Mount Kinabalun huiputus, jeah!

Olemme jotenkin kai masokistisia. Tai tyhmia. Itsetuhoisia. Tai ehka vaan hieman innokkaita. Vaan valilla se on sen arvoistakin ja tama oli ehdottomasti yksi niista kerroista. (Jalkani tosin huutavat kovia vastalauseita)

Herasimme Kota Kinabalun hostellistamme viiden aikaan aamulla, silla meidan oli maara lahtea busseilemaan kohti Kinabalu Parkin Headquartersia, mutta sattui onnenkantamoinen jos toinenkin. Hostellin olohuoneessa tapasimme hullut hongkongilaiset veljekset, jotka olivat lahdossa myos vuorta valloittamaan ja paatimme jakaa taksin HQ:lle. Hostellilta antoivat hinnaksi 150 ringittia, mutta mehan emme semmoiseen ryostohintaan suostuneet ja toinen honkkari velji nimeltaan Kevin kavi tiedustelemassa hintoja laheiselta taksiasemalta. Saimme kyydin 60 ringetilla, ei paha.

Kahden tunnin mutkittelevan kyydin jalkeen olimme perilla HQ:lla, jossa oli aika kaivaa lompakot esiin ja maksaa itsensa kipeaksi kiipeilyluvista, oppaista ja vakuutuksista ja vaikka mista. Ja kun tama kauhistus oli ohi, ehtikin sitten vilkaista ensi kerran edessa makaavaa vuorta ja kauhistus oli taas ajankohtainen olotila. "Ei helvetti, ei tuu tapahtumaan.." Kaunishan se oli kuin mika, mutta vahan alkoi janistaa.

Lahdimme kohti Timpohon gatea yhdessa Petruksen, ihanan oppaamme kanssa bussilla ja sitten tulikin aloittaa kiipeily. Se alkoi alaspain kavelylla tottapuhuen, mutta pian muuttuikin jo nousuksi. Ja sittenpahan noustiinkin, itse kapuilin seuraavat 4 tuntia ja 15 minuuttia, Liisa tuli pian jaljessa, honkkareiden paastessa majapaikkaamme, Laban Ratalle noin pari tuntia myohemmin. Nama uudet ystavamme olivat siis aivan totaalisen ulalla koko vuoren huiputuksen rankkuudesta tai siihen mahdollisesti tarvittavasta varustuksesta. Kundit olivat viettaneet edellisyon bailaten, nukkuneet 2 tuntia ja ajattelivat, etta mikas siina, yhden vuoren huiputtaminenhan nyt on pala kakkua (pyydan anteeksi tama ilmaisun kayttamista) ja lahtivat kiipeilemaan, ilman hanskoja tai otsalamppuja tai aamupalan nauttimista...Nahtavissahan se oli ettei tasta mitaan hyvaa seurannut. Kevin aloitti hirvealla tahdilla painamaan kehuskellen muskeleillaan, mutta parin kilometrin jalkeen tahti hyytyi ja Kevin jamahti veljensa kintereille. Bernard veli olikin sitten toinen tarina. Jatka kapusi ensimmaiset 400 metria ja oksensi. Taman jalkeen oli valitus loputonta, joten piti itse kiristaa tahtia.

Laban Rata sijaitsee 6 kilometrin trekkauksen paassa, noin 3270 metrin korkeudessa. Me lahdimme kiipeilemaan jostain 1800 metrin korkeudesta. Otimme ihan varmuudeksi vuoristosairaudenestotabuja, mutta kylla silti paata vahan alkoi jomotella aina valilla. Voi tosin johtua mista vain. Olimme varustautuneet myos hyvin ravintopuolta ajatellen, ei nyt vielakaan ihan Viisikko malliin, mutta nuudeleilla (koska ruoka Laban Ratan raflassa on aika kallista), leivalla ja juustolla, seka suklaalla. Kaksi puolen litran vetta riittivat matkalle ylos loistavasti, vaikka niita olisi kylla voinut matkalla tayttaakin (tosin vesipisteissa teksti untreated water sai meidat vanhat vatsatautien uhrit hieman varovaisiksi).

Alku dallailu tuntui ihan kamalalta, outoa kylla, vaan ehkapa oma tahti oli viela hukassa. Kylla se sitten sielta loytyi ja oma loppumatkani meni hymy naamalla (tama ei siis tarkoita sita, ettenko olisi ollut kuolemaisillani koko ajan). Parasta oli kun vastaan tuli alaspain matkaavia japanilaisia ja muita, jotka leveasti hymyillen moikkailivat ylos kipuavia matkalaisia, todella piristavaa!

Viimeiset 500 metria Laban Ratalle olivat tuskaisen tuskaiset. Liisa kertoi, etta hanella tahan osioon meni 45 minuuttia, koska v*tutti vain niin paljon ja kaikki motivaatio oli hukassa. Jep. Mutta perille paasimme ja olimme helpottuneita.

Noin kymmenen minuuttia saapumisen jalkeen, kun liikkumisen tuoma lampo oli haihtunut, tuli aivan jaatavan kylma eika tama kylmyys lahtenyt sitten millaan. Joimme kahvia ja soimme nuudeleitamme, ilmeisesti melko saalittavan nakoisina kun kaikki meille hieman naureskelivat, ja tarisimme kaikki lampimat vaatteet yllamme. Ulkona asteita oli vaivaiset 10. Tiesimme aamusta tulevan kauhean.

Lammin suihku tuntui kovin mukavalta, mutta ei sekaan pitkalle vienyt. Paatimme, etta nukkumaan saa menna vasta klo 20.00 jalkeen, silla silloin menisi huoneemme lammitys paalle (tarkoitus kun oli viela heratakin, ei mitaan hypotermia kuolemia ainakaan ennen huiputtamista). Mutta fakta on etta Laban Ratalla nyt ei vain ole siis yhtaan mitaan tekemista! Olimme kovin tylsistyneita ennen kuin loysimme lautapelit ja pelitoverit! Pelasimme loistavaa kaarme-tikas-pelia ja kimblea yhdessa itavaltalaisen Giorgion ja itavallan italialaisen Thomaksen kanssa. Oli ihan mukavaa, mutta kahdeksan pintaan alkoikin jo vasyttaa niin kovasti, etta nukkumaanhan sita oli mentava.

Nain unta varastelevasta longtail magaque apinasta.

Sitten pitikin jo herata. Kello naytti 1.45. Olimme jaassa ja vasyneita. Nuudeleita popsimme aamupalaksikin, itseani alkoivat ne jo hieman oksettaa, ja sitten lahdimme Petruksen, Liisan ja Kevinin kanssa kulkemaan pitkin pimeaa polkuamme. Bernard-puklaaja jai nukkumaan. Edessa oli noin 3 tunnin kavely, eli 2,7 kilometria kavelya, nousu 3270 metrista aina 4095 metriin. Otsalamppujen valossa lahdimme taistoon, joka tuntui kovin havitylta jo valmiiksi. Itse uskon vakaasti suomalaiseen sisuun, ja jos se ei ollut sisu, joka sai taysin loppuunkulutetun itseni kapuamaan eteenpain, niin sitten se oli tama vakaa uskoni siihen.

Joka tapauksessa, ensimmaiset ehka 1,5 kilometria oli vihlovia portaita ja kivikkoa ja mutaa. Check-point pisteella tajusin unohtaneeni id-korttini LR:lle ja melkein aloin itkea, etta nyt en paasekaan huipulle saakka, mutta ystavallisesti minut kuitenkin paastettiin jatkamaan matkaa. Sitten tulimme koysille! Vaihtelu virkisti, vaikka ei kylla kovin pitkaksi aikaa. Nousimme siis paljasta kalliota pitkin (tassa vaiheessa kasvillisuus on jo taaksejaanytta melkein) koysien ja kasivoimien avulla, tasapainottelimme kallion kapeilla ulokkeilla vain katsellaksemme pitkalle alas jatkuvaa pimeaa pudotusta. Kauhuissani katselin myos Kevinin kompuroimista ja hirveata sahlaysta. Oli puhdas ihme, ettei se jatka pudonnut tai muuten satuttanut itseaan.

Koydet jatkuivat ylos huipulle asti, mutta noin vajaa kilometri ennen huippua pystyi helposti kavelemaan ilman koysiakin. Loysin oman tahtini taas ja kavely tuntui jopa melko mukavalta, menin siis vaan niin hitaasti kuin mahdollista eika enaa tarvinnutkaan pysahdella henkea vetamaan. Kevinin taktiikka oli juosta ja liukastella ja ramahdella ympari kalliota niin nopeasti kuin mahdollista ja sitten jaada hengittelemaan. Valilla uskoin kuoleman jo Kevinia tulleen noutamaan, kun kundi makasi vaaka-asennossa pitkin kylmaa kalliota.

Alkoi jo tulla melko kylma, edes liikkuminen ei pitanyt kroppaa enaa lampimana. Viimeisen 700 metrin kohdalla naureskelin kovaan aaneen etta "That's nothing!" japanilaiselle naiselle, jonka naurahdukset toivat lahinna mieleen sen milta "jos katse voisi tappaa" kuulostaisi.

Viimeisena ponnistuksena oli ylimmalle huipulle nousu, mutta tahan loytyi taas jotain yliluonnollista voimaa tiedosta, etta kohta tama tuska on ohi ja palkinto odottaa perilla. Ja nain olikin. Saavuimme juuri ajoissa nahdaksemme toisella puolella oranssin auringon kajon, toisella puolella pimeyden ja sen sisalla sinkoilevat salamat. Liisan ilmestyminen huipulle vain hetken jalkeeni, oli myos huippuhetki! Olimme suorittaneet matkamme viimeisen koitoksen! Olisin ehka jopa liikutuksesta tirauttanut kyyneleenkin, jos ei olisi ollut niin perkeleen kylma.

Viima huipulla oli uskomaton!En uskaltanut ottaa kahtia hansikkaitani pois kadesta, joten kuvien ottaminen oli hieman hankalaa. En myoskaan saanut syotya suklaatani, jonka olin saastanyt tahan hetkeen. Ei silti, meilla asiat olivat viela melko hyvin, mutta kaksi idioottia englantilaista jatkaa olivat varustautuneet niin surkeasti, etta toivoivat vaan auringon jo nousevan, jotta paasisivat takaisin alas :D He olivat ottaneet Laban Ratasta yhden viltin mukaan ja kietoutuivat siihen, tuskin nakivat maisemia ollenkaan.

Lahdimme ehka puolen tunnin jalkeen takaisin LR:lle, jossa olimme noin klo 8.00 elikka matkaan meni noin 2 tuntia. Teeta, kahvia, leipia ja riisia nautittuamme tuli lahtea takaisin kotiin. Giorgio ja Thomas kavelivat kanssamme ja kommunaalinen tuska tuntui viela ihan hauskalta. Alastulon kuvittelisi ehka olevan jotenkin helppoa, mutta se on aivan taysin vaara oletus. Jalat olivat kuin spagettia, motivaatiota ei ollut tippaakaan jaljella ja toivoin vain, etta olisimme jo perilla. Viimeisena mukavana piristyksena oli tama ylamaki Timpohon gatelle, mutta vihdoin ja viimein sekin oli suoritettu ja vasyneena, mutta itsestani ylpeana istahdin odottamaan loppuja ryhmastamme. Taksi tuli meidat hakemaan HQ:lle, jossa hetken kikkailimme ja pohdimme kotiin paasya.

Thomas ja Giorgio lahtivat matkaan kanssamme ja otimme taksin yhdessa parin aasialaisen kanssa, ja saimme taas melko halvan kyydin kotiovelle. Oli ihana nahda Lassi ja pojat taas, istua alas ja tiedostaa, etta ei tarvitsisi tehda mitaan, yhtikas mitaan.

Samulille piti laittaa terveiset tahan valiin :D olit ajatuksissamme tassakin koitoksessa, tuli niin elavasti Emei mieleen. Ja olikos se nyt niin, etta: paska reissu, mutta tulipahan tehtya ;)

Kavimme syomassa ihanassa, joskin kalliissa italialaisessa ravintolassa superhyvaa pastaa ja leipia ja kaikkea ja sitten menimme kaljalle BB Cafeeseen, hostellimme viereen. Taalla olimme aikasemminkin olleet ja tykkasin paikasta kovasti, olin myos hyvillani silla lempitarjoilijattareni oli toissa. Tama neiti aina jaksoi aikaisemmin moikkailla ja hymyilla eika mikaan ollut toisin nytkaan. Vaan kappas kehvelia. Tyton kollega tuli yhtakkia kesken illan tuomaan minulle servettiin kirjoitetun viestin, jossa oli jotain kaunis-kehuja ja tarjoilijattaren puhelinnumero. Hah, voi etta nauroin. Olipas kovin suloista. Neiti ei taman jalkeen uskaltanut tulla lahellekaan poytaamme, mutta seuraavana paivana (eli tanaan) kovasti taas vilkutteli hieman ujosti ravintolan toiselta puolelta. Kovin on eriskummallista tama elo taalla.

Tanaan on jalat olleet niin kipeat ettei koskaan. Jo ajatuskin portaiden laskeutumisesta sattuu. Kavimme siis elokuvissa katsomassa The Invasion:in, joka oli meista aika hyva. Ja tietty Daniel Craig nyt vaan on niin ihana.

En tieda paasenko enaa ylos tasta koneen edesta, silla hetkenkin istumisen jalkeen on liikkuminen melkein mahdotonta. Laitan kuvia huomenna, jos paasen sangysta ylos.

(Kohta tullaan kotiin!! 11.9.!)


Kevin, Bernard, mina ja Lisbe, seka uljas mt. Kinabalu

Kevin ja pilvimetsa

Liisani otti tauon

Kasvillisuus alkoi jo paikoitellen vahentya

Satumetsan kaikki elementit paikoillaan

Vihdoin Laban Ratalla

Lissu leikki Dr. Zoidbergia

Kaverikuvaaaa

Ei salee oo pokkaa kiiveta ylos silmatkii! -Eiko?

Pilvet nayttaa lumelta

Pilvivaippa

Natit varit!

Naita riittaa :D

Tytot oli jaassa, mutta myos aika korkeissa fiiliksissa

Aurinko alkoi valaista ja alas pain kavi matka (ihmiset nayttaa niin mineilta)

Pilvet ja vuoret on mun lemppareita!

Alhaalla aukeaa eteemme vihrea laakso

Koysipelleilya

Kota Kinabalu ja Brunei

Kota Kinabalulla kerkesimme porrailla parisen paivaa ennen kuin tuli lahto kohti Bruneita, joissa tapaisimme vihdoin ystavamme Lassin ja kolme muuta kaveria! Tottahan se on, etta viidakkoilun jalkeen tuntui kaupunki kovin tylsalta ja mitaansanomattomalta, mutta viihdytimme itseamme kuten kunnon leidit konsanaan!Kavimme shoppailemassa (okei kasineita, dvd:n ja laivaliput :) ), syomassa hyvaa ruokaa ja sitten leffassa yhdessa Billin ja Sarahin kanssa. Valitsimme yhteismielin kiinalaisen rakkauselokuvan nimeltaan Secret. Oli ehka oudoin patka ikina. Jotain aikahyppelya ja pianonsoittoa ja huonoja nayttelijoita, mutta kovin viehattava se oli :D

Sitten koitti aamu 30.8. ja me lahdimme painamaan laivaterminaaliin. Hyppasimme mukavaan paattiin, jossa tosin taas aivan jaatava ilmastointi, ja veneilimme kolmisen tuntia Pulau Labuan-nimiselle verovapaalle saarelle. Koska Brunei on kummallinen maa, eli hyvin tiukka muslimimaa toisin sanoen, ei siella myyda alkoholia lainkaan ja koska olimme kuitenkin tapaamassa ilomielisia Suomipoikia, niin ostimme omat juomamme mukaan. 12 tolkkia kaljaa sai vieda ja jotain likooreja. Me pitaydyimme ensimmaisessa. Hilpsimme juominemme tulliin, jossa piti hoitaa muodollisuudet naiden virvokkeidemme takia ja sitten jatkoimme matkaa. Saavuimme noin parin tunnin ajelun jalkeen Muaraan, josta otimme bussin Bandarseri Begawaniin eli Brunein paakaupunkiin.

Bussimatka oli hauska, Bruneissa jengi pykaa ihan uskomattomia okyhienoja pytinkeja, joiden vieressa sitten saattaakin olla sellaisia peltihokkeleita. Nama vaaleanpunaiset ja pastellinsiniset prinsessatalot olivat kylla kummallista katseltavaa. Outo maa.

Bussiasemalta lahdimme kavelemaan kohti halvinta mahdollista majoitusta eli Youth Hostellia. Outo mesta. Vanhan koulurakennuksen nakoinen talo sijaitsi hienomman nuorisokeskuksen vieressa, jossa oli uima-allas ja kaikki, meidan majoituksemme oli melko vaatimaton. Suihkuista ja vessoista toimi vain yhdet kappaleet, kaikkialla oli todella aavemainen tunnelma ja me jo suunnittelimmekin hienon kauhuelokuvan kohtauksia. Sitten alkoikin pelottaa. Ovessamme olevat saannot olivat kylla myos kuin jostain muusta maailmasta..."hostelli ei ole velvollinen havinneista tavaroista eika mahdollisista tapahtuvista vahingoista" (ihmisvahingoista?)

Poikien koneen piti laskeutua Bandarseri Begawaniin=BSB:hen=backstreetboysseihin=bakkareihin siina puoli kuuden maissa illalla, mutta kuinkas ollakaan, oli tama lento kovin myohassa ja pojat saapuivatkin vasta kymmenisen maissa. Olimme varustautuneet erittain tyylikkaasti tahan jalleennakemiseen, mutta viivytyksen takia kavi vahan hassusti. Olimme ostaneet kukkaruukun (ei ollut ampareita) ja jaita jotta kaljat saisi kylmaan, seka sipseja ja muuta naposteltavaa, mutta jaat olivat sulaneet poikien saapuessa, ja sipsitkin soimme jo valmiiksi. Myos osa kaljoista oli tuhottu.

Vihdoin ja viimein paasivat uupuneet matkalaiset perille ja kaikesta epaonnesta huolimatta, oli kovin riemukasta nahda taas!!!Istuimme iltaa terassilla musiikkia kuunnellen ja ilolienta nauttien. Eras hyvin vihlova itserakas hongkongilainen nuorimies tosin torkeasti liittyi seuraamme ja joi kaljamme ja oli vaan niin allottavan arsyttava, etta vielakin oikein inhottaa ajatuskin siita urposta. Huoh.

Seuraavana paivana herasimme joskus neljan maissa iltapaivalla :D kavimme syomassa ja itse menin takaisin nukkumaan. Nukuin koko paivan. Muut kavivat katselemassa jotain nahtavyyksia, joista en tieda mitaan. Yhden ison moskeijan nain ja sen verran kaupunkia, etta aika turhalta paikalta naytti, ihmisetkin oli aika hassuja. No tulipahan kaytya. Outo maa. Seuraavana aamuna oli lahto takaisin KK:hon ja samat lauttailut ja kaikki uudestaan ja sitten takaisin tuttuun ja turvalliseen Summer Lodgeen.

Huomenna lahdemme Liisan kanssa huiputtamaan mt. Kinabalua!Pitakaa peukkuja :)


Brunei

Hehheh

Poikia odottelimme

JP ja vihlovaakin vihlovampi honkkari

Joonas ja Lassi

Pulau Labuanin museon runo, jota Lonely Planet kuvaili nain: Truly terrible poem :D

JP ja Lisbertti

Lassi, Elias ja Joonas ja Mee goreng tai mamak tai joku

takapenkin <3

Lassi on pelottava friikki

Nyt sita saa

On kaksi uutta tekstia ja kuvia vaikka muille jakaa niissa teksteissa, joissa ei viela kuvia ollut. Enjoy.

Enter Sabah - Uncle Tanin Villielainsafari

Meilla oli tasan puolipaivaa aikaa palautua viidakkoreissuilusta, kunnes tuli taas lahtea tutustumaan taman maailmankolkan ihmeisiin. Talla kertaa paaosassa olivat elaimet ja lahdimme Sarawakista Sabahin puolelle niita katsomaan!

Otimme aamukahdeksan lennon Mirista Kota Kinabalulle ja jalkimmaisesta pohjoiseen Sandakaniin. Jo lentokoneessa tuli semmonen olo, etta onpa kiva taas menna metsaan!Ja oli kiva jattaa Miri taakse. Jostain kumman syysta minulle jai siita melko huono fiilis. Tieda hanta miksi.

Saavuimme Sandakaniin loputtomien lentokenttarutiinien jalkeen ja otimme taksin Uncle Tanille. Lounasta oli tarjolla ja paikka olikin taynna sita nauttivia viidakkoon kaipaavia lankkareita. Meidan ryhmassamme oli yhdeksantoista ihmista, joista kaikki muut pariskuntia, niin nuoria, kuin vanhoja, paitsi me ja kolme muuta tyttoa. Borneo on vahan tallainen pariskuntakohde. Yksi ihana pari oli Unkarista ja toinen mukava oli nuoripari briteista, heidat olimme tavanneet jo Kuchingissa.

Lahdimme matkaan 14.30 ensin autoilla, noin puolitoista tuntia huristeltiin, ja sitten saavuttiin Kinabatangan-joelle, jonne retkemme sijoittui. Ajoimme veneilla leiripaikalle ja jo talla matkalla nakyi enemman elaimia, kuin koko Sarawakin reissun aikana yhteensa!Naimme niin kuningaskalastajia, kuin krokotiileja, seka mahtavia sarvinokkalintuja!

Kavelimme hetken majapaikallemme, joka oli aika mainio mesta: monia noin viiden hengen huoneita, joissa avoimet ritilaovet, joten ulos (ja sisaan niin ikaan) nakyi koko ajan. Hyttysverkot tarjottiin myos, mika oli mukavaa, ainakin yosafarin elukat nahtyamme :D

Yleistilat olivat myos mukavat, avoin terassi, jossa syotiin ja sitten hengailtiin aina vapaa-ajalla. Istukelimmekin saavuttuamme tassa, kahvia juoden ja kekseja nauttien, kun yhtakkia katosta tipahti gekko poydallemme. Kaikki, niin gekko kuin me, jamahtivat hetkeksi ja sitten lisko juoksikin jo poytaliinaa pitkin reidelleni. Siina se hetken pohdiskeli ja hyppasi olkapaalleni, josta se jatkoi taas matkaa vihreammille metsastysmaille (ei siis kuitenkaan heittanyt lusikkaa nurkkaan, eika potkaissut tyhjaa, vaan oikeasti meni metsastelemaan otokoita). Toinen gekko tipahti melkein Liisan teehen ja eikohan tamakin loytanyt tiensa jalalleni. Kiva kun oli oma hyttysenmetsastaja, harmi ettei pitempaan viihtynyt. Ruokailusta jannittavampaa tekivat myos aina apinat, jotka royhkeasti tulivat varastelemaan esilla olevia aterioita.

Loistavan illallisen jalkeen lahdimme yolliselle jokisafarille!Ajelimme siis pilkkopimeassa veneillamme jokea pitkin ja oppaamme etsi supertaskulampulla puista ja vedesta loytyvia otuksia. Uskomattoman taitava han olikin!Naimme pollon, krokoja taas, ison monitor lizzardin (= monitoriliskon, nain vapaasti suomennettuna), kuningaskalastajan noin metrin paasta!! ja apinoita, niin longtail macagueja, kuin nasalis larvatuksia eli nena-apinoita :) Olin kylla niin poikki edellisyon tietokoneella valvomisesta, etta aloin simahdella veneeseen ja nukkumaan se olikin suoraan mentava. Ja muuten peseytymisesta sen verran, kaikki vesi mita tarjolla oli, oli suoraan siita samaisesta mutajoesta mita pitkin veneillamme porrailemme. Tuli superfresh-olo aina kun kavi pesulla.

Aamulla tulivat oppaamme kuuden pintaan MOOORNING:ia huutelemaan ja olihan sita taas noustava, vaikka unia olisi elainten sijaan mielummin tuijotellutkin. Kahvit naamaan ja veneeseen. Nukuin about koko botskimatkan, mutta kylla sita taas niita samoja apinoita ja krokkareita ja haikaroita aina valilla kerkesi tuijottelemaan. Taman jalkeen oli aamupala ja puolituntia vapaa-aikaa (nokoset) ja sitten kymmenelta lahdettiin trekkailemaan lahimaastoon ihanan Gaff-nimisen oppaamme kanssa. Kaveltiin ympariinsa, tutkiskeltiin tuhatjalkaisia, etsittiin skorppiooneja, opittiin kasveista, loydettiin lepakkoja isojen kasvinlehtien sisalta ja sitten taas!Pokemonihan sielta hyppi vastaan, pienen pieni hohkaavan valkoinen nukkapallero, joka oli kuulemma cotton bug :D Tosi huvittava pomppiva peukalonpaan kokoinen otokka kiipeili eraan neidin housuissa hetken, kunnes paatti lahtea eteenpain!Tama kaveri ei kylla sopinut kuvaan ollenkaan, se erottui niin totaalisesti kaikesta siita ruskeasta ja vihreasta maastosta. Kun sita lahemmin tarkasteli, naytti se ihan rasymaton palaselta!

Takaisin tullessamme kuulimme mahdollisuudesta nahda villeja pygmielefantteja!!!Eras oppaistamme oli lahdossa niita etsimaan ja lupasi soittaa, jos niita paikalle ilmestyisi. Siksi aikaa menimme ottamaan taas nokoset. Valilla Viiden pintaan iltapaivalla tulikin soitto ja lahdimme juoksujalkaa veneille. Ajoimme paikalle, mutta voih!Liian myohaan!Elefantit olivat jo kadonneet takaisin metsan uumeniin :( Tama meidat paikalle kutsunut opas, Lan, oli niin surullinen ja vihainen, ettemme ehtineet nahda norsuja, etta paatti yrittaa viela aamulla uudestaan.

Illalla meilla oli taas yllattaen illallinen, jonka jalkeen lahdimme yotrekkailemaan!Naimme pikkuisia puusammakoita, ja paaaaljon pienia hamahakkeja. Kun oppi katsomaan fikkarillaan oikein, naki, kuinka maa loisti sinisenaan hamahakkien valaistuista silmista!Inhottava ajatus, mutta kaunis naky. Jotain kivaa niissa spaidereissakin sitten kai on. Seuraavaksi loysimme ison mustan skorppioonin!Rohkea mimmi kun olen (jooh!) niin pidin skorpparia kadessa, isojen miesten kavahtaessa ajatustakin. Kylla nekin sitten uskalti. Lissukin oli urhea mimmi! Sittenpa naimme Borneon Blue tarantulan, joka on siis melko uusi laji, loydettiin vasta vuosi sitten! Semmonen nappara kammenen kokoinen yksilo. Viimeisena ja odotetuimpana naimme sivettikissan!Elikkas kauniin villikissan, joka tosin oli niin kovin ujo, etta lahti hilppasenvilkkaan karkuun. Ei haitannut, olin niin innoissani, etta nain edes vilauksen :)

Illalla nautimme virvokkeita yhdessa oppaidemme kanssa. Kaikki osasivat yllattaen sanan Kippis! ja se sopi sitten ihan mihin keskustelutilanteeseen tahansa. Meidan norsunetsijamme Lan vain oli hieman liian hiprakassa jossain vaiheessa ja onnistui ymmartamaan Liisan ihan vaarin, eika suostunut enaa oikein ymmartamaankaan. Liisa siis kutsui nena-apinaa rumaksi ja Lan luuli, etta Liisa tarkoitti Lania :D Eipa puhunut Lissulle viela aamullakaan. Raivostuttava jatka.

Aamulla herasimme klo kuuden sijaan viidelta ja lahdimme norsujahtiin!Ajoimme ja ajoimme, mutta eipa nakynyt norsuja. Sen sijaan alkoi sataa ja oli kylma ja vasytti ja kolmen tunnin veneilyn jalkeen myos hieman ketutti. Mutta sitten sai kahvia ja hyvaa aamupalaa ja aurinkokin alkoi paistaa ja kaikki oli taas kivasti, vaikkeivat elefantit esittaytyneetkaan. Katselimme hetken oppaidemme Shaolin soccerin (vahan niinkuin lentopalloa, mutta jaloilla) peluuta ja puhuimme italiaa italialaisen pikkupojan kanssa :D Tama italianpuhumisemme kasitti lahinna seuraavaa: "Esto bene" "Attenzione" "Quattro staggione" "Tutti" "Si!" yms yhta lahjakasta :)
Oli ryhmakuvan ja hyvastien aika ja sitten lahdimme paluumatkalle Sandakaniin.

Viela samaisena paivana lahdimme Kota Kinabalulle taman mukavan englantilaisen nuorenparin, Billin ja Sarahin kanssa ja loysimme aivan loistavan hostellin, josta siis tallakin hetkella kirjoittelen :) Ilmainen netti, aamupala, kunnolliset siistit huoneet, mukavat yhteistilat, siis ihan tosi hyva :D 28 ringettia yo, eli aika tyyris, mutta ehdottomasti loistokas!Meinasin unohtaa kirjoittaa sen nimen heh eli Summer Lodge! Nyt olen istunut tassa koneella ehka noin koko paivan eli moikka moi!


Hehheh

Longtail macagues!

Kuningaskalastaja!Lintujen korkeinta kastia.

Lissu diggaa tuhatjalkasia

Rasymattomon.

Heaven on earth.

Skorppari

Opas naytti vahan kauhistuneelta :D ei se oikeesti ollu

"Oma pikku skorppioonini, mina halaisin sita, ja rutistaisin sita ja hellisin sita ja..."

Sammakkkkooo!

Shaolin socceri

Hengailuhoodit

"No niin, ajatelkaas nyt sita luokan kivointa poikaa, juu, hymya huuleen!!"

vas: Loistava Gaff, joku ramppari ja arsyttava Tony

Headhunters trail

Oli aika lahtea kulkemaan paakallonmetsastajien jalanjaljissa, mutta sen tehdaksemme, tuli meidan ensin ajella hieman jo niin tutuksi tulleilla longboateilla. Kolmen tunnin ajelu oli loistava: joenvarren elaimisto oli melko rikas ja valkoiset lehmahaikarat(?) viihdyttivat meita pitkan matkan ajan. Mutainen joki, ymparilla oleva tihea sademetsa ja aanekas fauna sai kylla avara luonto-fiiliksen paalle. Paras hetki oli, nain lintujen ystavalle, nahda kaksi kuningaskalastajaa!Muistan viela, etta joskus sillon naperona kun katteltiin iskan kanssa jotain luonto-ohjelmaa, niin yksi jakso kertoi kuningaskalastajista, ja siita saakka olen sellaisen myos halunnut nahda. Siina se sitten oli, juuri niin varikkaana ja komeanokkaisena kuin aina!

Lounastimme hetken ja jatkoimme veneilya, kunnes tulimme joen tiukimpaan paikkaan: kova virtaus ja kivikko tekivat taysilla lasteilla lastattujen longboattien etenemisen mahdottomaksi, joten hop hop pois veneesta rannallehan se oli sitten hypittava. Kiipeilimme liukkailla kivilla, ryomimme tiheissa puskissa ja kavelimme joessa makaavan puun runkoa pitkin kivikon ohitse joen ylavirtaukseen, kovin tarzanmaisin ottein. Veneet paasivat kuin paasivatkin etenemaan ja nappasivat meidat kyytiin hieman pidemmalta, joen penkalta.

Saavuimme paakallometsastajien polun alkuun. Edessamme olisi 11,5 kilometrin kavely viidakossa. Ja sateessa. Sade alkoi samantien aloittaessamme kavelyn. Henkilokohtaisesti minusta sade on kovin mukavaa, ei ole liian kuuma ja vesi virkistaa mukavasti, mutta on sillakin omat huonot puolensa: polku tulee mutaiseksi ja liukkaaksi, ainoastaan sina et kastu, vaan myos kaikki ne mukavat lampimat vaatteet, jotka olisi trekkailun jalkeen kiva laittaa paalle, ja sitten viela ne penteleen juotikkaat! Allottavat, sinnikkaat ja sniikkailevat pienet juotikkaat vaanivat meita polulla ja hyokkasivat kimppuun heti kun mahdollisuus avautui. Ne tarttuivat sukkaan ja kiipeilivat ylos sita pitkin, kunnes loysivat paljasta ihoa. Sitten ne upottivat..hmm..imemisvalineensa (?) uhrin ihoon ja alkoivat imuttamaan verta kun viimeista paivaa. Hyi. Ja niiden irtisaamisessa olikin tyonsarkaa, ne eivat meinanneet millaan paastaa irti.

Trekki oli vasyttava, mutta melko mukavan pituinen. Camp 5 oli myos kovin vasyttava, eika yhtaan kylla mukava. Saavuimme perille markina ja uupuneina ja vaikka tiesimme, etta majoitus on melko pelkistettya, niin oletimme silti saavamme mm. peitot ja tyynyt ja myos hyttysverkot (nukuimme avoimessa katoksessa). Rakas matkanjarjestajamme oli meille kertonut, etta makuupusseja ei mukaan tarvitse, joten sellaisia ei meilla ollut. Jouduimme vuokraamaan homeiset viltit naurettavan korkeaan hintaan. Jengi oli aika kettuuntunutta. Kaikkien omistamieni tavaroiden markana oleminen teki itsensa lampimaksi saamisesta kovin hankalaa ja bonuksena olin viela onnistunut jattamaan hupparini longhouseen, joten siinahan sitten paleltiin. Kukaan ei nukkunut kovin hyvin.

Aamulla oli aikainen heratys ja kuuma tee ja kahvi tekivat kylla teraa. Tarkoitus oli lahtea kapuamaan naille kuuluisille Pinnacleille, jota en osaa suomentaa kunnolla. Nama pinnaclet ovat semmoisia erodoituneita kovin teravapiirteisia kalkkikivimuodostelmia, jotka sijaitsevat melkoisen kiipeilymatkan paassa. Tama kiipeily ei siis ole mitaan Emei-vuoren porraskiipeilya, eika tasaisen mukavaa multamaata, vaan kivikkoista (helvetin teravia kivia) ja juurakkoista nousua abauttiarallaa nelinkontin. Vaan alkoipa taas sataa ja satoi ja satoi ja naytti silta, etta emme paase ollenkaan lahtemaan, mutta sitten sade hieman hiljeni ja urhea ryhmamme paatti yrittaa. Osalle meista ajankohta oli kuitenkin liian myohainen. On tietty piste, joka pitaa saavuttaa viimeistaan klo. 11.00, jotta saa kiiveta ylos pinnacleille saakka, mutta koska me lahdimme kapuamaan vasta 8.30, niin meilla aikaa oli paljon vahemman. Cass, Sine ja Anthony painoivat hullua tahtia ylos ja ehtivatkin pisteelle ajoissa. Me, Liisa, mina ja Sharon, luovutimme Mini Pinnacleiden kohdalla 900 metrissa, josta kuulemma kestaisi 2h normaalisti talle klo. 11.00 pisteelle, meilla aikaa oli vain 1,5h. Sapetti ja paljon. Noh, kapusimme takaisin alas, missa jo itsessaan oli aika kovasti hommaa, polku oli niin liukas. Emme onnistuneet edes telomaan itseamme tassa hommassa, joten paatimme juhlistaa kahvia ja teeta nauttien, seka unoa pelaten. Otimme myos mukavat viiden tunnin nokoset ja loppupaiva menikin vain chillaillessa.

Neljantena paivana lahdimme aamulla jatkamaan etenemista, vielakin marissa kledjuissa, pois epamiellyttavalta Camp 5:lta ja kohti Gunung Mulun kansallispuistoa. Edessamme oli taas 8,8 kilometrin trekkailut. Tulimme joelle, ihanan virkistavalle, kylmavetiselle joelle, jossa hyppasimme taas longboatteihin ja lahdimme jatkamaan niilla matkaa. Pian olimmekin Mulu national parkissa. Saavuimme ensin Clearwater-luolalle lounastamaan ja sitten jatkoimme matkaa majapaikallemme. Kaikki olivat aivan onnessaan nahdessaan huoneemme!Kunnon huoneet tuulettimilla, omilla suihku-vessoilla, seka puhtaat lakanat ja peitot ja tyynyt ja oih!Laitoimme tavarat kuivumaan, kavimme suihkussa ja sitten lahdettiinkin taas kavelemaan. Menimme tutkimaan luolia: ensin Langs caven ja sitten Deer caven. Ja kavely jatkui. Laskimme, etta dallasimme tana neljantena paivana yhteensa ainakin 17 kilometria ja kaikilla alkoivat jalat olla jo hieman heikkoina. Mutta ei se mitaan, matka oli aika mukava, silla polulta loytyi liskoja, mita eriskummallisimpia toukkia, seka kauniita ja jattilaismaisia perhosia.

Langs cave oli ihan kaunis stalaktiitteineen ja stalakmiitteineen ja helioktiitteineen (tms?), mutta jotenkin itse en oikein noista niin jaksa innostua. Siistimpi oli ehdottomasti maailman isoin luolajarjestelma Deer Cave (http://www.forestry.sarawak.gov.my/forweb/np/np/mulupic/deerlang.htm), joka oli vaan niin jarjettoman iso, etta eipa siina sitten paljon sanottavaa ollut. Kavelimme lukemattomien katossa roikkuvien lepakoiden alta luolan peralle katsomaan Eedenin puutarhaa!Se oli kylla hauska, ihan kuin jostain kadonnut maailma-leffasta, jossa tutkijat rampivat luolan lapi ja loytavat salaisen maailman dinosauruksineen ja esihistoriallisine kasveineen. Kasvillisuus nakyi niin kirkkaan vihreana, etta ei koskaan!Kuvista naette sitten!

Kello 17.00 oli aika lahtea kohti luolansuuta, silla lepakot olivat aikeissa lahtea yollisille retkilleen. Katselimme tuhansien lepakoiden virtaa, joka uskomattoman yhtenaisena rykelmana lensi ulos luolasta, teki tornadomaisen pyorteen ja jatkoi kaarmemaisena vanana kohti sademetsaa ja sen yli. Tuijottelimme tata tapahtumaa ensin luolan sisalta kasin ja sitten ulkoa pain. Mahtava naky kylla!

Seuraavana aamuna kavimme tutkimassa viela Wind Caven ja Clearwater Caven ja mina olin jo totaalisen kyllastynyt. Siispa en niista jaksa kirjoittaa, menkaa itse katsomaan :D Clear water cave on maailman pisin joku maanalainenluolajokisysteemi, ja kuulemma jos siella sisalla virtaavalla vedella pesee naamansa kolmesti, nuorenee viisi vuotta. Back to sweet sixteen!

Kun luolat oli tutkittu, lahdimme lentokentalle, matkasimme 50 paikaisella pienella lentokoneella takaisin Miriin ja palasimme noyrasti takaisin Highlandsin kauhunaisen hoiviin. Talla kertaa mimmi olikin ihan mukava, ehka, silla en vielakaan ymmartanyt sanaakaan, mita han hopotti.

Yritan huomenna laitella kuvia ja kirjottaa meidan elainsafarista, oli huippuhyva!Talla hetkella mennaan Kota Kinabalulla ja tassa kohta parin paivan sisaan lahdetaan Bruneihin!Pusuja ja haleja!


Anthony heitettiin ulos longhousesta. NO eiii :D

Joella

aika nattia

Sharon ylittamassa riippusiltaa

Raparpereja ja Bob

Now you see it...

..now you don't!

Clear water luolan ulkotilat

LISKO!

Liisa, joka leikkii tuhatjalkaista ja tuhatjalkainen, joka leikkii Liisaa

Taas oli joki

Tassa nyt se Eedenin puutarha, aika viheriaista, jeh?

Lepakot

ja lisaa. Niita oli joku pari miljoonaa.

Sumuisia vuoria

Wind cave..kai..

Clear water cave, vissiinkin

Takaisin Miriin