Summer 2007 included TransMongolia and SE Asia. Spring 2009 Central-America as well as Colombia and Venezuela. 2010 University exchange in Indonesia and visits to nearby areas. 2014 trip was to South America and 2016-2017 was spent honeymooning in Asia. Latest trips are told in English, the ones before are written in Finnish.
Sunday, March 8, 2009
Joitakin kuvia ja alla on uusi teksti
Parit kuvat lisailin kohtaan Floresista Cobaniin! Ja Pacayalta.
Granadaan ja Ometepen tuuliin
Aamulla lahdimme siis Maaretin, suomalaislikan kanssa lahetystoon tapamaan lahettilasta. Joimme kahvit taman kanssa ja Lauran saatua uuden biopassinsa painuimme MetroCentro ostoskeskuksessa olevaan immigration-toimistoon. Taalta ei tietenkaan saanut minkaanlaista leimaa vaan meidat passitettiin suoraa kaoottiseen paatoimistoon. Siella oli onneksi oma jononsa ulkomaalaisille, mutta silti porukkaa oli paljon.
Jonotimme ensin jonossa yksi, josta meidat passitettiin jonoon kaksi hakemaan eli ostamaan lomake, jonka taytimme parhaamme mukaan. Sitten taas jonoon yksi, josta jonoon kolme ottamaan kopioita, josta jonoon yksi ja taas jonoon kolme. Ja taas jonoon yksi. Ja sitten, kahden tunnin odottamisen ja kiilailun (ei me vaan ne muut) ja saatamisen ja selitteyn jalkeen saimme Lauralle leiman ja passiin lisa-aikaa c4-alueella 88 paivaa. Jes!
Painuttiin Granadaan, vanhaan kolonialistiaikaiseen kaupunkiin kauniine kirkkoineen ja shoppailumahdollisuuksineen (Lare ja Mika osti shortsit). Kaikki hostellit olivat taynna paitsi Liberty, joka olikin sitten ihan mukava. Sahkokatkokset vaan vaivasivat kaupunkia moneen otteeseen siella ollessamme, joka teki esimerkiksi huoneessa hengailusta tai vessassa kaynnista omat seikkailunsa. Halusimme kuitenkin pois kaupungeista, joten lahdimme kohti Lago Nicaraguan saarelle Ometepelle.
Maisemaa hallitsivat kaksi korkeana piirtyvaa tulivuorta saaren eri paissa. Pilvet peittivat usein tulivuorten huiput ja tuuli tuiversi vulkaanista hiekkaa alas saarelle. Itse lago oli hurja. Iso ja niin aallokkoinen, etta mereksi olisi voinut kuvitella helposti. Varikin oli sama kuin Itameressa, vihreanruskea. Hyppasimme rahjaisen nakoiseen rahtialukseen ja jaimme kannelle istumaan maisemia katselemaan. Jo laiturissa laiva keikkui holtittomasti, mutta liikkeella olo vasta olikin jannaa. Kuin lintsin viikinkilaiva yhdistettyna edesmenneeseen breakdanceen. Sai kylla taistella pysyakseen penkissa.
Ometepe oli outo. 15 kilometrin matka saattoi parhaimmillaan (tai pahimmillaan) vieda parikin tuntia bussilla, tiet olivat surkeita ja joka 50 metri pysahdeltiin ottamaan lisaa jengia kyytiin tai jattamaan kavereita tien poskeen. Tapasimme parit argentiinalaiset kundit ja ranskalaisen jaban ja paatimme liittaytya heidan seuraansa, silla he tuntuivat tietavan mihin menna. Menimme Santo Domingon kylaan, joka osoittautui huonoksi valinnaksi. Kyla tarkoittaa siis katua, jonka varrella on kalliita (mutta siis rupusia, ei mitaan huippu) hotelleja vieri vieressa ja ehka yksi kauppa. Todella autiota. Lahdimme kavelemaan paikallisen kehuman hostellin suuntaan ja tietysti tuli pimeaakin tassa matkalla. Mutta loysimme perille Little Morgan'siin ja olimme iloisia. Mukava meininki, kivat majoituspaikat (Laura nukkui riippumatossa, me seinattomassa bambumajassa. Ilta meni railakkaasti rupatellessa muiden matkaajien kanssa ja kuunnellessa hyvaa musiikkia.
Seuraavana paivana Mika vuokrasi pyoran ja lahti tsygailemaan saaren toiselle puolelle. Oli kuulemma kuoppainen reissu ja istumalihakset kipeina 20 kilometrin toyssyjen jalkeen. Lauran kanssa luettiin kirjoja ja hengailtiin, uimaan ei paasty kun aallot piiskasivat rantakivikkoa niin kovasti. Illalla mentiin rantsuun pelamaan fudista. Tosin saatuani hiekat silmiini luovutin. Pojat pelasivat pidempaan. Laura hengaili illan viela hostellityyppien kanssa baarissamme, itse luin kolmeen asti Mt. Everestin 1996 katastrofista kertovaa kirjaa, koukuttava (Into thin air, suosittelen).
Seuraavana paivana haluttiin pois, kyllastytti ja San Juan del Sur houkutti Tyynenmeren rannalla. Otettiin vaara bussi. Loydettiin kuitenkin satamaan ja kuultiin, ettei lauttoja ollut mennyt koko paivana eika edellisena paivana, koska jarvenkaynti oli ollut niin kovaa. Onneksemme lautta kuitenkin tuli ja vei meidat mantereelle. Kuulimme myos, etta pari viikkoa aiemmin (?) oli laiva uponnut talla matkalla ja kymmenen ihmista oli kuollut. Hyva, etta naita juttuja kuulee vasta jalkeenpain.
Yritan tassa laitella Pacayan kuvia, voi olla etten kaikkia saa laitettua mutta laitan myohemmin sit loput.
Hostellimme Granadassa, seinassa lukee vapaus
Lare ja Mika Granadan kirkolla
Ihan natti kaupunkihan se oli
Botskilla, oli hieman tuulista
Hyvat oli myos aallot
Tulivuoret Ometepella
Poppoo Morgansilla
Argentiinalaisia ja raneja
Sain kaverin
Mikakin sai kaverin. Kisuli diggaili nukkua meidan petissa
Kissa meinasi tukehtua myos hyttysverkkoon, ei tainnut olla ihan valkyimmasta paasta
Jonotimme ensin jonossa yksi, josta meidat passitettiin jonoon kaksi hakemaan eli ostamaan lomake, jonka taytimme parhaamme mukaan. Sitten taas jonoon yksi, josta jonoon kolme ottamaan kopioita, josta jonoon yksi ja taas jonoon kolme. Ja taas jonoon yksi. Ja sitten, kahden tunnin odottamisen ja kiilailun (ei me vaan ne muut) ja saatamisen ja selitteyn jalkeen saimme Lauralle leiman ja passiin lisa-aikaa c4-alueella 88 paivaa. Jes!
Painuttiin Granadaan, vanhaan kolonialistiaikaiseen kaupunkiin kauniine kirkkoineen ja shoppailumahdollisuuksineen (Lare ja Mika osti shortsit). Kaikki hostellit olivat taynna paitsi Liberty, joka olikin sitten ihan mukava. Sahkokatkokset vaan vaivasivat kaupunkia moneen otteeseen siella ollessamme, joka teki esimerkiksi huoneessa hengailusta tai vessassa kaynnista omat seikkailunsa. Halusimme kuitenkin pois kaupungeista, joten lahdimme kohti Lago Nicaraguan saarelle Ometepelle.
Maisemaa hallitsivat kaksi korkeana piirtyvaa tulivuorta saaren eri paissa. Pilvet peittivat usein tulivuorten huiput ja tuuli tuiversi vulkaanista hiekkaa alas saarelle. Itse lago oli hurja. Iso ja niin aallokkoinen, etta mereksi olisi voinut kuvitella helposti. Varikin oli sama kuin Itameressa, vihreanruskea. Hyppasimme rahjaisen nakoiseen rahtialukseen ja jaimme kannelle istumaan maisemia katselemaan. Jo laiturissa laiva keikkui holtittomasti, mutta liikkeella olo vasta olikin jannaa. Kuin lintsin viikinkilaiva yhdistettyna edesmenneeseen breakdanceen. Sai kylla taistella pysyakseen penkissa.
Ometepe oli outo. 15 kilometrin matka saattoi parhaimmillaan (tai pahimmillaan) vieda parikin tuntia bussilla, tiet olivat surkeita ja joka 50 metri pysahdeltiin ottamaan lisaa jengia kyytiin tai jattamaan kavereita tien poskeen. Tapasimme parit argentiinalaiset kundit ja ranskalaisen jaban ja paatimme liittaytya heidan seuraansa, silla he tuntuivat tietavan mihin menna. Menimme Santo Domingon kylaan, joka osoittautui huonoksi valinnaksi. Kyla tarkoittaa siis katua, jonka varrella on kalliita (mutta siis rupusia, ei mitaan huippu) hotelleja vieri vieressa ja ehka yksi kauppa. Todella autiota. Lahdimme kavelemaan paikallisen kehuman hostellin suuntaan ja tietysti tuli pimeaakin tassa matkalla. Mutta loysimme perille Little Morgan'siin ja olimme iloisia. Mukava meininki, kivat majoituspaikat (Laura nukkui riippumatossa, me seinattomassa bambumajassa. Ilta meni railakkaasti rupatellessa muiden matkaajien kanssa ja kuunnellessa hyvaa musiikkia.
Seuraavana paivana Mika vuokrasi pyoran ja lahti tsygailemaan saaren toiselle puolelle. Oli kuulemma kuoppainen reissu ja istumalihakset kipeina 20 kilometrin toyssyjen jalkeen. Lauran kanssa luettiin kirjoja ja hengailtiin, uimaan ei paasty kun aallot piiskasivat rantakivikkoa niin kovasti. Illalla mentiin rantsuun pelamaan fudista. Tosin saatuani hiekat silmiini luovutin. Pojat pelasivat pidempaan. Laura hengaili illan viela hostellityyppien kanssa baarissamme, itse luin kolmeen asti Mt. Everestin 1996 katastrofista kertovaa kirjaa, koukuttava (Into thin air, suosittelen).
Seuraavana paivana haluttiin pois, kyllastytti ja San Juan del Sur houkutti Tyynenmeren rannalla. Otettiin vaara bussi. Loydettiin kuitenkin satamaan ja kuultiin, ettei lauttoja ollut mennyt koko paivana eika edellisena paivana, koska jarvenkaynti oli ollut niin kovaa. Onneksemme lautta kuitenkin tuli ja vei meidat mantereelle. Kuulimme myos, etta pari viikkoa aiemmin (?) oli laiva uponnut talla matkalla ja kymmenen ihmista oli kuollut. Hyva, etta naita juttuja kuulee vasta jalkeenpain.
Yritan tassa laitella Pacayan kuvia, voi olla etten kaikkia saa laitettua mutta laitan myohemmin sit loput.
Hostellimme Granadassa, seinassa lukee vapaus
Lare ja Mika Granadan kirkolla
Ihan natti kaupunkihan se oli
Botskilla, oli hieman tuulista
Hyvat oli myos aallot
Tulivuoret Ometepella
Poppoo Morgansilla
Argentiinalaisia ja raneja
Sain kaverin
Mikakin sai kaverin. Kisuli diggaili nukkua meidan petissa
Kissa meinasi tukehtua myos hyttysverkkoon, ei tainnut olla ihan valkyimmasta paasta
Thursday, March 5, 2009
Epaonnistunut yritys paasta El Salvadoriin ja matka takaisin Managuaan.
San Pedro Sulassa yovyimme kalliinpuoleisessa, mutta mukavassa hostellissa nimeltaan Tamarindo. Kavimme syomassa tortilloja illalla paikallisessa pikaruokamestassa ja menimme taasen ajoissa nukkumaan, koska heratys oli neljan pintaan. Hyvastelimme Siljan aamun hamarissa ja etsimme taksin bussiasemalle (tilattu taksi ei koskaan saapunut). Ostimme liput aina San Salvadoriin saakka ja hyva osa matkasta meni taas nukkuessa niska vinksallaan.
Vaan ongelmitta emme parjanneet, vaan rajalla Hondurasista El Salvadoriin rajavartija evasi meilta, tai oikeastaan Lauralta, paasyn maahan. Lauran uudesta passista puuttui c4-alueelle (kasittaa Nicaraguan, Guatemalan, El Salvadorin ja Hondurasin)tuloleima, joka meni tietysti edellisen passin mukana. Bussikuski huusi, etta nyt mennaan, tuutte tai jaatte eika meilla ollut muuta mahdollisuutta kun ottaa rinkkammme bussista ja antaa sen menna. Silla aikaa kun Laura soitteli lahettilas Karille Managuaan, oli Mika rinkkojemme kanssa lahtevan bussin vieressa. Vaan yhtakkia Mika tajusi bussin jo ollessa kaukana, etta hanen laukkunsa oli jaanyt bussin penkille. Mika selitti asian vieressa olevalle poliisisedalle, joka huusi toisen poliisin paikalle. Tama lahti autolla Mikan kanssa ottamaan bussia kiinni. Tama onnistui.
Lauran kanssa tappelimme rajavartijoiden, naiden pomon ja kaikkien mahdollisesti vastuussa olevien kanssa. Laura soitteli Karille, Espanjan suurlahettilaalle sr. Nuñolle ja Gunnar-konsulille. Kukaan ei osannut sanoa mita tulisi kaymaan, mutta koska espanjalaisilla on paljon valtaa taalla, paatti sr. Nuño soittaa ystavalleen, Espanjan Hondurasin lahettilaalle, jonka piti soittaa rajalle ja pyytaa paastamaan meidat lapi. Odotimme rajalla epauskoisina ja epatietoisina soittoja ja rajavartijapomon palaamista. Hengailimme mukavan rajavartijattaren kanssa, joka oli todella pahoillaan puolestamme ja yritti puhua pomolleen meita sisaan, mutta eihan se tietenkaan onnistunut. Toinen rajavartija lahjoitti meille appelsiineja ja kaikki olivat kylla mukavia. Lauleskelimme ja odottelimme kun yhtakkia alkoi tapahtua. Kihina ja kuhina kavi kun rajavartijat selittivat asiaa Hondurasin poliiseille. He paattivat, etta meidan taytyy lahtea Guatemalan rajalle (joka oli noin tunnin matkan paassa), jospa sielta saisi leiman. Olin aika skeptinen.
Hondurasilainen poliisijefe kaski Lauran ja Mikan toiseen autoon ja minut omaan autoonsa. Jo tassa vaiheessa alkoivat pienet epailykset nousta kun kummassakin autossa olisi ollut tarpeeksi tilaa meille kaikille. Vaan kiitollinen kun olin poliisin avusta, en sanonut mitaan. Jefe oli mukava, juttelimme paljon ja han kiitteli espanjantaitojani. Jefe kysyi, etta mita kaljaa olen taalla Hondurasissa juonut ja kerroin, etta Salva Vidaa tietysti. - Haluaisitko kaljan? kysyi tama yllattaen. Typertyneena vastasin, etta hmm, miksei? Pysahdyimme pikaisesti huoltsikalle ja niin jefe osti meille, kummallekin kaljat. (TAA ON OUTO MAA). Vastatessani Mikan huolestuneeseen viestiin olevani ok ja yrittaessani lahettaa aitilleni viestia akkuni loppui. TYHMA, huusin itselleni paani sisalla. Olin yksin, tuntemattoman poliisimiehen kanssa autolla menossa teita, joita en tuntenut, eika minulla ollut toimivaa puhelinta. Idioottimaista. Siina vaiheessa kun jefe alkoi kehua, etta oletpas sina natti, soimasin itseani viela kovemmin. Vaan kaikki paattyi hyvin, jefe oli rehellinen kaveri ja lopetti myos kehut kun mainitsin Mikan olevan minun poikaystavani (tama oli olettanut, etta Laura ja Mika ovat kimpassa). Jefe naureskeli, etta turhaan te El Salvadoriin haluatte, eihan siella voi juoda kaljaa poliisiauton kyydissa.
Rajalla tapasin Mikan ja Lauran ja jefe selitti rajavartijoille koko tarinan. Leimaa emme saaneet, emmeka halunneet Guatemala Cityyn, josta leiman olisi mahdollisesti saanut, joten paatimme lahtea suoraan Managuaan. Otimme bussin Santa Rosa de Copaniin ja jaimme sinne yoksi. Ruoka ja lepo paransivat hieman maissa ollutta mieltani. Aamulla painuttiin bussiasemalla, josta lahdimme San Pedro Sulan kautta Tegucigalpaan. Paadyimme siis alkupisteeseen ja menisimme samaa reittia Managuaan, josta aikaisemmin tulimme Hondurasiin. Bussi hajosi tietysi kesken matkan, odotimme toista tunnin, se oli taynna. Seuraava tuli puolen tunnin jalkeen. Tassa vaiheessa olin kettuuntuneempi kuin koko matkan aikana kertaakaan.
Tegucissa paasimme mukavaan hostlaan, saimme matkakumppanin Felicity-nimisesta tytosta, jonka kanssa jatkoimme Managuaan. Otimme bussin vain rajan laheisyyteen, koska jos meita ei paastettaisi rajasta lapi, olisi turhaa maksaa koko reissu. Rajalla jannitti, mutta paasimme lapi ongelmitta ja jatkoimme kohti Managuaa. Kolmen tunnin bussi Ocotalista Managuaan oli aivan taynna ja seisoimme suurimman osan. Managuassa etsimme Backpackers Innin. Se oli kiva, uima-allas ja kaikkea. Teimme pihveja ja muita herkkuja ja tapasimme suomalaisen mimmin, joka oli vapaaehtoistoissa Tegucissa. Han oli myos menossa Karia tapaamaan lahetystoon, joten paatimme menna kimpassa seuraavana paivana. Uni maistui ja fiilis parani mita lahemmaksi paasimme taas lomailun jatkamista ja sahlayksen jattamista taakse.
Bussi hajosi
Managuassa
Felicity ja Mika
Vaan ongelmitta emme parjanneet, vaan rajalla Hondurasista El Salvadoriin rajavartija evasi meilta, tai oikeastaan Lauralta, paasyn maahan. Lauran uudesta passista puuttui c4-alueelle (kasittaa Nicaraguan, Guatemalan, El Salvadorin ja Hondurasin)tuloleima, joka meni tietysti edellisen passin mukana. Bussikuski huusi, etta nyt mennaan, tuutte tai jaatte eika meilla ollut muuta mahdollisuutta kun ottaa rinkkammme bussista ja antaa sen menna. Silla aikaa kun Laura soitteli lahettilas Karille Managuaan, oli Mika rinkkojemme kanssa lahtevan bussin vieressa. Vaan yhtakkia Mika tajusi bussin jo ollessa kaukana, etta hanen laukkunsa oli jaanyt bussin penkille. Mika selitti asian vieressa olevalle poliisisedalle, joka huusi toisen poliisin paikalle. Tama lahti autolla Mikan kanssa ottamaan bussia kiinni. Tama onnistui.
Lauran kanssa tappelimme rajavartijoiden, naiden pomon ja kaikkien mahdollisesti vastuussa olevien kanssa. Laura soitteli Karille, Espanjan suurlahettilaalle sr. Nuñolle ja Gunnar-konsulille. Kukaan ei osannut sanoa mita tulisi kaymaan, mutta koska espanjalaisilla on paljon valtaa taalla, paatti sr. Nuño soittaa ystavalleen, Espanjan Hondurasin lahettilaalle, jonka piti soittaa rajalle ja pyytaa paastamaan meidat lapi. Odotimme rajalla epauskoisina ja epatietoisina soittoja ja rajavartijapomon palaamista. Hengailimme mukavan rajavartijattaren kanssa, joka oli todella pahoillaan puolestamme ja yritti puhua pomolleen meita sisaan, mutta eihan se tietenkaan onnistunut. Toinen rajavartija lahjoitti meille appelsiineja ja kaikki olivat kylla mukavia. Lauleskelimme ja odottelimme kun yhtakkia alkoi tapahtua. Kihina ja kuhina kavi kun rajavartijat selittivat asiaa Hondurasin poliiseille. He paattivat, etta meidan taytyy lahtea Guatemalan rajalle (joka oli noin tunnin matkan paassa), jospa sielta saisi leiman. Olin aika skeptinen.
Hondurasilainen poliisijefe kaski Lauran ja Mikan toiseen autoon ja minut omaan autoonsa. Jo tassa vaiheessa alkoivat pienet epailykset nousta kun kummassakin autossa olisi ollut tarpeeksi tilaa meille kaikille. Vaan kiitollinen kun olin poliisin avusta, en sanonut mitaan. Jefe oli mukava, juttelimme paljon ja han kiitteli espanjantaitojani. Jefe kysyi, etta mita kaljaa olen taalla Hondurasissa juonut ja kerroin, etta Salva Vidaa tietysti. - Haluaisitko kaljan? kysyi tama yllattaen. Typertyneena vastasin, etta hmm, miksei? Pysahdyimme pikaisesti huoltsikalle ja niin jefe osti meille, kummallekin kaljat. (TAA ON OUTO MAA). Vastatessani Mikan huolestuneeseen viestiin olevani ok ja yrittaessani lahettaa aitilleni viestia akkuni loppui. TYHMA, huusin itselleni paani sisalla. Olin yksin, tuntemattoman poliisimiehen kanssa autolla menossa teita, joita en tuntenut, eika minulla ollut toimivaa puhelinta. Idioottimaista. Siina vaiheessa kun jefe alkoi kehua, etta oletpas sina natti, soimasin itseani viela kovemmin. Vaan kaikki paattyi hyvin, jefe oli rehellinen kaveri ja lopetti myos kehut kun mainitsin Mikan olevan minun poikaystavani (tama oli olettanut, etta Laura ja Mika ovat kimpassa). Jefe naureskeli, etta turhaan te El Salvadoriin haluatte, eihan siella voi juoda kaljaa poliisiauton kyydissa.
Rajalla tapasin Mikan ja Lauran ja jefe selitti rajavartijoille koko tarinan. Leimaa emme saaneet, emmeka halunneet Guatemala Cityyn, josta leiman olisi mahdollisesti saanut, joten paatimme lahtea suoraan Managuaan. Otimme bussin Santa Rosa de Copaniin ja jaimme sinne yoksi. Ruoka ja lepo paransivat hieman maissa ollutta mieltani. Aamulla painuttiin bussiasemalla, josta lahdimme San Pedro Sulan kautta Tegucigalpaan. Paadyimme siis alkupisteeseen ja menisimme samaa reittia Managuaan, josta aikaisemmin tulimme Hondurasiin. Bussi hajosi tietysi kesken matkan, odotimme toista tunnin, se oli taynna. Seuraava tuli puolen tunnin jalkeen. Tassa vaiheessa olin kettuuntuneempi kuin koko matkan aikana kertaakaan.
Tegucissa paasimme mukavaan hostlaan, saimme matkakumppanin Felicity-nimisesta tytosta, jonka kanssa jatkoimme Managuaan. Otimme bussin vain rajan laheisyyteen, koska jos meita ei paastettaisi rajasta lapi, olisi turhaa maksaa koko reissu. Rajalla jannitti, mutta paasimme lapi ongelmitta ja jatkoimme kohti Managuaa. Kolmen tunnin bussi Ocotalista Managuaan oli aivan taynna ja seisoimme suurimman osan. Managuassa etsimme Backpackers Innin. Se oli kiva, uima-allas ja kaikkea. Teimme pihveja ja muita herkkuja ja tapasimme suomalaisen mimmin, joka oli vapaaehtoistoissa Tegucissa. Han oli myos menossa Karia tapaamaan lahetystoon, joten paatimme menna kimpassa seuraavana paivana. Uni maistui ja fiilis parani mita lahemmaksi paasimme taas lomailun jatkamista ja sahlayksen jattamista taakse.
Bussi hajosi
Managuassa
Felicity ja Mika
Monday, March 2, 2009
Sukellusta Utilalla vol 2.
Lisaa sukellus- ja erityisesti ruokailutarinoita Utilalta ja Jewel Cayelta siis.
Meilla oli iso, ihana keittio, jota kaytimme tehokaasti hyodyksemme, kuten myos loistavan leipomon tarjoiluja (foccacioita, kanelipullia, porkkanasampyloita..). Teimme yosukelluksen jalkeen kunnon piknikmeiningit terassillemme, perunaa ja papumossoa ja salaattia. Meilla oli vapaapaiva sukelluksesta lauantaina, joten teimme myos pienet rommidrinksut siina auringonlaskua katsellessa. Lahdimme hauskojen hostelliystaviemme kanssa bar in the bushiin, jossa oli kunnon reggaeton-meno paalla. Argentiinalainen ja El Salvadorilainen opettivat meille muuveja, ja myos sukelluskasimerkit paatyivat osaksi tanssia. Hauskaa oli.
Lauantaina nukuimme myohaan, soimme aamupalaa ja painuimme polskimaan juuri sopivan viileaan veteen. Varmaan tunti pulikoitiin yhteensa, se teki kylla hyvaa. Talloin saat viela suosivat ja aurinkokaveri paistoi taysilla, mutta taman jalkeen alkoi pitka sade. Illalla kavimme popsimassa hullut jaateloannokset lahiravintolassa, oli niin iso bananasplit, etta Mikakaan ei yksin jaksanut syoda.
Sunnuntaiaamuna herattiin taas kuuden pintaan ja seitsemalta pistettiin kamat kasaan ja lahdettiin sukeltamaan. Tama oli janna sukellus, koska lahdimme saaren pohjoispuolelle, jonne ei aina paase, koska merenkaynti on siella niin kovaa. Saan jumalat olivat kuitenkin viela puolellamme ja sinne siis menimme. Oli kylla niin isot aallot, etta vahan jannitti ja myos nakyvyys oli aika huono. Tama oli myos siita kiva sukellus, koska olimme kaikki kimpassa samalla sukelluksella ensimmaista kertaa! Etsimme valashaita, joiden sesonki alkoi olla kasilla, mutta emme niita loytaneet. Harmi. Nahtiin tosin iso taplakotkarausku! Se tonki pohjaa etsien ruokaa. Hassu kaveri.
Sukelluksen jalkeen ei tehty mitaan, oli tylsaa ja satoi. Viidelta kaytiin treffaamassa Jonathan saadaksemme sukelluslokikirjaan nimmarit ja muut tiedot ja jamahdettiin hengailemaan dive shopille. Jostain syysta meita kovasti Utilalla laulatti, joten laulaa luritimme taasen kaikkia suomalaisia ja englanninkielisiakin biiseja mita nyt vaan mieleen muistui. Hostelliystavamme, kaiken todennakoisyytta vastaan, olivat oikeasti kovin viehattyneita lauleskelustamme, ja maineemme kiiri aina diveshopin tyontekijoiden korviin :) Kuulemma 90-luvun surkeat yhden-hitin-ihmeet olivat erityisesi toivottuja. Outoa, sanon mina. Kuitenkin, kaytiin viela viereisessa raflassa syomassa kala- ja kanaburgereita ja mentiin nukkumaan ajoissa.
Maanantai vasta tylsa olikin, ei sukellusta eika aurinkoa. Loobailtiin riippumatossa ja syotiin, siinahan se suunnilleen olikin. Silja oli jo niin kyllastynyt, etta oli valmis lahtemaan heti tiistaina La Ceibaan koskimelomaan, mutta koska Siljan synttarit olivat keskiviikkona ja perjantaina han lahtisi kotiin, emme halunneet, etta Silja lahtee yksin. Paatimme siis, etta vaihtaisimme hieman maisemaa, joten otimme yhteytta Captain Morganin diveshoppiin. Heidan sukelluksensa tehdaan pienelta Jewel Caye-saarelta, jonka ihan vieressa on koralliriutta, joten myos snorkkelointi oli aika hyvaa siella. Ostimme kaksi fun divea minulle, Mikalle ja Johannalle, Silja ja Laura paattivat snorklailla. Maanantai kuitenkin vietettiin viela Utilalla ja ilta menikin sitten mukavasti, koska paatimme pitaa international food dayn. Kanadalainen Sarah oli vastuullinen salaatista, meidan viiden suomalaisporukalle kuului paaruoka (valkosipulikermaperunoita ja marinoituja kasvisvartaita) ja saksalaisen Nora valmisti pannukakkuja kanelisokerirusina-sekoituksella. Noran pannukakuista tuli kylla pelkkaa murutaikinaa, koska pannut eivat oikein sopineet paistamiseen, mutta hyvaa sekin oli :D Oli niin maittava ateria, etta ja viela kynttilan valossa (ei ollut valoja terassilla)!
Ainiin, tahan valiin uutisia Pacaya tulivuorelta! Tapasimme vanhan tutun, englantilaisen kundin, jonka nimea en muista (hyva tuttu siis), Utilalla. Tama oli kiivennyt Pacayalle vain parisen paivaa meidan jalkeemme. Koko ryhman oltua laavavirran vieressa vuorella, oli yhtakkia ylhaalta alkanut valua laavavyoryma kohti heita. Opas oli huutanut, etta "Run RUN!!" ja jengi oli lahtenyt juoksemaan alas teravia ja pettavia laavakivia. Kukaan ei kuollut, mutta 18 tikkia oli joku saanut, englantilainen kaveri oli rikkonut polvensa ja jonkun repusta oli tullut lapi hohkaava laavakivi. Etta sellasta sitten.
Painuttiin aamulla Captain Morganin kanssa Jewel Cayelle. Se oli hassu, aivan tayteen rakennettu pieni saari, jossa meni yksi tie, noin 500 metria pitka ehka! Kukaan ei ollut kertonut Kayla-hotellille, etta olimme tulossa, joten se oli taynna. Mutta ehka se oli onni onnettomuudessa, koska mina ja Mika saimme oman huoneen alyttoman kokoisella sangylla (oli ehka hienoin huone koko reissulla!) ja Laura sai oman huoneen samanlaisella kingsizepedilla. Johanna ja Silja niin ikaan. Kavimme snorkkeloimassa Mikan ja Johannan kanssa ja nahtiin kylla ihan hienoja juttuja, spotted drumfish (http://en.wikipedia.org/wiki/Drum_fish) ja porcupinefish (http://en.wikipedia.org/wiki/Porcupine_fish). Harmi vaan, etta kaikki muovipussit ja roskat olivat ajautuneet koralliriutan ylle.
Taas alkoi sataa, joten rantauduimme Harbour Cafeeseen syomaan pahoja kalapurilaisia ja haaleaa kahvia. Silja, Johanna ja Laura menivat hengailemaan huoneisiinsa, joten mina ja Mika vaansimme Siljalle synttarikakun yllatyksena ja illalla laulettiin sitten hyvaa syntymapaivaa ja istuttiin iltaa Kaylan terdella vihlovan jenkin, hauskan norjalaisen ja mitaansanomattoman kanadalaisen kanssa. Ei mitaan erityisen mainittavaa, paitsi etta jenkki oli kylla oikeasti ihan uskomattoman arsyttava. Siljan synttarit olivat oikeasti vasta seuraavana paivana, mutta koska Lauralla oli viela kaksi fundivea jaljella, piti hanen lahtea takaisin Utilalle keskiviikkona, jotta ehtisi torstain aamusukelluksiin.
Aamulla aikaisin lahdettiin Mikan ja Johannan kanssa sukeltamaan fundivemme. Kamat olivat vanhoja ja surkeita, mutta toimivat onneksi kuitenkin. Satoi ja oli kylmaa. Botski oli taynna porukkaa, mutta ryhmamme oli pieni, vain mina, Mika ja Johanna ja kaksi torpedoa (selitan myohemmin) ja kaksi ohjaajaa. Ensimmainen sukellus oli kiva, nahtiin todella iso Grouper fish (http://en.wikipedia.org/wiki/Grouper) ja lisaa edella mainittuja drumfisheja. Nahtiin myos erakkorapu, joka putsasi itselleen uutta kuorta, kampela ja lesser electric ray (http://www.flmnh.ufl.edu/fish/gallery/descript/lesserelectricray/lesserelectricray.html). Mika naki myos barracudan! Toinen sukellus oli hieman tylsempi, ei loydetty merihevosia vaikka kuinka etsittiin. Iso toadfish tosin piileskeli kolossaan, se oli aika hieno! Torpedot eli kaksi jabaa, olivat todella arsyttavia sukelluskavereita. He sinkoilivat ympari ampari, naaman edesta, alta, paalta ja aina niin, etta itse meinasi vetaa vetta henkeen kun torpedojen rapylat hipoivat kasvoja. Heille oli myos hyvin vaikea kasittaa syvyyksia (AINA liian syvalla) ja sita, etta ohjaajan pitaa tietaa mm. hapen maara aina valilla. Huh.
Paivalla syotiin grillattua kalaa, riisia, raneja ja salaattia, jossa oli niin paljon majoneesia, ettei sita voi ehka sanoa enaa salaatiksi. Laura lahti Utilalle viiden pintaan illalla, Silja paatti lahtea kajakoimaan viereiselle water cayelle katsomaan auringonlaskua. Taman jalkeen menimme syomaan synttarihummerit samaiseen ravintolaan, jossa kavimme paivalla, mutta se oli kylla jotain huijaushummeria. Luulen, etta mossossa oli todella vahan oikeeta kamaa ja vain peruskalaa sekoitettuna siihen.
Hengailimme Kaylalla illalla. Nick, divemasterimme paivalta, bongasi taskulampulla laiturilta mustekalan! Se tuli ihan laiturin betoniosalle, veden pinnalle ylapuolelle asti! Nick ja Mika yrittivat pyydystaa rapuja syoteiksi, mutta tama ei oikein onnistunut. Nahtiin myos kalmareita, jotka pyydystelivat pienia kaloja ruoakseen ja nukkuva papukaijakala.
Aamulla lahdettiin takaisin Utilalle ja kuulimme, etta aamusukellus oli peruttu eli Lauran pitaa siis tulla joku paiva takaisin Utilalle tekemaan kaksi jaljelle jaanytta fundivea. Jatimme Johannan tekemaan rescue diver- kurssia saarelle ja jatkettiin matkaa kohti San Pedro Sulaa ja El Salvadoria. Tasta epaonnisesta matkasta lisaa myohemmin.
Kiitos Markku kun laitoit noita kalojen nimia! Ja kiva, etta sait noista linkeista jotain irti, varmaan aika triviaa monille vain. Lissu, kiva kun kommentoit monta kertaa, mutta ymmarsin kylla ekallakin kerralla hehhe.
RAPU. Kaveli mun jalkojen paalta ja meinasin saikahtaa kuoliaaksi.
International food day
Nora, Laura, mina, Mika, Sarah ja Johanna
Ooteltiin Mr. Donaldia lahtevaksi Jewel Cayelle
Iso pelikaani
Tytot hammokissa Jewel Cayella
Botskilla
Hurja Octopus
Siina se vaan hengaili ja vaihteli varejaan!
Odoteltiin Mr. Donaldia lahtevaksi Utilalle
Meilla oli iso, ihana keittio, jota kaytimme tehokaasti hyodyksemme, kuten myos loistavan leipomon tarjoiluja (foccacioita, kanelipullia, porkkanasampyloita..). Teimme yosukelluksen jalkeen kunnon piknikmeiningit terassillemme, perunaa ja papumossoa ja salaattia. Meilla oli vapaapaiva sukelluksesta lauantaina, joten teimme myos pienet rommidrinksut siina auringonlaskua katsellessa. Lahdimme hauskojen hostelliystaviemme kanssa bar in the bushiin, jossa oli kunnon reggaeton-meno paalla. Argentiinalainen ja El Salvadorilainen opettivat meille muuveja, ja myos sukelluskasimerkit paatyivat osaksi tanssia. Hauskaa oli.
Lauantaina nukuimme myohaan, soimme aamupalaa ja painuimme polskimaan juuri sopivan viileaan veteen. Varmaan tunti pulikoitiin yhteensa, se teki kylla hyvaa. Talloin saat viela suosivat ja aurinkokaveri paistoi taysilla, mutta taman jalkeen alkoi pitka sade. Illalla kavimme popsimassa hullut jaateloannokset lahiravintolassa, oli niin iso bananasplit, etta Mikakaan ei yksin jaksanut syoda.
Sunnuntaiaamuna herattiin taas kuuden pintaan ja seitsemalta pistettiin kamat kasaan ja lahdettiin sukeltamaan. Tama oli janna sukellus, koska lahdimme saaren pohjoispuolelle, jonne ei aina paase, koska merenkaynti on siella niin kovaa. Saan jumalat olivat kuitenkin viela puolellamme ja sinne siis menimme. Oli kylla niin isot aallot, etta vahan jannitti ja myos nakyvyys oli aika huono. Tama oli myos siita kiva sukellus, koska olimme kaikki kimpassa samalla sukelluksella ensimmaista kertaa! Etsimme valashaita, joiden sesonki alkoi olla kasilla, mutta emme niita loytaneet. Harmi. Nahtiin tosin iso taplakotkarausku! Se tonki pohjaa etsien ruokaa. Hassu kaveri.
Sukelluksen jalkeen ei tehty mitaan, oli tylsaa ja satoi. Viidelta kaytiin treffaamassa Jonathan saadaksemme sukelluslokikirjaan nimmarit ja muut tiedot ja jamahdettiin hengailemaan dive shopille. Jostain syysta meita kovasti Utilalla laulatti, joten laulaa luritimme taasen kaikkia suomalaisia ja englanninkielisiakin biiseja mita nyt vaan mieleen muistui. Hostelliystavamme, kaiken todennakoisyytta vastaan, olivat oikeasti kovin viehattyneita lauleskelustamme, ja maineemme kiiri aina diveshopin tyontekijoiden korviin :) Kuulemma 90-luvun surkeat yhden-hitin-ihmeet olivat erityisesi toivottuja. Outoa, sanon mina. Kuitenkin, kaytiin viela viereisessa raflassa syomassa kala- ja kanaburgereita ja mentiin nukkumaan ajoissa.
Maanantai vasta tylsa olikin, ei sukellusta eika aurinkoa. Loobailtiin riippumatossa ja syotiin, siinahan se suunnilleen olikin. Silja oli jo niin kyllastynyt, etta oli valmis lahtemaan heti tiistaina La Ceibaan koskimelomaan, mutta koska Siljan synttarit olivat keskiviikkona ja perjantaina han lahtisi kotiin, emme halunneet, etta Silja lahtee yksin. Paatimme siis, etta vaihtaisimme hieman maisemaa, joten otimme yhteytta Captain Morganin diveshoppiin. Heidan sukelluksensa tehdaan pienelta Jewel Caye-saarelta, jonka ihan vieressa on koralliriutta, joten myos snorkkelointi oli aika hyvaa siella. Ostimme kaksi fun divea minulle, Mikalle ja Johannalle, Silja ja Laura paattivat snorklailla. Maanantai kuitenkin vietettiin viela Utilalla ja ilta menikin sitten mukavasti, koska paatimme pitaa international food dayn. Kanadalainen Sarah oli vastuullinen salaatista, meidan viiden suomalaisporukalle kuului paaruoka (valkosipulikermaperunoita ja marinoituja kasvisvartaita) ja saksalaisen Nora valmisti pannukakkuja kanelisokerirusina-sekoituksella. Noran pannukakuista tuli kylla pelkkaa murutaikinaa, koska pannut eivat oikein sopineet paistamiseen, mutta hyvaa sekin oli :D Oli niin maittava ateria, etta ja viela kynttilan valossa (ei ollut valoja terassilla)!
Ainiin, tahan valiin uutisia Pacaya tulivuorelta! Tapasimme vanhan tutun, englantilaisen kundin, jonka nimea en muista (hyva tuttu siis), Utilalla. Tama oli kiivennyt Pacayalle vain parisen paivaa meidan jalkeemme. Koko ryhman oltua laavavirran vieressa vuorella, oli yhtakkia ylhaalta alkanut valua laavavyoryma kohti heita. Opas oli huutanut, etta "Run RUN!!" ja jengi oli lahtenyt juoksemaan alas teravia ja pettavia laavakivia. Kukaan ei kuollut, mutta 18 tikkia oli joku saanut, englantilainen kaveri oli rikkonut polvensa ja jonkun repusta oli tullut lapi hohkaava laavakivi. Etta sellasta sitten.
Painuttiin aamulla Captain Morganin kanssa Jewel Cayelle. Se oli hassu, aivan tayteen rakennettu pieni saari, jossa meni yksi tie, noin 500 metria pitka ehka! Kukaan ei ollut kertonut Kayla-hotellille, etta olimme tulossa, joten se oli taynna. Mutta ehka se oli onni onnettomuudessa, koska mina ja Mika saimme oman huoneen alyttoman kokoisella sangylla (oli ehka hienoin huone koko reissulla!) ja Laura sai oman huoneen samanlaisella kingsizepedilla. Johanna ja Silja niin ikaan. Kavimme snorkkeloimassa Mikan ja Johannan kanssa ja nahtiin kylla ihan hienoja juttuja, spotted drumfish (http://en.wikipedia.org/wiki/Drum_fish) ja porcupinefish (http://en.wikipedia.org/wiki/Porcupine_fish). Harmi vaan, etta kaikki muovipussit ja roskat olivat ajautuneet koralliriutan ylle.
Taas alkoi sataa, joten rantauduimme Harbour Cafeeseen syomaan pahoja kalapurilaisia ja haaleaa kahvia. Silja, Johanna ja Laura menivat hengailemaan huoneisiinsa, joten mina ja Mika vaansimme Siljalle synttarikakun yllatyksena ja illalla laulettiin sitten hyvaa syntymapaivaa ja istuttiin iltaa Kaylan terdella vihlovan jenkin, hauskan norjalaisen ja mitaansanomattoman kanadalaisen kanssa. Ei mitaan erityisen mainittavaa, paitsi etta jenkki oli kylla oikeasti ihan uskomattoman arsyttava. Siljan synttarit olivat oikeasti vasta seuraavana paivana, mutta koska Lauralla oli viela kaksi fundivea jaljella, piti hanen lahtea takaisin Utilalle keskiviikkona, jotta ehtisi torstain aamusukelluksiin.
Aamulla aikaisin lahdettiin Mikan ja Johannan kanssa sukeltamaan fundivemme. Kamat olivat vanhoja ja surkeita, mutta toimivat onneksi kuitenkin. Satoi ja oli kylmaa. Botski oli taynna porukkaa, mutta ryhmamme oli pieni, vain mina, Mika ja Johanna ja kaksi torpedoa (selitan myohemmin) ja kaksi ohjaajaa. Ensimmainen sukellus oli kiva, nahtiin todella iso Grouper fish (http://en.wikipedia.org/wiki/Grouper) ja lisaa edella mainittuja drumfisheja. Nahtiin myos erakkorapu, joka putsasi itselleen uutta kuorta, kampela ja lesser electric ray (http://www.flmnh.ufl.edu/fish/gallery/descript/lesserelectricray/lesserelectricray.html). Mika naki myos barracudan! Toinen sukellus oli hieman tylsempi, ei loydetty merihevosia vaikka kuinka etsittiin. Iso toadfish tosin piileskeli kolossaan, se oli aika hieno! Torpedot eli kaksi jabaa, olivat todella arsyttavia sukelluskavereita. He sinkoilivat ympari ampari, naaman edesta, alta, paalta ja aina niin, etta itse meinasi vetaa vetta henkeen kun torpedojen rapylat hipoivat kasvoja. Heille oli myos hyvin vaikea kasittaa syvyyksia (AINA liian syvalla) ja sita, etta ohjaajan pitaa tietaa mm. hapen maara aina valilla. Huh.
Paivalla syotiin grillattua kalaa, riisia, raneja ja salaattia, jossa oli niin paljon majoneesia, ettei sita voi ehka sanoa enaa salaatiksi. Laura lahti Utilalle viiden pintaan illalla, Silja paatti lahtea kajakoimaan viereiselle water cayelle katsomaan auringonlaskua. Taman jalkeen menimme syomaan synttarihummerit samaiseen ravintolaan, jossa kavimme paivalla, mutta se oli kylla jotain huijaushummeria. Luulen, etta mossossa oli todella vahan oikeeta kamaa ja vain peruskalaa sekoitettuna siihen.
Hengailimme Kaylalla illalla. Nick, divemasterimme paivalta, bongasi taskulampulla laiturilta mustekalan! Se tuli ihan laiturin betoniosalle, veden pinnalle ylapuolelle asti! Nick ja Mika yrittivat pyydystaa rapuja syoteiksi, mutta tama ei oikein onnistunut. Nahtiin myos kalmareita, jotka pyydystelivat pienia kaloja ruoakseen ja nukkuva papukaijakala.
Aamulla lahdettiin takaisin Utilalle ja kuulimme, etta aamusukellus oli peruttu eli Lauran pitaa siis tulla joku paiva takaisin Utilalle tekemaan kaksi jaljelle jaanytta fundivea. Jatimme Johannan tekemaan rescue diver- kurssia saarelle ja jatkettiin matkaa kohti San Pedro Sulaa ja El Salvadoria. Tasta epaonnisesta matkasta lisaa myohemmin.
Kiitos Markku kun laitoit noita kalojen nimia! Ja kiva, etta sait noista linkeista jotain irti, varmaan aika triviaa monille vain. Lissu, kiva kun kommentoit monta kertaa, mutta ymmarsin kylla ekallakin kerralla hehhe.
RAPU. Kaveli mun jalkojen paalta ja meinasin saikahtaa kuoliaaksi.
International food day
Nora, Laura, mina, Mika, Sarah ja Johanna
Ooteltiin Mr. Donaldia lahtevaksi Jewel Cayelle
Iso pelikaani
Tytot hammokissa Jewel Cayella
Botskilla
Hurja Octopus
Siina se vaan hengaili ja vaihteli varejaan!
Odoteltiin Mr. Donaldia lahtevaksi Utilalle
Monday, February 23, 2009
Kuvia!
Heips, laitoin kuvia Barton's Creekista ja Tikalista! Kirjoittelin osan Utilalta, mutta julkaisen sen sitten kun saan kaiken skrivailtua. Taalla ollaan vielakin, katsotaan paastaanko ikina pois :)
Sukellusta Utilalla vol. 1
Allekirjoittanut on nyt Advanced Open Water diver (tai kortissa lukee kylla Advanced Adventurer :D) ja matkakumppanini valmistuivat myos Open Water divereiksi :D hurraa! Sukeltaminen on koukuttavaa.
Kaikki alkoi siita, etta tullessamme saarelle, oli lauttaa vastassa noin kaksikymmenta eri sukelluslafkojen tyontekijaa. He yrittivat tietysti saada hamillaan olevat uudet tulokkaat omaan firmaansa ja mekin tietamatta mistaan mitaan lahdimme eraan saksalaisen mimmin mukaan. Tjuuh, jouduimme sitten superfancyyn Mango Inniin, jossa oli uima-altaat ja kalliit ravintolat ja kaikki. Mutta vain 3 dollaria maksoi ensimmainen yo, joten paatimme jaada ja katsella uutta majoituspaikkaa myohemmin. Divemaster Rob vei meidat kaupunkikierrokselle (toisin sanoen kavelimme tasan kahta tieta pitkin, paljoa enempaa keskusta ei sisallaan pida) ja dive shoppiin juomaan kaljat ja juttelemaan sukelluksesta. Ongelma oli vaan siina, etta Laura ja Mika olivat melko haluttomia lahtemaan sukeltamaan ja mina taas olin kovin innoissani, joten paatimme viela miettia asiaa. Iltaa vietimme ensin syoden maukasta pizzaa ja salaattia ja muuta ja jatkaen Treetanic-nimiseen baariin, joka oli siis puuhun nostettu laiva :D se oli mahtavasti koristeltu mesta, mutta jamahdimme juttelemaan jenkkiarmeijan sotilaiden kanssa...se oli kokemus kylla, huh.
Seuraavana paivana olimme menossa Lauran kanssa nettiin Mikan jaadessa uima-altaalle, kun kappas! Siellahan se Johanna taas vilkutteli tien toiselta puolelta :D Johanna ja Silja olivat menossa jo tekemaan kurssejaan, Silja OW:ta ja Johanna AOW:ta Utila Water Sports diveshopissa. Menimme heti tapaamaan Johannan kurssin vetajaa Martinia, koska halusin mukaan kurssille ja tama sopi loistavasti. Myos Lauran paa oli kaannetty ja tama halusi Siljan kanssa samalle kurssille...enaa tuli kysya Mikalta, joka ei sitten eparoinyt hetkeakaan. Paatimme jaada Mango Inniin viela yhdeksi yoksi, koska check-out oli meilta jo mennyt ohi suun, eika diveshopin hostellissa, jossa Silja ja Johanna yopyivat, ollut tilaa. Laura ja Mika paasivat heti katselemaan SSI:n videoita ja lukemaan kirjan oppeja, illaksi jai viela laksyja tehtavaksi. Minulla ja Johannalla oli ensin muistin virkistamiseksi lyhyt kertauskurssi, johon teimme parit tehtavat, mutta ei mitaan sen hankalampaa.
Aamulla oli sitten ensimmainen "sukellus" eli meidan AOW-kurssimme (mina, Johanna ja kanadalainen Johanna) ja Mikan, Lauran ja Siljan OW-kurssi hyppasimme matalaan veteen harjoittelemaan skillsseja, eli esimerkiksi maskin pois ottamista veden alla ja sen tyhjentamista, regulaattorin vaihtamista kaverin kanssa ja muita juttuja. Ne muistuivat minulle aika hyvin mieleen eika ongelmia ollut. Siljalla ja Lauralla oli hieman totuttelemista hengittamiseen veden alla ja muuhun, joten he paasivat omaan kahden hengen ryhmaansa. Mika oli luonnonlahjakkuus (lieko perinyt isaltaan sukellustaitoja :)?) ja paasi heti syvempaan veteen.
Iltapaivalla lahdimme kahden Johannan ja Martjinin kanssa Fun Diveille, silla aloittaisimme kurssimme vasta seuraavana paivana (jostain syysta jota en muista). Jokaiseen kurssiin kuuluu siis ilmaiseksi nelja Fun Divea, AOW-kurssiin kuuluu kaksi ilmaista yota hostellissa ja OW:hen kolme, hintaa kursseilla oli noin 225 usd, eli ihan hyva diili siis. Ensimmainen sukellus meni hieman muistellessa ja keskittyessa enemman itse sukellukseen kuin kaikkeen nahtavaan, mutta naimme muun muassa spotted moray eelin eli tapla murenan ja hienon varisia kaloja vaikka kuinka, myos korallimuodostumat olivat mahtavia! Toinen sukellus oli myos hauska, vaikkei mitaan niin kummallisen erikoista nakynytkaan. Oli ihanaa taas olla sukeltamassa! Olimme kaikki samassa botskissa, Mika teki ryhmansa kanssa OW:n sukelluksia, Laura ja Silja harjoittelivat snorklaamalla ensin.
Seuravana aamuna lahdimme jo seitseman maissa liikkeelle ja ensimmainen sukellus oli puoli ysin pintaan. Tama sukellus oli jo osa kurssiamme ja tarkoituksena oli tunnistaa kaloja (Naturalist oli kurssin sukelluksen nimi) tai ainakin myohemmin kirjasta katsella mita nahtiin. Ja paljon naimmekin, harmi vaan, etta kaikki nama englanninkieliset nimet eivat varmasti paljon teille kerro enka usko, etta niita kovasti on suomennettukaan (jos sekaan auttaisi). Laitan nyt osan tahan niille joita kiinnostaa :) :
*Papukaijakaloja oli ainakin paljon (isoja ja varikkaita)(http://en.wikipedia.org/wiki/Parrot_fish)
*pitka ja kapea trumpet fish (http://en.wikipedia.org/wiki/Trumpetfish), *Squirrelfisheja myos, niilla on isot mustat silmat ja ne nayttavat todella syvanmeren kaloilta :) (http://images.google.com/images?hl=en&client=firefox-a&rls=org.mozilla:en-US:official&hs=6Oz&ei=d9qiSYP6A8Sb-Aa8pPm2Dg&resnum=0&q=squirrelfish&um=1&ie=UTF-8&sa=N&tab=wi)
*Fairy Basset/Basslet, pieni ja varikas (http://en.wikipedia.org/wiki/Grammatidae)
*Hassun muotoinen Cowfish, jolla oli pienet sarvet (http://en.wikipedia.org/wiki/Cowfish)
*Butterflyfish, kelta-musta-raidallisia erilaisine valesilmineen ja muineen (http://en.wikipedia.org/wiki/Butterflyfish)
Tuossa nyt vahan niista mita nahtiin, linkit tuossa perassa, jos kuvia jaksaa katsoa naista kavereista.
Toisella sukelluksella harjoittelimme tasapainon hallitsemista vedessa hengityksen avulla! Tata osaa kurssista kutsuttiin Big Performance Buoyancyksi. Ensin teimme perusharjoituksia, istuimme lootusasennossa pari metria pohjan ylapuolella ja hengityksen avulla pidimme itsemme tasassa. Sitten menimme pystysuoraan, paa alaspain kohti pohjaa hengittamalla ulos ja takaisin ylos hengittamalla sisaan. Sukeltelimme myos renkaiden lapi ja sitten tuli paras osuus! Otimme rapylat pois, hautasimme ne hiekkaan ja aloimme heittaa voltteja ja pelaamaan frisbeeta! Toki tassa tuoksinnassa innostuin niin, etta regu meni hieman vinoon ja vetaisin hapen sijaan vetta keuhkoihini. Pienehko paniikki iski kun tuntui ettei regusta tullut happea ollenkaan, mutta kun tiesi, etta ilmaa oikeasti tulee ja etta sita vaan itse hyperventiloi, pystyi pikkuhiljaa rauhoittumaan.
Muutimme ihanaan hostelliimme, jossa Johanna ja Siljakin siis bunkkasivat. Terassi riippumattoineen, nakymat merelle, oma laituri, josta paasi uimaan ja oma iso keittio! Kokkailimme ensimmaisena iltana peruspastat ja valkosipulileipia. Menimme myos ajoissa nukkumaan, koska aamulla olisi taas sukelluksen aika! Lahdimme Johannien kanssa deep divelle eli aina 30 metriin saakka. Se oli jannaa se, alhaalla nakyi vain syvan sinista vetta, eika ollenkaan sita totuttua korallia tai muuta. Lahdimme alas pain hitaasti tasaten koko ajan painetta korvissa. Tama onnistui onneksi kaikilta todella hyvin ja paasimme nopeasti pohjalle, jossa meita odotti mahtava uponnut (tai oikeastaan tahallaan upotettu, sukeltajia varten) cargolaiva, noin 30m pitka. Ensin leikimme hieman kanamunan keltuaisilla veden alla, ne kun pysyvat kiinteina palloina paineen takia ja tutkiskelimme varien haviamista vedessa taskulampulla ja varipaletilla. Sitten teimme nitrogen narcosis testin, eli katsottiin aiheuttiko typpi meissa mitaan humalankaltaisia oireita. Kanadalaisella Johannalla oli vahan motoriikka hidastunut, muuten ei mitaan. Taman jalkeen lahdimme kiertamaan levan ja muiden vesikasvistojen peittamaa laivaa. Sisaan emme tietenkaan saaneet menna, siihen tarvitsee oman koulutuksensa, mutta mahtavalta se kylla naytti ulkoakin pain. Kalat porrailivat vieressa ja kajuutta oli hieno omassa karussa ylvaisyydessaan.
Seuraava sukellus oli navigointia, porrailimme kompassin kanssa pohjalla ja lopuksi meidan piti vieda Martin ohjaajamme takaisin veneelle vain muistamalla luonnonmuodostumia tai muuta. Se oli aika helppoa, koska koralliseinamasta veneen alla ei voinut erehtya.
Paivalla nukuimme hieman paikkareita ja jannitimme night diveamme!!! Lahdimme noin 17.45 veneella Moonhole nimiseen sukelluskohteeseen ja laskeuduimme veteen viela ennen auringonlaskua. Taskulamput kadessamme lahdimme sukeltamaan koko ajan hamartyvaan veteen. Loydettiin heti kolmisen hummeria koloistaan, hervottoman kokoisia kavereita! Ne kimmelsivat hienosti taskulampun valossa kuin rubiinit. Yhtakkia sita vaan huomasi kuinka pimeys oli ymparoinyt meidat, eika nahnytkaan muuta kuin oman ja muiden valokeilat. Myos paljon saalistavia squirrelfisheja ja rapuja ja muuta oli nahtavissa, mutta sitten sukeltaessamme aavan hiekkakentan poikki bongasin mustekalan! Nappasin Martinia rapyloista kiinni ja keraannyimme kaikki parin metrin korkeudelle ympyran muotoon tuijottelemaan hassua lonkero-otusta. Viisi taskulampun valoa osoitti tata pienta hermostunutta raukkaa, jonka lonkerot liikkuivat nopeasti kaikkiin eri suuntiin ja joka vaihtoi variaan aina tullessaan hiekalta pienen kiven kohdalle. Se oli hieno elain kylla. Jatimme sen pian rauhaan.
Oli kylla parhaat sukellukset ikina, syvyys sukellus haaksirikolle ja upea yosukellus, ja viela samana paivana!
Kirjoittelen myohemmin lisaa loppupaivista, silla sukelsimme viela naidenkin jalkeen noin neljat sukellukset, saimme kivoja kavereita ja vaihdoimme hieman lokaatiota. Pyysin Mikaa ja Lauraa kirjoittamaan myos omista kokemuksistaan tanne, koska en osaa itse kertoa niista, ne ilmestyvat sitten myohemmin.
Mango innin pool
Tottelevaiset opetuslapset
Kamat kasaan
Laura snorkkeleineen
El Salvador, Kanada ja Argentiina meidan keittiossa
Ihana hammokki ja ihana Mika
Auringonlaskuinen piknikkimme
Ihan mukiinmenevat nakymat parvekkeelta
Mika meinaa sukeltaa
Hehheh huipputiimi, Jonathan takana
Vesipeto
Whitehouse hostlamme
Johanna, mina, Laura ja Mikse
Kaikki alkoi siita, etta tullessamme saarelle, oli lauttaa vastassa noin kaksikymmenta eri sukelluslafkojen tyontekijaa. He yrittivat tietysti saada hamillaan olevat uudet tulokkaat omaan firmaansa ja mekin tietamatta mistaan mitaan lahdimme eraan saksalaisen mimmin mukaan. Tjuuh, jouduimme sitten superfancyyn Mango Inniin, jossa oli uima-altaat ja kalliit ravintolat ja kaikki. Mutta vain 3 dollaria maksoi ensimmainen yo, joten paatimme jaada ja katsella uutta majoituspaikkaa myohemmin. Divemaster Rob vei meidat kaupunkikierrokselle (toisin sanoen kavelimme tasan kahta tieta pitkin, paljoa enempaa keskusta ei sisallaan pida) ja dive shoppiin juomaan kaljat ja juttelemaan sukelluksesta. Ongelma oli vaan siina, etta Laura ja Mika olivat melko haluttomia lahtemaan sukeltamaan ja mina taas olin kovin innoissani, joten paatimme viela miettia asiaa. Iltaa vietimme ensin syoden maukasta pizzaa ja salaattia ja muuta ja jatkaen Treetanic-nimiseen baariin, joka oli siis puuhun nostettu laiva :D se oli mahtavasti koristeltu mesta, mutta jamahdimme juttelemaan jenkkiarmeijan sotilaiden kanssa...se oli kokemus kylla, huh.
Seuraavana paivana olimme menossa Lauran kanssa nettiin Mikan jaadessa uima-altaalle, kun kappas! Siellahan se Johanna taas vilkutteli tien toiselta puolelta :D Johanna ja Silja olivat menossa jo tekemaan kurssejaan, Silja OW:ta ja Johanna AOW:ta Utila Water Sports diveshopissa. Menimme heti tapaamaan Johannan kurssin vetajaa Martinia, koska halusin mukaan kurssille ja tama sopi loistavasti. Myos Lauran paa oli kaannetty ja tama halusi Siljan kanssa samalle kurssille...enaa tuli kysya Mikalta, joka ei sitten eparoinyt hetkeakaan. Paatimme jaada Mango Inniin viela yhdeksi yoksi, koska check-out oli meilta jo mennyt ohi suun, eika diveshopin hostellissa, jossa Silja ja Johanna yopyivat, ollut tilaa. Laura ja Mika paasivat heti katselemaan SSI:n videoita ja lukemaan kirjan oppeja, illaksi jai viela laksyja tehtavaksi. Minulla ja Johannalla oli ensin muistin virkistamiseksi lyhyt kertauskurssi, johon teimme parit tehtavat, mutta ei mitaan sen hankalampaa.
Aamulla oli sitten ensimmainen "sukellus" eli meidan AOW-kurssimme (mina, Johanna ja kanadalainen Johanna) ja Mikan, Lauran ja Siljan OW-kurssi hyppasimme matalaan veteen harjoittelemaan skillsseja, eli esimerkiksi maskin pois ottamista veden alla ja sen tyhjentamista, regulaattorin vaihtamista kaverin kanssa ja muita juttuja. Ne muistuivat minulle aika hyvin mieleen eika ongelmia ollut. Siljalla ja Lauralla oli hieman totuttelemista hengittamiseen veden alla ja muuhun, joten he paasivat omaan kahden hengen ryhmaansa. Mika oli luonnonlahjakkuus (lieko perinyt isaltaan sukellustaitoja :)?) ja paasi heti syvempaan veteen.
Iltapaivalla lahdimme kahden Johannan ja Martjinin kanssa Fun Diveille, silla aloittaisimme kurssimme vasta seuraavana paivana (jostain syysta jota en muista). Jokaiseen kurssiin kuuluu siis ilmaiseksi nelja Fun Divea, AOW-kurssiin kuuluu kaksi ilmaista yota hostellissa ja OW:hen kolme, hintaa kursseilla oli noin 225 usd, eli ihan hyva diili siis. Ensimmainen sukellus meni hieman muistellessa ja keskittyessa enemman itse sukellukseen kuin kaikkeen nahtavaan, mutta naimme muun muassa spotted moray eelin eli tapla murenan ja hienon varisia kaloja vaikka kuinka, myos korallimuodostumat olivat mahtavia! Toinen sukellus oli myos hauska, vaikkei mitaan niin kummallisen erikoista nakynytkaan. Oli ihanaa taas olla sukeltamassa! Olimme kaikki samassa botskissa, Mika teki ryhmansa kanssa OW:n sukelluksia, Laura ja Silja harjoittelivat snorklaamalla ensin.
Seuravana aamuna lahdimme jo seitseman maissa liikkeelle ja ensimmainen sukellus oli puoli ysin pintaan. Tama sukellus oli jo osa kurssiamme ja tarkoituksena oli tunnistaa kaloja (Naturalist oli kurssin sukelluksen nimi) tai ainakin myohemmin kirjasta katsella mita nahtiin. Ja paljon naimmekin, harmi vaan, etta kaikki nama englanninkieliset nimet eivat varmasti paljon teille kerro enka usko, etta niita kovasti on suomennettukaan (jos sekaan auttaisi). Laitan nyt osan tahan niille joita kiinnostaa :) :
*Papukaijakaloja oli ainakin paljon (isoja ja varikkaita)(http://en.wikipedia.org/wiki/Parrot_fish)
*pitka ja kapea trumpet fish (http://en.wikipedia.org/wiki/Trumpetfish), *Squirrelfisheja myos, niilla on isot mustat silmat ja ne nayttavat todella syvanmeren kaloilta :) (http://images.google.com/images?hl=en&client=firefox-a&rls=org.mozilla:en-US:official&hs=6Oz&ei=d9qiSYP6A8Sb-Aa8pPm2Dg&resnum=0&q=squirrelfish&um=1&ie=UTF-8&sa=N&tab=wi)
*Fairy Basset/Basslet, pieni ja varikas (http://en.wikipedia.org/wiki/Grammatidae)
*Hassun muotoinen Cowfish, jolla oli pienet sarvet (http://en.wikipedia.org/wiki/Cowfish)
*Butterflyfish, kelta-musta-raidallisia erilaisine valesilmineen ja muineen (http://en.wikipedia.org/wiki/Butterflyfish)
Tuossa nyt vahan niista mita nahtiin, linkit tuossa perassa, jos kuvia jaksaa katsoa naista kavereista.
Toisella sukelluksella harjoittelimme tasapainon hallitsemista vedessa hengityksen avulla! Tata osaa kurssista kutsuttiin Big Performance Buoyancyksi. Ensin teimme perusharjoituksia, istuimme lootusasennossa pari metria pohjan ylapuolella ja hengityksen avulla pidimme itsemme tasassa. Sitten menimme pystysuoraan, paa alaspain kohti pohjaa hengittamalla ulos ja takaisin ylos hengittamalla sisaan. Sukeltelimme myos renkaiden lapi ja sitten tuli paras osuus! Otimme rapylat pois, hautasimme ne hiekkaan ja aloimme heittaa voltteja ja pelaamaan frisbeeta! Toki tassa tuoksinnassa innostuin niin, etta regu meni hieman vinoon ja vetaisin hapen sijaan vetta keuhkoihini. Pienehko paniikki iski kun tuntui ettei regusta tullut happea ollenkaan, mutta kun tiesi, etta ilmaa oikeasti tulee ja etta sita vaan itse hyperventiloi, pystyi pikkuhiljaa rauhoittumaan.
Muutimme ihanaan hostelliimme, jossa Johanna ja Siljakin siis bunkkasivat. Terassi riippumattoineen, nakymat merelle, oma laituri, josta paasi uimaan ja oma iso keittio! Kokkailimme ensimmaisena iltana peruspastat ja valkosipulileipia. Menimme myos ajoissa nukkumaan, koska aamulla olisi taas sukelluksen aika! Lahdimme Johannien kanssa deep divelle eli aina 30 metriin saakka. Se oli jannaa se, alhaalla nakyi vain syvan sinista vetta, eika ollenkaan sita totuttua korallia tai muuta. Lahdimme alas pain hitaasti tasaten koko ajan painetta korvissa. Tama onnistui onneksi kaikilta todella hyvin ja paasimme nopeasti pohjalle, jossa meita odotti mahtava uponnut (tai oikeastaan tahallaan upotettu, sukeltajia varten) cargolaiva, noin 30m pitka. Ensin leikimme hieman kanamunan keltuaisilla veden alla, ne kun pysyvat kiinteina palloina paineen takia ja tutkiskelimme varien haviamista vedessa taskulampulla ja varipaletilla. Sitten teimme nitrogen narcosis testin, eli katsottiin aiheuttiko typpi meissa mitaan humalankaltaisia oireita. Kanadalaisella Johannalla oli vahan motoriikka hidastunut, muuten ei mitaan. Taman jalkeen lahdimme kiertamaan levan ja muiden vesikasvistojen peittamaa laivaa. Sisaan emme tietenkaan saaneet menna, siihen tarvitsee oman koulutuksensa, mutta mahtavalta se kylla naytti ulkoakin pain. Kalat porrailivat vieressa ja kajuutta oli hieno omassa karussa ylvaisyydessaan.
Seuraava sukellus oli navigointia, porrailimme kompassin kanssa pohjalla ja lopuksi meidan piti vieda Martin ohjaajamme takaisin veneelle vain muistamalla luonnonmuodostumia tai muuta. Se oli aika helppoa, koska koralliseinamasta veneen alla ei voinut erehtya.
Paivalla nukuimme hieman paikkareita ja jannitimme night diveamme!!! Lahdimme noin 17.45 veneella Moonhole nimiseen sukelluskohteeseen ja laskeuduimme veteen viela ennen auringonlaskua. Taskulamput kadessamme lahdimme sukeltamaan koko ajan hamartyvaan veteen. Loydettiin heti kolmisen hummeria koloistaan, hervottoman kokoisia kavereita! Ne kimmelsivat hienosti taskulampun valossa kuin rubiinit. Yhtakkia sita vaan huomasi kuinka pimeys oli ymparoinyt meidat, eika nahnytkaan muuta kuin oman ja muiden valokeilat. Myos paljon saalistavia squirrelfisheja ja rapuja ja muuta oli nahtavissa, mutta sitten sukeltaessamme aavan hiekkakentan poikki bongasin mustekalan! Nappasin Martinia rapyloista kiinni ja keraannyimme kaikki parin metrin korkeudelle ympyran muotoon tuijottelemaan hassua lonkero-otusta. Viisi taskulampun valoa osoitti tata pienta hermostunutta raukkaa, jonka lonkerot liikkuivat nopeasti kaikkiin eri suuntiin ja joka vaihtoi variaan aina tullessaan hiekalta pienen kiven kohdalle. Se oli hieno elain kylla. Jatimme sen pian rauhaan.
Oli kylla parhaat sukellukset ikina, syvyys sukellus haaksirikolle ja upea yosukellus, ja viela samana paivana!
Kirjoittelen myohemmin lisaa loppupaivista, silla sukelsimme viela naidenkin jalkeen noin neljat sukellukset, saimme kivoja kavereita ja vaihdoimme hieman lokaatiota. Pyysin Mikaa ja Lauraa kirjoittamaan myos omista kokemuksistaan tanne, koska en osaa itse kertoa niista, ne ilmestyvat sitten myohemmin.
Mango innin pool
Tottelevaiset opetuslapset
Kamat kasaan
Laura snorkkeleineen
El Salvador, Kanada ja Argentiina meidan keittiossa
Ihana hammokki ja ihana Mika
Auringonlaskuinen piknikkimme
Ihan mukiinmenevat nakymat parvekkeelta
Mika meinaa sukeltaa
Hehheh huipputiimi, Jonathan takana
Vesipeto
Whitehouse hostlamme
Johanna, mina, Laura ja Mikse
Friday, February 20, 2009
Matagalpa, Selva Negra ja pitka matka kohti Hondurasin saaria
Oltiin siis Managuassa ja haluttiin sielta myos pois. Hypattiin paikallisbussiin ja jatkettiin kohti Matagalpaa, jonka tuli olla hieman pienempi ja mukavampi. Paikallisbussit on kylla aika hauskoja, joskin aika kuumia ja tayteen ahdettuja valilla, mutta niissa on tunnelmaa. Nicaragualaiset puhuvat hassusti jattaen sanoista lopun pois, useimmiten assat, esim. Los Manos on Lo Mano. Tama aiheuttaa valilla minulle ongelmia ja luulin ensin, etta edellinen pitka bussimatka on ehka tuhonnut aivoistani senkin vahan mita espanjaa osasin.
Matagalpan hotelli hotelli Matagalpa (omaperaisesti) oli aika perus, mukavia tyontekijoita, mutta mitaan sen suurempaa ei oikein voi sanoa. Matagalpa juhlistaa ystavanpaivana eli 14.2. omaa kaupungiksi julistamistaan kolmen paivan bailuilla ja odotimme naita innolla, kunnes joku muistutti, etta se on liian vaarallista turisteille. Jaahas. Syotiin illalla buffetissa koko paivan istunutta safkaa eika kaupastakaan saanut kaljaa, joten painuttiin vain taas nukkumaan. Kylla oli jo ikava muita matkaajia, paikallisten kanssa kun ei niin osaa keskustella ja oma matkaseura oli jo kaynyt tassa vaiheessa aika paljolti vain samoja juttuja lapi eika puhuttavaa nyt kauheasti ollut :D Vaan hahaa, istuimme aamukahvilla juoden ihania minttu-kaakao-jaakahvejamme kun Casey, pitka, ja paljon pitkia rastoja omaava kaveri kaveli sisaan. Joimme yhdessa kaffetta kaikki jutellen perinteisia reissaaja-juttuja ja kerroimme lahtevamme Selva Negran luonnonpuistoon. Casey halusi tulla mukaan, joten kavimme ostamassa ruokatarpeita ja laksimme.
Bussi jatti meidat keskelle tieta, josta tuli kavella noin kahden kilometrin matka kahviplantaasien ja metsan siimeksessa Selva Negran alueelle. Negra oli aika hieno mesta, todella hieno ravintola ja hotellijutut ja kaikki, mutta onneksi saimme meille neljalle hyvan, 12usd maksavan huoneen. Lahdimme hetken levahdyksen jalkeen kyselemaan grillausmahdollisuuksista, jota ei tietenkaan ollut ja sitten painuimme viidakkoon. Emme olleet kavelleet kauaakaan kun Mika bongasi tielta pienen sisilizzardin, joka kipusi kadelleni hetkeksi hengailemaan. Jatkoimme matkaa kun yhtakkia yllamme heilui ryhma hamahakkiapinoita. Casey oli eniten fiiliksissa, koska ei ollut nahnyt koskaan livena villina elavaa apinaa. Loydettin apinoiden alapuolelta, polun vieresta jattilaismainen kaatunut puu, jonka paalle painuttiin pomppimaan. Pienena olisin ollut aivan fiiliksissa tasta puusta, mutta kylla se nytkin sai ottamaan itsestaan ilon irti :D
Jatkettiin kappaillen ja juteltiin Caseyn kanssa kaikennakoisia asioita. Han oli aikamoinen ihmistuntija, tyoskenteli huumeongelmaisten teinien kanssa vetaen luontoleireija naille. Han oli myos ostanut kolmekymmenta footbagia, joita voi jakaa kerjaaville lapsille! Loistava idea! Itse olen jakanut pois kynia, kun rahaa ei saa antaa. Loydettiin takaisin reissultamme, naimme kauniin kokonaan kasvien peitossa, sammalta katollaan kasvattavan kappelin ja keinut! Keinuminen on parasta! Pelattiin myos footbagia ja sitten nelista eli kaytettiin oksaa mailana ja juostiin ympari pihaa. Se oli hauskaa. Taman jalkeen soimme ruokamme kylmana, koska niita ei saanut grillata ja menimme ottamaan juomat fancyravintolassa. Valitettavasti Mika ei tyytynyt vain juomaan vaan otti myos kinkkuvoileivan. Virhe! Majoneesi oli pilalla ja yolla, ensimmaista kertaa, sairastui Mikakin meille jo niin tuttuun turistiripuliin.
Paatimme lahtea kaupunkiin, koska telttailu Mikan tilassa olisi mahdotonta. Onneksi tama pystyi matkustamaan, joten nappasimme bussin Jinotegaan (1,5h), jossa vaihdoimme bussia Esteliin. Casey jai Jinotegaan, joten jatkoimme ilman hanta. Halusimme mahdollisimman pohjoiseen, jotta seuraavan paivan reissut olisivat helpompia. Ja Esteliin piti LP:n mukaan kestaa vain 1h 45min.
Paskanmarjat! Istuimme bussissa kuoppaisella karrypolulla 3 1/2 tuntia. LP:n Nicaraguan kirjoittaja on kylla kokenut hieman eri Nicaraguan kuin mina, en usko hetkeakaan, etta se aalio on tehnyt koko reissua. Kartat huijaavat, silla tiet nayttavat yhta isoilta, mutta mielestani karrypolku ei ole yhta iso kuin moottoritie. Kaikeksi epaonneksemme talle tuskaiselle reissulle saimme viereemme allottavan nistin, joka lahetteli lentosuukkoja ja naytti silta, etta kohta tulee puukosta. Olimme myos laskeneet olevamme perilla valoisaan aikaan, mutta tama ei yllattaen toiminut pidentyneen aikataulun takia ja kylla ketutti. Saimme kuitenkin taksin bussilta, paasimme eroon nistista ja kaupunki naytti kivalta. Hotelli oli tosi kaunis ja tyontekijat ihania, mummo ja nuori Jorge (Laura oli etsinut itselleen Jorgea ja nyt se loytyi! Hehheh, no ei vaineskaan). Kavimme syomassa maailman parasta kanaa ja tulista salaattia Lauran kanssa eika kaduilla edes paljon pelottanut. Mika parka makasi sangyssa uuvuttavan reissun jalkeen.
Aamulla kuitenkin ruoka jo maittoi Mikallekin, omastani ehka puolet meni hotellin papukaijoille :D, ja lahdimme taas etiappain. Edessa oli pitka matka, josta kerron taman verran, koska en halua ajatella sita kamalasti: menimme neljalla eri bussilla aina Esteli-Ocotal-Los Manos-Tegucicalpa-Siguatepeque valin noin klo 10- 20, jos oikein muistan. Kaksi oli paikallisbussia, kaksi hienompaa. Hondurasin rajalla oli vahan ongelmia, mutta niista selvittiin, Hondurasin puolella kamalat narkkari-alkoholisti-muutenvaansekaisin olevat miehet kiusasivat kuljetuskarryissa olevia hevosia, toivoin etta heppa pistaisi kenkaa nassuun kundeille. Siguatepequessa ei edes osattu vastata bussikuskin kysyessa, etta haluatteko minun soittavan taksin, koska olimme niin nalkaisia. Talla kertaa buffettiruoka oli hyvaa ja ihana bussikuski oli tilannut meille taksin, jolla painoimme hotellillemme, jonka ulkonaosta tai muusta minulla ei todellisuudessa ole mitaan hajua..olen unohtanut kokonaan. Vaan samapa tuo, aamuseitsemalta saavuimme taas bussiasemalle, jossa odotimme bussia La Ceibaan "vain kolme tuntia" ja bussissa taas joku kuusi tuntia, mutta ehdimme paivan viimeiseen lauttaan ja saavuimme UTILALLE!
Taalla on ihanaa, kirjoittelen myohemmin lissaa. Laitoin nyt kuvia chichista ja guate-managua reissusta, koska unohdin toisen muistikortin hostellille. Markku ja Tarja, pitakaa hauskaa siella reissussanne! Mika meinasi soittaa eilen, mutta ei saanut yhteytta...ehkapa sitten kun paasette takaisin kotiin :) (anteeksi kirjoitusvirheet, en jaksa lukea lapi)
Rauhaa!
Lammikko, ankkoja ja ummikoita
Kaatuneella puulla kappailemassa
Caseyn apinaperformanssi?
Nicaraguasta loytyy ihmeellista kylla Suomalaisia kyltteja...
Puunrungolla, mika huutaa apinoille
liskokaveri
anananas.
Sammalen peittama kappeli
Ihana ryhmakuva!
Kuuma on kavella varjottomalla kadulla rinkat selassa,sano.
Papukaijat hostelillamme. Ruokin niita vahan ja ne tuli vainoamaan huoneemme ovelle...
Matagalpan hotelli hotelli Matagalpa (omaperaisesti) oli aika perus, mukavia tyontekijoita, mutta mitaan sen suurempaa ei oikein voi sanoa. Matagalpa juhlistaa ystavanpaivana eli 14.2. omaa kaupungiksi julistamistaan kolmen paivan bailuilla ja odotimme naita innolla, kunnes joku muistutti, etta se on liian vaarallista turisteille. Jaahas. Syotiin illalla buffetissa koko paivan istunutta safkaa eika kaupastakaan saanut kaljaa, joten painuttiin vain taas nukkumaan. Kylla oli jo ikava muita matkaajia, paikallisten kanssa kun ei niin osaa keskustella ja oma matkaseura oli jo kaynyt tassa vaiheessa aika paljolti vain samoja juttuja lapi eika puhuttavaa nyt kauheasti ollut :D Vaan hahaa, istuimme aamukahvilla juoden ihania minttu-kaakao-jaakahvejamme kun Casey, pitka, ja paljon pitkia rastoja omaava kaveri kaveli sisaan. Joimme yhdessa kaffetta kaikki jutellen perinteisia reissaaja-juttuja ja kerroimme lahtevamme Selva Negran luonnonpuistoon. Casey halusi tulla mukaan, joten kavimme ostamassa ruokatarpeita ja laksimme.
Bussi jatti meidat keskelle tieta, josta tuli kavella noin kahden kilometrin matka kahviplantaasien ja metsan siimeksessa Selva Negran alueelle. Negra oli aika hieno mesta, todella hieno ravintola ja hotellijutut ja kaikki, mutta onneksi saimme meille neljalle hyvan, 12usd maksavan huoneen. Lahdimme hetken levahdyksen jalkeen kyselemaan grillausmahdollisuuksista, jota ei tietenkaan ollut ja sitten painuimme viidakkoon. Emme olleet kavelleet kauaakaan kun Mika bongasi tielta pienen sisilizzardin, joka kipusi kadelleni hetkeksi hengailemaan. Jatkoimme matkaa kun yhtakkia yllamme heilui ryhma hamahakkiapinoita. Casey oli eniten fiiliksissa, koska ei ollut nahnyt koskaan livena villina elavaa apinaa. Loydettin apinoiden alapuolelta, polun vieresta jattilaismainen kaatunut puu, jonka paalle painuttiin pomppimaan. Pienena olisin ollut aivan fiiliksissa tasta puusta, mutta kylla se nytkin sai ottamaan itsestaan ilon irti :D
Jatkettiin kappaillen ja juteltiin Caseyn kanssa kaikennakoisia asioita. Han oli aikamoinen ihmistuntija, tyoskenteli huumeongelmaisten teinien kanssa vetaen luontoleireija naille. Han oli myos ostanut kolmekymmenta footbagia, joita voi jakaa kerjaaville lapsille! Loistava idea! Itse olen jakanut pois kynia, kun rahaa ei saa antaa. Loydettiin takaisin reissultamme, naimme kauniin kokonaan kasvien peitossa, sammalta katollaan kasvattavan kappelin ja keinut! Keinuminen on parasta! Pelattiin myos footbagia ja sitten nelista eli kaytettiin oksaa mailana ja juostiin ympari pihaa. Se oli hauskaa. Taman jalkeen soimme ruokamme kylmana, koska niita ei saanut grillata ja menimme ottamaan juomat fancyravintolassa. Valitettavasti Mika ei tyytynyt vain juomaan vaan otti myos kinkkuvoileivan. Virhe! Majoneesi oli pilalla ja yolla, ensimmaista kertaa, sairastui Mikakin meille jo niin tuttuun turistiripuliin.
Paatimme lahtea kaupunkiin, koska telttailu Mikan tilassa olisi mahdotonta. Onneksi tama pystyi matkustamaan, joten nappasimme bussin Jinotegaan (1,5h), jossa vaihdoimme bussia Esteliin. Casey jai Jinotegaan, joten jatkoimme ilman hanta. Halusimme mahdollisimman pohjoiseen, jotta seuraavan paivan reissut olisivat helpompia. Ja Esteliin piti LP:n mukaan kestaa vain 1h 45min.
Paskanmarjat! Istuimme bussissa kuoppaisella karrypolulla 3 1/2 tuntia. LP:n Nicaraguan kirjoittaja on kylla kokenut hieman eri Nicaraguan kuin mina, en usko hetkeakaan, etta se aalio on tehnyt koko reissua. Kartat huijaavat, silla tiet nayttavat yhta isoilta, mutta mielestani karrypolku ei ole yhta iso kuin moottoritie. Kaikeksi epaonneksemme talle tuskaiselle reissulle saimme viereemme allottavan nistin, joka lahetteli lentosuukkoja ja naytti silta, etta kohta tulee puukosta. Olimme myos laskeneet olevamme perilla valoisaan aikaan, mutta tama ei yllattaen toiminut pidentyneen aikataulun takia ja kylla ketutti. Saimme kuitenkin taksin bussilta, paasimme eroon nistista ja kaupunki naytti kivalta. Hotelli oli tosi kaunis ja tyontekijat ihania, mummo ja nuori Jorge (Laura oli etsinut itselleen Jorgea ja nyt se loytyi! Hehheh, no ei vaineskaan). Kavimme syomassa maailman parasta kanaa ja tulista salaattia Lauran kanssa eika kaduilla edes paljon pelottanut. Mika parka makasi sangyssa uuvuttavan reissun jalkeen.
Aamulla kuitenkin ruoka jo maittoi Mikallekin, omastani ehka puolet meni hotellin papukaijoille :D, ja lahdimme taas etiappain. Edessa oli pitka matka, josta kerron taman verran, koska en halua ajatella sita kamalasti: menimme neljalla eri bussilla aina Esteli-Ocotal-Los Manos-Tegucicalpa-Siguatepeque valin noin klo 10- 20, jos oikein muistan. Kaksi oli paikallisbussia, kaksi hienompaa. Hondurasin rajalla oli vahan ongelmia, mutta niista selvittiin, Hondurasin puolella kamalat narkkari-alkoholisti-muutenvaansekaisin olevat miehet kiusasivat kuljetuskarryissa olevia hevosia, toivoin etta heppa pistaisi kenkaa nassuun kundeille. Siguatepequessa ei edes osattu vastata bussikuskin kysyessa, etta haluatteko minun soittavan taksin, koska olimme niin nalkaisia. Talla kertaa buffettiruoka oli hyvaa ja ihana bussikuski oli tilannut meille taksin, jolla painoimme hotellillemme, jonka ulkonaosta tai muusta minulla ei todellisuudessa ole mitaan hajua..olen unohtanut kokonaan. Vaan samapa tuo, aamuseitsemalta saavuimme taas bussiasemalle, jossa odotimme bussia La Ceibaan "vain kolme tuntia" ja bussissa taas joku kuusi tuntia, mutta ehdimme paivan viimeiseen lauttaan ja saavuimme UTILALLE!
Taalla on ihanaa, kirjoittelen myohemmin lissaa. Laitoin nyt kuvia chichista ja guate-managua reissusta, koska unohdin toisen muistikortin hostellille. Markku ja Tarja, pitakaa hauskaa siella reissussanne! Mika meinasi soittaa eilen, mutta ei saanut yhteytta...ehkapa sitten kun paasette takaisin kotiin :) (anteeksi kirjoitusvirheet, en jaksa lukea lapi)
Rauhaa!
Lammikko, ankkoja ja ummikoita
Kaatuneella puulla kappailemassa
Caseyn apinaperformanssi?
Nicaraguasta loytyy ihmeellista kylla Suomalaisia kyltteja...
Puunrungolla, mika huutaa apinoille
liskokaveri
anananas.
Sammalen peittama kappeli
Ihana ryhmakuva!
Kuuma on kavella varjottomalla kadulla rinkat selassa,sano.
Papukaijat hostelillamme. Ruokin niita vahan ja ne tuli vainoamaan huoneemme ovelle...
Subscribe to:
Posts (Atom)