Hienosti alkanut reissu, kiitos China Airlinesin!

Tietysti aamulla kun piti lähteä ilman niitä talvivaatteita oli -13c. Helsinki-Vantaan edellispäivien kaaoksesta huolimatta kaikki sujui melko näpsäkästi ja lentokin lähti melkein ajallaan. Vaan koneessa nousi kuume (se ihan tavallinen siis, ei matka- tai kulta- tai muu sellainen) ja parin tunnin lento meni houreisten unien parissa. Damin kentällä ei onneksi tarvinnut huolehtia muusta kuin seuraavan lennon boarding passin hakemisesta ja sitten olikin aikaa. Starbucksin latte maistui hyvältä ja sen nauttiminen tanskalais-jenkkilaisen naisen seurassa oli erittäin mukavaa.

Käväisin sikakalliissa netissä toteamassa, että sellossa oli ammuttu neljä ihmistä. Haluaisinkin sanoa hallituksellemme, että TEHKÄÄ NYT HELVETTI JOTAIN SILLE AMPUMA-ASELAILLE JA MIELENTERVEYDENHUOLLOLLE. Yksittäistapauksiako Holmlund, mitä??? Kukaan ei voi sanoa etteikö olisi ollut odotettavissa. Kiroiluttaa.

Kävin shoppailemassa särkylääkkeitä ja menin portille hengailemaan kunnes sieltä sitten jo joku lentoemo tulikin sössöttämään jotain epäselvää perutusta lennosta, voi itku. Joku tekninen vika. Jäin siihen pohdiskelemaan tilannetta parin huippumukavan suomalaismimmin kanssa, jotka olivat aika yhtä samassa epäuskoisessa tilassa kun minäkin. Saatiin ruokalapukkeet ja mentiin safkaamaan ennen luvattua tulevaa tiedonantoa tilanteen selvittämisestä. Joo kiitos vaan selvityksistä, mimmit pääsivät vielä saman illan jatkolennolle Lontoon kautta ja monet muut Kuala Lumpurin tai Singaporen kautta, mutta itsehän tietysti jouduin jäämään damiin yöksi ja olisin perillä Bangkokissa vasta 2.1. aamulla. Ja kaikki kamat tietysti jossain hukkateilla lentokentällä (Shciphol airport -more like shithole airport hekoheko).

Meitä lähti sitten lentoyhtiön järjestämään hotelliin ehkä tusina ihmisiä, johon mahtui tietysti keski-ikäinen suomalainen mies. Hieno mies olikin: "Mä oon tässä tehny töitä kolme päivää, ei oo oikeen tullu nukuttua niin mä sitten kun venailin sitä lentoa niin kävin parilla kaljalla siinä baarissa ja nukahdin sitten siihen. Lentoemo tuli herättämään mut ja sano, että sä oisit missannu sun lennon, mutta se lento ei kyllä sit koskaan lähtenykään niin nyt mä oon sitten tässä". Seliseli. Se meni hotellilla heti ensimmäisenä baariin, ennen ku kävi edes huoneessaan ja otti se sitten ruoankin kanssa itselleen koko viinipullon. No mä en ainakaan herätä sitä baarin tiskiltä tänään tai huomenna kun se "nukkuu" pommiin. Oli kyllä mukava yhteishenki koko ryhmän kesken kuitenkin, niin se epäonni vaan tuo ihmisiä yhteen. Kyselin lentoemoilta ilmaisten skumppien perään mutta ei ne luvannut mitään. Ruokailin parin norjalaisen kanssa, jotka ei tienny mitään mistään, varsinkaan Suomesta, eikä se englantikaan oikein sujunut, joten oli skidisti uuvuttava illallinen.

Mä painun tästä nyt pehkuihin, kokeillaan josko huomenna pääsis sinne itse Bangkokiin sitten.

Niitä parempia uusia vuosia sinne!

Oye Aasia!

Huomenna lähtee lento kohti Mahtavaa Bangkokia (toivottavasti, keli on aika kaamea nimittäin). Bangkok, niin hieno kuin onkin, jäännee taakse melko pian ja matka kohti Similan saaria alkaa. Tavoitteena olisi päästä vihdoin nukkumaan (viimeiset kolme viikkoa menneet melko unettomasti), sukeltamaan ja tietty safkaamaan sitä kovin kovin maukasta thairuokaa. Kuala Lumpuriinkin pitäisi päästä ja sieltä lentää 10.1. Balille, jossa alkaa 4kk yliopiston vaihto-ohjelma. Kattellaan!

Toronto, NYC ja koti

Toronton kone lähti keskiyöllä. Tämä redeye olikin aika fancy, omat telkkaritietsikat edessä istuvan penkissä ja leffoja ja muuta valittavaksi ihan oman mielen mukaan. Kai sitä hetken nukkuikin ja kuuden tunnin jälkeen oltiin Känädassa.

Painelimme tulli- ja maahanmuuttokuumotusten jälkeen suoraan ulos kentältä kylmän Toronton bussiin ja sieltä metroon ja kahville Second Cup-nimiseen kanadalaisten versioon starbucksista. Sitten soittikin Chris, Mikan siskon, Mintun, poikaystävä, joka asusteli Torontossa ja jolle Mika oli pistänyt viestiä vasta edellisenä iltana. Chris tuli hakemaan meitä autollaan ja veti kunnon kaupunkikierroksen sitten meille pikavisiitillä oleville. Käytiin ihastelemassa kaunista kovin englantilaista osiota kaupungista, hurjankokoisia kartanoita joissa joku pormestarikin asusteli, liikekeskustaa ja biitsiä. Sitten tuli jonkunmoinen nälkä niin käytiin sushipaikassa nampparihyvillä susheilla ja tämän jälkeen olikin jo aika painua lentokentälle. Kiitimme Chrisiä Venezuelan tuliaisin mukavasta päivästä ja heitimme hyvästit. Toronto oli kyllä huippukiva mesta.

Olimme checkaamassa sisään NYCin lennolle, mutta kappas, sanoi mies LAN Chilen tiskillä, teillä pitäisi olla omat matkatavaranne mukana. Kerroimme, että sanoivat Caracasissa niiden menevän suoraan New Yorkiin ja matkatavaratarroissakin näin luki. Kuulemma ei. Käytiin kyselemässä niitä tavaroista vastaavalta kaverilta, joka soitti heti pomolleen ja siinähän sitten soiteltiin, sillä eihän niitä laukkuja enää löytynyt mistään. Rukoilin vain, etteivät ne olisi jääneet Caracasiin (en oikein luota sikäläisiin), mutta kuulemma ne olivat tulleet Torontoon, mutta eivät koskaan tulliin saakka. Vaikka olisimme niitä aamulla olleet odottamassa, ne tuskin olisivat tulleet kuitenkaan, eli aika sama. Meillä oli tosin lento napattavana, joten oli mentävä ja jätimme asian hoidon LAN:ille kirjoitettuamme laukkujen tiedot johonkin papereihin.

Taas oli hieno kone, voi että.

Nykissä sitten tehtiin ilmoitus LAN:in työntekijöille kadonneista matkatavaroista ja kyseltiin tietysti korvauksia täksi yöksi, sillä eihän meillä mitään kamoja ollut. No oli meillä oikeasti hammasharjat, mutta ei sitä tarvinnut kertoa. Mimmit sanoivat, että kun olette kirjoittaneet tällaiset laput niin teidän ei oikeasti kuuluisi saada mitään. Siis saakeli, lappu johon kirjoitettiin, että mikä sen laukun numero oli, kuulemma vapautti LAN:in suoraan maksettavista korvauksista! Vaan ei auttanut, koska vieressämme ollut mies sai korvauksensa tästä huolimatta niin saimme sitten mekin: 70 dollaria ja beautyboxin hammasharjoineen ja puhtaine t-paitoineen ja kalsareineen. Helmi!

Hilpsittiin metroin taas Harlemiin ja Jazz on the Villaan, jossa näimme Johannan juuri chekkautumassa sisään! Johanna yllättyi suuresti, koska luuli meidän tulevan vasta seuraavana päivänä (olin kai informoinut väärin). Suihkuteltiin ja raikkaina lähdettiin sitten nauttimaan Sylvia’s soulfoodiin, kuten 3 kuukautta aiemmin olimme tehneet. Ruoka oli edelleen maukasta ja ilta oli mukava, joskin kaikki olivat enemmän tai vähemmän väsähtäneitä.

Seuraavan aamun herätys oli kahdeksalta, tosin Johanna nukkui pommiin (kello oli vielä väärässä ajassa), mutta päästiin nopeasti liikkeelle. Käppäiltiin hyvin viileästä Harlemista keskuspuistoon, siellä bongailtiin paikkoja leffoista ja vastaavaa ja sitten otettiin taksi Sohoon, jossa shoppailtiin, Mika sai syötyä Wendy’sissä kaksi hampurilaista (Mikalla oli joku juttu, että hänen piti saada syödä kaksi, nimenomaan kaksi hampurilaista Wendy’sissä) ja sitten käveltiin Little Italyyn ja China Towniin. Alkoi ripotella. New York oli kyllä hieno, pakko myöntää. Joskus uusinta reissu, pidempi sellainen, sinne.

Otettiin taksi kentälle, sanottiin moikat Johannalle, ja huristeltiin Brooklyn Bridgeä JFK:lle. Nähtiin vapaudenpatsaskin sieltä taksin ikkunasta! Lentokentällä LANin tiski ei tietenkään ollut auki, joten luovutettiin ja paineltiin omaan check-inniin ja kerrottiin laukkujuttu finskin emoille, jotka lupasivat auttaa! Hienoa.

Kahdeksan tunnin lento meni kevyesti upouudessa 2009 vuonna ostetussa Finnairin koneessa. Ei tarvinnut odotella laukkuja, joten päästiin suoraan ulos kentältä, jossa vastassa oli minun äiti ja liuta kavereita ja Lauran siskoja ja muita. Helsingissä oli kylmä, mutta aina yhtä nättiä. Ruisleipä maistui niin helkkarin hyvältä.

Viimeiset hetket Meridassa ja matka Caracasiin

Lauantaiaamuna etsimme kuumeisesti lippuja, ihan siis lähes mitä vaan lippuja, joiden määränpää olisi Caracas, mutta tuloksettomaksi päättyi tämänkin päivän etsintä. Alkoi hieman jänskättää, sillä sunnuntain ja maanantain välisenä yönä lähtisi meidän lentomme Caracasista Torontoon. Luis ja Edu Llanosilta olivat luvanneet heittää meidät Maracaiboon, mutta se tuplaisi matkan pituuden, eikä ollut varmuutta, että Maracaibosta pääsisimme Caracasiin myöskään. Lähtö olisi ollut niin ikään lauantaina aamulla, joten emme olisi ehtineet tuhlata kaikkia niitä rahojakaan pois ja halusimme shoppailla tuliaisetkin. Joku kai vitsillään ehdotti taksilla menemistä, johon Patrick huokaisi, että niin, miksipä ei? Taksilla matkustaminen on Venezuelassa ilmeisesti melko yleistä ja kai aika halpaakin ja sitten oltiinkin jo soittamassa hostellin pitäjämme tutulle. Hinnaksi tuli noin 75 dollaria per lärvi eli aika suolainen, kalliimpi kuin lentolipun hinta, mutta minkäs teet? Ainakin meillä oli varma ja suora kyyti lentokentälle, siihen aikaan kuin halusimme ja voisimme jopa jäädä vielä koko lauantaiksi Meridaan!

Lähdimme shoppailemaan tämän jälkeen. Mercado Principal oli TÄYNNÄ pääsiäisturisteja tai siis semana santaa viettämään tulleita venezuelalaisia ja shoppailu oli aika kauheaa, mutta saatiin kuitenkin ostettua kaksi riippumattoa, kaksi riippumattotuolia, suklaata ja muita makeisia, karhunvatukkaviintä ja vaikka mitä. Takaisin kotiin ajaessamme hajosi meiltä rengas ja Tulio joutui taas tulla auttamaan meitä hädässä moottoripyöränsä kera. Kiitos Tulio! En enää muista mitä tehtiin tänä viimeisenä päivänä, mutta ei kai mitään kamalan kehittävää. Illalla syötiin perheen kanssa katkarapuperunajuttua, joka oli tosi hyvää ja juotiin karhunvatukkaviintä, joka oli kanssa tosi hyvää.

Yöunet jäivät lyhyiksi sillä aamukolmelta oli herätys, taksi tuli hakemaan meitä neljältä.

Kävellessämme päätielle alas pilkkopimeää metsäpolkua, alkoi jostain yhtäkkiä kuulua kung fu fighting-biisi. Hämmennyksessä laitoin otsalamppuni päälle ja näimme kolmen nuoren miehen hengailevan autoinensa pimeässä metsässä ja jotain vaihtokauppoja siinä tapahtui myös. Olimme niin väärässä paikassa hyvin väärään aikaan. Joku näistä huikkasi testailevasti painotetun ”Buenas”in, johon maahan käännettyine katseinemme vastasimme saman ja jatkoimme matkaan rivakoin askelin. Hieman taas jännitti.

Onneksi taksi löysi meidät pian. Taksimatka oli pitkä, 12 ja puol tuntia, yhdellä tauolla. Mutta aika mukavasti se meni, vaikka välillä vähän kauhistutti nämä venezuelalaiset liikennesäännöt – tai niiden puuttuminen – mutta ainakin nopeaa oli liikkuminen. Yhdessä vaiheessa luulin, että tipahdettiin videopeliin, kun moottoritie haarautui pieneen sivutiehen ja sitten keskeneräiseen hiekkatiehen, joka oli ilmeisesti uuden suuremman moottoritien pohja. Pokkana kaikki autot jatkoivat tätä hiekkatietä pitkin. Niin mekin. Hiekka pöllysi,leveällä tiellä oli kaikennäköisiä esteitä (betoniputkiloita ym.) ja juuri kuten autopeleissä konsanaan, monta autoa, jotka painavat täysillä nopeusrajoitteettomalla dirt roudilla. Naureskelin myös kun ajettiin kolmikaistaista tietä, jolla reunimmaisin oli suljettu harvaan sijoitetuin varoituskolmioin. Bussi ajoi pokkana suljetulle tielle, pysäytti, jätkä hyppäsi ulos, siirsi kolmion pois tieltä ja näin bussi pääsi ajamaan tätä ”suljettua” kaistaa :D Huh.

Caracas oli aika karunnäköinen stadi, onneksi ei siellä tarvinnut palloilla. Lentokentällä söimme kallista ja aika pahaa ruokaa (ja vasta tämän jälkeen löydettiin subway :( ), shoppailtiin automaattilaitteista karkkia sikana viimeisillä rahoillamme ja sitten lähdettiinkin jo kohti Torontoa!

Los Llanosin safareilut

Aamuinen lähtö ei sujunut ihan mallikkaasti. Meidän piti olla hostellilla klo 8.00, mutta bussilla meno olikin odotettua hankalampaa ja myöhästyimme 15 minuuttia. Kyytimme oli tietysti ollut ja mennyt ja hostellin hassu sveitsiläinen mies joutui heittämään meidät autollaan toimistolle, josta lopullisen lähdön oli tarkoitus tapahtua. Vaan eihän meillä tietenkään ollut passeja, mutta kuulemma ne piti olla, koska venezuelalainen poliisi ei ole ystävä jos sinulla ei ole passia. Onneksi Tulio oli pelastava enkeli ja saapui prätkällä passeinemme hetken odottelun jälkeen. (Välihuomautus: Kertaakaan ei näitä passeja meiltä reissulla kuitenkaan tivattu).

Sitten pääsimme matkaan. Seurueeseemme kuuluivat kaksi nuorta belgialaista (20- ja 19-v.) Jean ja Sandrine, saksalainen keski-ikäinen Thomas, venezuelalaiset nuoret miehet Edu ja Luis, sekä oppaamme Ingrid ja kuskimme Samuel. Menomatkalla pysähtelimme aina paikka paikoin: järvellä, kirkolla ja sitten lounaalla. Oli muuten aika huippu hyvää vartaassa käristettyä lihaa lounaaksi. Alkumatkan neljä tuntia ajeltiin hurjia ja viileitä vuoristoteitä pitkin, mutta kun saavuimme alamaille, alkoi helle. Oli niin kuuma, että hiki valui taukoamatta. Mika varasti yhdeltä pysähtymispaikalta jääpalan, jolla sitten viilennettiin itseämme. Tosin ei se kovin pitkään helpottanut. Pysähdyimme myöhemmin tienvarteen hetkeksi nauttimaan vesimelonia ja mehukkaa, kun tien toisella puolella silmiimme pisti kaunis riippumatto! Menimme tietysti innoissamme kysymään kauppiaalta hintaa tälle komeudelle, eikä se ollutkaan liian kallis. Ja leveä se oli kuin mikä! Kahdelle hengelle kai tarkotettu, mutta kyllä siihen mahtuu koko pesue, sano. Se tulee sitten parvekkeelle.

Saavuimme illansuussa perille farmille ja majoituimme hyvin simppeliin majaan, jossa tietysti nukuttiin siis riippumatoissa. Oli pakko heti testata uutta omaa. Illalla ei ollut muuta ohjelmaa kuin syöminen, hetken hengailu ja sitten nukkumaan. Huomasimme myös vessojen olevan täynnä sammakoita. Ne asustelivat siellä aina öisin.

Aamupalan jälkeen käppäillessäni vessoille, huomasin pihalla narun päässä olevan pienen Bambin! Nyt tarkoitan siis tietysti jonkun peuran tai vastaavan poikasta, juuri sellaista jolla on ne isot, tummat silmät, joita reunustavat taivaisiin kohoavat ripset ja sitten sillä on myös isot hörökorvat ja niitä pilkkuja selässä. Oletin, että bambi juoksee karkuun heti kun lähestyn sitä, mutta se pysyi paikoillaan, haisteli hieman ja alkoi nuolla kättäni kuin viimeistä päivää. Kai sillä oli puutetta suolasta. Sain myöhemmin kuulla, että eräs paikallinen oli löytänyt pienokaisen kuolleen emonsa lähettyviltä ja ottanut sen sitten hoitoonsa.

Lähdimme ensin jeeppisafarille. Osa poppoosta pääsi katolle istumaan ja osa jäi ensimmäiseksi puolikkaaksi kuuntelemaan Ingridin opastuksia. Huh miten paljon lintuja voikaan nähdä niin lyhyessä ajassa: haikaroita, joka mallia mm. paikallisia kapustahaikaroita, joilla on hassu lusikanmuotoinen nokka ja maailman suurimpia haikaroita (en kyllä muista niiden nimeä), haukkoja, ruubini-iibiksiä (niitä aivan kirkkaan pinkkejä!), värikkäitä pieniä lintuja ja sitten erittäin harvinainen kanalintujen heimoon kuuluva Arauco eli horned screamer (http://en.wikipedia.org/wiki/Horned_Screamer), jonka nähdäkseen lintubongarit kuulemma järjestävät ihan vartavasten reissuja ja oppaamme, joka on asunut koko ikänsä Apuressa, ei ollut sellaista nähnyt. Näimme niin ikään maailman suurimman jyrsijän, Capybaran. Hassuja marsunnäköisiä kavereita, jotka ovat sellaisia karhunpennun kokoisia. Savannille oli kaivettu vesialtaita, karjalle juottopaikoiksi, mutta myös Capybarat elivät näissä vesistöissä, monien muiden lajien, kuten kaimaanien, lisäksi. Kaimaaneja ja kilpikonnia oli ihan kyllästymiseen asti! Karjana laidunti intalaiset Seebu-lehmät, jotka ovat tottuneet koviin kuumuuksiin. Julman näköisiä kyttyräkavereita.

Pysähdyimme keskelle tasankoa, jossa kulki pieni mutalammikko, joka kai jokenakin joskus sadekaudella tunnetaan. Savanni jatkui silmänkantamattomiin, puita suurempia näköesteitä ei siellä varsinaisesti ole eikä puitakaan ole nimeksikään. Kuljimme mutalammikon viertä tuijotellen sinne etsien anakondia. Ja sitten niitä löytyikin, kolme! Ne olivat yhtenä suurena rullana ja ilmeisesti satuimme hieman nolosti intiimiin hetkeen, sillä paritteluhan siinä oli menossa. Läsnäolomme häiritsi niitä, muttei kylläkään niin paljon että karkuun olisivat lähteneet. Ingrid kovana mimminä painui suurimman kimppuun, nappasi tämän pään takaa kiinni ja nosti kolmi metrisen matelijan ylös toisen oppaan avulla. Siinäpä sitten pideltiin anakondaa koko ryhmän voimin ja napsittiin kuvia. Myös kaulallaan sai koettaa kaveria, joka hetken päästä väistämättäkin alkoi tiukentaa puristusotettaan niskasta. Silloin oli aika siirtää se seuraavan uhrin kaulalle. Tuli kyllä elävästi mieleen kummitätini edesmennyt boa Orvokki, jota kantelin pienenä neitinä pitkin Käpylän kyläjuhlia. Tosin Orvokki ei kuristellut kyllä yhtään, mitä nyt välillä pureskeli hieman.

Tämän käämeiloittelun jälkeen lähdettiin takaisin samaa reittiä, tällä kertaa meidän ollessa jeepin katolla. Tulin pian siihen lopputulokseen, että katto on auton paras istumapaikka ja että käärmeet on kyllä ihan maailman siisteimpiä eläimiä. Tai ainakin olin ihan kikseissä tästä kärmeskokemuksesta. Vihdoin nähtiin niitäkin sitten!

Farmilla meillä oli lounasta ja sitten vain hengailtiin parisen tuntia. Olimme aikaisemmin Meridassa jutelleet kampaajalle menosta, Lauran piti ottaa afropermis, Mikan irokeesi ja minun leikata pitkät hiukseni lyhykäisiksi, mutta emme kampaajalle ehtineet ennen Los Llanosin reissua. Oli kuuma ja hiukset olivat liian pitkät, joten päätimme, että Laura voi toimia parturi-kampaajana ja leikata minun ja Mikan hiukset napsnaps poikki vaan. Ja näinhän siinä sitten kävi. Leikkuu tehtiin tietysti tyylikkäästi niin, että ponnari päähän ja leikataan se ponnari sitten vain pois. Hienot hiukset tuli. Mitä nyt vähän epätasaiset :D

Iltapäivällä oli jokisafarin vuoro, jonne mentiin ensin jeepin katolla (hurraa) tunnin matka ja sitten joella pörräiltiin pitkällä longboatilla. Näimme paljon samoja lintusia kuin aiemminkin päivällä. Toinen oppaistamme kalasti piraijoita ja syötti sitten niitä innokkaana joenpenkalla odottavalle haukalle. Nähtiin ehkä myös legendaarisen Feeniks-linnun lähin sukulainen Hoatsin eli haisukäki, haisulintu tai töyhtökana (http://fi.wikipedia.org/wiki/Hoatsin). Uskomattoman näköinen iso lintu, töyhtöineen ja kullan ja pronssin värisine sulkineen. Se oli hyvin alkukantainen. Mutta ehkä siistein juttu oli kun näimme jokidelfiinejä!! Ensimmäistä kertaa kun näitäkin onnistun näkemään reissuillani. Ne pyrähtelivät pintaan aina vähän väliä, muttei niistä kyllä paljon enempää ollut mahdollista nähdä kuin pää ja vaaleanpunainen selkäevä. Ne eivät hypi lainkaan, kuten delfiinit merillä tapaavat tehdä.

Illalla oli bileet lähellä olevalla farmilla, jossa bändi soitti paikallista musiikkia ja paikalliset ja turistit tanssahtelivat ehkä maailman vaikeinta tanssia (se rytmi oli niin nopea) ja joivat rommia ja mitä ikinä. Rankkasade keskeytti bileet hetkeksi illalla. Sadekausi oli Los Llanosilla tuloillaan, joten kuurot olivat todella voimakkaita ja bändikin joutui siirtämään kamansa samoin tein sisälle sateen sattuessa. Osa poppoosta jäi vielä bailuihin, mutta me menimme Mikan kanssa nauttimaan omasta huippuriippumatostamme.

Aamulla oli taas aikainen herätys ja Edulla oli kaamea krapula. Taisi monella muullakin olla, mutta Edu, joka jo ennen juomistaan myönsi olevansa todella herkkä alkoholille, oli onnistunut sähläämään kaikennäköistä hupaisaa (yrittänyt vokotella toisen leirin tytteleitä huonolla menestyksellä ja etsinyt vessapaperia keskellä yötä Thomasin riippumatosta Thomasin nukkuessa siellä jne.) Vaan ei se haitannut kovin Edun menoa, sillä tämä kalasti kaksi piraijaa, muiden kalastaessa nolla (paitsi Jean sai kai yhden myös). Aamuinen ohjelmamme oli siis piraijakalastus, joka osoittautui kovin vaikeaksi. Nämä lihanhimoiset pikkufisut (jotka jopa lehmiä kuulemma joskus popsivat :o) olivat samanlaisia lussuttajia kuin kotoiset särkemme: lihapalasyötit kyllä maistuivat, mutta kokonaan koukkuineen ei syöttiä suuhun napattu vaan sitä imeskeltiin niin, että lopuksi ei syöttiä ollut enää ollenkaan jäljellä. Kismitti. Itselläni oli jännittävä kohtaaminen krokotiilin kanssa kalastaessani pienellä juuri yhden henkilön mahduttavalla penkalla joen ääressä. Olin kavunnut alas tieltä pari metriä päästäkseni tälle ahtaalle rannan palaselle ja siinä sitten rauhassa kalastelin, kun yhtäkkiä noin metrin päässä rannasta krokotiili nosti ensin nokkansa hitaasti vedestä ja sitten tulivat myös silmät esiin. Se toljotti minua hetken ja minä taas aloin pikkuhiljaa jänistämään, kun se jo pärskähtikin hurjasti eteenpäin ja sukelsi. En jäänyt katsomaan tuliko se perääni kun ponkaisin ylös penkereeltä tielle turvaan. No eihän se tietenkään kimppuuni sieltä käynyt, vaan varmaan pelästyi minua, mutta kun en ihan varma tästä paikallisesta faunasta ole niin en viitsinyt jäädä turhaan ottamaan selvää asiasta. Vähän kyllä nousi pulssi.

Iltapäivällä ohjelmassa oli ratsastusta! Olin fiiliksissä, sillä en ollut päässyt laukkailemaan pitkään aikaan. Mika ja Laura eivät olleet koskaan ennen ratsastaneet ja olivat myös innoissaan tästä. Tietenkään emme mitään kypäriä saaneet ja jalustimetkin olivat liian pitkät, mutta satulat sentään oli ja hevoset jaettiin sen mukaan kuka oli ennen ratsastanut ja kuka ei. Minä, Jean, Luis ja Edu saatiin kovin innokkaat ja kovaa menevät hepat, muut saivat hieman laiskemmat versiot. En tiedä kumpi oli parempi vaihtoehto, koska hetkittäin pelkäsin kyllä henkeni edestä hullun heppani selässä. Alkumatkasta vain Jeanin hevonen osotti hienoisia hurjapäisyyden merkkejä. Se lähti laukkaamaan saman tien kun pääsimme pois farmin pihalta ja aina silmänkantamattomiin ja sitten takaisin muiden hevosten luo ja sitten uudestaan kauas pois. Edun heppa veteli myös hyvää tahtia ja siitä innostui myös omanikin. Hieman taisivat hevoset testailla, että onko näistä ratsastajista mihinkään, sellaisia kikkoja oli nähtävissä, mutta lopuksi ne melkein tottelivatkin sitten. Näin mentiin aina metsän rajalle asti, laukaten, jossa odoteltiin muita ryhmäläisiä. Metsässä mentiin ryhmässä, mutta aina kun tultiin aukeammalle paikalle, lähti Jeanin heppa painamaan täysillä eteenpäin minun hevoseni seuratessa samoin tein. Sitten alkoi ukkostamaan. Pidimme pienen paussin ja jatkaessamme matkaa pohdimme, että mitähän tässä tapahtuu, jos nämä hepat pelkäävät ukkosta. Turhaan hätäilimme, täysillä ne vetivät vieläkin. Mikankin heppa vähän innostui, mutta se olikin hieman tottelematon kaveri se. Polku, jota pitkin laukkailimme, kulki puun ali, jossa oksa oli kovin matalalla. Muut ohjasivat hevosensa pois polulta, mutta Mikan hevonen ei totellut vaan painoi suoraan kohti ja niin löi Mika ottansa oksaan ja tipahti hidastetuin ottein alas hevosen selästä! Onneksi ei käynyt mitään vakavampaa, pieni kuhmu tuli otsaan ja parit skraadut selkään.
Olimme jo melkein perillä farmilla, kun Jeanin heppa taas lähti painamaan kauemmille pelloille ja minun hevoseni perässä. Ikinä en ole niin kovaa ratsastanut! Huh! (Shadowfax show us the meaning of haste!) Viereisellä pellolla paikalliset pojat pelasivat baseballia ja huusivat ”WUUHHUU”:ta kun painoimme ohi. Sillon vähän pelotti, niin kovaa mentiin eikä mitään kontrollia hevosesta ollut. Onneksi kaikki pääsivät hengissä perille ja melkein jopa ennen rankkasateen alkua.

Se oli niin rankka, että osa poppoosta otti suihkun sadeveden alla.

Illalla leikin lomalla Llanosilla olevien venezuelalaisten lasten kanssa, jotka naureskelivat espanjan taidoilleni, mutta joiden kanssa meillä oli aika hauskaa kuitenkin. Etsittiin sammakoita vessoilta ja niiden kanssa sitten pelleiltiin. Taas oli jotkut bileet viereisellä farmilla, muttei jaksettu mennä. Oli kuulemma ihan huonot hipat muutenkin.

Aamulla heitimme hyvästit Los Llanosille ja läksimme takaisin Meridaan päin. Takastulo vei taas hyvät 12 tuntia, mutta pysähdeltiin tietty lounaalla ja sitten käytiin myös viinitilalla vierailulla ja tehtiin pieni trekki nätille vesiputoukselle. Vasta iltamyöhään oltiin perillä Meridassa, josta otimme taksin Paten kämpille. Syötiin ekaa kertaa McDonaldsissa koko matkalla. Se oli virhe.

Merida ja varjoliitely

Merida oli siis ihana. Koska Patrick-ystäväämme emme asemalta vastasta löytäneet, oletimme ettei hän ollut saanut viestiämme. Ei valittamista, hostelli oli hyvä vaihtoehto: kuuma suihku ja kaikki muut luksukset tekivät gutaa. Käppäiltiin hieman kaupungilla etsien aamupalaa ja eksyttiin Mercado Principaliin, jossa päätimme tehdä myöhemmin tuliaisostokset. Ostettiin ananas, joka oli niin hapan että se poltti kielen.

Tutustuttiin intialaisperäiseen englantilaiseen naiseen, Sheleynaan (kirjoitusasu tuntematon) ja illalla Patrickin hakiessa meidät, pyysimme hänet mukaamme ulos syömään. Sheleynan miesystävä oli joutunut lähtemään Kolumbiaan rahanhakureissulle, emmekä halunneet jättää toista yksin. Söimme hyvin, kävelimme stadissa ja istuimme puistossa, jossa koksupäinen mies höpötteli mitä ihmeellisempiä juttuja muille, itse keskustelin Suomen hallituksesta paikallisen juoppolallin kanssa. Outoa.

Seuraavana aamuna Pate haki meidät söpöllä rangeroverillaan, jossa takapenkin tilalla oli säkkituoli. Olimme päättäneet luopua Angel Fallsista, sillä kuivakausi teki sinne pääsystä hyvin vaikean eikä maksupolitiikkakaan oikein sopinut meille,koska meillä oli raha tätä varten käteisenä eikä moneytransferit yrityksen mukaan skulaa Venezuelassa. Mutta sovimme hostellinpitäjän kanssa varjoliitoilusta maanantaina ja tiistaina lähtisimme sitten Los Llanosille eli Venezuelan alankomaille Apuren- maakuntaan katselemaan eläimiä neljäksi päiväksi.

Majoituttiin yhteen Paten isän taloista. Isä, Tulio, oli venezuelalainen, hyvin hiljainen kaveri, todella suomalainen jotenkin. Rakennusmies ja kai myös arkkitehtikin. Hän omisti ainakin neljä kämppää, tai neljästä me tiedämme :D Tässä ensimmäisessä talossa emme tosin voineet viipyä yhtä yötä pidempään koska se vuokrattaisiin pääsiäisviikoksi muille turisteille. Meidän piti valita seuraava asumuksemme siis joko kolme vuotta käyttämättä olleesta kämpästä vuorilla tai sitten kaupunkikämpästä. Valitsimme siivouksen ja vuoristokämpän. Ennen siivousta virkistyimme Tulion rakentamalla uima-altaalla Paten pikkusiskon, Michellen (8 v.), kanssa. Aurinko oli lämmin, mutta vesi jäätävää. Teki hyvää.

Kävelimme kämpälle pientä, kauan käyttämättä ollutta polkua pitkin. Talo itsessään oli upea, kivitalo, joka muistutti kirkkoa sisäänkäynnin puolelta. Sisällä oli takat ja kaikki, baaritiski ja monta huonetta. Mutta hyvin HYVIN likainen se myös oli. Tiskialtaassa oli kuollut lisko. Hämähäkkejä ja niiden seittejä oli lukematon määrä. Pölyä ja toukkia ja kuolleita perhosia ja siis ihan kaikkea. Pojat lähtivät hakemaan siivousvälineitä, minun ja Lauran ottaessa harjat kauniiseen käteen ja alkaessa lakaista ensin ihan katon rajaa, siirtyen vasta paljon myöhemmin itse lattialle. Olo oli kuin liikkuvan linnan Sophiella. Noin viisi tuntia siinä meni, monta litraa vettä ja pesuainetta, sekä parit rakot tuli ja Patrick sai allergisia oireita pölystä. Tulio, Tulion uusi vaimo Veronica ja Michelle tulivat myös auttamaan ja kimpassa saatiinkin talo asuttavaan kuntoon! Kiitoksena perhe tarjosi meille sitten maittavat pizzat illalla :) oli äärimmäisen mukava ilta.

Sunnuntaina sitten muutettiin siivoamaamme kämppään ja lähdettiin syömään "venezuelalaisia lihapiirakoita" eli arepaksia eli maissi/vehnäleipäsiä, jonne sitten tungettiin sisään mitä vaan missä on paljon rasvaa. Esim. juustoa ja kinkkua. Ja sitten mentiin Guinnessin ennätyskirjastakin löytyvään jäätelöpaikkaan, josta sai siis 900 erimakuista jäätelöä. Esim. juustoa ja kinkkua. Mikan valinta oli edellä mainittu tietysti, hyi helvetti. Itse söin (tylsästi?) kamomillaa, Laura ruusua ja Pate riisiä ja inkivääriä. Aika outo juttu. Olisi sieltä saanut kaikennäköistä jännää niinkuin turskajädeä ja mustekalan makuistakin.

Mika ja Laura viettivät seuraavan tunnin supermarket Garconissa ostaen illan safkoja (oli meidän vuoro kokata perheelle). Kokkailtiinkin, perunanyyttejä ja vartaita vaihtelevalla menestyksellä. Ei siis ilmeisesti tehty mitään muuta kun syötiin koko päivä, hyvin käytetty siis nekin tunnit.

Maanantaina olikin sitten varjoliidon aika hurraa! Tosin puolet päivästä meni odotteluun, että sinne ilmoihin oikeasti pääsisi. Tuulet olivat kuulemma liian kovat. Odottelimme sitten ylhäällä, Tierra Negra kai sen ylänkömestan nimi oli, tuulen hieman hellittävän. Alas oli hienot näkymät, joki ja iso motari kulkivat ihan alla ja ylänkö vietti alas muodostaen hienoja pienia laaksoja. Yhtäkkiä oppaamme sitten sanoivat, että kamat selkään ja menoks. Mika meni ensimmäisenä. Ensin Mika seisoi valjaissaan kiinnitettynä opaskaveriinsa, sitten yhtäkkiä levitetty varjo nappasi ilmaa alleen ja nousi rajusti ylös tempaisten kummatkin kundit ilmaan, mutta kaksi avustajaa vielä pitelivät heitä alhaalla, jotta nämä pääsisivät juoksemaan eteenpäin saaden kunnolla ilmaa. Tämä onnistui hienosti ja sinne taivaalle se Mika sitten liisi! Laura meni seuraavaksi ja minä sitten perässä. Se oli yllättävän lällyä, mutta aika siistiä kuitenkin. Ei sitä edes tajunnut oikeastaan ettei se varjo ollut missään kiinni varsinaisesti, tuulihan sitä vaan kannatteli ja sittenkin kun sen tajusi niin ei se edes pelottanut vaikka alla oli 850 metriä suoraa pudotusta. Mikan mielestä se oli aika rentouttavaa, itse napsin kuvia ja nautin maisemista ja Laura olisi kaipaillut lisää vauhtia. Ehkä siistein hetki oli kun tehtiin 360 asteen kierrosta toisen varjon kanssa täysillä siis alaspäin kieppuen :D ja laskeutuminen oli kanssa jännää. Teki mieli mennä laskuvarjohyppäämään.

Illalla yritettiin ostaa bussilippuja seuraavaksi viikonlopuksi Caracasiin, mutta kaikki liput oli myyty! Ei kiva juttu, mutta minkäs teet. Päätettiin yrittää uudestaan sitten kun tullaan takas Los Llanosilta, jonne lähdettiin sitten seuraavana päivänä!

Kansallispuisto Tayrona ja matka Meridaan

Otimme bussin Cartagenasta siis Santa Martaan, joka sijaitsi noin neljan tunnin ajomatkan paassa. Etsiydyimme mukavaan ja edulliseen hostelliin ja otimme illan iisisti syoden hyvin ja hengaillen kattoterassilla. Tutustuimme myos mukavaan ruotsalaiseen mimmiin, Agnethaan, joka paatti liittya iloiseen joukkoomme ja laksia kanssamme kansallispuistoon. Aamulla olimme liian hitaita Garrethin mieleen, joka lahti jo 10.30 bussilla. Tytot etsivat viela bikineita ja muuta, joten laksimme vasta kahdentoista jalkeen.

Tayronaan paaseminen on pienoisen tyon takana. Ensin pitaa ottaa bussi porteille, maksaa melko tyyris sisaanpaasymaksu ja sitten ottaa jeeppi, joka vie noin viiden kilometrin matkan eteenpain, josta El Cabon rannalle on viela kahden tunnin kavely. Meilla oli tietysti kaikki kamat mukana ja aurinko paistoi taysilla voimillaan, joten hiki virtasi taas ja poskia punotti. Jeepissamme tutustuimme kolmeen kolumbialaiseen kundiin, joiden kanssa sitten kappailtiin yhta matkaa. Saavuimme ensin Arrecifen rannalle, jossa oli ihan hienoa ja valkoista hiekkaa. Kauempana siinsivat vuoret ja isot kivipaadet rikkoivat rantakuvaa. Katsoessa pitkalle rantaa pitkin, nakyi vain usvaa ja sen takana lisaa kallioita ja rantaa. Oli aika todella kaunista.

Tallustimme loppumatkan valilla biitsilla kavellen ja valilla poiketen metsan varjoihin. Polku oli taynna nopeasti vilistavia, mita kirkkaamman neon varisia liskoja. Saavuimme vihdoin El Caboon, jossa oli kunnon leirinta-alue telttoineen ja hammokkeineen. Majoitus oli tuskaisen kallis verrattuna sen laatuun...riippumatot haisivat hyvin pahalle eika siis mitaan muuta kuten hyttysverkkoja tms ollut tarjolla. Ravintolan ruoka oli kallista eika hinta-laatusuhde ollut myoskaan kohdallaan- vaan minkas teet, paljon vaihtoehtoja ei ollut. Kavimme heti pulahtamassa kylmaan veteen ja lueskelimme biitsilla hetken, soimme ja painumme nukkumaan hetken seurustelun jalkeen, Garreth oli nimittain myos loytanyt tiensa El Caboon. Tai siis ei tuossa lauseessa ollut kylla mitaan syy-seuraus-suhdetta. Hampaita pestessamme loysimme hurjan rukoilijasirkan, joka paatti myos lennahtaa kimppuuni hetkeksi. En pitanyt siita.

Yo oli kylma ja elaimet pitivat hereilla.

Aamulla paatimme lahtea kavelylle Arrecifen biitseille ja samalla etsimaan leipomoa, jos siella ruoka olisi hieman halvempaa. Matkalla tormasimme pariin valkohiuksiseen tamariiniapinaan, jotka leikkivat latvustossa, kuten myos sauvasirkkaan ja isoihin punaisiin oraviin. Soimme torkean hintaisia suklaapullia aamiaiseksi ja ostimme pari mukaankin, jotta ei tarvitsisi ostaa safkaa ravintolasta kuin vasta illalla. Biitsilla hengailimme hyvan aikaa, uitiin sairaan isoissa aalloissa ja pelattiin, etta merivirrat vie meidat mukanaan (siis pelattiin eli a:n paalla pisteet)!

Mika loysi kookospahkinoita ja hyvin miehisesti myos sai ne auki. Kolumbialaisiin tormailtiin aina valilla, hauskoja heppuja. Paivalla ei oikein kauheasti tehty mitaan. Lahdettiin ennen auringonlaskua Mikan kanssa romanttiselle kavelylle kauempana rannalla sijaitseville kiven jarkaleille ja melkein nahtiin auringonlaskukin sitten, tosin se jai hieman vuorten taa. Syotiin taas kallista safkaa ja nukuttiin enemman tai vahemman epamukavasti.

Aamu seitsemalta lahdettiin vaeltamaan Myrthen ja Agnethan kera takaisin Arrecifeen ja sielta sitten jeepeille ja aina sisaankaynnille. Matka tuntui pitkalta ja oli niin kuuma, etta ette oikeasti voi uskoa. Tiedan, etta on jonkin sortin rienausta valittaa kuumuudesta, mutta liika on liikaa, okei!?

Otettiin hyvin satunnaisesti bussi Maicaoon viimeisilla pennosillamme, jotka eivat olisi oikeasti riittaneet, mutta kun muutakaan ei ollut niin hyvat bussi-ihmiset paastivat meidat perille saakka. Maicaossa hyvin satunnaisesti bussikuski raahasi meidat ja paikallisen naisen hurjan levean ja vanhan jenkkiauton ja sen kummallisen omistajan luo. Se oli sitten kyytimme Maracaiboon, Venezuelaan. Bussikuski halusi vaihtaa myos dolsumme pimeasti venezuelan bolivareiksi, mutta vaihtosuhde oli alle viiden, joten kieltaydyimme. Venezuelassa on siis virallinen vaihtosuhde ja sitten mustan porssin vaihtosuhde, joiden ero on huomattava. Virallisella kurssilla saat dollaria kohti n. 2,5 bolivaria kun mustassa porssissa viisi tai enemmankin, riippuen paivasta. Sanoimme siis kuskille, etta maksamme kun olemme vaihtaneet rahamme rajalla. Se sopi.

Kolumbialainen ja venezuelalainen musiikki pauhasi taysilla koko matkan, joka muuten sujui moitteettomasti. Ei ongelman poikasiakaan rajoilla ja rahatkin vaihdettiin viiden suhteella. Meidat tosin pysaytettiin ainakin seitseman kertaa taman viiden tunnin matkan aikana ja passit tarkastettiin huolella. Onneksi ei olla jenkkeja, kuulemma heilla on huomattavasti vaikeampaa paikallisen poliisin kanssa. Kuski hopotteli vaikka mita puoliksi espanjaksi ja puoliksi intiaanikielellaan ja nainen yritti kaantaa meille tata sekasotkua selkeammaksi espanjaksi. Voitte kuvitella, etta keskustelu oli todella hedelmallista.

Paasimme kuitenkin Maracaiboon ja oikealle bussiasemalle, jossa saimme yobussiin liput kohti Meridaa. Kaytiin syomassa pahaa pitsaa (Lauran pitsassa oli maissia ja ananasta ja se oli allomakee :D) ja sitten netteiltiin ja juteltiin paikallisten satunnaisten ihmisten kanssa. Kaikki meni todella smoothisti. Yobussi pysaytettiin kerran ja passeja piti tietysti taas naytella, mutta muuten yhdeksan tunnin matka meni unten mailla. Olimme osanneet varautua hirvittavaan ilmastointiin makuupussein ja kaikkine lampimine vaatteinemme. Joku kertoi teorian, miksi Venezuelan bussit ovat niin sairaan kylmia: koska ilmastointi on ostettu vanhoista elintarvikkeita kuljettaneista rekoista ja suoraan vaan lisatty busseihin, joten lampotilan voluumia ei voi edes muuttaa. Tieda hanta, kuulostaa aika karulta, mutta toisaalta Venezuela on melko outo maa.

Merida oli superkaunis vuorten keskella sijaitseva siisti ja turvallisen nakoinen stadi. Saksalainen hostelli Aleman-Suizen tyontekija nappasi meidat kyytiinsa, vei hostellilleen ja otimme sen kiitollisina vastaa. Wuhhuu, Venezuela!