Miri ja viidakkoretkemme ensimmainen paiva

Kuching oli jaava taakse, vaikka ihanan orankienruokkijamiehen kanssa ei kaljalle ikina paastykaan. Kavi niinkin hassusti, etta ei saatu kundiin yhteytta, jotain kosmisia vikoja kannykkaoperaattoreissa.

Lahdimme iltabussilla kohti Miria. Edessamme oli 14 tunnin matka arktisella ilmalla varustetussa, pomppivassa ja melko kalliissa linjurissa (80 ringittia=hmmm 17e), mutta aika meni taas nopeasti ja maisemat oli hienoja!Yolla nakyi kun isot lepakot lentelivat bussin valojen loisteessa ja paivalla ihastelimme palmuja ja villia loiskasvia, joka oli peittanut kaiken alleen, siis kaiken, valilla jopa ne palmut. Metsa oli kuin yhta vihreaa loiskasvimerta. Huh.

Paasimme perille aamukymmenisen pintaan ja lahdimme etsimaan the highlands-nimista hostellia. Kavelimme rappuset ylos ja astuimme sisaan ja silla hetkella tapasimme yhden v*ttumaisimmista ihmisista ikina. Paikan toinen omistaja, paikallinen nainen ja ilkein pirulainen koskaan. Okei, teimme virheen heti kattelyssa pohtiessamme aaneen kallista hintaa (25 ringittia dormi sangysta) ja tastahan mimmi kimpaantui. "Tassa lahella on toinen tosi halpa hostelli, menkaa sinne, ihan tossa lahella, voin nayttaa kartasta" Olimme kuitenkin vasyneita ja koska tarkoitus oli viettaa paikassa vain yksi yo, niin paatimme jaada, mutta hyva kun nainen enaa paasti meita hostelliin. Taman jalkeen juttelimme eraan malesiaa osaavan lansimaalaisen tyton kanssa ja taman omistajanaikkonen tuli viereemme, sanoi jotain, selvasti hyvin pahaa, meista tytolle, joka hammentyi ihan taysin. Onni oli, etta nainen puhui niin uskomattoman epaselvaa englantia, etta puolet viileista kommenteista ja muustakin puheesta jai jumalten haltuun. Telkkaria ja DVD-laitetta saataessani tuli amma valiin napayttamalla:"So you're having fun with my TV?" Itse missasin taman onneksi, koska olisin luultavasti menettanyt malttini. Liisa myohemmin tulkkasi. Hostelli muuten aivan loistava, jos ei tata kauhunaista oteta huomioon, aamupala kuului hintaan ja paikka on siisti ja mukava.

Borneoon menijoille tiedoksi: kaikki pitaa varata etukateen, kaikki retket ja lennot ja kaikki, muuten saattaa jaada paljon nakematta. Halusimme ehdottomasti tehda retken Gunung Mulun kansallispuistoon ja nahda longhouse (paikallinen asumismuoto), mutta buukatessamme lentoja Mirista Muluun, olivat kaikki loppu. Kuten myos majoitus buukattu tayteen. Voi itku. Onneksemme tapasimme pelastavia enkeleita: Sinen, Anthonyn ja Sharonin, jotka myos olivat Muluun lahdossa ja ohjasivat meidat matkanjarjestajansa luokse!

Reissumme, Headhunters trailia pitkin Muluun, oli seuraavanlainen: ensimmaisena paivana lennamme Limbangiin ja menemme tutustumaan longhousen elamaan yhdeksi illaksi ja yoksi. Seuraavana paivana trekkaamme 11,5 km Camp 5:lle, jossa vietamme kaksi yota, kolmantena paivana kiipeamme Camp 5:n lahella oleville Pinnacles:seille eli semmosille kalkkikivimuodostumille ja neljantena paivana trekkaamme 8km Muluun ja kaymme kahdessa luolassa ja viidentena paivana taas kahdessa luolassa ja sitten lennamme takaisin Miriin. Retki oli kallis, mutta minkas teet, paljon vaihtoehtoja ei ollut ja turha se on kai tanne saakka toiselle puolelle maailmaa tulla, eika nahda sita mita tuli katsomaan. Kaikki oli sisallytetty hintaan, tai nain meille sanottiin, ja maksoimme 1200 ringittia eli noin 255 euroa. Jepjep.

Ryhmaamme kuului siis brittilainen nuoripari Anthony ja Sharon, tanskalainen neiti Sine ja australialainen nelikymppinen Cass herra. Oppaanamme toimi kovin suorapuheinen, mutta melko viihdyttava Mawena ja ujo, huonolla englannilla varustettu Bob (Bob: "You like animals Liisa?" Liisa:"Yes, I like cats" B:"..cats?What is cats..?"). Lensimme siis Limbangiin pikkuruisella koneella, shoppailimme hetken evaita (viskia, vodkaa ja vessapaperia) ja sitten hyppasimme autoon. Tai no autoihin. Muut ryhmamme jasenet paasivat samaan kyytiin, itse "paasin" jeeppiin Bobin kanssa. Luurit korviin, musiikki taysille ja kyllastynyt ilme naamalle- tama sai Bobinkin jattamaan keskusteluyritykset. Taytyy siis tehda nyt selvaksi, Bob oli kovin suloinen nuori mies, mutta keskustelu oli vain niin tuhoon tuomittua, etta oli parempi vain jattaa se sikseen.

Tulimme joelle, jossa hyppasimme naihin pitkiin ja kapeisiin longboatteihin, muut taas samaan yhteen ja mina omaani paikallisten kera, jehna. Matkan ensimmaiset kymmenen minuuttia menivat mukavasti pilvisen taivaan alla, mutta nopeasti pilvet alkoivatkin sataa ja sittenhan siina istuttiin, sadetakki repun paalla etteivat kaikki tavarat olisi aivan markia. Juuri kun luulit, ettei sade voisi enaa koventua, sen se teki ja pian ilma oli kuin Koh Taon myrkyssa konsaan. Kylmyys ja kosteus meni luihin ja ytimiin, mutta puolen tunnin matkustuksen jalkeen fiilis oli enemman kuin hypnoottinen: sade tanssi joen pinnassa, ymparilla olevat vuoret olivat usvan peitossa ja takanani istuva nainen lauloi jotain kaunista laulua hiljaisella aanella.

Vaikka kuinka yritin peittaa reppuani sateelta, oli suurin osa vaatteista silti taysin markia. Longhousellamme ripustimme vettyneet tavaramme pyykkinaruille ja vaihdoimme kuivaa ylle, jos sellaista loytyi. Longhousemme oli ilmeisesti Penang-heimon talo, jossa asui kymmenen perhetta eli monenmonituista ihmista, veikkaisin jonkun verran yli 50 henkea. Longhouse tarkoittaa siis pitkaa taloa, jossa on huoneita toisensa jalkeen ja pitka terassi, kaikki siis asuvat periaatteessa yhdessa.

Ennen ruokailua menimme lekottelemaan terasille, kun yhtakkia olimmekin uteliaiden lapsosten piirittamina. Pian telmittiinkin jo pitkin puulattiaa, kymmenet lapset roikkuivat meissa, nauroivat, tanssivat ja lauloivat, ottivat kameralla kuvia ja tekivat akrobaattitemppuja. Liisa ja mina olimme taysilla mukana ja taas hetkeksi unhoittui kaikki huolet pois mielesta. Tiedattehan semmoiset kasilapsy-leikit? Niissa kaksi tai useampi lapsyttelee kasiaan yhteen erilaisten laulujen saestamana. Kuinkas ollakaan, nama laulut ovat samat, pienilla sanaeroavaisuuksilla, mita me lauleskelimme sillon kymmenisen vuotta sitten, uskomatonta :D ("oo-makaroonee-tiiee-tossemarossemma-tiietiie-puspuspus..")

Illallisen jalkeen kavimme tustumassa vanhemman naisen asuntoon ja keskustelimme hanen kanssaan Mawenan tulkkauksen avulla. Saimme myos maistaa durian-nimista hedelmaa, kuvottavaa, todella kuvottavaa. Tapasimme niin ikaan paraolympialais-uimarimestarin!22-vuotias puolihalvaantunut(?)poika esitteli meille saamiaan kymmenia mitaleja ja pokaaleja. Kova jatka.

Vaatteemme eivat ikina kuivuneet ja aamulla oli edessa aikainen lahto kohti vaellusreitin aloituspaikkaa, mutta se on jo sitten uusi tarina taas...taa nettipaikka menee kiinni nyt, heh :)


Kasvimeri ja palmut


Longboatti


"Mandariini, nektariini..."

Sharon ja taapero

Tyttaret poseeraa ja nayttaa kasimerkkeja

Taapero pisti shown pystyyn ja Cass (joka nayttaa ihan Val Kilmerilta) meni leikkiin mukaan

Longhousen kummitukset

Lapsukaiset telmii

Dementorit vie mun sielun, noooooooooo!!!!

Liisa riehuu

Spidermani teki Lissulle kampauksen

Onko se lentokone? Ei! Onko se lintu? Eiii! Onko se leppakerttu? Eiiiiii!Se on SUPERMAN!

Borneon Kuching, Bako ja Semenggoh

Ja taas on aika uudelle tarinalle. Se alkaa nain.
Olipa kerran kaksi pienta tyttosta, jotka kovasti, niin kovasti halusivat nahda ihan ihka oikean sademetsan. Vuodet vierivat ja tytot kasvoivat, mutta tarinat viidakoista, laulut Kuningas Kobrista ja lukemattomat Avaran Luonnon jaksot yha pitivat kipinaa ylla. Paljon olivat tytot maailmaa nahneet, mutta jotain oli jaanyt kokematta, he tiesivat, eivatka olleet aloilleen voineet jaada. Vaan ei tyydyttanyt etsivia silmia Euroopan kauniit kaupungit, eivat pohjoisen jylhat maisemat.


Oli synkka ja myrskyinen yo, kun sai nuorempi tytto paahansa ajatuksen, jonka sitten jakoi vanhemman tyton kanssa: "Lahdetaan kauas itaan, mennaan junalla niin pitkalle kuin paastaan ja sitten etsitaan viidakko!". Vanhempana ja viisaampana vastasi tahan toinen: "Ala nyt hopsi, emme me viela voi, velvollisuudet painavat ja varatkin ovat vahissa". Rasavilli tytto oli kuitenkin keksinyt ratkaisun, eika aikakaan kun oli vanhemmankin tyton paa jo kaannetty.

Talvi vaistyi, kuten kevatkin ja kohta koitti lahdon aika. Tytot heittivat hyvastit kaikelle vanhalle ja tutulle ja laksivat matkaan innokkain mielin. Monien jannittavien tapahtumien ja uusien tuttavuuksien jalkeen he vihdoin saapuivat kauas etelaan, aina melkein paivantasaajalle saakka. Sademetsa avautui juuri niin vihreana, tiheana ja mahtavana heidan edessaan, kuin vain kuvitella saattaa. "Vihdoin, olemme perilla", huokasivat tytot, eika kotiin paluukaan tuntunut enaa ollenkaan niin kamalalta. He elivat elamansa onnellisina loppuun saakka. The end.

No eiiiii, hehheh. Vahan innostuin. Taman tarinan opetus nyt kuitenkin oli se, etta vihdoin paasimme siis sinne sademetsaan, mista olemme kovin pitkaan haaveilleet. Lahdimme siis aamuisella klo. 9.20 bussilla Kuchingista kohti Bako national parkia, jonne ensin ajeltiin noin tunnin matka (ehka, veikkaisin, en tieda koska nukuin) ja sitten otettiin pieni vene, jolla matkattiin viela 20 minuuttia. Laiturista ensimmaisena nakyi hervottoman iso kyltti: Danger!Crocodiles in the water! Hyppasimme veneeseen, laitoimme liivit paalle ja naureskelimme, etta onpa tosi huojentavaa nyt kun on pelastusliivit paalla kun vesi on kerta krokoja taynna. Sitten ei enaa naurattanut kun lauttamiehemme jatti meidat noin sadan metrin paahan rannasta: "Take your shoes off, you can walk from here". Mita mita? Vaan eihan siina hatapaivaa ollut, matalaa vetta eika krokkareita varmaan siella ollut.

Hilpsimme kirjautumaan sisaan kansallispuistoon, saimme kartan ja valitsimme Lintang trailin (n.6 km) ja lahdimme innokkaina porskuttamaan metsikkoon. Vaan kuinkas sitten kavikaan, tyttaret olivat niin innokkaita, etta unohtivat kokonaan ottaa vetta mukaan ja paiva oli paahtavan kuuma. Sademetsan siimeksessa oli viela mukavan viileaa, kavelimme pitkospuita pitkin leikkien kaikkea Dr. Livingstonesta Lara Croftiin ja James Cookiin, tutkiskelimme alyttomia muurahaisvirtoja ja katselimme kasveja. Ketaan muuta emme nahneet polkumme alkumatkalla, mika oli onni, silla hetken kaveltyamme alkoi kuulua oksien ratinaa lahistolta. Katselimme latvustoon, jossa puut heiluivat, ja sitten naimme ne: apinalaumahan siella puissa roikkui. Valitettavasti nakyvyys oli niin huono, etta emme pystyneet tunnistamaan niita.

Jatkoimme matkaa, kipusimme yha ylemmas ja ylemmas kunnes loysimme mukavan piknik-paikan kallion huipulta, merinakoalalla. Soimme leipamme ja juustomme (ei ehka ihan kuin Viisikon superevaat, mutta maistui kylla hyvalle) ja tajusimme, etta tosiaan, vetta oli tilkkanen jaljella ja matkaa edessa 5 kilometria. Okei, 5 kilometria ei ole matka eika mikaan kun kaupungin katuja dallailee, mutta sademettassa se on hilppasen eri juttu ja varsinkin kun aurinko tuntuu yrittavan kaikkensa saadakseen sinut tapettua joko puhtaasti kuumuuteen tai sitten nestehukkaan tai johonkin muuhun yhta ovelaan ja kiduttavaan tapaan.

Urheasti jatkoimme matkaa, nautimme viela lehvastojen tuomasta varjosta, mutta koska olimme siis korkealla kallion laella, niin maisema alkoikin paikkapaikoin muistuttavaan suomen saarten kalliolakia, joista loytyy parisen kitukasvuista mantya ja joitain sammalia. Eli ei varjoa. Eli siis suora keskipaivan aurinko. Eli siis hiki. Eli ei vetta. Varmaan ymmarratte ajatukseni kulkusuunnan.

Viimeiset kolme kilometria meni hieman vahemman maisemista nauttien ja hieman enemman maailmaa kiroten. Talsimme ja talsimme eteenpain, laskimme sadanmetrin kyltteja ja vihdoin viimoinen semmoinen tuli eteen. Hyva ettemme lahteneet juoksemaan kohti kahvilaa. Tulimme rannalle, josta ei enaa ollut pitka matka, kun kaksi tyttoa pysayttivat meidat ja osoittelivat metsikkoon: kah, siellahan oli nena-apinoita! Jaksoi kiinnostaa ehka 5 sekunnin ja yhden valokuvan verran (heh, myohemmin huomasin, etta tassa ainoassa valokuvassa ei yllatten ollutkaan ainoatakaan apinaa, joko olin ehka patkanverran vasynyt tai sitten nena-apinat on jotain vampyyrinkaltaisia kavereita, veikkaan tokaa).

Vihdoin, kylmaa vetta ja kokista. Kiitos. Vesi meni noin puolessa minuutissa. Loppupeleissa floran kannalta sademetsa oli tietysti ihan huippu, mutta faunan kannalta kahvila oli parempi :D Siina istuskellessamme tuli paikalle hyvin royhkeita varastelija-apinoita, jotka sniikkailivat poytien alle ja uhrin kaantaessa paansa, nappasivat kaikkea kokistolkeista jugurttipurkkeihin ja vessapaperirulliin (aika juntteja kylla). Royhkein oli kylla se eras yksilo, joka tuli poytamme viereen ja katseli meita meidan tuijottaessa sita. Sitten Lissun osoittaessa poydalla olevaa muovipussia ja sanoessa: kato apina, juustoa!, niin sielta se ponkaisi pyodalle, mutta Liisa oli liian nopea. Se siita hienovaraisesta sniikkailusta. Paras oli eras vihainen saksalainen mummo, joka yritti noitua apinaa pois lautasenalusella. Kummallista jengia.

Sitten naimme sen. Maailman rumin otus, elain jonka tuskin pitaisi olla olemassa, josta on mahdoton sanoa mika se on, jotain mita en koskaan ennen ole nahnyt (enka olisi ehka halunnutkaan nahda). Se oli jotain villisian ja virtahevon valilta, ehka piisamirotan ja muumin myos. Itse olin varma, etta se oli Pokemoni (Karjuhippomon, valitseeeen sinut!!). Sen ruumis oli hyvin possumainen, mutta pitkan hamppuisen karvan peitossa ja sen paa oli ainakin puolet sen ruumiin koosta. Sen pitka naama oli myos taysin karvoitettu ja partaisen nakoinen, ja sitten yhtakkia sen puskan alta pilkotti ruma vaaleanpunainen iso karsa. Kummastellessamme moista otusta, kertoi irkkukundi ettei ole koskaan nahnyt mitaan yhta rumaa, oli kuulemma jotain kynnysmaton ja ex-tyttoystavan valilta.

Lahdimme takaisin hieman ennen neljaa, hyppasimme bussiin ja menimme kotiin tekemaan ruokaa. Loppupaiva taisi menna nukkuillessa.

Seuraavana aamuna oli tarkoitus lahtea Semenggohin wildlife centeriin, mutta herasimme "vasta" 6.30 ja kuulemma bussi lahtisi 7.00 eli meidan ei olisi jarkea menna viela tanaan. Juuh, ei haitannut, takaisin unten maille. Paivamme oli taas melko tyhja, paitsi etta visiteerasimme Sarawak museossa. Aika kiva ja ilmainen!

Hostellilla tapasimme kaksi suomalaista!Olimme jo aikaisemmin katselleet, etta osassa keittion ruokapusseista lukee Tapio, mutta emme olleet hanta viela tavanneet. Hengailimme illan ensin keittiossa jutellen matkoistamme ja sitten siirryimme ehdottoman siistiin baariin (jonka nimea en muista) ja siella joimme parit kaljat ja saimme alyttoman hyvaa, bambun sisalla valmistettua paikallista ruokaa, ilmaiseksi ;)

Tanaan sitten saimme kuin saimmekin itsemme 3 tunnin unien jalkeen hereille aamulla ja jopa bussipysakille ja aina Semenggohiin saakka! Semenggoh on siis orankien ja muiden villielainten luontoonsopeuttamiskeskus. Osa orankeista on pelastettu laittomalta elainkaupalta tai sitten ne ovat olleet orpoja tai jotain, pelastettu kuitenkin siis...ja osa on syntynyt sitten myohemmin keskuksen alueella. 23 orankia asustelee siella metsikoissa talla hetkella, ne ovat siis taysin vapaita, mutta niita muun muassa ruokitaan ja tata menimmekin juuri katsomaan.

Loistavan hauska mies piti ensin pienen briiffauksen: ei saa koskea orankeihin, ei saa syoda, ottaa kuvia salamalla ja sitten han kertoi, ettei meidan tulisi olla surullisia, jos emme nakisi orankeja, koska se tarkottaisi, etta orankit ovat niin sopeutuneet elamaan villeina, etteivat tarvitse ruokkimista. Naimme myos supercoolin orankien ruokkijamiehen, joka rennosti hyppasi aidan yli, ennen kuin meidat paastettiin sisaan. Olin myyty.

Kavelimme pienta polkua pitkin ruokintapaikalle ja matkalla kuulimme tarzankaltaisia huutoja vahan matkan paasta. Ihana orankienruokkija mieshan siella kutsui paikalle laumaa. Ja kaksi orankia paikalle saapuikin, emo ja lapsonen. Ne olivat kylla vekkuleita otuksia, vahan pelleilivat oksistossa, kavivat nappaamassa parit banaanit ja sitten flengailivat takaisin sademetsan katkoihin. Taman jalkeen loput ruoat tulivat syomaan panikoivat, punaiset jattioravat :D kummallisia otuksia nekin kylla, hirveat tarinat paalla. On varmaan kauhean rankkaa olla koko ajan ihan satkyna.

Menimme istumaan kahvilaan kokiksille ja siellahan se ihana mies taas olikin, niin viileana kuin vain olla ja voi. Hetken istuttuamme aloimme tekemaan lahtoa, kun yhtakkia kundi tuli sanomaan: "There was a crazy guy in a red shirt there, he escaped from the hospital". Oltiin vahan, etta heh, hyva lappa ja ihmettelimme hieman. Kavelimme takaisin bussille pain, kun yhtakkia poliisiauto tuli vastaan ja ajoi tulosuuntaamme. Matkalla tapasimme yhden Kuala Lumpurilaisen naisen hostellistamme, uskomaton mimmi. En ole KOSKAAN tavannut ketaan joka puhuu niin paljon ja taukoamatta. Itseasiassa missasimme bussimme taman neitosen takia!("Yes there is a bus there right now going back to Kuching, but I'm just gonna talk for 45 minutes, so you will miss it, alright?!"). Kesken taman loputtomantarinoinnin ajaa poliisiauto takaisin ja kuinka ollakaan, takapenkilla istuu punapaitainen maailman huvittavimman nakoinen vanhapapparainen. Miten voikaan olla mahdollista, etta hullut oikeasti nayttavat juuri samanlaisilta, kuin ne elokuvien kaharapaisen haroittavasilmaiset mielipuolet? Emme voineet kuin nauraa.

Paastyamme vihdoin eroon tasta toisesta hullusta hopottajasta, tapasimme coolin orankimiehen taas. Kerroimme nahneemme crazymanin punaisessa paidassaan ja lahdimme kavelemaan eteenpain, kun yhtakkia kundi huutaa peraamme, etta onkos teilla sahkopostiosoitteita :D melkonen keskustelun avaus! Lahdimme kirjoittamaan osoitteemme portille, koska meilla ei ollut kynaa ja istuskelimme bussia odotellessamme miehen kanssa ja juttelimme hanen duunistaan ja muusta. Kovin mielenkiintoinen heppu. Lupasi lahtea kanssamme kaljalle illalla. Ja itseasiassa sinne nyt taytyy lahteakin, kello on jo 22.00 taalla!

Cheers. Kuvia myohemmin, taa nettupaikka on ihan kammottavan huono.


Bako

"No nyt voitte hypata pois veneesta, olkaa hyvat"

Lintang trail

Muurahaisvirtaus


Piknik-mesta

Viela 45 minuuttia, oh no!

Sneaky monkey!

"Karsahyokkaaayyss!!"

Dominic orankienruokkijamies

Orankit

flengaili

puissa.

Lisbertti ja suomalainen Mina Peterin Baarissa

Bangkokin kautta Borneolle!

Tama on nyt sitten sita, loppumatkan alkua, totesimme kun tasan kuukausi oli reissattavaa jaljella. Vaan vielahan tassa on nahtavaa, sano.

Sukelluskurssin jalkeen oli siis aika vaihtaa maisemaa, lahtea kohti Bangkokia ja sitten vihdoin kohti Borneota. Koska niissa jokaisessa miljoonassa Koh Taon matkatoimistossa tarjottiin samoja paketteja (lautta+bussi/juna) takaisin Bangkokiin ja koska niista jokainen oli mielestamme surkea, paatimme independentteina travellereina (hahhah) ostaa vain lauttaliput ja huolehtia lopusta myohemmin. Tosiaan, jos Koh Taolta Bangkokiin haluaa, ovat vaihtoehdot seuraavanlaiset: lahtea aamupaivalla tai aamulla ja olla perilla aamuyosta tai enemman maksavissa kahdeksalta illalla. Mutta koska emme halunneet lahtea aamulla, vaan viettaa paivan viela saarella, emmeka olla perilla Bangkokissa yolla, niin ostimme liput yolautalle Chumpongiin (300 baht=n.7e).

Aivan loistava lautta olikin. Lahto oli illalla 23.00, mutta menimme lautalle jo yhdeksan jalkeen, silla joku neuvoi varaamaan pedit ajoissa. Loppupeleissa tama ei kuitenkaan olisi ollut tarpeellista, silla botski oli melko tyhja. Rahtilaivan nakoinen, iso rautamotikka toisen kerroksen patjoineen ja aurinkokansineen toi meille aivan uskomatonta tyydytysta ja matkustaminen tuntui taas niin kovin jannittavalta!Itse simahdin melkein samoin tein ja herasin lahes yhta nopeasti lahtiessamme liikkeelle: lautta nyki sydamenpysayttavalla voimalla aina aika ajoin ja toivo unesta oli jo lahes heitetty, kunnes nykiminen loppui noin kymmmenisen minuuttia lahdon jalkeen.

Herasin hieman ennen viitta aamulla, juuri ennen kuin saavuimme satamaan. Heitimme hyvastit laivalle, nappasimme taksin (tai no taksikuski nappasi meidat tottapuhuen, ne on kovin maaratietoisia) ja saimme kyydin suoraan Bangkokiin lahtevalle bussille. Kyselimme kovasti lippujen peraan, silla meilla ei sellaisia ollut, mutta intoilevat bussityontekijat (niita oli siis ainakin vahintaan kolme, outoa) tyonsivat meidat linjuriin ja sitten lahdettiinkin samoin tein liikkeelle.

Saatanallisen kylma tuuletus tai ei tuuletusta ja pirullinen kuumuus tuntuvat olevan ainoat vaihtoehdot Aasian kulkuvalineissa. Talla kertaa kohdallemme osui ensimmainen ja sitten sita taristiin kylmasta ja odoteltiin seuraavaa pysahdysta, jolloin saisimme lisaa vaatetusta rinkastamme. Taman jalkeen matka sujui rattoisasti nukkuen ja musiikista nauttien. Perilla Bangkokissa olimme noin 13.30. Erityisen hyva aika. Ja yhteiskustannuksetkin pysyivat samoissa ja jopa halvemmissa, kuin mita Koh Taon toimistoissa tarjottiin.

Otimme taksin Sukhumvit roadin Soi 1:lle, josta loysimme loistavan guesthousen (Soi 1 Guesthouse, nerokasta), joka muistutti kylla enemman hostellia. Mika parempi!!Vihdoin kunnon hostelli dormeineen ja baareineen. Veimme viimoiset sangyt.

Koska HC-independet-super-travellereja olemme lahdimme ensimmaisena lounastamaan aivan aitoon ja oikeaan McDonaldsiin!Kylla, ja viela nautimme siita taysin rinnoin :D Taman jalkeen menimme hieman katselemaan shoppailumahdollisuuksia MBK-nimiseen tavarataloon, josta ostimme hyttysverkon (Aiti, nyt se on hankittu, okei?) ja sitten menimme katsomaan Harry Potter and the Order of the Phoenixin elokuvateatteriin. Olipa loistokas paiva! Leffassa kaynnista sen verran, oli janna, ennen kun elokuva alkaa, soitetaan Thaimaan kansallislaulu ja naytetaan jonkunmoinen video suuresti rakastetusta Kuninkaasta ja talloin tulee koko leffateatterin nousta seisomaan hiljaisesti ja keskittymaan tahan tapahtumaan. Ja sen jalkeen naytetaan lisaa mainoksia ja trailereita.

Seuraavana aamuna koitti lahto lentokentalle. Lentomme kohti Kuala Lumpuria lahti uudelta lentokentalta klo 10.00, joten lahdimme hyvissa ajoin ennen seitsemaa taksilla sinnepain. Nautimme kalliita ja kylmia, hyvin lentokenttaisia lentokenttasampyloita aamupalaksi ja sitten olikin jo Check-in ja sitten boarding ja sitten olimmekin jo koneessa ja yhtakkia perilla Kuala Lumpurissa. Taisin olla hieman unessa koko ajan.

Tosiaan, ostimme lennot Air Asialta, jonka suorat lennot Bangkok-Borneo-valilla olivat loppuunmyydyt, joten lensimme Malesian paakaupungin kautta (yht. liput BKK-KL-KUCHING n. 115 dollaria). Kuala Lumpurissa odottelimme nelisen tuntia jatkolentoamme ja nalkahan siina tuli, mutta johan oli markkinat kun lentokentalla oli tasan kaksi ruokapaikkaa: McDonald's ja Asia food. Asia food oli tupaten taynna porukkaa, joten makkariinhan sita oli taas mentava. Totta puhuen, ei kylla enaa nautittu niin kovasti talla toisella kerralla. No onneksi ei tarvitse kayda taas ainakaan kuukauteen, huokasimme.

Joopa joo, eikohan taalta Kuchingistakin makki tietty loytynyt (ei siis tosissaan siella olla kayty kuitenkaan :D). Kuching, Malesian puoleisen Borneon etelakarjessa, on janna kaupunki. Hilton hotellit, McDonaldsit ja Crowne Plazat maaraavat katukuvassa, mutta iltasella laheisista metsikoista alkaa tajuton sammakkojen kurnutus, joka tuntuu peittavan autojenkin aanet alleen. Joenvarsi tuo kaunista nayttavyytta ja Kuching todella on myos jalankulkijaystavallinen kaupunki (ainakin verrattuna moniin muihin Kaasian kaupunkeihin :D).

Loysimme loistavan hostellin, B&B inn, jossa on dormeja, kaunis kattoterassi ja mika parasta: KEITTIO! Ensimmaisena iltana keitimme heti tietysti nuudelit ja tanaan teimme makaroonia ja tomaattikastiketta :) halpaa ja hyvaa. Tanaan on satanut koko paivan, kunnon trooppista sadetta siis, ei mitaan ropinaa. Mitaan ei olla oikeastaan tehny, mita nyt vahan suunniteltu lahitulevaisuutta. Ja nyt lopetan kun en keksi mitaan kirjoitettavaa enaa. Paitsi! Miehet on tosi alloja taalla, koko ajan huutelemassa ja vislaamassa, alkaa kayda hermoille. Ja eilen joku tosi friikki mies supisi meille puskista kun kaveltiin ohi. Pysymme tastedes vain turistikeskustan alueella.

Helei!


Biitsia biitsia


Liisa ja meidan cruiserin aurinkokansi


Luksushytti


Meidan sviitti

Sukellusta Koh Taolla

Olen elossa!Ja mika parempaa, olen nyt suorittanut Open Water Diving-kurssin. Hah, osaan siis virallisesti sukeltaa!Kuten myos Liisa!Hyva me! Vaikka helppoa se ei ollut...

Tulimme Koh Taolle maanantaina paivalla, kahden eri veneen kyydittamina. Etsimme tiemme Sairee beachille ja yhden raivostuttavan intialaisen sukelluskurssi/majoituksen-tuputtajan jalkeen loysimme oikein mukavan majapaikan, bungalowin tietysti, lahelta suurimpia biletyspaikkoja (mika oiseen aikaan ei enaa ollutkaan niin hyvalta kuulostava piirre) ja hyvia ravinteleja. Ja koska sukeltaa oli tarkoituksemme, niin lahdimme juttelemaan Koh Tao Diversien kanssa (www.kohtaodivers.com). Paljon mukavia suomalaisia toissa ja hengailemassa ja kovin rento tunnelma muutenkin. Saimme opiskelukirjat kasiimme ja meidan oli tarkoitus aloittaa kurssi seuraavana paivana, mutta valitettavasti Liisalla nousi illalla kuume, joten paatimme siirtaa aloitusta myohemmaksi.

Iltainen mielenkiintoinen tapahtuma oli sahkojen yllattava katkeaminen, kavin siita sanomassa (silla meidan bungalowimme oli ainut, jossa nain kavi) ja vastaus oli, etta 10 minuuttia. 3 tunnin sahkottomyyden jalkeen katsoin oikeudekseni kayda valittamassa uudelleen, jolloin meita yhtakkia oltiinkin siirtamassa uuteen huoneeseen ja muuta samanlaista sahlaysta. Lopulta kuitenkaan vapaita huoneita ei ollut, joten kundien oli oikeasti pakko tehda asialle jotain ja yllattaen he saivatkin sahkot fiksattua :) Emme valittaneet.

Sovimme Kayn, australialainen Mel Gibsonin nakoinen opettajamme, kanssa, etta lukisimme kirjaa hieman itseksemme ja sitten aloittaisimme seuraavana paivana, eli keskiviikkona teorialla. Liisan kuume jatkui viela tiistaina, joten han kavi antamassa verinaytteen laheisella laakariasemalla. Keskiviikkoaamulla saimme tulokset, ei dengueta eika malariaa ja Liisan kuumekin havisi samaisena paivana. Aarimmaisen hyva homma. Aloitimme siis kurssimme. Yleisin ja tunnetuin Open Water Diving-kurssi kulkee nimella PADI, mutta me valitsimme vastaavan, halvemman, nimeltaan SSI. Kurssimme maksoi 9800 bahtia, eli noin 220 euroa, PADIn tekemisessa olisimme joutuneet ostamaan kirjat itsellemme omaksi (SSI:ssa saimme niita lainata) ja kuitenkin saimme kurssin paatteeksi taysin samat oikeudet sukeltaa kuin PADI:laiset.

Keskiviikkona oli teoriaa ja ryhmamme (mina ja Liisa) kasvoikin yllattaen ensin kahdesta neljaan, Oton ja Lauran saapuessa ja viela viiteen Petrin liittyessa seuraamme. Kavimme lapi tuskastuttavan tylsia (tosin hyvin oleellisia) sukellukseen liittyvia faktoja, ja myos liian matemaattisia (luultavasti naurettavan helppoja oikeasti) asioita, kuten ilmanpaineen muutoksen vaikutusta ihmiskroppaan...no joo, siita selvisimme, noin viidessa tunnissa, ja seuraavana paivana olisikin sitten sukelluksen vuoro. Tiesimme, etta aamulla olisi aikainen heratys, seka etta tarvitsisimme voimia paivan sukellukseen, mutta minkas teet, kun nukkuminen ei luonnistu. Istuimme terassillamme aina aamu kahteen saakka (noin kolmisen tuntia :)), katsellen uskomatonta trooppista rankkasadetta ja parantaen maailmaa. Aamu seitseman heratys oli uskottua rankempi.

Raahauduimme sukelluskeskukselle, pakkasimme kamamme ja lahdimme ehka maailman pomppuisinta ja pelottavinta tieta satamaan, jossa hyppasimme sukelluspaattiimme. Omien varusteiden valitseminen oli luultua helpompaa, mutta pakko sanoa, etta markapuku on kylla ehka nihkeimpia vetimia mita olen ylleni vetanut. Paatti oli kokonaan vain meidan ryhmallemme sina paivana ja nautimme hyvinkin tasta yksinoikeudesta. Koska ensimmaiset sukellukset tulisi harjoittaa altaassa tai altaan kaltaisissa olosuhteissa, niin suuntasimmekin sitten Japanese Garden-nimiseen hyvin suojaiseen lahteen. Suosittu mesta ilmeisesti, aivan taynna sukeltajia ja paatteja.

Koska myos uiminen on melko oleellinen osa sukeltamista ja vedessa olemista, piti meidan ensimmaiseksi todistaa Kaylle osaavamme taman taidon: kaksi kerta kahden botskin ympari, jonka jalkeen 10 minuuttia kellumista vedessa. Ketaan ei varmasti sinansa yllatta, etta kaikki selvittivat taman ensimmaisen testin, silla vain totaali idiootti tai hyvin tyhmanrohkea (sama asia?) ihminen tulisi sukelluskurssille, jos ei osaisi uida.

Taman jalkeen laitoimme kamat kasaan, puvut paalle ja teimme viimeiset tarkastukset parien kanssa. Hyppasimme veteen ja voi sita tunnetta kun yhtakkia veden alla pystyykin hengittamaan! Se on luonnotonta ja outoa, mutta samalla jannittavaa ja uskomattoman mahtavaa. Sukelsimme veneen luota matalampaan veteen ja aloitimme skillssien harjoittelun polvillamme hiekassa istuen, vain puoli metria vetta paamme ylapuolella. Skillssit ovat siis erinaisia taitoja, joita veden alla pitaa oppia tekemaan, kuten maskin tyhjentaminen vedesta, regulaattorin (se mista hengitetaan :)) vaihto kaverin kanssa, seka kamojen ottaminen pois paalta ja takaisin paalle asettelu. Osa naista harjoituksista aiheutti hieman ongelmia, tuntui vain niin mahdottoman tyhmalta ottaa se ainoa esine jonka kautta pystyy hengittamaan, pois suusta. Myos maskin tayttaminen vedella ja sen tyhjentaminen tuotti Liisalle hieman pelkotiloja ja toiselle sukellukselle lahteminen oli hilkun varassan, mutta rohkeana tyttona Liisa paatti sen suorittaa.

Toinen sukellus olikin sitten jo aivan loistava!!Teimme samoja skills-harjoitteita 13 metrin syvyydessa, mika nyt oli jo hieman pelottavampaa. Tosin kaikki meni loistavasti, paitsi itse hieman saikahdin juuri tata regulaattorin vaihtoa tehdessa, kun imaisin regulaattorin vedet keuhkoihini. Vaihtaessamme Liisan kanssa regulaattoreita, loppui minulta happi, joten en saanut puhallettua regua tyhjaksi ja unhoitin kokonaan tyhjennusnappulan olemassaolon. Ensimmainen ajatus oli: pinnalle, nyt!!, mutta sitten muistin ettei se oikein olekaan vaihtoehto, joten uusi yritys tyhjentaa regu ja kuin ihmeen kaupalla, se jotenkin onnistuikin. Opettavaista.

Sukeltelujen jalkeen hyppasimme laivalle taysin loppuunkulutettuina, mutta onnellisina. Takaisin pain ajaessamme katselimme kauempana raivoavaa myrskya ja naureskelimme, etta tuolla on kovat paikat. Kunnes yhtakkia myrsky olikin yllamme ja sade piiskasi kuin ei koskaan ennen. Tavaroita lensi yli laidan. Laiva heittelehti kontrolloimattomasti ja me heittelehdimme kontrolloimattomasti laivan kannella yrittaen pitaa kiinni jostain, mista vain, ja suojautua sateelta, joka iholle osuessa tuntui kuin veitsen pistoilta. Vaan enpa ole hetkeen taas nahnyt mitaan niin kaunista! Enka kylla myoskaan ollut hetkeen niin marka.

Satamaan paasimme vasta tuulen tyynnyttya. Olimme aivan poikki, itsellani uskomaton paansarky ja myohemmin viela pahaolo, joten kaaduimme vain sankyyn. Itse nukuin melkein 12 tunnin unet, Liisan ollessa ahkera ja tehdessa loput laksyistamme. Untani hieman vain vaivasi pienoinen kuolemanpelko ("Taa paansarky ja pahaolo johtuu aivan saletisti tosta sukeltamisesta, nyt mulla on se sukeltajan tauti, perkele, mitas sit teet Lissu ku sa et enaa saakaan mua hereille aamulla?!").

Vaan kyllapa sita oli taas aamulla herattava sukeltamaan heratyskellon huutaessa korvan juuressa ("Voi oispa vaan kuollu, ei tarttis nousta!"). Talla kertaa laivamme olikin taynna porukkaa, kaksi muuta ryhmaa ja hieman kaaospitoinen tunnelma painoi paalle. Vaan mikas siina, kamat paalle ja veteen. Ensimmainen sukellus oli pelkastaan sukeltamista ja huvittelua (ei skilsseja) ja ihanaa olikin. Sukelsimme aina 18 metriin, katselimme kaloja ja tutkimme kummallisia koralleja. Tunsin jo olevani taysin omassa elementissani, liikkuminen oli vaivatonta, hengittaminen tuntui normaalilta eika esimerkiksi maskin tyhjentelyissa tai paineen tasaamisessa ollut ongelmia. Sukelluskohteemme vain sattui olemaan kovin tuulinen, joten pinnalla oleva myrakka ja alhaalla virtaavat voimakkaat virrat veivat kovasti voimia.

Paatimmekin vaihtaa suojaisempaan lahteen, jossa teimme sitten toisen sukelluksemme. Tama oli viela ensimmaistakin parempi. Emme menneet yhta syvalle, mutta nakyvyys oli parempi ja nahtavaa enemman. Teimme viela parit skilssi-harjoitteet ja kaikki sujui ongelmitta, Liisan maskin tyhjennyskin. Lopuksi sukelsimme pienen luolan lapi ja sitten olikin jo aika lahtea pinnalle. Kurssi oli nyt ohi ja paperitoiden jalkeen saimme sukelluskorttimme :) Ostimme Kaylle pari kaljat, jotka olimme velkaa (jos maskin ottaa pois ja jattaa sen otsalle, tarkoittaa se yhta kaljaa Kaylle) ja nautimme hyvaa ruokaa. Illalla oli tarkoitus lahtea viela yhdessa Lotus-nimiseen baariin, mutta kuinkas ollakaan, nukahdimme heti kotio paastyamme ja herasimme vasta puolilta oin. Kavimme moikkaamassa Petria ja Ottoa, jotka itseasiassa ainoina olivat paikalle saapuneet ja sitten laksimme takaisin ottamaan unta palloon.

Tanaan lahdemme iltalautalla kohti Chumpornia ja sielta Bangkokiin, josta lento kohti Borneota lahtee 13.8!

Ah ja ilouutisia, ainakin mulle: Chris (johon tutustuttiin Mongoliassa) tulee Helzinkkiin 16.10 pariksi viikoksi :) Voi etta tata riemua.


Keulakuvamme neiti Liski


Neiti Liski patsastelee, muiden tehdessa jotain hyodyllista.


"Her name is Stormwind, she's the daughter of the raging sea!" (I <3 Ari)


Muita sukeltajia ja Kay "Mel Gibson" Rafidi


Ryhmamme: vasemmalta: Liisa, Petri, Laura, Otto ja joku karsivan nakonen babe


Hetken zenin hakeminen ennen sukellusta ("Now, do the happy Buddha!")

Kohti Bangkokia ja sen yli! (aina Koh Samuille saakka)

Paivan sairasteltuamme lahdimme siis viela hieman potevaisina kohti Thaimaan paakaupunkia, oi niin mahtavaa Bangkokia. Itse olen vieraillut BKK:ssa ensimmaisen kerran kuutisen vuotta sitten, joten innolla odotin jalleennakemistamme. Odotimme kovasti myos herra Potterin loytymista, seka kaikkia niita ihmeita, kuten 7eleveneita ja suuria ostoskeskuksia ja no, ihan kaikkea!

Venailimme aamulla kyytia bussille saapuvaksi, mutta hakuaika 8.15 muuttuikin nopeasti 8.45:ksi ja yha klo. 9.00:ksi, kunnes paatimme soittaa yhtioon. "Viela kymmenen minuuttia", lupailivat. Kaksikymmenta siina meni. Kuuuitenkin, paasimme matkaan, eli bussiasemalle saakka, jossa odottelimme toiset parisen tuntia. Matka itsessaan sujui kovin rattoisasti. Kaikista kauhutarinoista, kuten kuoppaisista teista ynna muista huolimatta ongelmia ei ollut. Tosiasiassa en edes huomannut mitaan pomppuja...Mongolia vissiin opettaa :)

Bussi saapui illalla kuuluisalle Khao San Roadille, eli siis BKK:n ilmeiseen backpacker-mekkaan. Majoituimme ensimmaiseen vastaantulleeseen guesthouseen, hieman hintava, mutta tiesimme viettavamme siela kuitenkin vain yhden yon, silla seuraavana paivana lahtisimme kohti Koh Samuita.

Bussin oli maara lahtea vasta kuudelta illalla, joten kaytimme paivan hyodykkaasti missio Potterin metsastyksen parissa. Nappasimme taksin toiselle puolelle keskustaa, kirjakaupalle. Masentava "Finished!" odotti meita taallakin, mutta pienen toivonkipinan onnistui myyja meissa herattamaan neuvomalla meidat Empire-tavaratalon kirjakauppoihin. Hyppasimme skytrainiin eli siis metroon, joka kulkee kaupungin ylapuolella!Siisti juttu, joskin aika kallis kylla.

Loysimme lopulta etsimamme, tosin hieman sydamenpysahdyksia aiheutui viela, silla ensimmaisessa kirjakaupassa oli yksi, YKSI kappale jaljella. No viereisessa sitten onneksi hyllyt viela notkuivat kirjojen maarasta ja saimme kummallekin omat.
Lahdimme etsiskelemaan kahvilaa, jossa voisimme nauttia ensikosketuksestamme tahan kauan kaivattuun teokseen. Sompailimme sompailemistamme, kunnes vihdoin loysimme okykalliin italialaisen ravintolan, jossa meilla ei varsinaisesti ollut varaa kuin kokikseen, veteen ja sipulikeittoon.

Lahdimme 1 1/2 tuntia aikaisemmin, eli hyvissa ajoin bussille. Tai niin luulimme. Otimme skytrainin, josta oli sitten tarkoitus ottaa taksi kohti Khao Sania, mutta koska emme suostuneet maksamaan poyristyttavaa 100 bahtia (semmonen 2e), niin paatimme kavella. Alkoi kammottava rankkasade, liikenne oli totaalisen jumissa, matkaa kaveltavana vaikka kuinka ja aika kaymassa kovin vahiin. Otimme lopulta tuktukin, mutta ruuhka oli mahdoton. Laskimme minuutteja. Kun matkaa oli enaa vajaa kilometri (aikaa alle 10min), hajosi meilta rengas. Tama kaikki oli kuin huonosta elokuvasta. (Vielakin sapettaa!). Mitaan muuta ei ollut tehtavissa kuin juosta. Nappasin flipfloppini pois ja sittehan sita juostiin paljain jaloin pitkin Bangkokin katuja. Vaan kuinka ollakaan, ehdimme!Itse bussimatka vaan saattoin olla ehka epamukavin lapimarissa vaatteissa, ilman ruokaa ja vetta. Ainoana valona Potteri, jota ahmin koko yon.

Olimme perilla satamassa aamu viidelta. Buddhan nimeen, miksi??, silla lautta Samuille lahtisi vasta kahdeksalta. No joo, Potteri.

Perilla saarella olimme ennen keskipaivaa ja lahdimme etsimaan manchesterilaisia ystaviamme, jotka majailivat Chaweng beachilla. (Nama manchesterilaiset siis tapasimme Hanoissa, kovin mukavia kundeja). Matlang resort olikin oikein mukava mesta, halpoja ja hyvia bungaloweja, seka loistavaa henkilokuntaa.Resortin ravintola oli rannalla, jota sitten ihastelimmekin kovaan aaneen pitkat patkat!Ymmarrattehan, emme olleet nahneet valkeahiekkaisia rantoja kertaakaan koko matkan aikana, ja totta puhuen, Liisa ei koskaan elamassaan, joten tuntui tama kaikki kovin uskomattomalta.

Istuimme ravintolassa tunteja nauttimassa nakymasta, seka Potterista, kunnes pamahti manchesteri-Jack paikalle. Han kertoi muiden kundien olevan sukelluskursilla ja heidan tulevan vasta seuraavana paivana. Sovimme siis pippalot seuraavalle paivalle. Taman illan vietimme rauhallisissa merkeissa kavellen biitsilla ja nauttien hieman virvokkeita. Tosin itse sahlasin hieman hyppiessamme vedenrajassa olevia betonimoykkyja pitkin, kompastuin ja hetken kaveltyamme huomasin kateni olevan veren peitossa...jonka jalkeen nain silpoutuneen isovarpaani. Heh, no ei se nyt ihan silpoutunut ollut, mutta aika inhasti leikkaantunut auki. Tulehduksia odotellessa!

Seuraavana paivana meilla piti olla lounastreffit Jackin kansa, mutta hem, hem..:D itse istuin bungalowimme terassilla ja huoneessa lukien Potteria ja itkien silmat paastani :) Huh mika kirja!OKEI!Ei enaa sanaakaan Potterista, lupaan!

Illalla oli iloinen jalleennakeminen poikien kanssa ensin raflassamme, josta sitten jatkoimme biitsibaareihin. Ihmiskunta on taas keksinyt uuden (uuden ja uuden, tieda hanta?) ja simppelin tavan saada ihmiset kovin humalaan, kovin helposti. Avainsana on bucket, eli ampari. Pointtina se, etta tilaamasi drinkki ei tulekaan lasissa natisti 4cl alkoholiannoksina, vaan amparissa hmm ehka noin litran(?)annoksina. Tarkoitus olisi myos kai jakaa (tosin monet vetelivat yksinaan), joten nain Peten kanssa teimme. Hyvaa oli ja halpaa, ei voi valittaa. Kavimme viela omassa ravintolassamme hetket istuksimassa, kun Pete sai idean youinnista, eika sita paata sitten kaannetykaan. Uimaan siis menimme ja hauskaa oli. Tosin yon pikkutunneilla jai suihkuttelu toiseksi unen viedessa voiton ja aamuinen heratys suolaisena ja kokonaisvaltaisesti hiekkaisena vei hieman pohjaa talta huvilta :)

Pojat lahtivat samaisena paivana kohti BKK:ta ja kotia, me jaimme nauttimaan puhtaasta vapaa-ajasta: meidan ei tarvinnut tehda yhtaan mitaan. Ja niinhan siina toki kavikin. Illalla nautimme maittavan aterian paivaunien (5h) jalkeen vain kaydaksemme taas nukkumaan.

Seuraavana paivana ostimme liput Koh Taolle ja netteilimme loistavassa Apple Pie-nimisessa internetkahvilassa. Paikka oli thaimaalaisen naisen ja hanen hollantilaisen miehensa omistama ja samaisena paivana sattui olemaan heidan tyttarensa 5-vuotissyntymapaivat. Meidat kutsuttiin mukaan juhliin, nauttimaan maittavia thaikokkauksia ja lopulta kakkua, josta kylla kohteliaasti kieltaydyimme (tuntui niin epakohteliaalta syoda toisen juhlaruokia. Ehka kieltaytyminen oli tosin epakohteliaampaa. Oi suomalainen epavarmuus!) Kavimme kuitenkin ostamassa tytolle synttarikortin, jonka han vastaanotti terveella ujoudella :)

Siina oli meidan Koh Samui. Mitaan ei nahty, eika tehty, mutta oli kivaa :) Bangkokiin viela takaisin pariinkin otteeseen. Ja NYT ON NIITA KUVIA TAAS!!Jei.


Matlang resortin rafla

Pete ja Lissu

Jack

meijan bungalowi

Biitsi

Siem Reap ja Angkorin temppelit

Kuinkas ollakaan, maailman on todistettu olevan taas kovin kovin pieni. Hypatessamme aamuiseen bussiin kohti Siem Reapia, pois Phnom Penhista, kuulimme kauniin aidinkielemme kantautuvan korviimme viereisilta penkeilta. Toki tervehdimme kohteliaan hillitysti naita kotoisia kanssamatkaajia ("UI, MOI SUOMI!!") ja hetken keskusteltuamme totesimme, etta kuten mina, myos Emmi opiskeli maantiedetta Helsingin Yliopistolla, eika Niilokaan kamalasti kauempaa ollut (aina Otaniemen TKK:lta saakka). Mikas siina sitten, yhdistimme voimamme ja seuraavan neljan paivan ajaksi kaksikkomme muuttui nelikoksi.

Majottauduimme hyvin lahelle keskustaa eli siis baarikadun tuntumaan Phnom Yath-nimiseen guesthouseen, hyva hinta ja hyvat huoneet. Ensimmaisena iltana lahdimme siina viiden maissa tuktukkeilemaan kohti Angkorin raunioita, silla tarkoitus oli kayda tsekkaamassa auringonlasku (jos ostaa 3 paivan lipun=40 dollaria, paasee ilmaiseksi yhtena iltana ennen kortin astumista voimaan kaymaan Angkorilla). Angkorin temppelit ovat siis 800-1400-luvuilla vallinneen Khmer-valtakunnan jaannokset maailmalle, UNESCOn maailmanperintokohde myos (tunnutaan kayvan naita ahkerasti lapi ;)) ja kylla, ehdottomasti tittelinsa ansainnut mesta. Ohitimme temppeleista kuuluisimman eli Angkor Watin ja ajoimme pienen kukkulan juurelle, jossa oli kaaos paalla: japanialaisia turisteja joka puolella, pienia paikallisia myymassa kaikkea viuhkoista opaskirjoihin ja sitten oli elephantti!Iso sellainen ja kun otin kuvaa, se alkoi tulla kohti aika lujaa niin piti hilpsia vilkkaan karkuun!Kavimme siis kukkulan paalla katselemassa auringonlaskua, jonka tosin pilvinen taivas pilasi totaalisesti. No ehkapa aamuinen auringonnousu korvaisi pettymyksen.

Sen se tosiaan teki. Herasimme puoli viiden maissa aamulla ja lahdimme viidelta tuktukilla taas kohti temppeleita. Tottakai paikka oli taas tupaten taynna, mutta sekin loi omanlaistaan tunnelmaa. Katselimme auringon saapumista taivaalle talta kuuluisimmalta temppelilta ja sitten kiertelimme ympariinsa. Vaikka temppeleista kuinka on kuullut hyvaa ja nahnyt kuvia ja ajatuksissaan hypettanyt ne arvoihin arvaamattomiin, ne silti onnistuvat yllattamaan mita positiivisimmalla tavalla!Kiipeilimme ylos pelottavia kapeita ja korkeita portaikkoja ja tutkimme lapi kaiverruksia ja muita jannittavia yksityskohtia.

Kiersimme ns. ison kierroksen tuktukilla elikka kavimme lapi noin ehkapa vajaa kymmenisen temppelia. Oma suosikkini oli Bayon, joka oli hyvin maaginen satoine kolmiulotteisine kasvoineen, jotka tuijottivat kulkijoita korkealta torneistaan. Kavimme myos kuuluisissa temppeleissa, joissa ah niin ihana Tomb Raider on kuvattu :D loistavaa. Yllattaen nama olivat kaikista suosituimpia :D

Kuumudessa kaveleminen ja kiipeileminen otti kunnolle, seka alituiseen kiusaavat kaupustelijat, joista suurin osa kylla suloisia ja uskomattoman taidokkaita pikkulapsia (osasivat kaikkien maiden paakaupungit ja laskea kymmeneen lukemattomilla kielilla, woah!Kylla maantieteilija oli kade). Lahdimme siis noin yhdelta paivalla takaisin kaupunkiin lepailemaan ja syomaan, seka nauttimaan Bubble Barin maittavista milkshakeista :)

Seuraavana paivana vuokrasimme pyorat ja innokkaina lahdimme ajelemaan aikaisin aamulla kohti temppeleita. Mukava pyorailymatka kokonaisuudessaan: kiersimme pienen kierroksen, joka sisalsi noin viitisen temppelia. Viimeisella Liisa otti nokoset, Niilo ja mina pelailimme yatsia ja Emmi lueskeli kirjaansa. Hyvin chillia siis. Juteltiin myos nuoren paikallisen munkin kanssa, joka halusi parantaa englanninkielentaitojaan. Todella mukava poika ja hyvaa englantia puhuikin. Sitten oli aika lahtea takaisin juomaan Bubbleshakeja :D Kavimme syomassa maailman huonoimmassa ravintolassa (Lissun vika, joka halus jotain voileipia, joita ei loytyny mistaan muualta ;)). Niilo tosin kehui omaa ruokaansa, sammakoita ja jotain kanajuttua. Sammakot oli kylla maukkaita, sen verran voin sanoa.

Vaan mita seurasikaan. Liisa sairastui ensiksi, ilta meni jo voidessa pahoin, kuten myos yo ja seuraava paiva. Eli siis Liisan jatimme julmasti yksin potemaan, lahtiessamme tutkimaan Akiran maamiinamuseota. Akira on siis mies, joka lapsena sodan ollessa valloillaan opetettiin asettamaan maamiinoja, mutta tana paivana han auttaa niiden purkamisessa ja on perustanut maamiinamuseon, jotta ihmisten tietoisuus tasta maailmalaajuisesta ongelmasta leviaisi. Joka tunti kaksi ihmista maailmassa loukkaantuu tai kuolee maamiinojen takia, suurin osa koyhia viljelijoita, joilla ei ole muuta mahdollisuutta kuin tyoskennella mahdollisesti miinoja sisaltavilla riisipelloilla. Akiran maamiinamuseo auttaa myos mm. katulapsia ottamalla heidat huostaansa ja tarjoamalla koulutusta ja opettamaan hyville tavoille :) Kaiken taman valaisevan informaation, mita miinoista saimme, jalkeen oli jarkyttavaa taas muistaa, etta Suomi on yksi niista 39 maasta maailmassa, jotka EIVAT ole allekirjoittaneet maamiinoja kieltavaa sopimusta. Aivan sairasta. Suomen pisteet ropisevat. (Lisaa infoa International Campaing to Ban Landmines:n sivuilla: www.icbl.org)

Kaiken taman hieman masentavan, joskin kovin mielenkiintoisen infon jalkeen odotti meita pihalla mukava piristysruiske :) Paikallisia suloisia pikkulapsia pyori pihalla ja meidat nahdessaan kovasti kiinnostuivat ja tulivat vetamaan showta, niinkuin pikkulapset yleensa tuntuvat tekevan. Naureskelimme omilla kielillamme toisiamme ymmartamatta, mutta hauskaa oli.

Niilo ja Emmi lahtivat seuraavana paivana, kuten meidankin oli tarkoitus, mutta Liisan popo tarttui myos minuun emmeka siis paasseetkaan kohti Bangkokia. Mutta onneksi nama ovat melko nopeita ja paasimme matkaan sitten sita seuraavana.

Koska olen saamaton, niin olen taas kovasti jaljessa kirjoittamisesta. Talla hetkella menemme jo Ko Samuilla Thaimaassa ja matkamme jatkuu huomenna Ko Taolle, jossa sitten sukeltamaan. Mutta tasta kaikesta lisaa joinain tulevana paivana. Ja puolustuksekseni sananen: yritin latailla kuvia, tein kaikkeni, mutta EI!Sorppa.
Peace out!


Aamuaurinko valaisee tienoon

Angkor Wat

Liisa lusmuilee

Bayonin monet kasvot

Korkeanpaikankammoa aiheuttavia portaikkoja

temppeleita

ja metsikkoa

Emmi, Lisbe ja Niilo

Puu ja temppeli

Puu ja temppeli vol.2

Hahhah, japskituristit on ihania!

Uupuneita pienia myyjalapsia

Landmine museum

Tyttaret museon ulkopuolella

Ja poikalapsetkin.