Buenos aires, busseilu Neuqueniin ja San Martin de los Andes

Chris with a reasonably sized beer

Sadepäivä







Picnic with Romina and Julio



View from Elina's

Elina y Gonzalo

Rosegarden

Baby pics



Pajaros



Mmmm what a meal





Desert

4x Bryan Adams

The best of both worlds

Jumppa

Poor man's Rio?



This man has got some balls eheheh

Artesans

B-fast



Mate





Kengät hajos

San Martin de los Andes

Iibis?

Hike









Telttailua







Koreja!



Tuuli



Perro frendit

Aamulla sade jatkui taukoamatta keskipaivaan saakka. Hostellin aamupala omine lisinemme oli super ja aamu menikin saataessa treffeja ympari stadia ensin ystavani Marian ystavan Elinan ja sitten ystavamme Julion kanssa. Elina asuu BAssa paikallisen poikaystavansa kanssa ja Julio on taas muuttanut takaisin BAhan Helsingista monen vuoden jalkeen.

Lainattiin hostlalta sateenvarjo ja eksyttiin ihan kuin vahingossa oikealle metropysakille Palermoon. Palermo on yksi BAn populaareista kaupunginosista; tosi hipsteri mesta varikkaine taloineen, pikkubutiikkeineen, joogastudioineen ja tietty toinen toistaan trendikkaampine luomu-kahviloineen. Palermossakin on monia osa-alueita esim. Palermo Soho ja Palermo Hollywood. Eras ystavallinen ohikulkija ohjasi meidat japanilaisia puutarhoja kohti ja sinne kaveltiinkin vain huomataksemme etta pitikin jo lahtea Elinaa tapaamaan. Ensi kerralla sitten.

Syotiin lounasta yhdessa rupatellen ja toisiimme tutustuen. Elinaa emme olleet siis aiemmin tavanneet mutta tamakin oli ollut vaihdossa Balilla, joten juteltavaa riitti. Ystavallisesti tama myos kutsui meidat matelle luokseen seuraaavana paivana.

Kavelimme ympari Palermon siisteja katuja hitaasti siksakaten kohti Julion kamppaa. Tuona paivana tuli kilometreja dallattua varmaan ainakin kymmenisen. Onnenkantamoisella tormattiin myos suureen paikalliseen Prismaan josta loydettiin trangiaan polttoainetta ja aiemmin loysimme myos adaptorit puhelimiimme.

Julio ja Romina jo odottelivatkin meita kun olimme ottaneet akateemisen vartin markettishoppailuillamme. Saimme kierroksen naiden yhteisessa kodissa, tutustuimme hieman haslaan koirakaveriin Umbaan ja ihasteltiin Rominan mahtavia afrohiuksia ja mahaa, jonka asukkiin toivottavasti paasemme tutustumaan huhtikuussa! Rominan tapasimme siis myos ensimmaista kertaa ja mikas sen argentiinalaisempi tapa kuin puistopiknikin ja maten aaressa.

Mate-juomasta; se on siis vihreaa yrttiteeta jota juovat valehtelematta KAIKKI argentiinalaiset, joka paikassa ja koko ajan. Sita juodaan pienista kipoista pillilla ryystaen ja kippoa passaten aina eteenpain. Kovin huumeiden kaytoltahan se nayttaa mutta on siis ihan kylla teeta vain. Tosin ehka yhta addiktoivaa kun tuntuu etta siihen on jonkinlainen kansallinen riippuvuus. Yleisesti ottaen mate on hyvin kitkeraa, vihrean teen makuista mutta esimerkiksi Julion ja Rominan kanssa joimme teen makeutettuna. Vihrean teen suurkuluttajana teen litkiminen tuntui oikein upealta tavalta.

Ihastuttavan piknik-illallisen ja tosi mahtavan jalleenakemisen jalkeen Julio ohjasi meidat bussille, jolla paasimme takaisin kotiin.

Perjantaille klo 18.30 olimme ostaneet bussiliput Neuqueniin mutta meilla oli siis viela paiva aikaa, joten aamusaatojen ja paikallisen matkakortin hankinnan jalkeen jatkettiin taas metrolla Palermoon. Kappailtiin, lounastettiin ja loydettiin Elinan luo. Joimme matea ja rupatetiin, ihasteltiin kaunista nakymaa partsilta BAn yli ja sitten lahdettiin Elinan poikaystavan kanssa ulos kavelylle silla Elinan piti palata duunihommiin. Kavelimme kauniissa ruusutarhassa ja puistossa, juotiin ihanaa kahvia ja puhuttiin ehka argentiinalaisten yleisimmasta puheenaiheesta; rahapolitiikasta ja taloudesta. Inflaatio maassa on ihan kreisi, jotain 25% vuosittain (?) ja kaikki on melko kallista. Emme tienneet aiemmin mutta meidan olisi pitanyt ottaa euroja ja vaihtaa taalla pimeasti, olisi ollut melkoisesti kannattavampaa kaikille. (Kurssista: dolarblue.net)

Napattiin bussi hostlalle, kamamme ja sitten taksilla kiireesti Retiron bussiterminaaliin. Bussi oli vain tunnin myohassa mutta voinette kuvitella sen Sveitsilais-Suomalaisen hammennyksen maaran mita pienesta "aikatauluvirheesta" aiheutui. Juostiin ympari bussiasemaa kysellen kaikilta linjurin peraan koska ajateltiin etta missattiin bussi jonkun vaarinymmarryksen takia. Tietty kyse oli vaan normimyohastelysta. Olo oli vahan hono kun tama tajuttiin. Muutenkin taalla on aika usein vahan holmo olo: espanja taittuu ihan ok mutta aina on se yksi palveluhenkilo joka ei jaksa yrittaakaan puhua selvemmin tai hitaammin holmolle turistille. Oman iloisen lisansa tuovat tietysti hammentava lausuminen ja etela-amerikan espanjan sanasto. No paiva paivalta tama on helpompaa ja Chriskin on oppinut jo ihan mielettomasti.

Bussimme oli kylla luksuksin ikina, supersleeper mallissa 15 tunnin ajomatka meni kuin vetta vain: penkit sai lahes vaakatasoon ja ruoka-ja juomatarjoilukin pelasi. Nukuin ehka taas parhaat unet ikina. Maisemat olivat hyvin yhdentekevia; koko matka oli pelkkaa aavikkoa joten ei missattu untenmailla mitaan.

Kohteemme oli Neuquen, joka dinosauruksia lukuun ottamatta vaikutti melko turhalta stadilta. Kysyttiin josko oltaisiin voitu jatkaa samalla bussilla viela San Martin de los Andesiin (SMA) mutta dosa oli taynna. Harmitti ja pohdittiin etta mitakohan oltiin ajateltu kun ostettiin liput vaan N:n saakka. Ajatus kai oli etta voitaisiin sitten helpommin valita mihin halutaan jatkaa...Ja toisaalta stoppi pitkalla bussimatkalla oli ihan mukava. Ostettiin jatkolippu illaksi 23.00 SMAhan, jossa oltaisiin perilla aamulla 5:45 ja etsittiin tiemme keskustaan. Turisti-infossa neuvoivat dinosaurusmuseoon mutta sinne oli matkaa 80km ja bussikin oli juuri mennyt nenanedesta eli se ei valitettavasti kaynyt painsa. Siista vaihtoehtoina oli nakoalakukkula tai joenvarsi.

Lounaan jalkeen aloitettiin patikointi aavikon kuumuudessa nakoalakukkulalle ja oli kylla ihan liian kuuma. BAssa oli ollut taydellinen keli, mutta taalla naah, nahkatkin heti paloi aurinkorasvasta huolimatta. Ihan kivat oli nakymat, takaisin stadissa kun oltiin niin shoppailtiin tarvittavia kamoja viela (mm. maailman sopoin mate-setti) ja syotiin illallista ennen bussiterminaaliin lahtoa. Pakko sanoa, etta nailla on kylla valilla kummallisia ajatuksia salaateista: talla kertaa omassani oli riisia, kanaa, porkkanaraastetta, tomskua, palmun sydamia ja currykastiketta...hyvaa oli ei siina!

Linja-automme lahti ajallaan eika tarvinnut hatailla. Ihan yhta luksus se ei ollut mutta silti tosi jees, safkaa oli ja penkit taipui. Yolla herasin kerran ja unen popperossa ihastelin aarettoman kirkasta tahtitaivasti ikkunastani.

Aamuinen SMA oli hyytava, joten puettiin hyvin paalle ja paineltiin rantsuun. SMA sijaitsee havumetsaisten vuoten syleilyssa Lago Lacar-jarven rannalla. Kyla on melko turistinen mutta kaunis alppityylisine taloineen, ruusuineen ja erilaisine havupuineen. Ravintoloita, kahviloita ja outdoor-shoppeja on vaikka muille jakaa.

Rantsussa oli hiljaista ja hiljalleen aurinko alkoi nousta vuorten takaa. Joku bailuporukka ajeli rallia ympari stadia kyytilaiset avoimessa takakontissa, mutta muuten oli tosi rauhallista. Keitettiin trangialla matet ja rakennettiin erilaisia sandwicheja mm. Finlandia-nimisesta tuorejuustosta. Hyvaa oli, kiitti vaan suomi.

Lahdettiin kimpsuinemme ja kampsuinemme ACA campingille kaupungin toiselle laidalle ja siina pari km kaveltyani ymmarsin pakanneeni ihan liikaa tavaraa, tietty. Riistohintainen ACA ei tullut kysymykseen joten vaellettiin takaisin ja kysyttiin neuvoa turisti-infosta. Jarven rannalla neljan kilsan paassa oli parikin leirintaa, joten sinne siis.

4 km maantienvartta (liian) painavan rinkan kera auringonpaahteessa oli vahan etta no thanks, mutta toisaalta oli kiva vahan haikkailla ja maisemat maantien toisella puolella, jarven yli olivat upeat! Paljon hienommat kun mita kaupungista naki. Chrisin vaelluskengat hajosi kesken matkan, vanhojen popojen pohjien liimaus petti ja muoviosa alkoi lonksuttaa uhkaavasti. Siispa jesaria ja nartsaa ja sormet ristiin etta kestavat viela leirintaan saakka.

Eka camping joka tuli vastaan ei ollut se jota etsimme mutta otettiin se silti. Maisemat oli upeat korkealta kalliolta ja fasiliteetit jees. Hinta oli vahan kallis, 6,5e/larvi, mutta uutta perheyritysta teki mieli tukea etenkin kun leidi oli niin mukava ja jeesasi espanjani kanssa karsivallisesti.

Leirinnan lahelta ja takaisin meni kolme bussia pavassa, joten valinnan varaa ei ollut paljon. Paatettiin ottaa viimeinen bussi kohti stadia ja kokkailla rauhassa lounas, pystyttaa teltta, juoda matea ja ottaa jaakylma suihku. Kaytin myos tsekkaamassa toinen leirinta ennen bussiin hyppaamista, ja se olikin melkoinen party mesta, kivisella biitsilla. Onneksi ei menty sinne.

Missiona oli ottaa selvaa vaellusreiteista, paasta nettii, hankkia Chrisille uudet kengat ja shoppailla safkaa. Onneksi pikku-kylassa oli enemman outdoorshoppeja kuin Helsingissa joten valinnanvaraa tassa riitti. Myos upouudet sandaalini hajosivat myos, terveisia vaan Merrelille etta paskan moitte! Suutarin etsinta siis myos listalla. Oli kuitenkin jo melko myoha, joten osa listasta jai seuraavalle paivalle. Tarkein, eli uudet kengat Chrisulle kuitenkin saatiin ja Chris paasi heti testaamaan kenkia koska meidan piti taas trekata se aiemmin paivalla kavelemamme 4 km leirintaan viimeisen bussin jo mentya. Ensin vedettiin navat tayteen Patagonian lammasta ja argentiinalaista nautaa ja sitten lahdettiin talsimaan pimeaa tieta. Kuun silta jarven yli oli upea, muuten matka maistui kylla aika puulta ja vahan kuumottikin ohi ajavat autot. Tana paivana kaveltiin noin 14 km ja sen kylla huomasi.

Maanantaina otettiin iisisti, kokkailtiin leirissa, otettiin bussi stadiin jossa hoidettiin listan asioita ja ostettiin bussilippuja seuraaviin kohteisiin. Lounasta syotiin piknikhengessa puistossa supermarketin anneista nauttien ja ostettiin viela paikallista kuuluisaa jaateloa jalkkariksi. Bussi vei takaisin leiriin, jossa vaan chillattiin ja nollattiin. Ja juotiin matea tietty. Pienta kavelya alas rantsuun lukuun ottamatta oli tosi lepopaiva ja illalla kokattiin viela aikaisin hyva illallinen, uni tuli 23 maissa heti kun silmat laittoi kiinni. Yo tosin oli jaatava.

Telttaelama tuntuu hienolta pitkasta aikaa ja trangialla kokkailulla on hauskaa, saastetaanpahan vahan rahaakin nain. Ainut harmi taalla on etta maapera on kuiva ja hienon hienoa tummaa hiekkaa, joka lentaa tuulen mukana kaikkialle ja polisee eika lahde millaan pois. Kaikki on siis sievan likakerroksen peitossa. Tanaan lahdetaan kohti Lago Huechulafquenia jossa ollaan pari yota telttailemassa! Kuvia tulee myohemmin, nyt pitaa menna ja sori kaikki kirjoitusvirheet, kiire ja surkee nappis (seliseli). Pusuja!

In English briefly

We had excellent time in BA meeting a friend of a friend Elina who lives in BA with her local boyfriend and an old friend Julio who used to live in Helsinki for many years.

We strolled around Palermo's very hipster area with colorful houses, small boutiques and trendy cafes. We ate lunch with Elina who also invited us over for some local tea, mate, the next day. In the evening we had picnic with Julio and we got to also meet the future mother of their unborn child (hope to meet the child in April then!). The weather was excellent after the rain: not too cold nor too hot.

Friday we visited Elina and her boyfriend, drank lovely mate and afterwards had a great walk and talk with Elina's boyfriend visiting a nice rose garden and chatting about the crazy money politics of Argentina.

18.30 we were supposed to hop on a bus to Neuquen but the bus happened to be only one hour late. No biggie, except that we thought we'd missed because of a misunderstanding or something. All ended well after an hour full of confusion but we did get in to the right bus and started our long (15 hour) but comfortable jorney towards the sandy desert capital Neuquen. Supersleeper bus had great service with foods and drinks while the seats would go almost all the way to 180 position. I slept oh-so-well.

Neuquen was a boring city and hot as hell. We booked tickets to San Martin de los Andes (SMA) for the evening so we'd only need to come up with something to do for the day. A view point over the city kept us busy, lunch and dinner too plus we did some shopping: we got ourselves the cutest set for mate drinking!

23.00 We took a bus to SMA and woke up there around 5.45 in the morning. It was quite chilly outside but the sun was about to rise so we put on all the warm clothes and headed to the lake shore for some breakfast cooking.

The first camping in the outskirts of the city was expensive and not worth it so we decided to hike 4 km to the next one that was located on the lake. The hike was quite horrid with a a too full of a backpack and scorching sun but the view was great tho. Chris's hiking boots broke on the way.

After putting up our tent in a beautiful camping spot with good facilities and a nice family owners and taking a shower we took the last bus back to the city.

We found Chris new boots, organized things for future travels and then had excellent dinner consisting of Patagonian lamb and local beef steaks. With our bellies full we started the dark (and second time around a bit boring) hike back to the camping. After the day's ~14 km walking we slept super well.

Next day we spent in the city still organizing stuff and shopping and repairing my broken sandals. We also prepared a nice picnic lunch in one of the parks and splurged on some delicious icecream.

Evening went chilling and recovering from the sun despite a small hike down to the lake and back. Dinner was excellent as camp cooked meals tend to be :) The night was freezing though.

Next day we were supposed to leave to Lago Huechulafquen so we packed our gear, stacked up on necessities and had lunch before the at 15.30.

Etelá-Amerikan retki: Lontoon kautta Buenos Airesiin

Páátettiin aloittaa vuosi 2014 tyylillá, eli buukattiin 4 kk:n reissu eteláiseen Ameriikkaan. Toisin sanoen lentáisimme Buenos Airesiin 1.1.2014 ja takas samaisesta stadista 30.4. Kovasti piti kirjoitella jo aiemmin tánne marraskuun upeasta Thaimaan kiipeilyreissusta, mutta sen aika tullee myóhemmin (jos koskaan).

Támán reissun valmisteluihin meni nimittáin ylláttáván paljon aikaa: vuokrattiin kámppá pois joten perusteellinen siivous oli tarpeen (ehká muutenkin...) ja kanit piti saada hoitoon ja sen sellaista. Myós tietynlaisia tarvikevalmisteluja reissu kaipasi koska ajatuksena on trekkailla ympári Patagoniaa ja Tulimaata. 35 litran rinkkani ei vetányt ihan tarvittavaa tavaramááráá, mutta tuliterá 65+10 l Deuteri tosin taisi imaista liikaakin kamaa, huh (apua). Kiitos vaan Tiinalle vielá jeesistá rinkkojen ostossa.

Yritán skrivailla ja laittaa kuvia silloin tállóin. Katsotaan miten onnistuu.

No asiaan. Lento láhti kohti Lontoota 7.55 ja taas tuli kirottua kun aina pitáá herátá niin hemmetin aikaisin. Lontoossa meillá oli noin 12 tunnin stopoveri, joten oltiin páátetty láhteá tsiigailemaan citiá ja oltiin jo etukáteen ostettu mm. liput Phantom of the Opera -musikaaliin Maijan suosituksesta. Napattiin metro Heathrowlta Hyde Parkkiin, ja láhdettiin talsimaan erináisiá puistoja pitkin Buckinghamin palatsille. Satuttiin kai jotenkin suosittuun aikaan kun porttien edessá oli mieletón ihmismassa kurkkimassa vartijoita. Ihanat ihmiset kun innostuvat niin kovasti vartijoiden dallailusta, hienoa!


Me oltiin hei Buckinghamilla!


What´s the haps?

Sáá oli harmaa ja sitten satoikin, kuulunee asiaan. Káveliin ympári Waterloota ja Sohoa, náhtiin Big Benit ja Abbeyt ja muut, syótiin lounasta. 14.30 oli teatterin aika eli sinne siis. Her Majesty´s theater oli upea jo puitteiltaan ja Phantom of the Opera musikaali hieno mielettómine lavastuksineen. Lyhyet yóunet tosin veivát hieman verojaan ja válillá mukava teatterin penkki seká pitkát lallattelukohtaukset meinasivat tuudittaa unten maille. Yritettiin váliajalla kahvitella, mutta sumppi oli niin hirvittáváá ettá ei se oikein jeesannut. Kiitos vielá Maijalle musikaalivinkistá, se oli táydellistá tekemistá Lontoon visiitille.


Kiireiset lontoolaiset, kiireetón Chris ja Ben


Her Majesty´s theater

Káppáiliin vielá hetki Sohon holleilla kunnes oli aika palata Heathrowlle ja hypátá British Airwaysin kyytiin. Lento kesti 13 tuntia eli láhdettiin illalla kympin aikaan ja tultiin aamulla BA:han. Suurin osa lennosta meni untenmailla (success!) ja loput ajasta World War Z:tan parissa. Siitá oli leikattu pois lentokoneen putoaminen miká hetken hámmensi vásynyttá mieltáni. No eipá juoni ollut niin kovin monimutkainen muutenkaan, vaikka zombit on aina jees. (Ei tosin 28 páiváá myóhemmin voittanutta.)

BA:ssa oli 25 astetta ja pilvistá miká oli helpotus sillá viime viikon 40 asteen helteet oli spennannut jo etukáteen. Otettiin dósá hostellille (Puerto Limon) San Telmon alueelle. Ei heti páásty majoittumaan ja nálkákin jo oli joten láhdettiin talsimaan. 1.1. nákyi katukuvassa: KAIKKI oli kiinni.

Mahat kurnivat ja ehká tunnin epátoivoisen kávelyn jálkeen lóydettiin tupaten táynná oleva mutta ihana pieni kahvila loistavalla menulla. Chris tilasi kauan himoitsemaansa gnoccia ja oli onnellinen. Minákin.

Páivá meni majoittuessa, kávellessá San Telmosta Microcentroon, ihmettellessá ja suunnitellessa ja kahvia juoden. Syótiin mielettómán hyváá italialaistyyppistá jádeá massiivisesta styroksiboksista (oi voi...) ja illalla Chris sai myós kuuluisan argentiinalaisen pihvin syódákseen. Uni tuli ehká sekunnissa kun vihdoin páástiin hostlalle ja suljettiin simmut.

Yóllá alkoi ukkostaa ja láhellá paukkui kovaa. Nukuin kuitenkin ehká paremmin kun piiitkáán aikaan.


Helado en Buenos Aires


Chris ja una botella de cerveza, grande, por favor.


Parrilla aka Steak house.

Same in English:

We´re going on a trip! For four months! Not a bad start for the year 2014.

We had an early morning flight to London, where we would have about a 12 hour stopover. We had already bought tickets to the Phantom of the Opera musical beforehand and checked out places we could visit during the day. Mostly we just strolled around the city, saw some famous buildings and tried to escape the rain. The musical was amazing and I highly recommend it to anyone visiting London, not just for the play but the theater itself was superb and the settings and all, wow.

The flight to BA took 13 hours during which we mostly slept - quite successfully indeed, fortunately - and watched some movies. We arrived to Ezeiza in Buenos Aires in the morning, took a bus to the hostel and went out for some lunch. This turned out to be difficult because of the date, 1.1., everything was closed. Finally we found a single open cafe with excellent lunch and coffee. First day went quickly just wandering and wondering. Eating icecream, drinking coffee, looking at the map and contacting local friends. It´s hot here but not too hot, perhaps about 25 celcius. Though during the night it started raining and the thunder was crazy! Still, we slept like babies (or dunno, like logs, since babies usually don´t sleep so well).

Laters!

Lopetuslausahdukset

Kas vain kävi näin. Matka meni, palasin kotiin ja sähläys alkoi. Siinä unohtui sitten ne viimeiset stoorit skrivata tänne internetin ihmeelliseen maailmaan, mutta jospa kertoisin teille pikaisesti miten tämä kaikki ihan oikeasti loppui.

Taisin viimekertomalla jäädä Lake Toban "kuviin ja tunnelmiin", kuten joku entinen historian opettajani tapasi sanoa. Lake Toba oli kummallinen paikka, suorastaan kummitusmainen. Entisenä hippietrailin osana se oli aikoinaan houkutellut paikalle laumoittain turisteja eli myös laumallinen eritasoisia ja näköisiä hotelleja oli järven rannoille kasattu. Vaan nyt suurin osa lahosi pystyyn hylättyinä. Isossa hostellissamme oli vain kourallinen muita matkaajia eikä niitä näkynyt yhtään enempää missään muuallakaan.

Tehtiin Mariaa odottellessamme seuraavana päivänä kävelyreissu "päätietä" pitkin. Ihmiset eivät olleet yhtä ystävällisiä kuin muualla maassa, lähinnä tuijottivat mutteivat edes kiinnostuneen oloisina vaan jotenkin tympeästi. Lapsetkaan eivät moikkailleet, mikä oli vieläkin oudompaa. Onneksi oli kissanpentuja. Ja koiranpentuja. Ja paljon! Niiden kanssa tuli temmellettyä matkan varrella. Löytyipä sieltä apteekkikin, josta antibioottien ostaminen tosin osoittautui huomattavasti vaikeammaksi kuin olisin voinut kuvitella. Kieli kun kuitenkin jo oli yhteinen bahasa indonesia eikä naisen englantikaan huonoimmasta päästä ollut.

Maria saapui illalla ja tuskasteli matkaa ihan juurikin samanlailla kuin me olimme tuskastelleet edellisenä iltana. Seuraavana päivänä vuokrattiin skobat törkyhinnalla ja paineltiin kohti Toban nähtävyyksiä: markkinamestaa jota vastapäätä oli joku kivipöytämeininki, kuollaksenikaan en ihan muista mikä juttu se oli, mutta olipahan patsaita JA sitten HOT SPRINGSEILLE! En oikein ymmärtänyt pointtia mennä tukalassa kuumuudessa kuumille lähteille, mutta paikalliset olivat sitä mieltä että se on ihan superjuttu. Markkinamesta oli kiva, siellä oli häät ja kaikkea. Sain uuden huivin, vaan hävittääkseni senkin samaisena iltana.

Hot springsit olikin jo sitten ihan toinen juttu. Ensinnäkin ihmeteltiin, että missähän hemmetissä ne on, kun kohdattiin vaan pari raflaa ja kaivoksen näköinen kallionkolo joka oli täytetty roskilla. Jaahas. Mentiin toiseen rafloista, työntekijä oli juuri tiskillä, mutta astuessamme sisään tämä katsahti meihin ja paineli ravintolan takaosiin. Istuttiin hetki, mutta palvelua ei kuulunut ei. Lopulta kai jotain huudeltiin ja sitten nainen tuli vihdoin ottamaan tilaukset vaikkakin hieman yrmein naamoin.

Kävi ilmi, että hot springsit olivat ne pari yksityistä ja aidattua uima-allasta, jonne kuuma rikkivesi johdettiin ja pulikoinnista sai maksaa 10 000rp/tunti tai jotain. Joo ei kiitti. Paska mesta ja ihan superkuumottava. Kummituskaupunki, tai jotenkin sellanen uumoilu oli ettei kaikki ollut ihan jees siellä. Halusin lähteä äkkiä pois ennen kun meidät jotain keitetään elävältä kuumassa lähteessä kannibaalisiin riitteihin liittyen.

Illalla käytiin baarissa. Katottiin musaesityksiä, tavattiin miljoona suomalaista (no ehkä liiottelen vähän, mutta suomalaisia oli kyllä enemmän kun ketään muita turreja yhteensä)ja sitten paineltiin pehkuja kohti. Seuraavana päivänä lähdettiin poispois Tobalta.

Kohti Bukittinggitiä kävi tie. Hidas ja pitkä sellainen. Trans-Sumatran highway oli mutainen ja kuoppainen kapea kärrypolku, joka mateli kiemurrellen läpi viidakon. Bussilla reissuun meni onnesta riippuen 15-24 tuntia. Oma bussimme ei hajonnut, olimme siis onnekkaita. Kuski paineli välillä niin hurjaa tahtia läpi kuran ja pengermien, että pelotti jopa nukkuessaankin. Uinuin muistaakseni aika tiuhasti reissun loppuosan vaan alkumatkasta taisi olla meitä tyttäriä häiritsemässä eräs bussin työntekijä, nuori mies, joka maaten lattialla edessämme jaloillaan kosketteli omiamme hyvin epämiellyttävällä tavalla. Yritä siinä nyt sitten nukkua. Hermostuimme lopulta tähän ahdisteluun ja parin napakan potkaisun ja suomenkielisen kirosanan lennettyä loppui sekin kettumaisuus. Kuten jo aiemmin totesin, miehet, ne siat.

Bukittinggissä oli fiilistä. Kaupunki oli ihan oikea kaupunki ja käytiin vaatekaupoissa ja ihastelemassa illan markettia. Syy miksi tulimme Bukittinggiin oli Minangkabau heimo (http://en.wikipedia.org/wiki/Minangkabau), joka on aika älytön: he ovat muslimeja, mutta heidän järjestelmänsä on matrilineaalinen! Ja ne talot, aikamoisia väsäyksiä häränsarvikattoineen esim. http://whichwaylord.com/images/indo0007.jpg Niitä kävästiin kattomassa seuraavan päivän opastetulla reissulla, jolla myös juotiin reippaasti kahvetta (jota Sumatralla viljellään tolkuttomasti) ja shoppailtiin huiveja (tällä kertaa olen pitänyt sen tallessa).

Minä lähdin takaisin Balille viimeisen viikon viettoon seuraavana päivänä ja Maria tuli sinne pari päivää jäljessä. Balilla treffasin kaksi Heidiä sekä Ianin ja kaikki muutkin rakkaat ystäväiseni, alkupäivät vietin Seminyakissa, mutta Marian tultua siirryimme Kutan meininkeihin. Viimeinen viikko oli loistava, Marian kanssa meillä oli jotenkin sama rytmi joten saatettiin vaan nukkua ja syötiin sikana. Käytiin hieronnoissa, oikein 4h spaseteissä ja leffassa ja tekemässä viimeiset ostokset. Ja sitten kaksi päivää ennen lähtöä sain mailin että "lentosi on peruttu". TAAS, kirosin China airlinesin syvimpään helvettiin, seitsemännenkin yli ja sitten alkoi soittelu rumba pitkin toimistoja ja kävimpä lentokentälläkin. Teki mieli aika paljolti tappaa joku. Eikä vähiten joku CA:n työntekijä.

Lensin siis Bangkokiin hyvästeltyäni Marian ja Balin. Siellä CA:n työntekijä otti minut vastaan ja olimme jo lähdössä hotellille tappamaan 30 tunnin odotustani, kun rakas äitini lähetti viestin. Finskin suoralento Helsinkiin lähtisi keskiyöllä ja äitikkäni ehdotti minulle, että kävisin tiskillä kysäisemässä lennon hintaa, jos sen vaikka saisi hyvään hintaan niin eipähän tarttisi venailla ensin BKK:ssa (jossa oli siis vielä melkoset sotatilat meneillään) 30h ja sitten vielä Amsterdamissa 10h. Kysäisin CA:n mimmiltä että missähän olisi finskin toimisto ja tämä kummasteli että miksi täh häh, joten kerroin suunnitelmani hänelle. Sitten neiti soitti puhelun ja kertoi hommanneensa minut tälle lennolle ihan ilmaiseksi! JIHUU, olin aivan fiiliksissä, paitsi en kyllä uskaltanut olla totaalisen ekstaasissa ennen kun sain lentoliput käteeni. Katselin niitä suomalaisia jotka painelivat check in tiskille ja teki mieleni kotiin, uskokaa tai älkää. Ja sinne pääsin, finnairin kyydittämänä.

Aamu kuuden Helsinki oli kaunis ja 615:lla pääsi Käpylään.

Bukit Lawang ja sitten Toballe

Bukit Lawang oli huipuin mesta koko Sumatralla. Kauniin pienen kylän katkaisi keskeltä joki jossa paikalliset peseytyivät, pesivät pyykkiä ja lapset tuubailivat kumirenkailla. Hostellimme Bukit Lawang Indah oli hyvä ja halpa ja raflassa oli iltaisin huippumeininki. Bukit Lawangin suurin nähtävyys ovat orankit, joita asustelee viidakossa lähimaastossa ja tytöt lähtivätkin niitä tsiigailemaan päiväreissulla, itsehän olin vielä pipinä joten trekkailu ei ehkä ollut se juttu. Kävin siis netteilemässsä ja istahdin mukavaan Tony`sin raflaan yhtäkkiä alkanutta sadetta karkuun. Seuraani liittyi suloinen Thomas leaf monkey aka funky monkey, joka myös pakoili rankkaa trooppista kuuroa. Iltaa istuttiin ravintolassamme loistavien oppadein soittaessa kitaraa ja kaikkien laulaessa kimpassa, myöhemmin siirryttiin joenvarteen, jossa pojat grillasivat maittavaa kalaa ja musiikki soi edelleen.

Lauantaina kundit kutsuivat meidät kalafarmille. Ihmeteltiin että mikähän juttu tää kalafarmi on kun aina nämä olivat sinne menossa joten päätettiin lähteä tsekkaamaan mestat. Kalafarmihan se kirjaimellisesti oli ja löytyi sieltä myös kookospähkinöitä ja rambutaneja ja vaikka mitä, joten pojat alkoivat toimia ja tekivät meille huippu jungle juicet kookoksesta ja sokerista ja mitähän siinä oli. Illalla oli jungle partyt paikallisessa yökerhossa, naureskeltiin jo ajatukselle yökerhosta keskellä pikkukylää mutta todellisuus oli ehkä vielä parempi: hervoton klubi keskellä ei mitään ja tietty pelkkiä miehiä täynnä koko mesta. Oikeasti. Me ja pari muuta länkkärigimmaa olimme about ainoat. Musiikki oli karmittavaa teknoa ja ilta lopetettiin melko lyhyeen.

Seuraavana päivänä piti lähteä taas kohti Medania ja yhä eteenpäin Lake Toballe. Maria oli löytänyt mukavan paikallisen oppaan itselleen Bukit Lawangista ja päätti tulla vasta päivän jälkeen perässä jääden tämän sumatralaisen version Ville Valosta luokse. Me siis matkasimme Marin kera kohti Medania, joka oli aina yhtä kamala ja josta sitten hirveimmällä bussireissulla aina Parapatiin saakka, josta lautan kohti Tobaa kuului lähteä. Bussireissu oli neljä tuntia mutta jopa se 14h bussimatka voitti tämän. Penkit olivat niin pienet ja ahtaat ettei jalkoja saanut suoristettua mitenkään, oli niin kuuma, että hiki vain virtasi ja ihmiset ryysivät ryysimistään. Parapatista lähti onneksi pian lautta, joten hypättiin siihen ja majoituttiin ensimmäiseen hostelliin, joka oli kovin mukava ja josta sai ruokaa, hyvää sellaista.

Singapore,Sumatran Pulau Weh ja kohti Bukit Lawangia

Olin viisumia varten ostanut lennon Singaporeen 13.5. joten se oli sitten hyödynnettävä. Oli ikävä sanoa hyvästit Balille tai ehkä oikeammminkin niille ystäville siellä, mutta onneksi seuraavalle päivälle oli jo treffit Marian ja Marin kanssa Medanissa, se helpotti.

No siis kuitenkin ensin piti lähteä ja taas Ngurah rain kenttä ihastutti aamuisilla meiningeillaan, mutta lento lähti pian ja se meni tajuttomassa tilassa jo ennen nousua aina koneesta poistumiseen saakka. Taisi olla vähän univelkoja kertynyt. Singaporen kentällä olin vielä ihan unessa, mutta kaikki oli tuttua ja lähimuistissa kuukausi sitten tehdyn reissun jäljiltä. Olin varustautunut lentokentän ja –koneen kylmyyteen kevyellä pitkähihaisella, jonka keveys haihtui astuessani ulos MRT:stä Lavender stationillä. Oli niin kuuma. Vaelsin tässä tuskan hiessä tutuille huudeillle Little Indiaan vaan kuullakseni, että joka pirun ikinen hostelli oli aivan täynnä. Kiersin lähimain kaikki alueen hostellit jo hieman epätoivoisena kunnes vihdoin ja viimein ystävällinen nainen sanoi ”Dear, we have one spare bed due to a cancellation!” Kaikki kiitokseni niille peruuttaneille sieluille. Huone olisi tietty vapaa vasta parin timman päästä, mutta ei se mitään koska nälkäni oli päästää minut hengiltä. Otin suunnan ensimmäiseen subiin, jossa mussutin leivän naamaani luultavasti jonkunnäköisellä ennätystahdilla. Hostellin mukavat yleistilat ja täysi vatsa aiheuttivat simahduksen ja siinä nukuin tunnin ainakin läppäri sylissä kaikkien niiden muiden reissaajien ympäröimänä. Herätessäni tästä oli sänkynikin jo vapautunut, joten siirryin sinne ja suihkun jälkeen nukuin iltaan asti. Nettikahvila viihdytti kunnes kellokin oli jo yömyöhä eli aika oli taas nukkua ja herätä ja painella kentälle. Onneksi Singapore oli nähty, ei paljon inspaillu lähteä kikkailemaan enää ympäriinsä.

Reittini oli Singapore-Jakarta-Medan eli siksakkia ympäri Indonesian ilmatilaa ja luultiin treffaavamme Marian ja Marin kanssa jo Jakartan kentsulla mutta eri lentoyhtiöiden terminaalit olivat kaukana toisistaan eli kohtaaminen siirtyi Medaniin. Siellä ei onneksi mennyt kuin hetko ja kaksi tuttua blondia saapuivat näkyviin. Otettiin kamat, taisteltiin sikahintaisesta becakista (mopokärrymeininki) ja bussiterminaalilta dösä Banda Acehiin lähtikin melkein heti. Joten se oli sitten bye bye safkailu...onneksi kiskalta löytyi suolakeksejä.

Kymmenen tunnin yöbussi meni rattoisasti uinaillen ilman sen kummempia kommelluksia ja niin oltiinkin jo otettu Acehista becak lauttarantaan ja kahvi maistui. Tavattiin indonesialainen armeijan lentäjä. Näytti kuvia että varmasti uskotaan. Fast boat Pulau Wehin saarelle oli nimensä mukainen eikä matkaan mennyt tuntiakaan. Päätettiin majoittautua Iboin pieneen kylään jossa oli halpaa sukellusta ja muita reissaajia. 25 tunnin ruoattomuus ja matkustus alkoi tuntua kuten myös paheneva niiskutus. Löydettiin mukiinmenevä bungalowi Yulia’s guesthousesta vaikkakin sitten lähemmän tarkastelun jälkeen tultiin siihen lopputulokseen, että meidän bungis oli kaikista huonoin ja katto vuosi. Itseasiassa se oli saastainen nyt kun sitä ajattelee, siellä haisi kuvottavalle ja sänky oli kolmelle ihan surullisen pieni, patja muhkurainen eikä ilmastoinnista tai fanista ollut tietoakaan. Mutta ei se nyt kauheasti maksanutkaan. Ihan ensimmäisenä pulahdettiin uimaan hiet pois kauniiseen pieneen poukamaan ja sitten Yuliasin raflaan syömään. Eipä ole nasi goreng maistunut pitkään aikaan niin maukkaalta.

Tytöt halusivat sukeltamaan ja niin minäkin, mutta tiesin että se olisi mahdotonta nuhassani jonka rukoilin poistuvan seuraavaan päivään mennessä. Rukoukset osoittautuivat turhiksi kuten yleensä ja olo vain paheni. Ripustin riippumattoni terasille ja MacGyveroin hyttysverkon tämän ympärille jotta voisin viettää yöni siinä haisevan huoneen sijaan. Alkuyö meni niin hienosti kun yö nyt vaan hammockissa voi mennä, mutta kahdelta heräsin painajaiseen, sekä kuumeen nostattamaan tärinään ja meinasin saada paniikkikohtauksen klaustrofobisessa riippumattohyttysverkko viritelmässäni. Ahdistuneena raivasin tieni ulos ja sisään tyttöjen väliin. Loppuyö meni levottoman hourestein unien parissa.

Aamulla alkoi räkä eikä se enää loppunut. Tytöt lähtivät tekemään kuulemma upeita sukelluksia (olen kade) ja minä nukuin ja luin ja kuuntelin musiikkia ja nukuin ja söin ja niin..siinähän se päivä sitten meni tai oikeammin kolme seuraavaakin päivää. Yskä paheni kuumeen onneksi hävittyä, mutta kaipasin apteekkia ja hieman kliinisempia tiloja sairastaa. Huone oli mitä se oli, vessat olivat saastaiset luonnollisesti (ja sijaitsivat nihkeilyttävän kävelymatkan päässä) ja suihku tarkoitti hyvin likaista allasta täynnä meriveden ja sadeveden sekoitusta josta sitten lapattiin vettä päälle kuupalla. Yritin pysyä positiivisena, en kuitenkaan ollut Kiinassa – saastan luvatussa maassa. Toisaalta paikassa ei myöskään ollut mitään tekemistä mikä oli levon kannalta hyvä, ei tullut houkutusta pois paranemisen tieltä. Saari oli todella kaunis ja hammock mukava, musiikkia oli ja kirja oli tarpeeksi kiinnostava luettavaksi, joten nou hätä kuitenkaan.

Keskiviikkona paineltiin takaisin Banda Acehiin, joka osoittautui mielenkiintoiseksi ja kauniiksi kaupungiksi. Ihmiset myös tiesivät Martti Ahtisaaren! Käytiin pikavisiitillä keskellä kaupunkia sijaitsevalla laivalla, jonka tsunami silloin aikanaan oli heittänyt paikalle. Laivan alla hengaili hervoton pari metrinen varaani. Syötiin hyvin, netteiltiin, ostettiin lentolippuja ja löydettiin apteekki ja antibiootteja allekirjoittaneelle. Sitten etsittiin se bussi takaisin Medaniin. Se lähti jo 16.00 joka vähän harmitti sillä matka olisi pitkä ja suurin osa siitä tehtäisiin siis päivällä eikä nukkuen. Okei, matkan tuli kestää se samaiset kymmenen timmaa, mutta jonkun oikun takia se olikin sitten 14. Marin ja Marian istuessa vierekkäin sain tietty kaverikseni liian suuren miehen joka haisi pahalle. Jossain vaiheessa eräs bussintyöntekijä (luulen) osoitti penkkejä takanani ja hääti siitä toisen miehen pois, jotta saisin siis omat kaksi penkkiä. Kiitin kohteliaasti mutta epäillen taka-ajatusta ja sellainenhan tietty oli. Istuin käytävän puolella jalat ikkunapenkillä kun tämä ”avustaja” tuli viittomaan minua ikkunapenkille jotta voisi istua viereeni käytäväpenkille. Joo haha hyvä yritys, no chance että istuisin pimeässä bussissa liian ystävällisen miehen loukutettua minut ikkunapenkkiin. Onneksi tyhmän esittäminen auttaa aina ja nousin ylös päästääkseni tämän potentiaalisen ahdistelijan ikkunapenkille, mutta yllättäen se ei enää kelvannutkaan. Veikkaa ja voita, sain kaksi penkkiä itselleni haha. Tosin sen jälkeen kun joku käveli ohi ja nappasi pohkeestani kiinni ”horjahtaessaan” ei enää nukuttanut. Helvetin miehet, sikoja.

Medanissa oltiin kello 4 aamulla eikä Medan ole paikka jossa haluat olla tähän maailman aikaan. Eipä siis jääty chillailemaan vaan otettiin becak lähimmälle bussiasemalle josta minidösä kohti Bukit Lawangia lähtisi. Taisteltiin taas hinnasta viimeiseen saakka, vielä jopa perille päästyämme. Oli kuuma ja väsy ja continental breakfast maistui maukkaalta

Viimeisiä viedään Balilla

Ylläri taas huippuhienon reissun jälkeen viimoinen normaali kouluviikko tuntui tappavan tylsältä. Hömppäiltiin netissä ja keksittiin bisneskurssin tehtävää varten haastateltuja päästä (Ljudmila Fedorovia sekä Jan Erickssoneita). Aina yhtä kehittävää. Keskiviikkona meitä saapui onneksi piristämään Ellin ystävä Anni, joka viettäisi viikon Balilla ja sitten Elli ja Anni lähtisivät Jaavalle. Ainut hienoinen ongelma oli ettei Annikaan osannnut ajaa skootterilla, joten luovutin paikkani kyyditettävänä olevana hänelle. Vaan ei siinä mitään, Elli heitti minut kiltisti kyllä kouluun ja takaisin ja keskiviikkona koulun jälkeen Heli nappasi minut kyytiinsä Kutalle. Olin sopinut nimittäin treffit Jarkon kanssa. Jarkon tapasimme viime reissulla ensin Meksikossa ja sitten jossain päin Nicaraguaa ainakin. Oltiin oltu yhteyksissä naamakirjan kautta ja Jarkko saapui Balille sopivasti ennen lähtöäni joten kerittiin nähdä.

Käytiin vetämässä lihapullia Alleycats-nimisessä ravintolassa! Ai että, lihapullia, maistui. Oli mukava nähdä taas ja sovittiin, että safkan jälkeen paineltaisiin double sixin biitsille kaikki kimpassa. Siellä surffiputiikkien pitäjistä oli tullut jo lähemmäs kavereiden kaltaisia tuttavuuksia ja istuskeltiinkin sitten iltaa heidän kanssaan parin kaljan voimin. Auringonlasku ei tosin ollut kovin kummoinen, harmiksemme.

Torstaille Yusiu oli järkännyt minulle ja Marialle tsäänssin vierailla paikallisen ekomatkailuyrittäjän luona! Oli mielenkiintoista kuulla tällaisestakin matkailusta, täällä kun sitä harvemmin katukuvasta löytää. Perjantaille Yusiu taas oli pyytänyt ystävänsä Bali Hotel Associationista kertomaan meille community tourism operaatioistaan. Ehdottomasti vielä siistimpi juttu kun edellispäivän tapaaminen! Mr. Djinaldi kertoi hyvin yksityiskohtaisesti miten tällainen kylämatkailuprojekti alkaa ja toimii. Tästä voi lukea matkailuopinnoissa vaikka kuinka mutta oli kyllä huomattavasti avartavampaa kuulla ensikäden esimerkkeja oikeasta elämästä! Sitten Djinaldi ehdotti, että voisimme lähteä vierailemaan yhdessä tällaisessa kylässä Ubudin lähellä ja kommentoida homman toimintaa. Tottakai, vastasimme ja sovittiin reissu seuraavalle päivälle.

Vaan reissua ennen oli kuitenkin huiput ”Vappulounas altaalla”-poolpartyt opiskelutovereidemme villalla. Lounas oli tosiaan siis ehkä keittopainoitteinen, ja tullessamme bileisiin oli siellä jo kovin hyvä fiilis, jollain oli jopa ylioppilaslätsäkin päässään. Täältä hypätiin taksiin kohti Kutan hurjia bailuja. Tutustuin paikalliseen surffaripoikaan, Ianiin, jonka luulin olevan mahdollisesti noin 15-vuotias, mutta tottapuhuen kymmenen vuotta sai lisätä vielä pojan ikään. Rupateltiin ja rokattiin tämän hassun, toisen etuhampaansa surffionnettomuudessa katkaisseen nuoren miehen kanssa koko ilta ja olin iloinen tavatessani oikeasti tosi mukavan paikallisen. Piristävää!

Seuraavana päivänä tuli Maria meille aamusta kylään, tilattiin Bali Buddhasta pizzaa kotiin, mutta omani oli niin kasvispanotteinen etten uskonut sen hetkeäkään olleen epäterveellinen. Sitten oli aika painella Sanuriin Marian luokse, josta lähdettiin ajelemaan kohti Bedulun kylää. Oltiin Sanurin risteyksessä kun yhtäkkiä valot vaihtuivat ja Maria stoppasi skoban hieman yli odotusviivan. Viereisen kaupan pojat viittoivat meitä hienovaraisesti siirtymään taaksepäin, mutta se oli liian myöhäistä, tien toisella puolella oleva kyttä oli jo spotannut meidät. Poliisisetä kutsui meidät luokseen, joten nöyrinä ajettiin ratsiakopille, jonne Maria paineli sisään minun jäädessä skoballe vartsaamaan kamoja. Toinen kyttä livahti luokseni rupattelemaan ja normaalisti olisin ollut kylmä ellen kylmempikin turhaa tuttavuutta hierovaa miestä kohtaan, mutta huomasin tilaisuuteni tulleen. Tiedättehän, pieni hymy, silmien räpyttelu ja avuttoman indonesian bamlaaminen jeesaavat pitkälle. Maria pelasi aikaa kopissa toisen, ei niin ystävällisen, kytän kanssa jotta voisin rupatella niitä naita ja lopulta 50 000 rupian sakot kuittaituivat varoituksella ”Excuse me sir, what seems to be the problem?” viattoman kysymyksen jälkeen. Hölmö johdateltava poliisimies, haha!

Jatkettiin matkaa Elephant Caveseille naureskellen, ja siellä meidät ottikin heti vastaan Bedulun erään Banjarin (balilainen kylä toisin sanoen) kyläpäällikkö John. Hän vei meidät upeaan kuninkaan palatsiin ja kävi ilmi, että yöpyisimme siellä! Ei hassumpi. John esitteli myös muuta osaa temppelistä ja kertoili hieman projektista. Kuulimme myös että kylän päätemppelillä olisi suuret juhlat ja me olimme kutsuttuja. Ainut probleema oli, että olimme unohtaneet temppelivaatteemme kotiin ja voi sielu niitä lainakledjuja jotka meille tungettiin. Virheen vihreä liian iso pitsipaita (jonka ”pitsit” näyttivät lähinnä epähuomiossa sattuneilta rei’iltä), yhdistettynä ruskean rumaan saronkiin ja päälle vielä höysteenä oranssi vyö. Pukeminen muuttui kauhistelusta naureskeluun, mutta eniten kyllä vaan hävetti. Varsinkin kun asteltiin juhliin, jossa KAIKKI ne pari tuhatta ihmistä olivat laittaneet parhaimpansa päälle ja näyttivät niin kauniilta puvuissaan. Häpeää tai ei, juhlat olivat upeat, oli tanssia, chillailua, ruokaa ja vaikka mitä. Jopa teinit näyttivät nauttivan :) Oltiin väsyneitä edellisillan kemuista, joten jatkettiin näitä temppelijuhlia uinaillen.

Seuraavana päivänä lähdettiin kävelylle Yehpulun reliefisaitille, jonne sisäänpääsy oli yllättävät 6000 rupiaa (ei paljon rahaa, mutta korkea summa noin yleisesti tällaiselle turistikohteelle). Paikassa oli kaunista, mutta reliefit olivat aika mitättömiä ja mielestäni huonosti restauroituja. Paikalla hengaili vanha mummo ja pappa valkoisissa temppelikledjuissaan. Nämä innostuivat suunnattomasti tullessamme paikalle ja mummo siunasi meidät Ganeshan patsaan edessä, pyysi ottamaan kuvia (joka sai jo heti pienet epäilyksen perkeleet huutamaan päässäni) ja niin, sitten piti antaa uhrilahja. Mummo osoitteli 10 000 rupian seteliä innokkaasti osaten sanoa englanniksi tasan ”offering”, mutta ei meillä oikeasti ollut kuin pari tonnia eikä olisi muutenkaan maksettu mitään niin suurta. Tästähän mummo kimpaantui ja alkoi sättimään meitä ja lopuksi sitten ei suostunut sanomaan enää sanaakaan. Miksipä minulle tuli sellainen olo, että offeringit eivät ihan välttistä olleetkaan menossa jumalille?? Siunaus ei tainnut myöskään olla kovin täydellä sydämellä suoritettu haha.

Käppäiltiin takaisin Johnin luo kämpillemme, jossa tämä tilasi meille todella maukkaat safkat vaan huomataksemme rahojemme todella loppuneen. Siispä oli pakko lähteä Ubudiin nostamaan lisää rahaa, palata takaisin ja maksaa velkamme. Kiitettiin kauniisti Johnia tästä kokemuksesta ja harmiteltiin vain että emme ehtineet oikeasti kovasti panostaa paikkaan näin lyhyessä ajassa.

Maanantaina alkoi koeviikko eli se viimeinen kouluviikko. Ensimmäisenä meillä oli kaksi Bahasa Indonesian koetta, jotka mielestäni selvitin ihan kunnialla. Matkailun koe oli taas aika hömppää ja tuli kirjotettua ihan reippaat esseet aiheista joista olisin selvinnut unissanikin. Ajattelin, että viimeinen viikko ennen Lombokin reissua perjantaina menisi kotona nuubaillessa kun ei sitä skootteriakaan ollut, joten maanantaina painelinkin tylsistyneenä sitten koulun jälkeen Bali Buddhaan nettiin. Ja kappas, siellä facebookissa Ian, vappubileissä tapaamani surffaripoika, olikin jo laittanut viestiä ja rupesi heti juttelemaan chatissä. Kerroin olevani Kerobokanissa, johon tämä pikaisesti vastasi, että ”okei, mä asun siinä lähellä, tuun hakemaan sut nyt”. Ei kai siinä mitään, olin niin tylsistynyt joten miksei. Ian tuli siis hakemaan minut, käytiin hakemassa kypäräni kotoa, ja vannotin myös Ianin hakemaan omansa (koska vaan urpot ajaa ilman kypärää eikö?) joten nin tehtiin ja sitten paineltiin Cangguun biitsille. Oli jo tosin pimeää. Eli ei siellä ollut mitään tekemistä eli lähdettiinkin tsekkaamaan double six josko siellä olisi frendejä mutta ei niitä sielläkään ollut. Siispä otettiin yhdet kaljat ja nautittiin ne kuunnellen musaa. Kiitin kundia ystävällisesti seuranpitämisestä ja tämä lupasi sen mielellään tehdä uudemmankin kerran. Kivaa.

Viikon tiistai-aamu alkoi Bahasan suullisella kokeella, joka oli aika vitsi. Meille annettiin keskustelun aihe (vapaa-aika ja harrastukset) ja sitten harjoiteltiin pikakeskustelu Ellin kanssa ulkoa ja rupateltiin se opettajan edessä. Ei sen kummempia. Kulttuurin koe seuraavaksi oli hoidettu taas vanhaan hyvään tapaan eli opettaja lähti pois huoneesta, jotta kaikki voisivat varmasti tsekata paperit läpi eli siis luntata. Henk. koht. en ollut ihan niin kiinnostunut vastausteni todenpitävyydestä että tähän olisin jaksanut vaivautua, mutta luulen että sekin meni ihan kunnialla läpi. Koulun jälkeen oltiin sovittu lähtevämme Uluwatuun ja Padag-padangin biitsille Helin, Ellin, Annin ja Marian kanssa ja kutsuttiin sitten Iankin mukaan Helin tuntiessa pojan myös. Treffattiin Kutalla safkan merkeissä ja sitten siitä huideltiin skootterin selässä hurjia mäkiä pitkin Uluwatun surffispotille ihailemaan taitavia surffaajia. Tämän jälkeen painuttiin biitsille, jossa vesi virkisti kuuman päivän aiheuttaman hikoilun jälkeen. Biitsi oli kaunis ja pieni, mutta ehkä hieman liian turistoitunut.

Illalla hengailtiin Helin ja Ianin kanssa Helin ja Maijan kämpillä Kutalla ja päätettiin lähteä vähän ulkoilemaan tiistai-illan yöelämään. Ilta oli hauska, mutta piti pitää mielessä seuraavan päivän kokeet ja kotiinpääsy joten tyydyttiin siis pitämään juominen matalalla ja enemmänkin tosiaan keskityttiin tarkkailemaan meininkiä. Ian heitti minut kotiin ja sitten pitikin jo taas pian nousta bisnes ja laki-kokeisiin.

Bisneskoe meni ihan yli hilseen, joten kirjoittelin taas kriittisiä vastauksia rahojen käyttämisestä turhiin hömpötyksiin kuten armeijoihin, aseisiin ja korruptioon enkä usko että opettaja välttämättä oli kovin tyytyväinen, mutta tottapuhuen aivan sama. Bisnes ei oo mun juttu enkä mä oo bisneksen juttu, joten minkäs teet. Lakikoe oli onneksemme kotikoe, jonka sai palauttaa seuraavan päivän loppuseremoniassa. Iltapäivällä Ian tuli taas hakemaan minut tunnollisesti kotoa, tehtiin nuudelit ja paineltiin treffaamaan Heliä. Viimeiset koulupäivät olivat ohi ja fiilis oli voittamaton (vaikka siis lakikoe olikin unohtunut tehdä), joten otettiin kaljat tämän kunniaksi!

Heli, eikä Maija, ikinä päässyt seremoniaan asti. Itse tein kokeen (jota en osannut tehdä) autossa Yusiun kyydissä tämän tullessa myös katsomaan loppujuhlia ja siis heittäessä meidät kouluun, ja viimeiset pätkät täyttä diipadaapaa kirjoitin tylsien puheiden lomassa. Ossi, ensimmäisen kuun kämppiksemme, piti puheen bahasa Indonesiaksi, kunnioitettavaa ja myös jotkut kiinalaiset oppilaat näin tekivät. Salissa oli liian kuuma ja liian tylsää, mutta onneksi seremonia loppui ja sitten päästiin poolille!

Jotkut luokkalaiset olivat järkänneet ilmaiset mojitot ja halvat kaljat meille erääseen yökerhoon joten melkein kaikki 50 suomalaista kokoontuivat sinne plus siis tietysti näiden suomalaiset kaverit ja paikalliset kaverit. Nämä bileet olivat surkeat, mojitoissa oli vain spriteä ja kalja oli väljähtynyttä hanaolutta eikä musiikkikaan ollut mitenkään viihdyttävää. Mutta loppuillan bileet olivat huiput erityisesti koska minusta, Helistä ja Ianista oli muodostunut kunnon kolmikko, joka rokkasi täysillä ja jonka jäsenet pitivät toisistaan huolta. All for one and one for all, kolmeksi muskettisoturiksi kutsui meitä Ian ja se tarttui.

Perjantaille oltiin suunniteltu lähtöä Lombokille, mutta olin niin räkäinen, että tulivuorelle kiipeily oli mahdottomuus. Maria keksi itselleen divemasterin koulutuksen aloittamisen ja Heli lupasi majoittaa minut, koska vuokrasopimukseni oli finito, joten ei huolta vaikka suunnitelmat muuttuivatkin. Elli ja Anni lähtivät jo aikaisin aamulla kohti Jaavaa, joten onneksi Ian tuli auttamaan minua pakkauksessa (voi jeesus miten helkkaristi sitä kamaa olikin voinut kerääntyä, heitin suurimman osan vanhoista kledjuista keräykseen), heitin hyvästit rakkaille Yusiulle, Putrille ja NanYinille ja sitten ajettiin biitsille treffaamaan Heliä ja Mariaa. Perjantai ja lauantai meni Ianin ja Helin kanssa hengaillessa, katottiin leffoja ja lauantaina oli bailut, joista lähdettiin suoraan aamulla Balianin surffispotille. Väsytti niin paljon, Heli luovutti ja jäi nukkumaan mutta Ian oli jo luvannut broideilleen lähteä joten mentävä oli. Otin torkut Ianin kämpillä odotellessamme tämän broidia (joka oli vain 1,5h myöhässä) ja sitten vielä autossa.

Balian oli kaunis paikka! Idyllinen pieni kylä ja täynnä surffareita, joten hengailin siinä raflassa katsomassa poikien surffailua ja syöden lounasta. Välillä joku tuli aina huilaamaan ja istuskelemaan kanssani. Oli lepposa päivä. Paitsi kun seisoin erään warungin edessä kadulla (olin kai autolle matkalla) niin skootteri paineili ohi selässään kaksi vanhempaa naista ja pieni tyttö, ja päätti pannuttaa suoraan siihen viereeni. Hämmennyin mutta painelin heti apuun, nappasin lohduttomasti parkuvan pienen tytön syliini ja pitelin tätä siinä tsekkaillen mahdollisia haavereita tietämättä mitä muutakaan voisin. Onneksi paikalle kerääntyi heti miehiä jotka nostivat skootterin eikä kaatuneiden naisten ilmeistä huomannut että olisi hätäpäivääkään, joten päästin irti tytöstä joka siitä paineli sitten äitinsä tykö. Hyvä muistutus taas skootterilla ajamisen vaaroista.

Maanantai ja tiistai meni taas hengaillessa biitsillä ja Helin luona poolilla ja sitten olikin jo keskiviikko eli viimeinen päiväni. Aamun lento Singaporeen lähtisi kello 7.00 ja tottapuhuen ei huvittanut yhtää enää lähteä ja sanoa moikkia Helille ja Maijalle ja Ianille. Viimeinen päivä oli tosin huippu, syötiin hyvin, käytiin rakkaalla double six biitsillä, pakkailin kamat valmiiksi ja sitten käytiin tsekkaamassa auringonlasku (taasen pettymys tosin) Legianilla. Pian olikin jo aika aloittaa viimeinen illanvietto, joka tosin muuttui ilosta hienoiseksi haikeiluksi. Ian, tunnollisena ystävänä heitti minut viideltä aamulla kentälle ja sovittiin, että nähdään vielä! Heliä ja Maijaa saa onneksi nähdä jo sitten heti Suomessa viimeistään, ellei Bangkokissakin. Bye bye Bali.

Mutaa ja rakkautta Lombokilla

Koko alkuviikko Balilla oli niin sateista, että tiet tulvivat. Ajeltiin koulusta kotiin kun Elli pysäytti yhtäkkiä. Tien yli juoksi joki. Hetki tuijotettiin, että mitähän helvettiä, kun sitten piti jättää tientukkeena oleminen ja ajaa kylmänrauhallisena veteen. Sitä oli polviin saakka, mutta skootterimme putputti hienosti läpi. Tosin auton tullessa vastaan heitti aalto vasten skoban etupeltiä ja kurat tuli naamalle. Kengistä tuli ainakin litra vettä kun päästiin kotiin.

Tiistaina sade jatkui joten viihdytettiin itseämme Alice in Wonderlandilla. Leffan jälkeen hymyilytti. Johnny Deppin Mad Hatter oli hurmaava, mutta kyllä sen ja Alice ois pitäny pussata...Onneksi viikko Balilla oli tälläkin kertaa lyhyt koska oltiin suunniteltu Marian, Helin ja Ellin kanssa reissu Lombokille. Oltiin sitä mieltä, että mielummin ollaan sateisella Lombokilla kuin sateisella Balilla, ainakin on jotain uutta. Ihmeteltiin näitä ikuisuussateita, sillä sadekauden tulisi juuri loppua, mutta joku selitti sadekauden olevan myöhässä...parisen kuukautta. Sepä mukava ylläri, koska suunnitelmissa on huiputtaa Gunung Rinjani (Lombokin upea tulivuori+kraaterijärvi), mutta se on mahdotonta sadekaudella. Katsellaan...

Niin siis keskiviikkoiltana meillä oli treffit Sanurissa Marian luona ja sitten lähdettiin ajelemaan hyvin keskeneräistä ja pomppuisaa rantsumotaria Padang Baihin. Päästiin Lombokille vievälle lautalle melkein heti, jossa yli-innokkaat kaupustelijat hajottivat pään. Joku tarjosi neljän hengen hyttiä naurettavaan 0,8e/hlö hintaan, joten otettiin se kun ajateltiin että saapahan sitten olla rauhassa eikä tarvitse kamoista huolehtia. Aallot keinuttivat nopeasti levottomaan uneen, jossa seikkailivat torakat ja hiki valui. Heräilin vähän väliä siihen kammottavaan kuumuuteen joka horroksessa tuntui jotenkin kuolettavalta, mutta sitten sitä taas simahti joiksikin minuuteiksi. Onneksi yö loppui lyhyeen kun oltiinkin perillä jo klo 4.00 aamulla. Kukaan ei ollut nukkunut hyvin ja ymmärrettiin miksi muu hytit olivat tyhjiä halvasta hinnastaan huolimatta.

Jumitettiin sataman kahvilassa pohtien seuraavaa siirtoa kun muslimien rukouskutsu kajahti ilmoille. Aamun pöhnässä se sumensi sen vähänkin aivotoiminnan ja päätä särki. Kahvilan rouva järkkäili meille vuokra-autoa, (kysyttyämme onko Lembarissa vuokraamoa) mutta auto oli jonkun perheen oma kosla ja se oli liian kallis, eikä edes vakuutettu. Lähdettiin siis pienen arpomisen jälkeen skobien selässä Sengigiin, suurimpaan turistikoheeseen, koska siellä oli pikkulintujen mukaan halvimmat vuokra-autot. Totta olivat livertäneet, saatiin pikku-Jimney Jeeppi, jolla silloin Baliakin kierrettiin, noin 12 egellä päivä. Siispä otettiin LP:n surkea kartta käteen ja lähdettiin luottavaisesti rantareittiä pitkin kohti Lombokin Kutaa. Haluaisinkin tässä vaiheessa kiittää Lonely Planetia reitin loistavasta kuvailusta! On hienoa, että kirjoitatte kuinka siellä voi olla jotain rosvoja tai jotain, mutta ette sitten sanallakaan viittineet mainita, että tie on surkea ellei vielä paskempi!! Kiitti siis.

Juu, siinä Sepin jälkeen tie muuttui asfaltista joko hiekaksi (lue:mudaksi) tai rikkoutuneeksi asfaltiksi ja hiekaksi. Kartan mukaan matkaa piti olla noin 20 kilsaa, joten ei välitetty surkeaksi muuttuneesta tiestä ennen kun tultiin erääseen ylämäkeen, jota edellä ajava rekka ei päässytkään ylös. Rekka suti sutimistaan keskellä mäkeä, kunnes päätti peruuttaa ja ottaa lisää vauhtia. Pääsi se vihdoin ylös, mutta meitä vähän jännitti. Maria kaasutti täysillä mäen ylös ilman ongelmia ja taputeltiin Jimneyä hienosti hoidetusta duunista. Ajeltiin ajelemistamme, ihasteltiin maisemia, pompittiin töyssyjen tahdissa ja diggailtiin pientä seikkailureittiämme, joka muuttui hurjemmaksi metri metriltä. Naureskeltiin vastaantulijoiden ilmeille, jotka vaihtelivat käsittämättömästä hämmästyksestä maailman vilpittömimpiin hymyihin. Miehiltä loksahti usein suu auki kun he näkivät blondin Marian ajamassa jeeppiläistämme ja lapset vilkuttivat huudellen hellouta! Ja usein myös hello mister:iä :D hehee. Pysähdyttiin noin tunnin ajon jälkeen pienelle kiskalle kun nälkä yllätti ja siinä nuudeleita popsiessa ilmestyi yhtäkkiä meitä tuijottamaan sata pientä silmäparia vastapäisestä koulusta. Kiskalla alkoi olla jo ahdasta ja oli hieman kiusallista syödä siinä katseiden ja kysymysten edessä, mutta kyllä se koulun kellokin sitten onneksemme soi ja pääsimme lähtemään karkuun melko vähin äänin. Seuraavaksi piti stopata tankkaamaan absolut-pulloista petroolia koska hölmöinä emme olleet tankanneet ajoissa kun kunnon bensiksiä vielä oli. Laitettiin parit litrat tankkiin ja oltiin jo lähdössä kun Jimneymme päättikin olla starttaamatta. Maria yritti ja yritti, mutta ei auttanut. Onneksemme tankkaaja-pojat olivat ilmeisen tottuneita tähän, tulivat viereen ja sanoivat ”dorong dorong” ja alkoivat työntää! Siitähän se jeeppimme sitten käynnistyi ja pääsimme jatkamaan matkaa. Maisemat olivat rannan huitteilla upeita, meri oli turkoosia ja metsät kirkkaan vihreitä. Ihasteltiin kaikennäköisiä elukoita matkan varrella ja myös ihmisiä jotka edelleen moikkailivat antaumuksella.

Seuraavan kylän kohdalla oltiin jo vähän eksyksissä ja kyseltiin neuvoa. Koko kylähän siihen taas pamahti paikalle, erityisesti ne koulusta päässeet lapsukaiset ja kun lähdettiin liikkeelle alkoivat nämä kansantoivot juosta perässämme kuin viimeistä päivää. Siinä ne nauroivat ja kirkuivat juostessaan ainakin sata metriä kanssamme kunnes jätimme heidät vilkutuksin taakse. Loppumatka meni eksyksissä, hermostuksissa, autoa työntäessä käytiin noin viisi kertaa ja nälässä niiden kuoppien ja mudan siivittämänä, vaan ison tien nähdessämme huudahtivat kaikki hallelujaa eikä kauaakaan enää niin olimme jo Kuta Lombokilla! Ensimmäisenä parkkasimme auton johonkin tien varteen ja juostiin raflaan tilaamaan safkaa. Elämä hymyili taas kun sai vatsan täyteen ja jaksettiin jopa hengailla suloisten sasak-lasten kanssa, jotka myivät koruja, saronkeja ja hedelmiä. Sasakit ovat Lombokin alkuperäisuskontoa ja islamia yhdistävä kansa, siis tietääkseni Lombokin alkuperäisväestöä myös. Sasakit olivat myös ystävällisiä kauppaajia, joita kiinnosti jutellakin kanssasi, toisin kuin Kuta Balilla. Löydettiin myös parit luokkalaisemme lähistön hostellista joten majoituttiin sinne ja heti ensimmäisenä hypättiin pooliin sillä koko päivä tulikuumassa auringossa oli tosiaan tehnyt tehtävänsä. Ilta meni syöden, rupatellen ja hengaillen vain.

Seuraavana päivänä lähdettiin etsimään niitä Kutan legendaarisia biitsejä ja totta tosiaan ne legendaarisia myös olivat: autioita, valkoista hiekkaa täynnä olevia leveitä rantakaistaleita jotka jatkuivat silmänkantamattomiin. Vesi oli turkoosin puhdasta ja siellä oli mukava lillua. Eräällä rantsulla tutustuttiin kahteen sasak-tyttöön: Ilumiin ja Annaan, jotka hetken rupattelun jälkeen kutsuivat seuraavana päivänä luokseen syömään! Sovittiin siis treffit, kuulosti loistavalta idealta. Iltapäivällä käytiin safkalla marokkolaishenkisessä ravintolassa josta oli täydelliset näkymät yli kukkuloiden aina merelle asti!

Seuraavana päivänä suunnattiin siis Sade-nimiseen sasak-kylään, jossa Anna otti meidät vastaan Ilumin ollessa vielä koulussa. Kylä koostui pienen pienistä savimajoista palmunlehtikattoineen. Astuttiin sisään tällaiseen pimeään majaan, jossa Ilumin mummo, hyvin vanha nainen joka ei tiennyt omaa ikäänsä, meitä jo odottelikin. Pian Ilum tuli koulusta ja tytöt alkoivat kokkailemaan keittiössä, joka oli siis pari halkoa, kattilaa ja sähkövalo. Ilum kertoi, että hän nukkui keittiössä mummon ja veljen nukkuessa patiolla, jossa söimme. Kylän lapset kokoontuivat pian meitä ihmettelemään ja Ilumin mummo hääteli heitä pois ovelta. Naapurit saapuivat myös seuraksemme ja alkusnapseiksi saimme teetä eli kuumaa vettä ja valehtelematta puoli mukillista sokeria. Ruoaksi tarjottiin kahta erilaista riisiä, kylmiä kasviksia, maukasta sambalia ja hyvin kuvottavalle haisevia kaloja. En voi sanoa että ruoka olisi ollut erityisen hyvää tai sen syöminen kovin hygieenistä niiltä likaisilta astioilta, mutta meillä oli hauskaa ja arvostimme tyttöjen elettä. Tytöt esittelivät meille myös sasak-kylää ruoan jälkeen ja kävellessämme ympäri kerääntyi peräämme aina enemmän ja enemmän porukkaa, lähinnä uteliaita lapsia. Päätettiin lahjoittaa kummallekin tytölle yhteensä 100 000 rupiaa eli hieman alle 10e, näillä rahoilla he voisivat maksaa neljän kuukauden koulumaksut! Olisi tehnyt mieli ottaa tytöt mukaan Balille tai vaikka vain kiertämään Lombokia, sillä he eivät koskaan olleet olleet edes Lombokin pääkaupungissa Mataramissa. Vaan lähdettävä oli monien valokuvaussessioiden ja halausten ja ”I’m gonna miss you”:iden jälkeen! Puoli tuntia lähtömme jälkeen tytöt jo soittivat peräämme :)

Ajeltiin siis tällä kertaa loistavia teitä kohti Tetebatua, jossa halusimme trekata vesiputoukselle. Tetebatusta löysimme heti suloisen majapaikan, bungalowimeiningillä keskeltä riisipeltoja. Ehkä paras osuus oli ravintolan terassi, jossa oli tyynyjä ja patjoja, joilla saattoi makoilla illan edetessä. Sammakot kurnuttivat menemään koko yön läpi.

Aamulla oltiin sovittu trekki vesiputoukselle, jonka veden tuli edistää hiustenkasvua (?). Matkaan lähti siis opas, ranskalainen nuorimies ja me ja ranskalainen nuoripari. Kysyttiin, josko trekki olisi mahdollista hoitaa flipflopeilla, meillä kun ei oikein muita kenkiä ollutkaan. Tyhmä kysymys esittää paikallisille, jotka tekevät kaiken flipflopeilla. Kysyttiin niin ikään oppaalta että osaako hän kertoa paikallisista kasveista ja sellaisesta, sillä hinta oppaan palveluista tuntui melko korkealta. Tyhmä kysymys taas, tietysti opas osasi: tässä on avocado, tässä on sokeriruoko. No shit?! Opas oli muutenkin kovin surkea, tämä juoksi hervotonta tahtia eteenpäin niin että katosi välillä kokonaan näkyvistä, eikä tästä ollut mitään hyötyä esimerkiksi jokien ylityksissä tai muissa tiukoissa paikoissa. Mutta niin, itse trekki, ei sitä tietenkään olisi voinut vetää flipflopeissa! Mehän käveltiin koko matka riisipellon poikki eli mutaa oli mittaamattomat määrät ja välillä tuli kavuta joitain oksia pitkin jokien yli (välillä alla oli pudotusta metrejä). Ensimmäisen 500 metrin jälkeen luovutin flipfloppeineni, otin ne pois ja käppäilin paljain jaloin. Voin vain kuvitella mitä kaikkia parasiitteja verenkierrosta tätä mittaa löytyy. Ensimmäinen käärme nähtiin heti paljasjalkaisuuden alettua, tämän opas vielä hääti kepillään. Seuraava kärmes luikerteli puolen metrin päästä jaloistani oppaan ollessa jossain teille tietämättömillä. Onneksi se ei mennyt muiden tyttöjen ohi, se olisi ollut ehkä elvytyksen paikka jo. Maisemat oli upeat, sitä ei voi kiistää, mutta alituinen jalkoihin katsominen ja oppaan perässä pysyttely häiritsi nautintoa huomattavasti. Ei auttanut vaikka kuinka oppaalle sanoi että mentäisiinkö vähän hitaammin.

Vihdoin stopattiin kansallispuiston porteilla maksamassa jotain sisäänpääsymaksuja ja ostamassa keksejä. Tästä oli enää 1,5km vesiputoukselle eikä maa enää ollut mutaista onneksi. Vesiputous oli hieno, melko korkea ja alle pääsi uimaankin. Alkumatkan hikoilu tosin aiheutti nopean viilentymisen varjoihin päästyämme, mutta päätin että minähän menen uimaan kun tänne saakka oli tultu. Pulahduksen jälkeen oli virkistynyt olo vaikka mutaa oli edelleen aivan joka paikassa ja tuli huomattavasti lämpimämpi kun sai hien pois iholta. Ajateltiin että otetaan mopo alle portilta, sillä halusimme päästä Lembariin ja lautalle hyvissä ajoin, mutta toisin kävi. Transportjätkät pyysivät niin naurettavia hintoja että alkoi hymyilyttää. Siinä tingittiin ja selitettiin, että hei, jos me kävellään niin te ette saa mitään, eikö olisi parempi jos viette meidät skidisti halvemmalla. Vastaus oli aika tyrmäävä: ihan sama, ei meitä kiinnosta. Lähdettiin siis kävelemään Marian ja ranskalaisen nuorenmiehen kanssa Helin ja Ellin ottaessa ylihintaiset mopot. Olen sitä mieltä, että jos aina maksaa sen hinnan mitä ne kehtaavat pyytää niin seuraavana vuonna hinnat ovat vielä kalliimmat. Periaate kysymyksiä. Käveltiin siis takaisin mukavaa asfalttitietä läpi nättien pikkukylien kun yhtäkkiä takaamme tuli lava-auto. Ranskis pysäytti auton ja saatiin hypätä kyytiin! Jotain pientä heitettiin kuskille päästyämme perille, mielummin näin. Sitten oli pakko saada ruokaa. Mentiin kauniiseen pikkuraflaan nimeltään Bale-bale, jossa ruoan saaminen kesti ikuisuuden mutta oli se odottamisen arvoistakin! Raflan omistaja soitti kitaralla Beatlesia safkoja vartoessamme.

Heitettiin hyvästit Tetebatulle safkan jälkeen, ajeltiin Mataramin kautta Sengigiin hakemaan tsygät ja palauttamaan auto ja loppujen lopuksi päästiin vasta kello 19.00 lauttaan, joka tarkoitti, että oltiin himassa vasta kahden aikaan yöllä. Kuumaa vettä ei tullut ja mutaa löytyi varpaiden välistä vielä monen päivän jälkeen.

inka <3 lombok