Herasimme Kota Kinabalun hostellistamme viiden aikaan aamulla, silla meidan oli maara lahtea busseilemaan kohti Kinabalu Parkin Headquartersia, mutta sattui onnenkantamoinen jos toinenkin. Hostellin olohuoneessa tapasimme hullut hongkongilaiset veljekset, jotka olivat lahdossa myos vuorta valloittamaan ja paatimme jakaa taksin HQ:lle. Hostellilta antoivat hinnaksi 150 ringittia, mutta mehan emme semmoiseen ryostohintaan suostuneet ja toinen honkkari velji nimeltaan Kevin kavi tiedustelemassa hintoja laheiselta taksiasemalta. Saimme kyydin 60 ringetilla, ei paha.
Kahden tunnin mutkittelevan kyydin jalkeen olimme perilla HQ:lla, jossa oli aika kaivaa lompakot esiin ja maksaa itsensa kipeaksi kiipeilyluvista, oppaista ja vakuutuksista ja vaikka mista. Ja kun tama kauhistus oli ohi, ehtikin sitten vilkaista ensi kerran edessa makaavaa vuorta ja kauhistus oli taas ajankohtainen olotila. "Ei helvetti, ei tuu tapahtumaan.." Kaunishan se oli kuin mika, mutta vahan alkoi janistaa.
Lahdimme kohti Timpohon gatea yhdessa Petruksen, ihanan oppaamme kanssa bussilla ja sitten tulikin aloittaa kiipeily. Se alkoi alaspain kavelylla tottapuhuen, mutta pian muuttuikin jo nousuksi. Ja sittenpahan noustiinkin, itse kapuilin seuraavat 4 tuntia ja 15 minuuttia, Liisa tuli pian jaljessa, honkkareiden paastessa majapaikkaamme, Laban Ratalle noin pari tuntia myohemmin. Nama uudet ystavamme olivat siis aivan totaalisen ulalla koko vuoren huiputuksen rankkuudesta tai siihen mahdollisesti tarvittavasta varustuksesta. Kundit olivat viettaneet edellisyon bailaten, nukkuneet 2 tuntia ja ajattelivat, etta mikas siina, yhden vuoren huiputtaminenhan nyt on pala kakkua (pyydan anteeksi tama ilmaisun kayttamista) ja lahtivat kiipeilemaan, ilman hanskoja tai otsalamppuja tai aamupalan nauttimista...Nahtavissahan se oli ettei tasta mitaan hyvaa seurannut. Kevin aloitti hirvealla tahdilla painamaan kehuskellen muskeleillaan, mutta parin kilometrin jalkeen tahti hyytyi ja Kevin jamahti veljensa kintereille. Bernard veli olikin sitten toinen tarina. Jatka kapusi ensimmaiset 400 metria ja oksensi. Taman jalkeen oli valitus loputonta, joten piti itse kiristaa tahtia.
Laban Rata sijaitsee 6 kilometrin trekkauksen paassa, noin 3270 metrin korkeudessa. Me lahdimme kiipeilemaan jostain 1800 metrin korkeudesta. Otimme ihan varmuudeksi vuoristosairaudenestotabuja, mutta kylla silti paata vahan alkoi jomotella aina valilla. Voi tosin johtua mista vain. Olimme varustautuneet myos hyvin ravintopuolta ajatellen, ei nyt vielakaan ihan Viisikko malliin, mutta nuudeleilla (koska ruoka Laban Ratan raflassa on aika kallista), leivalla ja juustolla, seka suklaalla. Kaksi puolen litran vetta riittivat matkalle ylos loistavasti, vaikka niita olisi kylla voinut matkalla tayttaakin (tosin vesipisteissa teksti untreated water sai meidat vanhat vatsatautien uhrit hieman varovaisiksi).
Alku dallailu tuntui ihan kamalalta, outoa kylla, vaan ehkapa oma tahti oli viela hukassa. Kylla se sitten sielta loytyi ja oma loppumatkani meni hymy naamalla (tama ei siis tarkoita sita, ettenko olisi ollut kuolemaisillani koko ajan). Parasta oli kun vastaan tuli alaspain matkaavia japanilaisia ja muita, jotka leveasti hymyillen moikkailivat ylos kipuavia matkalaisia, todella piristavaa!
Viimeiset 500 metria Laban Ratalle olivat tuskaisen tuskaiset. Liisa kertoi, etta hanella tahan osioon meni 45 minuuttia, koska v*tutti vain niin paljon ja kaikki motivaatio oli hukassa. Jep. Mutta perille paasimme ja olimme helpottuneita.
Noin kymmenen minuuttia saapumisen jalkeen, kun liikkumisen tuoma lampo oli haihtunut, tuli aivan jaatavan kylma eika tama kylmyys lahtenyt sitten millaan. Joimme kahvia ja soimme nuudeleitamme, ilmeisesti melko saalittavan nakoisina kun kaikki meille hieman naureskelivat, ja tarisimme kaikki lampimat vaatteet yllamme. Ulkona asteita oli vaivaiset 10. Tiesimme aamusta tulevan kauhean.
Lammin suihku tuntui kovin mukavalta, mutta ei sekaan pitkalle vienyt. Paatimme, etta nukkumaan saa menna vasta klo 20.00 jalkeen, silla silloin menisi huoneemme lammitys paalle (tarkoitus kun oli viela heratakin, ei mitaan hypotermia kuolemia ainakaan ennen huiputtamista). Mutta fakta on etta Laban Ratalla nyt ei vain ole siis yhtaan mitaan tekemista! Olimme kovin tylsistyneita ennen kuin loysimme lautapelit ja pelitoverit! Pelasimme loistavaa kaarme-tikas-pelia ja kimblea yhdessa itavaltalaisen Giorgion ja itavallan italialaisen Thomaksen kanssa. Oli ihan mukavaa, mutta kahdeksan pintaan alkoikin jo vasyttaa niin kovasti, etta nukkumaanhan sita oli mentava.
Nain unta varastelevasta longtail magaque apinasta.
Sitten pitikin jo herata. Kello naytti 1.45. Olimme jaassa ja vasyneita. Nuudeleita popsimme aamupalaksikin, itseani alkoivat ne jo hieman oksettaa, ja sitten lahdimme Petruksen, Liisan ja Kevinin kanssa kulkemaan pitkin pimeaa polkuamme. Bernard-puklaaja jai nukkumaan. Edessa oli noin 3 tunnin kavely, eli 2,7 kilometria kavelya, nousu 3270 metrista aina 4095 metriin. Otsalamppujen valossa lahdimme taistoon, joka tuntui kovin havitylta jo valmiiksi. Itse uskon vakaasti suomalaiseen sisuun, ja jos se ei ollut sisu, joka sai taysin loppuunkulutetun itseni kapuamaan eteenpain, niin sitten se oli tama vakaa uskoni siihen.
Joka tapauksessa, ensimmaiset ehka 1,5 kilometria oli vihlovia portaita ja kivikkoa ja mutaa. Check-point pisteella tajusin unohtaneeni id-korttini LR:lle ja melkein aloin itkea, etta nyt en paasekaan huipulle saakka, mutta ystavallisesti minut kuitenkin paastettiin jatkamaan matkaa. Sitten tulimme koysille! Vaihtelu virkisti, vaikka ei kylla kovin pitkaksi aikaa. Nousimme siis paljasta kalliota pitkin (tassa vaiheessa kasvillisuus on jo taaksejaanytta melkein) koysien ja kasivoimien avulla, tasapainottelimme kallion kapeilla ulokkeilla vain katsellaksemme pitkalle alas jatkuvaa pimeaa pudotusta. Kauhuissani katselin myos Kevinin kompuroimista ja hirveata sahlaysta. Oli puhdas ihme, ettei se jatka pudonnut tai muuten satuttanut itseaan.
Koydet jatkuivat ylos huipulle asti, mutta noin vajaa kilometri ennen huippua pystyi helposti kavelemaan ilman koysiakin. Loysin oman tahtini taas ja kavely tuntui jopa melko mukavalta, menin siis vaan niin hitaasti kuin mahdollista eika enaa tarvinnutkaan pysahdella henkea vetamaan. Kevinin taktiikka oli juosta ja liukastella ja ramahdella ympari kalliota niin nopeasti kuin mahdollista ja sitten jaada hengittelemaan. Valilla uskoin kuoleman jo Kevinia tulleen noutamaan, kun kundi makasi vaaka-asennossa pitkin kylmaa kalliota.
Alkoi jo tulla melko kylma, edes liikkuminen ei pitanyt kroppaa enaa lampimana. Viimeisen 700 metrin kohdalla naureskelin kovaan aaneen etta "That's nothing!" japanilaiselle naiselle, jonka naurahdukset toivat lahinna mieleen sen milta "jos katse voisi tappaa" kuulostaisi.
Viimeisena ponnistuksena oli ylimmalle huipulle nousu, mutta tahan loytyi taas jotain yliluonnollista voimaa tiedosta, etta kohta tama tuska on ohi ja palkinto odottaa perilla. Ja nain olikin. Saavuimme juuri ajoissa nahdaksemme toisella puolella oranssin auringon kajon, toisella puolella pimeyden ja sen sisalla sinkoilevat salamat. Liisan ilmestyminen huipulle vain hetken jalkeeni, oli myos huippuhetki! Olimme suorittaneet matkamme viimeisen koitoksen! Olisin ehka jopa liikutuksesta tirauttanut kyyneleenkin, jos ei olisi ollut niin perkeleen kylma.
Viima huipulla oli uskomaton!En uskaltanut ottaa kahtia hansikkaitani pois kadesta, joten kuvien ottaminen oli hieman hankalaa. En myoskaan saanut syotya suklaatani, jonka olin saastanyt tahan hetkeen. Ei silti, meilla asiat olivat viela melko hyvin, mutta kaksi idioottia englantilaista jatkaa olivat varustautuneet niin surkeasti, etta toivoivat vaan auringon jo nousevan, jotta paasisivat takaisin alas :D He olivat ottaneet Laban Ratasta yhden viltin mukaan ja kietoutuivat siihen, tuskin nakivat maisemia ollenkaan.
Lahdimme ehka puolen tunnin jalkeen takaisin LR:lle, jossa olimme noin klo 8.00 elikka matkaan meni noin 2 tuntia. Teeta, kahvia, leipia ja riisia nautittuamme tuli lahtea takaisin kotiin. Giorgio ja Thomas kavelivat kanssamme ja kommunaalinen tuska tuntui viela ihan hauskalta. Alastulon kuvittelisi ehka olevan jotenkin helppoa, mutta se on aivan taysin vaara oletus. Jalat olivat kuin spagettia, motivaatiota ei ollut tippaakaan jaljella ja toivoin vain, etta olisimme jo perilla. Viimeisena mukavana piristyksena oli tama ylamaki Timpohon gatelle, mutta vihdoin ja viimein sekin oli suoritettu ja vasyneena, mutta itsestani ylpeana istahdin odottamaan loppuja ryhmastamme. Taksi tuli meidat hakemaan HQ:lle, jossa hetken kikkailimme ja pohdimme kotiin paasya.
Thomas ja Giorgio lahtivat matkaan kanssamme ja otimme taksin yhdessa parin aasialaisen kanssa, ja saimme taas melko halvan kyydin kotiovelle. Oli ihana nahda Lassi ja pojat taas, istua alas ja tiedostaa, etta ei tarvitsisi tehda mitaan, yhtikas mitaan.
Samulille piti laittaa terveiset tahan valiin :D olit ajatuksissamme tassakin koitoksessa, tuli niin elavasti Emei mieleen. Ja olikos se nyt niin, etta: paska reissu, mutta tulipahan tehtya ;)
Kavimme syomassa ihanassa, joskin kalliissa italialaisessa ravintolassa superhyvaa pastaa ja leipia ja kaikkea ja sitten menimme kaljalle BB Cafeeseen, hostellimme viereen. Taalla olimme aikasemminkin olleet ja tykkasin paikasta kovasti, olin myos hyvillani silla lempitarjoilijattareni oli toissa. Tama neiti aina jaksoi aikaisemmin moikkailla ja hymyilla eika mikaan ollut toisin nytkaan. Vaan kappas kehvelia. Tyton kollega tuli yhtakkia kesken illan tuomaan minulle servettiin kirjoitetun viestin, jossa oli jotain kaunis-kehuja ja tarjoilijattaren puhelinnumero. Hah, voi etta nauroin. Olipas kovin suloista. Neiti ei taman jalkeen uskaltanut tulla lahellekaan poytaamme, mutta seuraavana paivana (eli tanaan) kovasti taas vilkutteli hieman ujosti ravintolan toiselta puolelta. Kovin on eriskummallista tama elo taalla.
Tanaan on jalat olleet niin kipeat ettei koskaan. Jo ajatuskin portaiden laskeutumisesta sattuu. Kavimme siis elokuvissa katsomassa The Invasion:in, joka oli meista aika hyva. Ja tietty Daniel Craig nyt vaan on niin ihana.
En tieda paasenko enaa ylos tasta koneen edesta, silla hetkenkin istumisen jalkeen on liikkuminen melkein mahdotonta. Laitan kuvia huomenna, jos paasen sangysta ylos.
(Kohta tullaan kotiin!! 11.9.!)
Kevin, Bernard, mina ja Lisbe, seka uljas mt. Kinabalu
Kevin ja pilvimetsa
Liisani otti tauon
Kasvillisuus alkoi jo paikoitellen vahentya
Satumetsan kaikki elementit paikoillaan
Vihdoin Laban Ratalla
Lissu leikki Dr. Zoidbergia
Kaverikuvaaaa
Ei salee oo pokkaa kiiveta ylos silmatkii! -Eiko?
Pilvet nayttaa lumelta
Pilvivaippa
Natit varit!
Naita riittaa :D
Tytot oli jaassa, mutta myos aika korkeissa fiiliksissa
Aurinko alkoi valaista ja alas pain kavi matka (ihmiset nayttaa niin mineilta)
Pilvet ja vuoret on mun lemppareita!
Alhaalla aukeaa eteemme vihrea laakso
Koysipelleilya
2 comments:
O'hoi!
Millaisella vaatetuksella varustauduitte tuohon kipuamiseen? Pipot, hanskat, villapaidat, goretexit, villahousut, kerrospukeutuminen ja kaikkea sellaista...? Vai riittäisikö vaatimattomampi varustus?
Alku patkan Laban Ratalle vedin shortseissa, T-paidassa ja sandaaleissa. Aamuyon kiipeilyssa mulla oli fleece, sadetakki, pipo, kahet hanskat, tuulihousut, joiden alla shortsit, mutta silti oli pirun kylma. Kaikki mita mainitsit niin ottaisin mukaan :) vaikea vaan se kun eka pitaa kivuta, tulee kuuma ja sitten ylhaalla kun on hikinen niin on viela kylmempi kuin muuten :)
Post a Comment