksi fun divea minulle, Mikalle ja Johannalle, Silja ja Laura paattivat snorklailla. Maanantai kuitenkin vietettiin viela Utilalla ja ilta menikin sitten mukavasti, koska paatimme pitaa international food dayn. Kanadalainen Sarah oli vastuullinen salaatista, meidan viiden suomalaisporukalle kuului paaruoka (valkosipulikermaperunoita ja marinoituja kasvisvartaita) ja saksalaisen Nora valmisti pannukakkuja kanelisokerirusina-sekoituksella. Noran pannukakuista tuli kylla pelkkaa murutaikinaa, koska pannut eivat oikein sopineet paistamiseen, mutta hyvaa sekin oli :D Oli niin maittava ateria, etta ja viela kynttilan valossa (ei ollut valoja terassilla)!
Ainiin, tahan valiin uutisia Pacaya tulivuorelta! Tapasimme vanhan tutun, englantilaisen kundin, jonka nimea en muista (hyva tuttu siis), Utilalla. Tama oli kiivennyt Pacayalle vain parisen paivaa meidan jalkeemme. Koko ryhman oltua laavavirran vieressa vuorella, oli yhtakkia ylhaalta alkanut valua laavavyoryma kohti heita. Opas oli huutanut, etta "Run RUN!!" ja jengi oli lahtenyt juoksemaan alas teravia ja pettavia laavakivia. Kukaan ei kuollut, mutta 18 tikkia oli joku saanut, englantilainen kaveri oli rikkonut polvensa ja jonkun repusta oli tullut lapi hohkaava laavakivi. Etta sellasta sitten.
Painuttiin aamulla Captain Morganin kanssa Jewel Cayelle. Se oli hassu, aivan tayteen rakennettu pieni saari, jossa meni yksi tie, noin 500 metria pitka ehka! Kukaan ei ollut kertonut Kayla-hotellille, etta olimme tulossa, joten se oli taynna. Mutta ehka se oli onni onnettomuudessa, koska mina ja Mika saimme oman huoneen alyttoman kokoisella sangylla (oli ehka hienoin huone koko reissulla!) ja Laura sai oman huoneen samanlaisella kingsizepedilla. Johanna ja Silja niin ikaan. Kavimme snorkkeloimassa Mikan ja Johannan kanssa ja nahtiin kylla ihan hienoja juttuja, spotted drumfish (http://en.wikipedia.org/wiki/Drum_fish) ja porcupinefish (http://en.wikipedia.org/wiki/Porcupine_fish). Harmi vaan, etta kaikki muovipussit ja roskat olivat ajautuneet koralliriutan ylle.
Taas alkoi sataa, joten rantauduimme Harbour Cafeeseen syomaan pahoja kalapurilaisia ja haaleaa kahvia. Silja, Johanna ja Laura menivat hengailemaan huoneisiinsa, joten mina ja Mika vaansimme Siljalle synttarikakun yllatyksena ja illalla laulettiin sitten hyvaa syntymapaivaa ja istuttiin iltaa Kaylan terdella vihlovan jenkin, hauskan norjalaisen ja mitaansanomattoman kanadalaisen kanssa. Ei mitaan erityisen mainittavaa, paitsi etta jenkki oli kylla oikeasti ihan uskomattoman arsyttava. Siljan synttarit olivat oikeasti vasta seuraavana paivana, mutta koska Lauralla oli viela kaksi fundivea jaljella, piti hanen lahtea takaisin Utilalle keskiviikkona, jotta ehtisi torstain aamusukelluksiin.
Aamulla aikaisin lahdettiin Mikan ja Johannan kanssa sukeltamaan fundivemme. Kamat olivat vanhoja ja surkeita, mutta toimivat onneksi kuitenkin. Satoi ja oli kylmaa. Botski oli taynna porukkaa, mutta ryhmamme oli pieni, vain mina, Mika ja Johanna ja kaksi torpedoa (selitan myohemmin) ja kaksi ohjaajaa. Ensimmainen sukellus oli kiva, nahtiin todella iso Grouper fish (http://en.wikipedia.org/wiki/Grouper) ja lisaa edella mainittuja drumfisheja. Nahtiin myos erakkorapu, joka putsasi itselleen uutta kuorta, kampela ja lesser electric ray (http://www.flmnh.ufl.edu/fish/gallery/descript/lesserelectricray/lesserelectricray.html). Mika naki myos barracudan! Toinen sukellus oli hieman tylsempi, ei loydetty merihevosia vaikka kuinka etsittiin. Iso toadfish tosin piileskeli kolossaan, se oli aika hieno! Torpedot eli kaksi jabaa, olivat todella arsyttavia sukelluskavereita. He sinkoilivat ympari ampari, naaman edesta, alta, paalta ja aina niin, etta itse meinasi vetaa vetta henkeen kun torpedojen rapylat hipoivat kasvoja. Heille oli myos hyvin vaikea kasittaa syvyyksia (AINA liian syvalla) ja sita, etta ohjaajan pitaa tietaa mm. hapen maara aina valilla. Huh.
Paivalla syotiin grillattua kalaa, riisia, raneja ja salaattia, jossa oli niin paljon majoneesia, ettei sita voi ehka sanoa enaa salaatiksi. Laura lahti Utilalle viiden pintaan illalla, Silja paatti lahtea kajakoimaan viereiselle water cayelle katsomaan auringonlaskua. Taman jalkeen menimme syomaan synttarihummerit samaiseen ravintolaan, jossa kavimme paivalla, mutta se oli kylla jotain huijaushummeria. Luulen, etta mossossa oli todella vahan oikeeta kamaa ja vain peruskalaa sekoitettuna siihen.
Hengailimme Kaylalla illalla. Nick, divemasterimme paivalta, bongasi taskulampulla laiturilta mustekalan! Se tuli ihan laiturin betoniosalle, veden pinnalle ylapuolelle asti! Nick ja Mika yrittivat pyydystaa rapuja syoteiksi, mutta tama ei oikein onnistunut. Nahtiin myos kalmareita, jotka pyydystelivat pienia kaloja ruoakseen ja nukkuva papukaijakala.
Aamulla lahdettiin takaisin Utilalle ja kuulimme, etta aamusukellus oli peruttu eli Lauran pitaa siis tulla joku paiva takaisin Utilalle tekemaan kaksi jaljelle jaanytta fundivea. Jatimme Johannan tekemaan rescue diver- kurssia saarelle ja jatkettiin matkaa kohti San Pedro Sulaa ja El Salvadoria. Tasta epaonnisesta matkasta lisaa myohemmin.
Kiitos Markku kun laitoit noita kalojen nimia! Ja kiva, etta sait noista linkeista jotain irti, varmaan aika triviaa monille vain. Lissu, kiva kun kommentoit monta kertaa, mutta ymmarsin kylla ekallakin kerralla hehhe.
RAPU. Kaveli mun jalkojen paalta ja meinasin saikahtaa kuoliaaksi.
International food day
Nora, Laura, mina, Mika, Sarah ja Johanna
Ooteltiin Mr. Donaldia lahtevaksi Jewel Cayelle
Iso pelikaani
Tytot hammokissa Jewel Cayella
Botskilla
Hurja Octopus
Siina se vaan hengaili ja vaihteli varejaan!
Odoteltiin Mr. Donaldia lahtevaksi Utilalle
Meilla oli iso, ihana keittio, jota kaytimme tehokaasti hyodyksemme, kuten myos loistavan leipomon tarjoiluja (foccacioita, kanelipullia, porkkanasampyloita..). Teimme yosukelluksen jalkeen kunnon piknikmeiningit terassillemme, perunaa ja papumossoa ja salaattia. Meilla oli vapaapaiva sukelluksesta lauantaina, joten teimme myos pienet rommidrinksut siina auringonlaskua katsellessa. Lahdimme hauskojen hostelliystaviemme kanssa bar in the bushiin, jossa oli kunnon reggaeton-meno paalla. Argentiinalainen ja El Salvadorilainen opettivat meille muuveja, ja myos sukelluskasimerkit paatyivat osaksi tanssia. Hauskaa oli.
Lauantaina nukuimme myohaan, soimme aamupalaa ja painuimme polskimaan juuri sopivan viileaan veteen. Varmaan tunti pulikoitiin yhteensa, se teki kylla hyvaa. Talloin saat viela suosivat ja aurinkokaveri paistoi taysilla, mutta taman jalkeen alkoi pitka sade. Illalla kavimme popsimassa hullut jaateloannokset lahiravintolassa, oli niin iso bananasplit, etta Mikakaan ei yksin jaksanut syoda.
Sunnuntaiaamuna herattiin taas kuuden pintaan ja seitsemalta pistettiin kamat kasaan ja lahdettiin sukeltamaan. Tama oli janna sukellus, koska lahdimme saaren pohjoispuolelle, jonne ei aina paase, koska merenkaynti on siella niin kovaa. Saan jumalat olivat kuitenkin viela puolellamme ja sinne siis menimme. Oli kylla niin isot aallot, etta vahan jannitti ja myos nakyvyys oli aika huono. Tama oli myos siita kiva sukellus, koska olimme kaikki kimpassa samalla sukelluksella ensimmaista kertaa! Etsimme valashaita, joiden sesonki alkoi olla kasilla, mutta emme niita loytaneet. Harmi. Nahtiin tosin iso taplakotkarausku! Se tonki pohjaa etsien ruokaa. Hassu kaveri.
Sukelluksen jalkeen ei tehty mitaan, oli tylsaa ja satoi. Viidelta kaytiin treffaamassa Jonathan saadaksemme sukelluslokikirjaan nimmarit ja muut tiedot ja jamahdettiin hengailemaan dive shopille. Jostain syysta meita kovasti Utilalla laulatti, joten laulaa luritimme taasen kaikkia suomalaisia ja englanninkielisiakin biiseja mita nyt vaan mieleen muistui. Hostelliystavamme, kaiken todennakoisyytta vastaan, olivat oikeasti kovin viehattyneita lauleskelustamme, ja maineemme kiiri aina diveshopin tyontekijoiden korviin :) Kuulemma 90-luvun surkeat yhden-hitin-ihmeet olivat erityisesi toivottuja. Outoa, sanon mina. Kuitenkin, kaytiin viela viereisessa raflassa syomassa kala- ja kanaburgereita ja mentiin nukkumaan ajoissa.
Maanantai vasta tylsa olikin, ei sukellusta eika aurinkoa. Loobailtiin riippumatossa ja syotiin, siinahan se suunnilleen olikin. Silja oli jo niin kyllastynyt, etta oli valmis lahtemaan heti tiistaina La Ceibaan koskimelomaan, mutta koska Siljan synttarit olivat keskiviikkona ja perjantaina han lahtisi kotiin, emme halunneet, etta Silja lahtee yksin. Paatimme siis, etta vaihtaisimme hieman maisemaa, joten otimme yhteytta Captain Morganin diveshoppiin. Heidan sukelluksensa tehdaan pienelta Jewel Caye-saarelta, jonka ihan vieressa on koralliriutta, joten myos snorkkelointi oli aika hyvaa siella. Ostimme kaksi fun divea minulle, Mikalle ja Johannalle, Silja ja Laura paattivat snorklailla. Maanantai kuitenkin vietettiin viela Utilalla ja ilta menikin sitten mukavasti, koska paatimme pitaa international food dayn. Kanadalainen Sarah oli vastuullinen salaatista, meidan viiden suomalaisporukalle kuului paaruoka (valkosipulikermaperunoita ja marinoituja kasvisvartaita) ja saksalaisen Nora valmisti pannukakkuja kanelisokerirusina-sekoituksella. Noran pannukakuista tuli kylla pelkkaa murutaikinaa, koska pannut eivat oikein sopineet paistamiseen, mutta hyvaa sekin oli :D Oli niin maittava ateria, etta ja viela kynttilan valossa (ei ollut valoja terassilla)!
Ainiin, tahan valiin uutisia Pacaya tulivuorelta! Tapasimme vanhan tutun, englantilaisen kundin, jonka nimea en muista (hyva tuttu siis), Utilalla. Tama oli kiivennyt Pacayalle vain parisen paivaa meidan jalkeemme. Koko ryhman oltua laavavirran vieressa vuorella, oli yhtakkia ylhaalta alkanut valua laavavyoryma kohti heita. Opas oli huutanut, etta "Run RUN!!" ja jengi oli lahtenyt juoksemaan alas teravia ja pettavia laavakivia. Kukaan ei kuollut, mutta 18 tikkia oli joku saanut, englantilainen kaveri oli rikkonut polvensa ja jonkun repusta oli tullut lapi hohkaava laavakivi. Etta sellasta sitten.
Painuttiin aamulla Captain Morganin kanssa Jewel Cayelle. Se oli hassu, aivan tayteen rakennettu pieni saari, jossa meni yksi tie, noin 500 metria pitka ehka! Kukaan ei ollut kertonut Kayla-hotellille, etta olimme tulossa, joten se oli taynna. Mutta ehka se oli onni onnettomuudessa, koska mina ja Mika saimme oman huoneen alyttoman kokoisella sangylla (oli ehka hienoin huone koko reissulla!) ja Laura sai oman huoneen samanlaisella kingsizepedilla. Johanna ja Silja niin ikaan. Kavimme snorkkeloimassa Mikan ja Johannan kanssa ja nahtiin kylla ihan hienoja juttuja, spotted drumfish (http://en.wikipedia.org/wiki/Drum_fish) ja porcupinefish (http://en.wikipedia.org/wiki/Porcupine_fish). Harmi vaan, etta kaikki muovipussit ja roskat olivat ajautuneet koralliriutan ylle.
Taas alkoi sataa, joten rantauduimme Harbour Cafeeseen syomaan pahoja kalapurilaisia ja haaleaa kahvia. Silja, Johanna ja Laura menivat hengailemaan huoneisiinsa, joten mina ja Mika vaansimme Siljalle synttarikakun yllatyksena ja illalla laulettiin sitten hyvaa syntymapaivaa ja istuttiin iltaa Kaylan terdella vihlovan jenkin, hauskan norjalaisen ja mitaansanomattoman kanadalaisen kanssa. Ei mitaan erityisen mainittavaa, paitsi etta jenkki oli kylla oikeasti ihan uskomattoman arsyttava. Siljan synttarit olivat oikeasti vasta seuraavana paivana, mutta koska Lauralla oli viela kaksi fundivea jaljella, piti hanen lahtea takaisin Utilalle keskiviikkona, jotta ehtisi torstain aamusukelluksiin.
Aamulla aikaisin lahdettiin Mikan ja Johannan kanssa sukeltamaan fundivemme. Kamat olivat vanhoja ja surkeita, mutta toimivat onneksi kuitenkin. Satoi ja oli kylmaa. Botski oli taynna porukkaa, mutta ryhmamme oli pieni, vain mina, Mika ja Johanna ja kaksi torpedoa (selitan myohemmin) ja kaksi ohjaajaa. Ensimmainen sukellus oli kiva, nahtiin todella iso Grouper fish (http://en.wikipedia.org/wiki/Grouper) ja lisaa edella mainittuja drumfisheja. Nahtiin myos erakkorapu, joka putsasi itselleen uutta kuorta, kampela ja lesser electric ray (http://www.flmnh.ufl.edu/fish/gallery/descript/lesserelectricray/lesserelectricray.html). Mika naki myos barracudan! Toinen sukellus oli hieman tylsempi, ei loydetty merihevosia vaikka kuinka etsittiin. Iso toadfish tosin piileskeli kolossaan, se oli aika hieno! Torpedot eli kaksi jabaa, olivat todella arsyttavia sukelluskavereita. He sinkoilivat ympari ampari, naaman edesta, alta, paalta ja aina niin, etta itse meinasi vetaa vetta henkeen kun torpedojen rapylat hipoivat kasvoja. Heille oli myos hyvin vaikea kasittaa syvyyksia (AINA liian syvalla) ja sita, etta ohjaajan pitaa tietaa mm. hapen maara aina valilla. Huh.
Paivalla syotiin grillattua kalaa, riisia, raneja ja salaattia, jossa oli niin paljon majoneesia, ettei sita voi ehka sanoa enaa salaatiksi. Laura lahti Utilalle viiden pintaan illalla, Silja paatti lahtea kajakoimaan viereiselle water cayelle katsomaan auringonlaskua. Taman jalkeen menimme syomaan synttarihummerit samaiseen ravintolaan, jossa kavimme paivalla, mutta se oli kylla jotain huijaushummeria. Luulen, etta mossossa oli todella vahan oikeeta kamaa ja vain peruskalaa sekoitettuna siihen.
Hengailimme Kaylalla illalla. Nick, divemasterimme paivalta, bongasi taskulampulla laiturilta mustekalan! Se tuli ihan laiturin betoniosalle, veden pinnalle ylapuolelle asti! Nick ja Mika yrittivat pyydystaa rapuja syoteiksi, mutta tama ei oikein onnistunut. Nahtiin myos kalmareita, jotka pyydystelivat pienia kaloja ruoakseen ja nukkuva papukaijakala.
Aamulla lahdettiin takaisin Utilalle ja kuulimme, etta aamusukellus oli peruttu eli Lauran pitaa siis tulla joku paiva takaisin Utilalle tekemaan kaksi jaljelle jaanytta fundivea. Jatimme Johannan tekemaan rescue diver- kurssia saarelle ja jatkettiin matkaa kohti San Pedro Sulaa ja El Salvadoria. Tasta epaonnisesta matkasta lisaa myohemmin.
Kiitos Markku kun laitoit noita kalojen nimia! Ja kiva, etta sait noista linkeista jotain irti, varmaan aika triviaa monille vain. Lissu, kiva kun kommentoit monta kertaa, mutta ymmarsin kylla ekallakin kerralla hehhe.
RAPU. Kaveli mun jalkojen paalta ja meinasin saikahtaa kuoliaaksi.
International food day
Nora, Laura, mina, Mika, Sarah ja Johanna
Ooteltiin Mr. Donaldia lahtevaksi Jewel Cayelle
Iso pelikaani
Tytot hammokissa Jewel Cayella
Botskilla
Hurja Octopus
Siina se vaan hengaili ja vaihteli varejaan!
Odoteltiin Mr. Donaldia lahtevaksi Utilalle
Subscribe to:
Posts (Atom)