Koh Bulong Lay chillaus

Chris oli kuullut ystaviltaan hyvia sanoja tasta pienen pienesta batman-merkin muotoisesta saaresta, joten paatettiin etta alotetaan ainakin silla. Koh Lipelle menemista oltiin pohdittu myos, mutta kun luettiin etta se on privaattiomistuksessa ja tuhoutumassa par'aikaa niin paatettiin jattaa se valiin (vastuullista matkailua niin paljon kun pystyy ;)).

Aamulla vatsa kurni kurnimistaan kun edellisillan safkaaminen oli jaanyt valiin. Lahdettiin siis biitsiravintolaa kohti ja huh! Kimmeltavan keltainen hiekkaranta palmuineen oli siina ja turkoosivesi ja kaikki (ihmettelin tata joka aamu, aina se tuntui vaan niin upealta).

Vaikea sanoa mitaan johdonmukaista talta ajalta saarella, se meni lahinna vaan ollessa. Vasymys ja minua vaivannut ruokahaluttomuus (joku popo tietty heti tarttui matkaan, perussetti) vetivat aika passiiviseksi, mutta mikas siina, parempaa paikkaa tallaiselle olemiselle on vaikea loytaa!

Aamu-uinti kuului tietysti ruuteineihin, vesi oli taydellista ja aaltojakin loytyi. Alkuviikko hengailtiin sveitsilainen nuorenparin kanssa, joku ilta juotiin pari kaljaakin ja pulahdettiin kaikki youinnille ja tsekkailtiin fosforia, jota vesi oli taynna, mageeta. Suomalaisen pariskunnan kanssa hengailtiin myos ja joidenkin saksalais-itavaltalaisten kanssa. Koko saari oli taynna ruotsalaisia, kai joku niiden Lonely Planettia vastaava oli suositellut tata saarta. Kanon bra!

Yksi paiva kappailtiin saaren toiselle puolelle biitsille, jonka korallihiekka oli hieman karheampaa. Rannan teltoissa asui pari pienta poikaa, toinen juuri oppinut kavelemaan, toinenkin pieni mutta melkonen apina. Keinun isomman kanssa rantsukeinussa ja Chris opetti leipienheittoa (ei ne pojat ihan hoksannu sita jujua, mutta hauskaa niilla oli). Tutustuttiin myos The Rock baarin Mokkiin, joka oli hyva tyyppi. Tarjosi Changinkin kun selvitin jokun baarikikan, hehheh.

Yhtena iltana kaytiin Thai-massagessa, oli superrentouttavaa ja sitten naureskeltiin raflan ladyboylle, joka oli niin neiti etta, suuttui kun ei syoty jotain kasviksia, jotka tekee hiuksista kauniit. Heh. Yritettiin kovasti etsia botskia joka veisi meidat snorkkeloimaan, mutta ois haluttu enemman porukkaa eika sitten oikein loydetty ketaan eli jatkettiin chillailulinjalla. Aurinko paistoi aina tappavan kuumasti ja lasten kanssa telmiessa unohdin laittaa rasvaa ja poltin kateni (hyvin perussettia taas). Parina iltana tosin ukkosmyrsky yllatti ja vetta tuli tupaten taydelta (kirjaimellisesti, ei se bungalowi oikeen pitanyt ja kattokin vuosi suoraan Chrisin hammockiin).

Siinapa suurinpiirtein sen saaren tapahtumat tai ainakin paapointit. Hienoa oli ja rauhallista ja mukavaa, mutta sitten pitikin aloittaa yksinainen matka kohti Hat Yai:ta, josta junalla yon yli Kuala Lumpuriin!! Siita lisaa myohemmin.

Mighty Bangkok vol 2. ja matka Bulong Laylle

Chris luuli, että mä kuolin. No olokin oli aika sen mukainen enkä ollutkaan ihan varma että nukahdinko vai pyörryinkö enää siinä vaiheessa. Kaikki alkoi kuitenkin Bangkokista, jonne vihdoin pääsin Eva Airin kyydissä kaksikerroksisessa jumbojetissä. Rinkkakin oli kaikkea todennäköisyyttä vastaan päässyt kyytiin ja tuli ensimmäisenä hihnalta. Ruotsalais-thaimaalainen pariskunta neuvoi minulle bussin jolla pääsisin Sukhumvitille (kuka nyt millään taksilla kulkee, hä?) ja astuessani ulos lentokentän ovesta kostean kuumaan Bangkokin ilmaan auringon juuri noustessa tiesin olevani ihan oikeassa paikassa. I <3 Bangkok.

Bussissa tulvi tuttuja tuoksuja ja hajuja ja ne taas saivat aikaan superfläsäreitä Kambodzasta ja muualta edellisilta reissuilta ja liikutuin ihan sydänjuuria myöten. Bongasin pian timman busseilun jälkeen hyvin tutun kadun ja kiiruhdin kuskia pysäyttämään. Se oli se oma vanha kotikatu Soi 1. Fiilistelin matkalla tuttuja huudeja kävellessäni niin ikään tuttuun ja turvalliseen Soi 1 guest houseen. Olin juuri kyselemässä sveitsiläisen nuoren miehen perään kun sieltä hän jo saapuikin. Voi hitto, olipa nasta nähdä taas yli kahden vuoden jälkeen. Mahdottoman sama kaveri se siinä seisoi kun sillon jo Mongolian aikoihin. Sitten olikin pakko ottaa pikasuihku uuvuttavan matkan jälkeen. Aamupala nautittiin starbucksissa.

Meillä oli missio jonka päämääränä oli keksiä, että minnehän ihmeeseen sitä oikein sitten menisikään. Hyvässä sovussa oman tietämättömyyteni kanssa hyväksyin Chrisin ehdotuksen Koh Bulong Lay (tai Leh) saaresta, rotsi auki meinigillä siis mentiin. Tsekattiin hostellilta bussi neljältä Surat Thaniin yön yli (virhe) ja sitten lähdettiin skytraineilemaan ja jokiristeilemään kohti Kaaosroadia, josta oli tarkoitus ostaa sandaalit. Hienot löysinkin, must say. Safkailtiin, muisteltiin menneitä reissuja ja ihmeteltiin maailman menoa. Sitten olikin jo aika hurauttaa cäbillä takaisin hostlalle, jossa odoteltiin bussia, joka vei meidät odottelemaan bussia ja blaah. Mentiin vanhaan kunnon komissiokusetuksseen, jonka kauheus itsessään ei vielä loppunut tietenkään siihen. Jo bussin ulkomuoto kertoi, ettei matkasta tulisi kauhean kiva. Kaksikerroksinen VIP-bus aka Crazybus oli sisältä diskovalojen peitossa (oikeesti!) ja musiikki pauhasi niin että basso meinasi hajottaa pään. Kaksi biisiä riitti ja sitten menin ystävällisesti pyytämään hiljennystä ja ystävällisesti se myös minulle suotiin. Hetki myös seurailtiin ihmeellisen Dubailaisen epätoivoisia lähestymisyrityksiä joka ikistä yksinäistä naista kohtaan kunnes sitten uni alkoi viedä voiton. No ei se kauhean hyvää unta ollut ja niska sanoi myös itsensä irti ainakin vasemman puolen käännöksistä seuraavana päivänä.

Heräsin yöllä ja tuijotin yläkerran etuikkunan peittävää telkkariscreeniä, jossa parhaillaan esitettiin ohjelmaa lehmistä. Horroksessa kuitenkaan en ihan tajunnut mitä tapahtui ja ihmettelin että miksi kuski ajaa suoraan päin lehmää joka kävelee keskellä katua. Meni ehkä kymmenen sekuntia selvittää että katselen televisiota, en etuikkunaa. Jep..

Tultiin Surat Thaniin aamulla ja kuten kaikissa tällaisissa komissiohuijauksissa aina, oli saapumispaikkana ravintola kaupungin ulkopuolella. Saivat hyvät massit meistä farangeista. Kyseltiin busseja Pakbaraan, mutta hinnat alkoivat olla jo naurettavan ja itkettävän rajamailla, joten jätettiin ne ja sitten alkoi se oikea reissu, sellaisenaan josta siitä kummatkin pidettiin. Sawngthaewlla paikalliselle bussiasemalla ja siitä sitten tupatentäynnä olevalla minibussilla kohti Trangia. Sieltä meidät neuvottiin bussiin, joka menisi suoraan Pakbaraan ja onniteltiin itseämme sillä mikään opaskirja ei kertonut tällaisesta vaihtoehdosta. Little did we know.

Bussissa huusi musiikki ja istuttiin tavarapaikoilla auttaen paikallisia laukkujensa kanssa. Olin niin väsynyt. Tässä vaiheessa kymmenen tunnin lento, bangkokin hetken hengailu, yön busseilu, 24h syömättömyys ja kaikki muu säätö alkoi painaa niin ettei paikallinen iskelmäkään pystynyt minua pitämään tajuissani. Nukahdin tai pyörryin, en osaa sanoa. Chris luuli, että kuolin kun suoralta noja-asennolta romahdin kaksinkerroin omaan syliini. Hän yritti työntää mut takaisin ylös mutten reagoinut mitenkään. Hetken kärsivällisen suostuttelun jälkeen heräsin enkä muistanut ollenkaan edes ajatelleeni nukahtamista. Niin se keho kai vaan toimii, sammuttaa itsensä kun käydään ylikierroksilla.

Tietysti ajettiin ohi väärän pysäkin vaikka Chris vielä kysyi kuskilta että pitääkö meidän jäädä tässä. "Ei ei", oli vastaus joten jäätiin kyytiin. Tultiin kaupunkiin jossa meidät sitten häädettiin ulos ja onneksi pysäytettiin pari tsekkikundia ja kysyttiin heiltä neuvoa. Jep, oltiin Satunissa, ei Pakbarassa. Argh. Tunti mentiin takaisin päin sinne missä alunperin jo kysyttiin jäämisestä. Paikallinen mies vei meidät riistohinnalla satamaan.

Kaikki botskit oli menneet joten vuokrattiin hintava speedboat sveitsiläisen pariskunnan kanssa. Nukahdin veneeseen.

Oli pimeää kun tultiin perille, mutta löydettiin nopeasti hyvä ja halpa bungalowi ja uni tuli kai jo kahdeksan aikaa, edes illallista ei jaksettu mennä pureksimaan.
Lopputuloksena siis 37h matkustamista ilman kunnollista petiä hyvin vähäisellä ruokailulla. Sillä saa itsensä melko kipeäksi.

Hienosti alkanut reissu, kiitos China Airlinesin!

Tietysti aamulla kun piti lähteä ilman niitä talvivaatteita oli -13c. Helsinki-Vantaan edellispäivien kaaoksesta huolimatta kaikki sujui melko näpsäkästi ja lentokin lähti melkein ajallaan. Vaan koneessa nousi kuume (se ihan tavallinen siis, ei matka- tai kulta- tai muu sellainen) ja parin tunnin lento meni houreisten unien parissa. Damin kentällä ei onneksi tarvinnut huolehtia muusta kuin seuraavan lennon boarding passin hakemisesta ja sitten olikin aikaa. Starbucksin latte maistui hyvältä ja sen nauttiminen tanskalais-jenkkilaisen naisen seurassa oli erittäin mukavaa.

Käväisin sikakalliissa netissä toteamassa, että sellossa oli ammuttu neljä ihmistä. Haluaisinkin sanoa hallituksellemme, että TEHKÄÄ NYT HELVETTI JOTAIN SILLE AMPUMA-ASELAILLE JA MIELENTERVEYDENHUOLLOLLE. Yksittäistapauksiako Holmlund, mitä??? Kukaan ei voi sanoa etteikö olisi ollut odotettavissa. Kiroiluttaa.

Kävin shoppailemassa särkylääkkeitä ja menin portille hengailemaan kunnes sieltä sitten jo joku lentoemo tulikin sössöttämään jotain epäselvää perutusta lennosta, voi itku. Joku tekninen vika. Jäin siihen pohdiskelemaan tilannetta parin huippumukavan suomalaismimmin kanssa, jotka olivat aika yhtä samassa epäuskoisessa tilassa kun minäkin. Saatiin ruokalapukkeet ja mentiin safkaamaan ennen luvattua tulevaa tiedonantoa tilanteen selvittämisestä. Joo kiitos vaan selvityksistä, mimmit pääsivät vielä saman illan jatkolennolle Lontoon kautta ja monet muut Kuala Lumpurin tai Singaporen kautta, mutta itsehän tietysti jouduin jäämään damiin yöksi ja olisin perillä Bangkokissa vasta 2.1. aamulla. Ja kaikki kamat tietysti jossain hukkateilla lentokentällä (Shciphol airport -more like shithole airport hekoheko).

Meitä lähti sitten lentoyhtiön järjestämään hotelliin ehkä tusina ihmisiä, johon mahtui tietysti keski-ikäinen suomalainen mies. Hieno mies olikin: "Mä oon tässä tehny töitä kolme päivää, ei oo oikeen tullu nukuttua niin mä sitten kun venailin sitä lentoa niin kävin parilla kaljalla siinä baarissa ja nukahdin sitten siihen. Lentoemo tuli herättämään mut ja sano, että sä oisit missannu sun lennon, mutta se lento ei kyllä sit koskaan lähtenykään niin nyt mä oon sitten tässä". Seliseli. Se meni hotellilla heti ensimmäisenä baariin, ennen ku kävi edes huoneessaan ja otti se sitten ruoankin kanssa itselleen koko viinipullon. No mä en ainakaan herätä sitä baarin tiskiltä tänään tai huomenna kun se "nukkuu" pommiin. Oli kyllä mukava yhteishenki koko ryhmän kesken kuitenkin, niin se epäonni vaan tuo ihmisiä yhteen. Kyselin lentoemoilta ilmaisten skumppien perään mutta ei ne luvannut mitään. Ruokailin parin norjalaisen kanssa, jotka ei tienny mitään mistään, varsinkaan Suomesta, eikä se englantikaan oikein sujunut, joten oli skidisti uuvuttava illallinen.

Mä painun tästä nyt pehkuihin, kokeillaan josko huomenna pääsis sinne itse Bangkokiin sitten.

Niitä parempia uusia vuosia sinne!

Oye Aasia!

Huomenna lähtee lento kohti Mahtavaa Bangkokia (toivottavasti, keli on aika kaamea nimittäin). Bangkok, niin hieno kuin onkin, jäännee taakse melko pian ja matka kohti Similan saaria alkaa. Tavoitteena olisi päästä vihdoin nukkumaan (viimeiset kolme viikkoa menneet melko unettomasti), sukeltamaan ja tietty safkaamaan sitä kovin kovin maukasta thairuokaa. Kuala Lumpuriinkin pitäisi päästä ja sieltä lentää 10.1. Balille, jossa alkaa 4kk yliopiston vaihto-ohjelma. Kattellaan!

Toronto, NYC ja koti

Toronton kone lähti keskiyöllä. Tämä redeye olikin aika fancy, omat telkkaritietsikat edessä istuvan penkissä ja leffoja ja muuta valittavaksi ihan oman mielen mukaan. Kai sitä hetken nukkuikin ja kuuden tunnin jälkeen oltiin Känädassa.

Painelimme tulli- ja maahanmuuttokuumotusten jälkeen suoraan ulos kentältä kylmän Toronton bussiin ja sieltä metroon ja kahville Second Cup-nimiseen kanadalaisten versioon starbucksista. Sitten soittikin Chris, Mikan siskon, Mintun, poikaystävä, joka asusteli Torontossa ja jolle Mika oli pistänyt viestiä vasta edellisenä iltana. Chris tuli hakemaan meitä autollaan ja veti kunnon kaupunkikierroksen sitten meille pikavisiitillä oleville. Käytiin ihastelemassa kaunista kovin englantilaista osiota kaupungista, hurjankokoisia kartanoita joissa joku pormestarikin asusteli, liikekeskustaa ja biitsiä. Sitten tuli jonkunmoinen nälkä niin käytiin sushipaikassa nampparihyvillä susheilla ja tämän jälkeen olikin jo aika painua lentokentälle. Kiitimme Chrisiä Venezuelan tuliaisin mukavasta päivästä ja heitimme hyvästit. Toronto oli kyllä huippukiva mesta.

Olimme checkaamassa sisään NYCin lennolle, mutta kappas, sanoi mies LAN Chilen tiskillä, teillä pitäisi olla omat matkatavaranne mukana. Kerroimme, että sanoivat Caracasissa niiden menevän suoraan New Yorkiin ja matkatavaratarroissakin näin luki. Kuulemma ei. Käytiin kyselemässä niitä tavaroista vastaavalta kaverilta, joka soitti heti pomolleen ja siinähän sitten soiteltiin, sillä eihän niitä laukkuja enää löytynyt mistään. Rukoilin vain, etteivät ne olisi jääneet Caracasiin (en oikein luota sikäläisiin), mutta kuulemma ne olivat tulleet Torontoon, mutta eivät koskaan tulliin saakka. Vaikka olisimme niitä aamulla olleet odottamassa, ne tuskin olisivat tulleet kuitenkaan, eli aika sama. Meillä oli tosin lento napattavana, joten oli mentävä ja jätimme asian hoidon LAN:ille kirjoitettuamme laukkujen tiedot johonkin papereihin.

Taas oli hieno kone, voi että.

Nykissä sitten tehtiin ilmoitus LAN:in työntekijöille kadonneista matkatavaroista ja kyseltiin tietysti korvauksia täksi yöksi, sillä eihän meillä mitään kamoja ollut. No oli meillä oikeasti hammasharjat, mutta ei sitä tarvinnut kertoa. Mimmit sanoivat, että kun olette kirjoittaneet tällaiset laput niin teidän ei oikeasti kuuluisi saada mitään. Siis saakeli, lappu johon kirjoitettiin, että mikä sen laukun numero oli, kuulemma vapautti LAN:in suoraan maksettavista korvauksista! Vaan ei auttanut, koska vieressämme ollut mies sai korvauksensa tästä huolimatta niin saimme sitten mekin: 70 dollaria ja beautyboxin hammasharjoineen ja puhtaine t-paitoineen ja kalsareineen. Helmi!

Hilpsittiin metroin taas Harlemiin ja Jazz on the Villaan, jossa näimme Johannan juuri chekkautumassa sisään! Johanna yllättyi suuresti, koska luuli meidän tulevan vasta seuraavana päivänä (olin kai informoinut väärin). Suihkuteltiin ja raikkaina lähdettiin sitten nauttimaan Sylvia’s soulfoodiin, kuten 3 kuukautta aiemmin olimme tehneet. Ruoka oli edelleen maukasta ja ilta oli mukava, joskin kaikki olivat enemmän tai vähemmän väsähtäneitä.

Seuraavan aamun herätys oli kahdeksalta, tosin Johanna nukkui pommiin (kello oli vielä väärässä ajassa), mutta päästiin nopeasti liikkeelle. Käppäiltiin hyvin viileästä Harlemista keskuspuistoon, siellä bongailtiin paikkoja leffoista ja vastaavaa ja sitten otettiin taksi Sohoon, jossa shoppailtiin, Mika sai syötyä Wendy’sissä kaksi hampurilaista (Mikalla oli joku juttu, että hänen piti saada syödä kaksi, nimenomaan kaksi hampurilaista Wendy’sissä) ja sitten käveltiin Little Italyyn ja China Towniin. Alkoi ripotella. New York oli kyllä hieno, pakko myöntää. Joskus uusinta reissu, pidempi sellainen, sinne.

Otettiin taksi kentälle, sanottiin moikat Johannalle, ja huristeltiin Brooklyn Bridgeä JFK:lle. Nähtiin vapaudenpatsaskin sieltä taksin ikkunasta! Lentokentällä LANin tiski ei tietenkään ollut auki, joten luovutettiin ja paineltiin omaan check-inniin ja kerrottiin laukkujuttu finskin emoille, jotka lupasivat auttaa! Hienoa.

Kahdeksan tunnin lento meni kevyesti upouudessa 2009 vuonna ostetussa Finnairin koneessa. Ei tarvinnut odotella laukkuja, joten päästiin suoraan ulos kentältä, jossa vastassa oli minun äiti ja liuta kavereita ja Lauran siskoja ja muita. Helsingissä oli kylmä, mutta aina yhtä nättiä. Ruisleipä maistui niin helkkarin hyvältä.

Viimeiset hetket Meridassa ja matka Caracasiin

Lauantaiaamuna etsimme kuumeisesti lippuja, ihan siis lähes mitä vaan lippuja, joiden määränpää olisi Caracas, mutta tuloksettomaksi päättyi tämänkin päivän etsintä. Alkoi hieman jänskättää, sillä sunnuntain ja maanantain välisenä yönä lähtisi meidän lentomme Caracasista Torontoon. Luis ja Edu Llanosilta olivat luvanneet heittää meidät Maracaiboon, mutta se tuplaisi matkan pituuden, eikä ollut varmuutta, että Maracaibosta pääsisimme Caracasiin myöskään. Lähtö olisi ollut niin ikään lauantaina aamulla, joten emme olisi ehtineet tuhlata kaikkia niitä rahojakaan pois ja halusimme shoppailla tuliaisetkin. Joku kai vitsillään ehdotti taksilla menemistä, johon Patrick huokaisi, että niin, miksipä ei? Taksilla matkustaminen on Venezuelassa ilmeisesti melko yleistä ja kai aika halpaakin ja sitten oltiinkin jo soittamassa hostellin pitäjämme tutulle. Hinnaksi tuli noin 75 dollaria per lärvi eli aika suolainen, kalliimpi kuin lentolipun hinta, mutta minkäs teet? Ainakin meillä oli varma ja suora kyyti lentokentälle, siihen aikaan kuin halusimme ja voisimme jopa jäädä vielä koko lauantaiksi Meridaan!

Lähdimme shoppailemaan tämän jälkeen. Mercado Principal oli TÄYNNÄ pääsiäisturisteja tai siis semana santaa viettämään tulleita venezuelalaisia ja shoppailu oli aika kauheaa, mutta saatiin kuitenkin ostettua kaksi riippumattoa, kaksi riippumattotuolia, suklaata ja muita makeisia, karhunvatukkaviintä ja vaikka mitä. Takaisin kotiin ajaessamme hajosi meiltä rengas ja Tulio joutui taas tulla auttamaan meitä hädässä moottoripyöränsä kera. Kiitos Tulio! En enää muista mitä tehtiin tänä viimeisenä päivänä, mutta ei kai mitään kamalan kehittävää. Illalla syötiin perheen kanssa katkarapuperunajuttua, joka oli tosi hyvää ja juotiin karhunvatukkaviintä, joka oli kanssa tosi hyvää.

Yöunet jäivät lyhyiksi sillä aamukolmelta oli herätys, taksi tuli hakemaan meitä neljältä.

Kävellessämme päätielle alas pilkkopimeää metsäpolkua, alkoi jostain yhtäkkiä kuulua kung fu fighting-biisi. Hämmennyksessä laitoin otsalamppuni päälle ja näimme kolmen nuoren miehen hengailevan autoinensa pimeässä metsässä ja jotain vaihtokauppoja siinä tapahtui myös. Olimme niin väärässä paikassa hyvin väärään aikaan. Joku näistä huikkasi testailevasti painotetun ”Buenas”in, johon maahan käännettyine katseinemme vastasimme saman ja jatkoimme matkaan rivakoin askelin. Hieman taas jännitti.

Onneksi taksi löysi meidät pian. Taksimatka oli pitkä, 12 ja puol tuntia, yhdellä tauolla. Mutta aika mukavasti se meni, vaikka välillä vähän kauhistutti nämä venezuelalaiset liikennesäännöt – tai niiden puuttuminen – mutta ainakin nopeaa oli liikkuminen. Yhdessä vaiheessa luulin, että tipahdettiin videopeliin, kun moottoritie haarautui pieneen sivutiehen ja sitten keskeneräiseen hiekkatiehen, joka oli ilmeisesti uuden suuremman moottoritien pohja. Pokkana kaikki autot jatkoivat tätä hiekkatietä pitkin. Niin mekin. Hiekka pöllysi,leveällä tiellä oli kaikennäköisiä esteitä (betoniputkiloita ym.) ja juuri kuten autopeleissä konsanaan, monta autoa, jotka painavat täysillä nopeusrajoitteettomalla dirt roudilla. Naureskelin myös kun ajettiin kolmikaistaista tietä, jolla reunimmaisin oli suljettu harvaan sijoitetuin varoituskolmioin. Bussi ajoi pokkana suljetulle tielle, pysäytti, jätkä hyppäsi ulos, siirsi kolmion pois tieltä ja näin bussi pääsi ajamaan tätä ”suljettua” kaistaa :D Huh.

Caracas oli aika karunnäköinen stadi, onneksi ei siellä tarvinnut palloilla. Lentokentällä söimme kallista ja aika pahaa ruokaa (ja vasta tämän jälkeen löydettiin subway :( ), shoppailtiin automaattilaitteista karkkia sikana viimeisillä rahoillamme ja sitten lähdettiinkin jo kohti Torontoa!

Los Llanosin safareilut

Aamuinen lähtö ei sujunut ihan mallikkaasti. Meidän piti olla hostellilla klo 8.00, mutta bussilla meno olikin odotettua hankalampaa ja myöhästyimme 15 minuuttia. Kyytimme oli tietysti ollut ja mennyt ja hostellin hassu sveitsiläinen mies joutui heittämään meidät autollaan toimistolle, josta lopullisen lähdön oli tarkoitus tapahtua. Vaan eihän meillä tietenkään ollut passeja, mutta kuulemma ne piti olla, koska venezuelalainen poliisi ei ole ystävä jos sinulla ei ole passia. Onneksi Tulio oli pelastava enkeli ja saapui prätkällä passeinemme hetken odottelun jälkeen. (Välihuomautus: Kertaakaan ei näitä passeja meiltä reissulla kuitenkaan tivattu).

Sitten pääsimme matkaan. Seurueeseemme kuuluivat kaksi nuorta belgialaista (20- ja 19-v.) Jean ja Sandrine, saksalainen keski-ikäinen Thomas, venezuelalaiset nuoret miehet Edu ja Luis, sekä oppaamme Ingrid ja kuskimme Samuel. Menomatkalla pysähtelimme aina paikka paikoin: järvellä, kirkolla ja sitten lounaalla. Oli muuten aika huippu hyvää vartaassa käristettyä lihaa lounaaksi. Alkumatkan neljä tuntia ajeltiin hurjia ja viileitä vuoristoteitä pitkin, mutta kun saavuimme alamaille, alkoi helle. Oli niin kuuma, että hiki valui taukoamatta. Mika varasti yhdeltä pysähtymispaikalta jääpalan, jolla sitten viilennettiin itseämme. Tosin ei se kovin pitkään helpottanut. Pysähdyimme myöhemmin tienvarteen hetkeksi nauttimaan vesimelonia ja mehukkaa, kun tien toisella puolella silmiimme pisti kaunis riippumatto! Menimme tietysti innoissamme kysymään kauppiaalta hintaa tälle komeudelle, eikä se ollutkaan liian kallis. Ja leveä se oli kuin mikä! Kahdelle hengelle kai tarkotettu, mutta kyllä siihen mahtuu koko pesue, sano. Se tulee sitten parvekkeelle.

Saavuimme illansuussa perille farmille ja majoituimme hyvin simppeliin majaan, jossa tietysti nukuttiin siis riippumatoissa. Oli pakko heti testata uutta omaa. Illalla ei ollut muuta ohjelmaa kuin syöminen, hetken hengailu ja sitten nukkumaan. Huomasimme myös vessojen olevan täynnä sammakoita. Ne asustelivat siellä aina öisin.

Aamupalan jälkeen käppäillessäni vessoille, huomasin pihalla narun päässä olevan pienen Bambin! Nyt tarkoitan siis tietysti jonkun peuran tai vastaavan poikasta, juuri sellaista jolla on ne isot, tummat silmät, joita reunustavat taivaisiin kohoavat ripset ja sitten sillä on myös isot hörökorvat ja niitä pilkkuja selässä. Oletin, että bambi juoksee karkuun heti kun lähestyn sitä, mutta se pysyi paikoillaan, haisteli hieman ja alkoi nuolla kättäni kuin viimeistä päivää. Kai sillä oli puutetta suolasta. Sain myöhemmin kuulla, että eräs paikallinen oli löytänyt pienokaisen kuolleen emonsa lähettyviltä ja ottanut sen sitten hoitoonsa.

Lähdimme ensin jeeppisafarille. Osa poppoosta pääsi katolle istumaan ja osa jäi ensimmäiseksi puolikkaaksi kuuntelemaan Ingridin opastuksia. Huh miten paljon lintuja voikaan nähdä niin lyhyessä ajassa: haikaroita, joka mallia mm. paikallisia kapustahaikaroita, joilla on hassu lusikanmuotoinen nokka ja maailman suurimpia haikaroita (en kyllä muista niiden nimeä), haukkoja, ruubini-iibiksiä (niitä aivan kirkkaan pinkkejä!), värikkäitä pieniä lintuja ja sitten erittäin harvinainen kanalintujen heimoon kuuluva Arauco eli horned screamer (http://en.wikipedia.org/wiki/Horned_Screamer), jonka nähdäkseen lintubongarit kuulemma järjestävät ihan vartavasten reissuja ja oppaamme, joka on asunut koko ikänsä Apuressa, ei ollut sellaista nähnyt. Näimme niin ikään maailman suurimman jyrsijän, Capybaran. Hassuja marsunnäköisiä kavereita, jotka ovat sellaisia karhunpennun kokoisia. Savannille oli kaivettu vesialtaita, karjalle juottopaikoiksi, mutta myös Capybarat elivät näissä vesistöissä, monien muiden lajien, kuten kaimaanien, lisäksi. Kaimaaneja ja kilpikonnia oli ihan kyllästymiseen asti! Karjana laidunti intalaiset Seebu-lehmät, jotka ovat tottuneet koviin kuumuuksiin. Julman näköisiä kyttyräkavereita.

Pysähdyimme keskelle tasankoa, jossa kulki pieni mutalammikko, joka kai jokenakin joskus sadekaudella tunnetaan. Savanni jatkui silmänkantamattomiin, puita suurempia näköesteitä ei siellä varsinaisesti ole eikä puitakaan ole nimeksikään. Kuljimme mutalammikon viertä tuijotellen sinne etsien anakondia. Ja sitten niitä löytyikin, kolme! Ne olivat yhtenä suurena rullana ja ilmeisesti satuimme hieman nolosti intiimiin hetkeen, sillä paritteluhan siinä oli menossa. Läsnäolomme häiritsi niitä, muttei kylläkään niin paljon että karkuun olisivat lähteneet. Ingrid kovana mimminä painui suurimman kimppuun, nappasi tämän pään takaa kiinni ja nosti kolmi metrisen matelijan ylös toisen oppaan avulla. Siinäpä sitten pideltiin anakondaa koko ryhmän voimin ja napsittiin kuvia. Myös kaulallaan sai koettaa kaveria, joka hetken päästä väistämättäkin alkoi tiukentaa puristusotettaan niskasta. Silloin oli aika siirtää se seuraavan uhrin kaulalle. Tuli kyllä elävästi mieleen kummitätini edesmennyt boa Orvokki, jota kantelin pienenä neitinä pitkin Käpylän kyläjuhlia. Tosin Orvokki ei kuristellut kyllä yhtään, mitä nyt välillä pureskeli hieman.

Tämän käämeiloittelun jälkeen lähdettiin takaisin samaa reittiä, tällä kertaa meidän ollessa jeepin katolla. Tulin pian siihen lopputulokseen, että katto on auton paras istumapaikka ja että käärmeet on kyllä ihan maailman siisteimpiä eläimiä. Tai ainakin olin ihan kikseissä tästä kärmeskokemuksesta. Vihdoin nähtiin niitäkin sitten!

Farmilla meillä oli lounasta ja sitten vain hengailtiin parisen tuntia. Olimme aikaisemmin Meridassa jutelleet kampaajalle menosta, Lauran piti ottaa afropermis, Mikan irokeesi ja minun leikata pitkät hiukseni lyhykäisiksi, mutta emme kampaajalle ehtineet ennen Los Llanosin reissua. Oli kuuma ja hiukset olivat liian pitkät, joten päätimme, että Laura voi toimia parturi-kampaajana ja leikata minun ja Mikan hiukset napsnaps poikki vaan. Ja näinhän siinä sitten kävi. Leikkuu tehtiin tietysti tyylikkäästi niin, että ponnari päähän ja leikataan se ponnari sitten vain pois. Hienot hiukset tuli. Mitä nyt vähän epätasaiset :D

Iltapäivällä oli jokisafarin vuoro, jonne mentiin ensin jeepin katolla (hurraa) tunnin matka ja sitten joella pörräiltiin pitkällä longboatilla. Näimme paljon samoja lintusia kuin aiemminkin päivällä. Toinen oppaistamme kalasti piraijoita ja syötti sitten niitä innokkaana joenpenkalla odottavalle haukalle. Nähtiin ehkä myös legendaarisen Feeniks-linnun lähin sukulainen Hoatsin eli haisukäki, haisulintu tai töyhtökana (http://fi.wikipedia.org/wiki/Hoatsin). Uskomattoman näköinen iso lintu, töyhtöineen ja kullan ja pronssin värisine sulkineen. Se oli hyvin alkukantainen. Mutta ehkä siistein juttu oli kun näimme jokidelfiinejä!! Ensimmäistä kertaa kun näitäkin onnistun näkemään reissuillani. Ne pyrähtelivät pintaan aina vähän väliä, muttei niistä kyllä paljon enempää ollut mahdollista nähdä kuin pää ja vaaleanpunainen selkäevä. Ne eivät hypi lainkaan, kuten delfiinit merillä tapaavat tehdä.

Illalla oli bileet lähellä olevalla farmilla, jossa bändi soitti paikallista musiikkia ja paikalliset ja turistit tanssahtelivat ehkä maailman vaikeinta tanssia (se rytmi oli niin nopea) ja joivat rommia ja mitä ikinä. Rankkasade keskeytti bileet hetkeksi illalla. Sadekausi oli Los Llanosilla tuloillaan, joten kuurot olivat todella voimakkaita ja bändikin joutui siirtämään kamansa samoin tein sisälle sateen sattuessa. Osa poppoosta jäi vielä bailuihin, mutta me menimme Mikan kanssa nauttimaan omasta huippuriippumatostamme.

Aamulla oli taas aikainen herätys ja Edulla oli kaamea krapula. Taisi monella muullakin olla, mutta Edu, joka jo ennen juomistaan myönsi olevansa todella herkkä alkoholille, oli onnistunut sähläämään kaikennäköistä hupaisaa (yrittänyt vokotella toisen leirin tytteleitä huonolla menestyksellä ja etsinyt vessapaperia keskellä yötä Thomasin riippumatosta Thomasin nukkuessa siellä jne.) Vaan ei se haitannut kovin Edun menoa, sillä tämä kalasti kaksi piraijaa, muiden kalastaessa nolla (paitsi Jean sai kai yhden myös). Aamuinen ohjelmamme oli siis piraijakalastus, joka osoittautui kovin vaikeaksi. Nämä lihanhimoiset pikkufisut (jotka jopa lehmiä kuulemma joskus popsivat :o) olivat samanlaisia lussuttajia kuin kotoiset särkemme: lihapalasyötit kyllä maistuivat, mutta kokonaan koukkuineen ei syöttiä suuhun napattu vaan sitä imeskeltiin niin, että lopuksi ei syöttiä ollut enää ollenkaan jäljellä. Kismitti. Itselläni oli jännittävä kohtaaminen krokotiilin kanssa kalastaessani pienellä juuri yhden henkilön mahduttavalla penkalla joen ääressä. Olin kavunnut alas tieltä pari metriä päästäkseni tälle ahtaalle rannan palaselle ja siinä sitten rauhassa kalastelin, kun yhtäkkiä noin metrin päässä rannasta krokotiili nosti ensin nokkansa hitaasti vedestä ja sitten tulivat myös silmät esiin. Se toljotti minua hetken ja minä taas aloin pikkuhiljaa jänistämään, kun se jo pärskähtikin hurjasti eteenpäin ja sukelsi. En jäänyt katsomaan tuliko se perääni kun ponkaisin ylös penkereeltä tielle turvaan. No eihän se tietenkään kimppuuni sieltä käynyt, vaan varmaan pelästyi minua, mutta kun en ihan varma tästä paikallisesta faunasta ole niin en viitsinyt jäädä turhaan ottamaan selvää asiasta. Vähän kyllä nousi pulssi.

Iltapäivällä ohjelmassa oli ratsastusta! Olin fiiliksissä, sillä en ollut päässyt laukkailemaan pitkään aikaan. Mika ja Laura eivät olleet koskaan ennen ratsastaneet ja olivat myös innoissaan tästä. Tietenkään emme mitään kypäriä saaneet ja jalustimetkin olivat liian pitkät, mutta satulat sentään oli ja hevoset jaettiin sen mukaan kuka oli ennen ratsastanut ja kuka ei. Minä, Jean, Luis ja Edu saatiin kovin innokkaat ja kovaa menevät hepat, muut saivat hieman laiskemmat versiot. En tiedä kumpi oli parempi vaihtoehto, koska hetkittäin pelkäsin kyllä henkeni edestä hullun heppani selässä. Alkumatkasta vain Jeanin hevonen osotti hienoisia hurjapäisyyden merkkejä. Se lähti laukkaamaan saman tien kun pääsimme pois farmin pihalta ja aina silmänkantamattomiin ja sitten takaisin muiden hevosten luo ja sitten uudestaan kauas pois. Edun heppa veteli myös hyvää tahtia ja siitä innostui myös omanikin. Hieman taisivat hevoset testailla, että onko näistä ratsastajista mihinkään, sellaisia kikkoja oli nähtävissä, mutta lopuksi ne melkein tottelivatkin sitten. Näin mentiin aina metsän rajalle asti, laukaten, jossa odoteltiin muita ryhmäläisiä. Metsässä mentiin ryhmässä, mutta aina kun tultiin aukeammalle paikalle, lähti Jeanin heppa painamaan täysillä eteenpäin minun hevoseni seuratessa samoin tein. Sitten alkoi ukkostamaan. Pidimme pienen paussin ja jatkaessamme matkaa pohdimme, että mitähän tässä tapahtuu, jos nämä hepat pelkäävät ukkosta. Turhaan hätäilimme, täysillä ne vetivät vieläkin. Mikankin heppa vähän innostui, mutta se olikin hieman tottelematon kaveri se. Polku, jota pitkin laukkailimme, kulki puun ali, jossa oksa oli kovin matalalla. Muut ohjasivat hevosensa pois polulta, mutta Mikan hevonen ei totellut vaan painoi suoraan kohti ja niin löi Mika ottansa oksaan ja tipahti hidastetuin ottein alas hevosen selästä! Onneksi ei käynyt mitään vakavampaa, pieni kuhmu tuli otsaan ja parit skraadut selkään.
Olimme jo melkein perillä farmilla, kun Jeanin heppa taas lähti painamaan kauemmille pelloille ja minun hevoseni perässä. Ikinä en ole niin kovaa ratsastanut! Huh! (Shadowfax show us the meaning of haste!) Viereisellä pellolla paikalliset pojat pelasivat baseballia ja huusivat ”WUUHHUU”:ta kun painoimme ohi. Sillon vähän pelotti, niin kovaa mentiin eikä mitään kontrollia hevosesta ollut. Onneksi kaikki pääsivät hengissä perille ja melkein jopa ennen rankkasateen alkua.

Se oli niin rankka, että osa poppoosta otti suihkun sadeveden alla.

Illalla leikin lomalla Llanosilla olevien venezuelalaisten lasten kanssa, jotka naureskelivat espanjan taidoilleni, mutta joiden kanssa meillä oli aika hauskaa kuitenkin. Etsittiin sammakoita vessoilta ja niiden kanssa sitten pelleiltiin. Taas oli jotkut bileet viereisellä farmilla, muttei jaksettu mennä. Oli kuulemma ihan huonot hipat muutenkin.

Aamulla heitimme hyvästit Los Llanosille ja läksimme takaisin Meridaan päin. Takastulo vei taas hyvät 12 tuntia, mutta pysähdeltiin tietty lounaalla ja sitten käytiin myös viinitilalla vierailulla ja tehtiin pieni trekki nätille vesiputoukselle. Vasta iltamyöhään oltiin perillä Meridassa, josta otimme taksin Paten kämpille. Syötiin ekaa kertaa McDonaldsissa koko matkalla. Se oli virhe.