Summer 2007 included TransMongolia and SE Asia. Spring 2009 Central-America as well as Colombia and Venezuela. 2010 University exchange in Indonesia and visits to nearby areas. 2014 trip was to South America and 2016-2017 was spent honeymooning in Asia. Latest trips are told in English, the ones before are written in Finnish.
Tuesday, August 28, 2007
Nyt sita saa
On kaksi uutta tekstia ja kuvia vaikka muille jakaa niissa teksteissa, joissa ei viela kuvia ollut. Enjoy.
Enter Sabah - Uncle Tanin Villielainsafari
Meilla oli tasan puolipaivaa aikaa palautua viidakkoreissuilusta, kunnes tuli taas lahtea tutustumaan taman maailmankolkan ihmeisiin. Talla kertaa paaosassa olivat elaimet ja lahdimme Sarawakista Sabahin puolelle niita katsomaan!
Otimme aamukahdeksan lennon Mirista Kota Kinabalulle ja jalkimmaisesta pohjoiseen Sandakaniin. Jo lentokoneessa tuli semmonen olo, etta onpa kiva taas menna metsaan!Ja oli kiva jattaa Miri taakse. Jostain kumman syysta minulle jai siita melko huono fiilis. Tieda hanta miksi.
Saavuimme Sandakaniin loputtomien lentokenttarutiinien jalkeen ja otimme taksin Uncle Tanille. Lounasta oli tarjolla ja paikka olikin taynna sita nauttivia viidakkoon kaipaavia lankkareita. Meidan ryhmassamme oli yhdeksantoista ihmista, joista kaikki muut pariskuntia, niin nuoria, kuin vanhoja, paitsi me ja kolme muuta tyttoa. Borneo on vahan tallainen pariskuntakohde. Yksi ihana pari oli Unkarista ja toinen mukava oli nuoripari briteista, heidat olimme tavanneet jo Kuchingissa.
Lahdimme matkaan 14.30 ensin autoilla, noin puolitoista tuntia huristeltiin, ja sitten saavuttiin Kinabatangan-joelle, jonne retkemme sijoittui. Ajoimme veneilla leiripaikalle ja jo talla matkalla nakyi enemman elaimia, kuin koko Sarawakin reissun aikana yhteensa!Naimme niin kuningaskalastajia, kuin krokotiileja, seka mahtavia sarvinokkalintuja!
Kavelimme hetken majapaikallemme, joka oli aika mainio mesta: monia noin viiden hengen huoneita, joissa avoimet ritilaovet, joten ulos (ja sisaan niin ikaan) nakyi koko ajan. Hyttysverkot tarjottiin myos, mika oli mukavaa, ainakin yosafarin elukat nahtyamme :D
Yleistilat olivat myos mukavat, avoin terassi, jossa syotiin ja sitten hengailtiin aina vapaa-ajalla. Istukelimmekin saavuttuamme tassa, kahvia juoden ja kekseja nauttien, kun yhtakkia katosta tipahti gekko poydallemme. Kaikki, niin gekko kuin me, jamahtivat hetkeksi ja sitten lisko juoksikin jo poytaliinaa pitkin reidelleni. Siina se hetken pohdiskeli ja hyppasi olkapaalleni, josta se jatkoi taas matkaa vihreammille metsastysmaille (ei siis kuitenkaan heittanyt lusikkaa nurkkaan, eika potkaissut tyhjaa, vaan oikeasti meni metsastelemaan otokoita). Toinen gekko tipahti melkein Liisan teehen ja eikohan tamakin loytanyt tiensa jalalleni. Kiva kun oli oma hyttysenmetsastaja, harmi ettei pitempaan viihtynyt. Ruokailusta jannittavampaa tekivat myos aina apinat, jotka royhkeasti tulivat varastelemaan esilla olevia aterioita.
Loistavan illallisen jalkeen lahdimme yolliselle jokisafarille!Ajelimme siis pilkkopimeassa veneillamme jokea pitkin ja oppaamme etsi supertaskulampulla puista ja vedesta loytyvia otuksia. Uskomattoman taitava han olikin!Naimme pollon, krokoja taas, ison monitor lizzardin (= monitoriliskon, nain vapaasti suomennettuna), kuningaskalastajan noin metrin paasta!! ja apinoita, niin longtail macagueja, kuin nasalis larvatuksia eli nena-apinoita :) Olin kylla niin poikki edellisyon tietokoneella valvomisesta, etta aloin simahdella veneeseen ja nukkumaan se olikin suoraan mentava. Ja muuten peseytymisesta sen verran, kaikki vesi mita tarjolla oli, oli suoraan siita samaisesta mutajoesta mita pitkin veneillamme porrailemme. Tuli superfresh-olo aina kun kavi pesulla.
Aamulla tulivat oppaamme kuuden pintaan MOOORNING:ia huutelemaan ja olihan sita taas noustava, vaikka unia olisi elainten sijaan mielummin tuijotellutkin. Kahvit naamaan ja veneeseen. Nukuin about koko botskimatkan, mutta kylla sita taas niita samoja apinoita ja krokkareita ja haikaroita aina valilla kerkesi tuijottelemaan. Taman jalkeen oli aamupala ja puolituntia vapaa-aikaa (nokoset) ja sitten kymmenelta lahdettiin trekkailemaan lahimaastoon ihanan Gaff-nimisen oppaamme kanssa. Kaveltiin ympariinsa, tutkiskeltiin tuhatjalkaisia, etsittiin skorppiooneja, opittiin kasveista, loydettiin lepakkoja isojen kasvinlehtien sisalta ja sitten taas!Pokemonihan sielta hyppi vastaan, pienen pieni hohkaavan valkoinen nukkapallero, joka oli kuulemma cotton bug :D Tosi huvittava pomppiva peukalonpaan kokoinen otokka kiipeili eraan neidin housuissa hetken, kunnes paatti lahtea eteenpain!Tama kaveri ei kylla sopinut kuvaan ollenkaan, se erottui niin totaalisesti kaikesta siita ruskeasta ja vihreasta maastosta. Kun sita lahemmin tarkasteli, naytti se ihan rasymaton palaselta!
Takaisin tullessamme kuulimme mahdollisuudesta nahda villeja pygmielefantteja!!!Eras oppaistamme oli lahdossa niita etsimaan ja lupasi soittaa, jos niita paikalle ilmestyisi. Siksi aikaa menimme ottamaan taas nokoset. Valilla Viiden pintaan iltapaivalla tulikin soitto ja lahdimme juoksujalkaa veneille. Ajoimme paikalle, mutta voih!Liian myohaan!Elefantit olivat jo kadonneet takaisin metsan uumeniin :( Tama meidat paikalle kutsunut opas, Lan, oli niin surullinen ja vihainen, ettemme ehtineet nahda norsuja, etta paatti yrittaa viela aamulla uudestaan.
Illalla meilla oli taas yllattaen illallinen, jonka jalkeen lahdimme yotrekkailemaan!Naimme pikkuisia puusammakoita, ja paaaaljon pienia hamahakkeja. Kun oppi katsomaan fikkarillaan oikein, naki, kuinka maa loisti sinisenaan hamahakkien valaistuista silmista!Inhottava ajatus, mutta kaunis naky. Jotain kivaa niissa spaidereissakin sitten kai on. Seuraavaksi loysimme ison mustan skorppioonin!Rohkea mimmi kun olen (jooh!) niin pidin skorpparia kadessa, isojen miesten kavahtaessa ajatustakin. Kylla nekin sitten uskalti. Lissukin oli urhea mimmi! Sittenpa naimme Borneon Blue tarantulan, joka on siis melko uusi laji, loydettiin vasta vuosi sitten! Semmonen nappara kammenen kokoinen yksilo. Viimeisena ja odotetuimpana naimme sivettikissan!Elikkas kauniin villikissan, joka tosin oli niin kovin ujo, etta lahti hilppasenvilkkaan karkuun. Ei haitannut, olin niin innoissani, etta nain edes vilauksen :)
Illalla nautimme virvokkeita yhdessa oppaidemme kanssa. Kaikki osasivat yllattaen sanan Kippis! ja se sopi sitten ihan mihin keskustelutilanteeseen tahansa. Meidan norsunetsijamme Lan vain oli hieman liian hiprakassa jossain vaiheessa ja onnistui ymmartamaan Liisan ihan vaarin, eika suostunut enaa oikein ymmartamaankaan. Liisa siis kutsui nena-apinaa rumaksi ja Lan luuli, etta Liisa tarkoitti Lania :D Eipa puhunut Lissulle viela aamullakaan. Raivostuttava jatka.
Aamulla herasimme klo kuuden sijaan viidelta ja lahdimme norsujahtiin!Ajoimme ja ajoimme, mutta eipa nakynyt norsuja. Sen sijaan alkoi sataa ja oli kylma ja vasytti ja kolmen tunnin veneilyn jalkeen myos hieman ketutti. Mutta sitten sai kahvia ja hyvaa aamupalaa ja aurinkokin alkoi paistaa ja kaikki oli taas kivasti, vaikkeivat elefantit esittaytyneetkaan. Katselimme hetken oppaidemme Shaolin soccerin (vahan niinkuin lentopalloa, mutta jaloilla) peluuta ja puhuimme italiaa italialaisen pikkupojan kanssa :D Tama italianpuhumisemme kasitti lahinna seuraavaa: "Esto bene" "Attenzione" "Quattro staggione" "Tutti" "Si!" yms yhta lahjakasta :)
Oli ryhmakuvan ja hyvastien aika ja sitten lahdimme paluumatkalle Sandakaniin.
Viela samaisena paivana lahdimme Kota Kinabalulle taman mukavan englantilaisen nuorenparin, Billin ja Sarahin kanssa ja loysimme aivan loistavan hostellin, josta siis tallakin hetkella kirjoittelen :) Ilmainen netti, aamupala, kunnolliset siistit huoneet, mukavat yhteistilat, siis ihan tosi hyva :D 28 ringettia yo, eli aika tyyris, mutta ehdottomasti loistokas!Meinasin unohtaa kirjoittaa sen nimen heh eli Summer Lodge! Nyt olen istunut tassa koneella ehka noin koko paivan eli moikka moi!
Hehheh
Longtail macagues!
Kuningaskalastaja!Lintujen korkeinta kastia.
Lissu diggaa tuhatjalkasia
Rasymattomon.
Heaven on earth.
Skorppari
Opas naytti vahan kauhistuneelta :D ei se oikeesti ollu
"Oma pikku skorppioonini, mina halaisin sita, ja rutistaisin sita ja hellisin sita ja..."
Sammakkkkooo!
Shaolin socceri
Hengailuhoodit
"No niin, ajatelkaas nyt sita luokan kivointa poikaa, juu, hymya huuleen!!"
vas: Loistava Gaff, joku ramppari ja arsyttava Tony
Otimme aamukahdeksan lennon Mirista Kota Kinabalulle ja jalkimmaisesta pohjoiseen Sandakaniin. Jo lentokoneessa tuli semmonen olo, etta onpa kiva taas menna metsaan!Ja oli kiva jattaa Miri taakse. Jostain kumman syysta minulle jai siita melko huono fiilis. Tieda hanta miksi.
Saavuimme Sandakaniin loputtomien lentokenttarutiinien jalkeen ja otimme taksin Uncle Tanille. Lounasta oli tarjolla ja paikka olikin taynna sita nauttivia viidakkoon kaipaavia lankkareita. Meidan ryhmassamme oli yhdeksantoista ihmista, joista kaikki muut pariskuntia, niin nuoria, kuin vanhoja, paitsi me ja kolme muuta tyttoa. Borneo on vahan tallainen pariskuntakohde. Yksi ihana pari oli Unkarista ja toinen mukava oli nuoripari briteista, heidat olimme tavanneet jo Kuchingissa.
Lahdimme matkaan 14.30 ensin autoilla, noin puolitoista tuntia huristeltiin, ja sitten saavuttiin Kinabatangan-joelle, jonne retkemme sijoittui. Ajoimme veneilla leiripaikalle ja jo talla matkalla nakyi enemman elaimia, kuin koko Sarawakin reissun aikana yhteensa!Naimme niin kuningaskalastajia, kuin krokotiileja, seka mahtavia sarvinokkalintuja!
Kavelimme hetken majapaikallemme, joka oli aika mainio mesta: monia noin viiden hengen huoneita, joissa avoimet ritilaovet, joten ulos (ja sisaan niin ikaan) nakyi koko ajan. Hyttysverkot tarjottiin myos, mika oli mukavaa, ainakin yosafarin elukat nahtyamme :D
Yleistilat olivat myos mukavat, avoin terassi, jossa syotiin ja sitten hengailtiin aina vapaa-ajalla. Istukelimmekin saavuttuamme tassa, kahvia juoden ja kekseja nauttien, kun yhtakkia katosta tipahti gekko poydallemme. Kaikki, niin gekko kuin me, jamahtivat hetkeksi ja sitten lisko juoksikin jo poytaliinaa pitkin reidelleni. Siina se hetken pohdiskeli ja hyppasi olkapaalleni, josta se jatkoi taas matkaa vihreammille metsastysmaille (ei siis kuitenkaan heittanyt lusikkaa nurkkaan, eika potkaissut tyhjaa, vaan oikeasti meni metsastelemaan otokoita). Toinen gekko tipahti melkein Liisan teehen ja eikohan tamakin loytanyt tiensa jalalleni. Kiva kun oli oma hyttysenmetsastaja, harmi ettei pitempaan viihtynyt. Ruokailusta jannittavampaa tekivat myos aina apinat, jotka royhkeasti tulivat varastelemaan esilla olevia aterioita.
Loistavan illallisen jalkeen lahdimme yolliselle jokisafarille!Ajelimme siis pilkkopimeassa veneillamme jokea pitkin ja oppaamme etsi supertaskulampulla puista ja vedesta loytyvia otuksia. Uskomattoman taitava han olikin!Naimme pollon, krokoja taas, ison monitor lizzardin (= monitoriliskon, nain vapaasti suomennettuna), kuningaskalastajan noin metrin paasta!! ja apinoita, niin longtail macagueja, kuin nasalis larvatuksia eli nena-apinoita :) Olin kylla niin poikki edellisyon tietokoneella valvomisesta, etta aloin simahdella veneeseen ja nukkumaan se olikin suoraan mentava. Ja muuten peseytymisesta sen verran, kaikki vesi mita tarjolla oli, oli suoraan siita samaisesta mutajoesta mita pitkin veneillamme porrailemme. Tuli superfresh-olo aina kun kavi pesulla.
Aamulla tulivat oppaamme kuuden pintaan MOOORNING:ia huutelemaan ja olihan sita taas noustava, vaikka unia olisi elainten sijaan mielummin tuijotellutkin. Kahvit naamaan ja veneeseen. Nukuin about koko botskimatkan, mutta kylla sita taas niita samoja apinoita ja krokkareita ja haikaroita aina valilla kerkesi tuijottelemaan. Taman jalkeen oli aamupala ja puolituntia vapaa-aikaa (nokoset) ja sitten kymmenelta lahdettiin trekkailemaan lahimaastoon ihanan Gaff-nimisen oppaamme kanssa. Kaveltiin ympariinsa, tutkiskeltiin tuhatjalkaisia, etsittiin skorppiooneja, opittiin kasveista, loydettiin lepakkoja isojen kasvinlehtien sisalta ja sitten taas!Pokemonihan sielta hyppi vastaan, pienen pieni hohkaavan valkoinen nukkapallero, joka oli kuulemma cotton bug :D Tosi huvittava pomppiva peukalonpaan kokoinen otokka kiipeili eraan neidin housuissa hetken, kunnes paatti lahtea eteenpain!Tama kaveri ei kylla sopinut kuvaan ollenkaan, se erottui niin totaalisesti kaikesta siita ruskeasta ja vihreasta maastosta. Kun sita lahemmin tarkasteli, naytti se ihan rasymaton palaselta!
Takaisin tullessamme kuulimme mahdollisuudesta nahda villeja pygmielefantteja!!!Eras oppaistamme oli lahdossa niita etsimaan ja lupasi soittaa, jos niita paikalle ilmestyisi. Siksi aikaa menimme ottamaan taas nokoset. Valilla Viiden pintaan iltapaivalla tulikin soitto ja lahdimme juoksujalkaa veneille. Ajoimme paikalle, mutta voih!Liian myohaan!Elefantit olivat jo kadonneet takaisin metsan uumeniin :( Tama meidat paikalle kutsunut opas, Lan, oli niin surullinen ja vihainen, ettemme ehtineet nahda norsuja, etta paatti yrittaa viela aamulla uudestaan.
Illalla meilla oli taas yllattaen illallinen, jonka jalkeen lahdimme yotrekkailemaan!Naimme pikkuisia puusammakoita, ja paaaaljon pienia hamahakkeja. Kun oppi katsomaan fikkarillaan oikein, naki, kuinka maa loisti sinisenaan hamahakkien valaistuista silmista!Inhottava ajatus, mutta kaunis naky. Jotain kivaa niissa spaidereissakin sitten kai on. Seuraavaksi loysimme ison mustan skorppioonin!Rohkea mimmi kun olen (jooh!) niin pidin skorpparia kadessa, isojen miesten kavahtaessa ajatustakin. Kylla nekin sitten uskalti. Lissukin oli urhea mimmi! Sittenpa naimme Borneon Blue tarantulan, joka on siis melko uusi laji, loydettiin vasta vuosi sitten! Semmonen nappara kammenen kokoinen yksilo. Viimeisena ja odotetuimpana naimme sivettikissan!Elikkas kauniin villikissan, joka tosin oli niin kovin ujo, etta lahti hilppasenvilkkaan karkuun. Ei haitannut, olin niin innoissani, etta nain edes vilauksen :)
Illalla nautimme virvokkeita yhdessa oppaidemme kanssa. Kaikki osasivat yllattaen sanan Kippis! ja se sopi sitten ihan mihin keskustelutilanteeseen tahansa. Meidan norsunetsijamme Lan vain oli hieman liian hiprakassa jossain vaiheessa ja onnistui ymmartamaan Liisan ihan vaarin, eika suostunut enaa oikein ymmartamaankaan. Liisa siis kutsui nena-apinaa rumaksi ja Lan luuli, etta Liisa tarkoitti Lania :D Eipa puhunut Lissulle viela aamullakaan. Raivostuttava jatka.
Aamulla herasimme klo kuuden sijaan viidelta ja lahdimme norsujahtiin!Ajoimme ja ajoimme, mutta eipa nakynyt norsuja. Sen sijaan alkoi sataa ja oli kylma ja vasytti ja kolmen tunnin veneilyn jalkeen myos hieman ketutti. Mutta sitten sai kahvia ja hyvaa aamupalaa ja aurinkokin alkoi paistaa ja kaikki oli taas kivasti, vaikkeivat elefantit esittaytyneetkaan. Katselimme hetken oppaidemme Shaolin soccerin (vahan niinkuin lentopalloa, mutta jaloilla) peluuta ja puhuimme italiaa italialaisen pikkupojan kanssa :D Tama italianpuhumisemme kasitti lahinna seuraavaa: "Esto bene" "Attenzione" "Quattro staggione" "Tutti" "Si!" yms yhta lahjakasta :)
Oli ryhmakuvan ja hyvastien aika ja sitten lahdimme paluumatkalle Sandakaniin.
Viela samaisena paivana lahdimme Kota Kinabalulle taman mukavan englantilaisen nuorenparin, Billin ja Sarahin kanssa ja loysimme aivan loistavan hostellin, josta siis tallakin hetkella kirjoittelen :) Ilmainen netti, aamupala, kunnolliset siistit huoneet, mukavat yhteistilat, siis ihan tosi hyva :D 28 ringettia yo, eli aika tyyris, mutta ehdottomasti loistokas!Meinasin unohtaa kirjoittaa sen nimen heh eli Summer Lodge! Nyt olen istunut tassa koneella ehka noin koko paivan eli moikka moi!
Hehheh
Longtail macagues!
Kuningaskalastaja!Lintujen korkeinta kastia.
Lissu diggaa tuhatjalkasia
Rasymattomon.
Heaven on earth.
Skorppari
Opas naytti vahan kauhistuneelta :D ei se oikeesti ollu
"Oma pikku skorppioonini, mina halaisin sita, ja rutistaisin sita ja hellisin sita ja..."
Sammakkkkooo!
Shaolin socceri
Hengailuhoodit
"No niin, ajatelkaas nyt sita luokan kivointa poikaa, juu, hymya huuleen!!"
vas: Loistava Gaff, joku ramppari ja arsyttava Tony
Monday, August 27, 2007
Headhunters trail
Oli aika lahtea kulkemaan paakallonmetsastajien jalanjaljissa, mutta sen tehdaksemme, tuli meidan ensin ajella hieman jo niin tutuksi tulleilla longboateilla. Kolmen tunnin ajelu oli loistava: joenvarren elaimisto oli melko rikas ja valkoiset lehmahaikarat(?) viihdyttivat meita pitkan matkan ajan. Mutainen joki, ymparilla oleva tihea sademetsa ja aanekas fauna sai kylla avara luonto-fiiliksen paalle. Paras hetki oli, nain lintujen ystavalle, nahda kaksi kuningaskalastajaa!Muistan viela, etta joskus sillon naperona kun katteltiin iskan kanssa jotain luonto-ohjelmaa, niin yksi jakso kertoi kuningaskalastajista, ja siita saakka olen sellaisen myos halunnut nahda. Siina se sitten oli, juuri niin varikkaana ja komeanokkaisena kuin aina!
Lounastimme hetken ja jatkoimme veneilya, kunnes tulimme joen tiukimpaan paikkaan: kova virtaus ja kivikko tekivat taysilla lasteilla lastattujen longboattien etenemisen mahdottomaksi, joten hop hop pois veneesta rannallehan se oli sitten hypittava. Kiipeilimme liukkailla kivilla, ryomimme tiheissa puskissa ja kavelimme joessa makaavan puun runkoa pitkin kivikon ohitse joen ylavirtaukseen, kovin tarzanmaisin ottein. Veneet paasivat kuin paasivatkin etenemaan ja nappasivat meidat kyytiin hieman pidemmalta, joen penkalta.
Saavuimme paakallometsastajien polun alkuun. Edessamme olisi 11,5 kilometrin kavely viidakossa. Ja sateessa. Sade alkoi samantien aloittaessamme kavelyn. Henkilokohtaisesti minusta sade on kovin mukavaa, ei ole liian kuuma ja vesi virkistaa mukavasti, mutta on sillakin omat huonot puolensa: polku tulee mutaiseksi ja liukkaaksi, ainoastaan sina et kastu, vaan myos kaikki ne mukavat lampimat vaatteet, jotka olisi trekkailun jalkeen kiva laittaa paalle, ja sitten viela ne penteleen juotikkaat! Allottavat, sinnikkaat ja sniikkailevat pienet juotikkaat vaanivat meita polulla ja hyokkasivat kimppuun heti kun mahdollisuus avautui. Ne tarttuivat sukkaan ja kiipeilivat ylos sita pitkin, kunnes loysivat paljasta ihoa. Sitten ne upottivat..hmm..imemisvalineensa (?) uhrin ihoon ja alkoivat imuttamaan verta kun viimeista paivaa. Hyi. Ja niiden irtisaamisessa olikin tyonsarkaa, ne eivat meinanneet millaan paastaa irti.
Trekki oli vasyttava, mutta melko mukavan pituinen. Camp 5 oli myos kovin vasyttava, eika yhtaan kylla mukava. Saavuimme perille markina ja uupuneina ja vaikka tiesimme, etta majoitus on melko pelkistettya, niin oletimme silti saavamme mm. peitot ja tyynyt ja myos hyttysverkot (nukuimme avoimessa katoksessa). Rakas matkanjarjestajamme oli meille kertonut, etta makuupusseja ei mukaan tarvitse, joten sellaisia ei meilla ollut. Jouduimme vuokraamaan homeiset viltit naurettavan korkeaan hintaan. Jengi oli aika kettuuntunutta. Kaikkien omistamieni tavaroiden markana oleminen teki itsensa lampimaksi saamisesta kovin hankalaa ja bonuksena olin viela onnistunut jattamaan hupparini longhouseen, joten siinahan sitten paleltiin. Kukaan ei nukkunut kovin hyvin.
Aamulla oli aikainen heratys ja kuuma tee ja kahvi tekivat kylla teraa. Tarkoitus oli lahtea kapuamaan naille kuuluisille Pinnacleille, jota en osaa suomentaa kunnolla. Nama pinnaclet ovat semmoisia erodoituneita kovin teravapiirteisia kalkkikivimuodostelmia, jotka sijaitsevat melkoisen kiipeilymatkan paassa. Tama kiipeily ei siis ole mitaan Emei-vuoren porraskiipeilya, eika tasaisen mukavaa multamaata, vaan kivikkoista (helvetin teravia kivia) ja juurakkoista nousua abauttiarallaa nelinkontin. Vaan alkoipa taas sataa ja satoi ja satoi ja naytti silta, etta emme paase ollenkaan lahtemaan, mutta sitten sade hieman hiljeni ja urhea ryhmamme paatti yrittaa. Osalle meista ajankohta oli kuitenkin liian myohainen. On tietty piste, joka pitaa saavuttaa viimeistaan klo. 11.00, jotta saa kiiveta ylos pinnacleille saakka, mutta koska me lahdimme kapuamaan vasta 8.30, niin meilla aikaa oli paljon vahemman. Cass, Sine ja Anthony painoivat hullua tahtia ylos ja ehtivatkin pisteelle ajoissa. Me, Liisa, mina ja Sharon, luovutimme Mini Pinnacleiden kohdalla 900 metrissa, josta kuulemma kestaisi 2h normaalisti talle klo. 11.00 pisteelle, meilla aikaa oli vain 1,5h. Sapetti ja paljon. Noh, kapusimme takaisin alas, missa jo itsessaan oli aika kovasti hommaa, polku oli niin liukas. Emme onnistuneet edes telomaan itseamme tassa hommassa, joten paatimme juhlistaa kahvia ja teeta nauttien, seka unoa pelaten. Otimme myos mukavat viiden tunnin nokoset ja loppupaiva menikin vain chillaillessa.
Neljantena paivana lahdimme aamulla jatkamaan etenemista, vielakin marissa kledjuissa, pois epamiellyttavalta Camp 5:lta ja kohti Gunung Mulun kansallispuistoa. Edessamme oli taas 8,8 kilometrin trekkailut. Tulimme joelle, ihanan virkistavalle, kylmavetiselle joelle, jossa hyppasimme taas longboatteihin ja lahdimme jatkamaan niilla matkaa. Pian olimmekin Mulu national parkissa. Saavuimme ensin Clearwater-luolalle lounastamaan ja sitten jatkoimme matkaa majapaikallemme. Kaikki olivat aivan onnessaan nahdessaan huoneemme!Kunnon huoneet tuulettimilla, omilla suihku-vessoilla, seka puhtaat lakanat ja peitot ja tyynyt ja oih!Laitoimme tavarat kuivumaan, kavimme suihkussa ja sitten lahdettiinkin taas kavelemaan. Menimme tutkimaan luolia: ensin Langs caven ja sitten Deer caven. Ja kavely jatkui. Laskimme, etta dallasimme tana neljantena paivana yhteensa ainakin 17 kilometria ja kaikilla alkoivat jalat olla jo hieman heikkoina. Mutta ei se mitaan, matka oli aika mukava, silla polulta loytyi liskoja, mita eriskummallisimpia toukkia, seka kauniita ja jattilaismaisia perhosia.
Langs cave oli ihan kaunis stalaktiitteineen ja stalakmiitteineen ja helioktiitteineen (tms?), mutta jotenkin itse en oikein noista niin jaksa innostua. Siistimpi oli ehdottomasti maailman isoin luolajarjestelma Deer Cave (http://www.forestry.sarawak.gov.my/forweb/np/np/mulupic/deerlang.htm), joka oli vaan niin jarjettoman iso, etta eipa siina sitten paljon sanottavaa ollut. Kavelimme lukemattomien katossa roikkuvien lepakoiden alta luolan peralle katsomaan Eedenin puutarhaa!Se oli kylla hauska, ihan kuin jostain kadonnut maailma-leffasta, jossa tutkijat rampivat luolan lapi ja loytavat salaisen maailman dinosauruksineen ja esihistoriallisine kasveineen. Kasvillisuus nakyi niin kirkkaan vihreana, etta ei koskaan!Kuvista naette sitten!
Kello 17.00 oli aika lahtea kohti luolansuuta, silla lepakot olivat aikeissa lahtea yollisille retkilleen. Katselimme tuhansien lepakoiden virtaa, joka uskomattoman yhtenaisena rykelmana lensi ulos luolasta, teki tornadomaisen pyorteen ja jatkoi kaarmemaisena vanana kohti sademetsaa ja sen yli. Tuijottelimme tata tapahtumaa ensin luolan sisalta kasin ja sitten ulkoa pain. Mahtava naky kylla!
Seuraavana aamuna kavimme tutkimassa viela Wind Caven ja Clearwater Caven ja mina olin jo totaalisen kyllastynyt. Siispa en niista jaksa kirjoittaa, menkaa itse katsomaan :D Clear water cave on maailman pisin joku maanalainenluolajokisysteemi, ja kuulemma jos siella sisalla virtaavalla vedella pesee naamansa kolmesti, nuorenee viisi vuotta. Back to sweet sixteen!
Kun luolat oli tutkittu, lahdimme lentokentalle, matkasimme 50 paikaisella pienella lentokoneella takaisin Miriin ja palasimme noyrasti takaisin Highlandsin kauhunaisen hoiviin. Talla kertaa mimmi olikin ihan mukava, ehka, silla en vielakaan ymmartanyt sanaakaan, mita han hopotti.
Yritan huomenna laitella kuvia ja kirjottaa meidan elainsafarista, oli huippuhyva!Talla hetkella mennaan Kota Kinabalulla ja tassa kohta parin paivan sisaan lahdetaan Bruneihin!Pusuja ja haleja!
Anthony heitettiin ulos longhousesta. NO eiii :D
Joella
aika nattia
Sharon ylittamassa riippusiltaa
Raparpereja ja Bob
Now you see it...
..now you don't!
Clear water luolan ulkotilat
LISKO!
Liisa, joka leikkii tuhatjalkaista ja tuhatjalkainen, joka leikkii Liisaa
Taas oli joki
Tassa nyt se Eedenin puutarha, aika viheriaista, jeh?
Lepakot
ja lisaa. Niita oli joku pari miljoonaa.
Sumuisia vuoria
Wind cave..kai..
Clear water cave, vissiinkin
Takaisin Miriin
Lounastimme hetken ja jatkoimme veneilya, kunnes tulimme joen tiukimpaan paikkaan: kova virtaus ja kivikko tekivat taysilla lasteilla lastattujen longboattien etenemisen mahdottomaksi, joten hop hop pois veneesta rannallehan se oli sitten hypittava. Kiipeilimme liukkailla kivilla, ryomimme tiheissa puskissa ja kavelimme joessa makaavan puun runkoa pitkin kivikon ohitse joen ylavirtaukseen, kovin tarzanmaisin ottein. Veneet paasivat kuin paasivatkin etenemaan ja nappasivat meidat kyytiin hieman pidemmalta, joen penkalta.
Saavuimme paakallometsastajien polun alkuun. Edessamme olisi 11,5 kilometrin kavely viidakossa. Ja sateessa. Sade alkoi samantien aloittaessamme kavelyn. Henkilokohtaisesti minusta sade on kovin mukavaa, ei ole liian kuuma ja vesi virkistaa mukavasti, mutta on sillakin omat huonot puolensa: polku tulee mutaiseksi ja liukkaaksi, ainoastaan sina et kastu, vaan myos kaikki ne mukavat lampimat vaatteet, jotka olisi trekkailun jalkeen kiva laittaa paalle, ja sitten viela ne penteleen juotikkaat! Allottavat, sinnikkaat ja sniikkailevat pienet juotikkaat vaanivat meita polulla ja hyokkasivat kimppuun heti kun mahdollisuus avautui. Ne tarttuivat sukkaan ja kiipeilivat ylos sita pitkin, kunnes loysivat paljasta ihoa. Sitten ne upottivat..hmm..imemisvalineensa (?) uhrin ihoon ja alkoivat imuttamaan verta kun viimeista paivaa. Hyi. Ja niiden irtisaamisessa olikin tyonsarkaa, ne eivat meinanneet millaan paastaa irti.
Trekki oli vasyttava, mutta melko mukavan pituinen. Camp 5 oli myos kovin vasyttava, eika yhtaan kylla mukava. Saavuimme perille markina ja uupuneina ja vaikka tiesimme, etta majoitus on melko pelkistettya, niin oletimme silti saavamme mm. peitot ja tyynyt ja myos hyttysverkot (nukuimme avoimessa katoksessa). Rakas matkanjarjestajamme oli meille kertonut, etta makuupusseja ei mukaan tarvitse, joten sellaisia ei meilla ollut. Jouduimme vuokraamaan homeiset viltit naurettavan korkeaan hintaan. Jengi oli aika kettuuntunutta. Kaikkien omistamieni tavaroiden markana oleminen teki itsensa lampimaksi saamisesta kovin hankalaa ja bonuksena olin viela onnistunut jattamaan hupparini longhouseen, joten siinahan sitten paleltiin. Kukaan ei nukkunut kovin hyvin.
Aamulla oli aikainen heratys ja kuuma tee ja kahvi tekivat kylla teraa. Tarkoitus oli lahtea kapuamaan naille kuuluisille Pinnacleille, jota en osaa suomentaa kunnolla. Nama pinnaclet ovat semmoisia erodoituneita kovin teravapiirteisia kalkkikivimuodostelmia, jotka sijaitsevat melkoisen kiipeilymatkan paassa. Tama kiipeily ei siis ole mitaan Emei-vuoren porraskiipeilya, eika tasaisen mukavaa multamaata, vaan kivikkoista (helvetin teravia kivia) ja juurakkoista nousua abauttiarallaa nelinkontin. Vaan alkoipa taas sataa ja satoi ja satoi ja naytti silta, etta emme paase ollenkaan lahtemaan, mutta sitten sade hieman hiljeni ja urhea ryhmamme paatti yrittaa. Osalle meista ajankohta oli kuitenkin liian myohainen. On tietty piste, joka pitaa saavuttaa viimeistaan klo. 11.00, jotta saa kiiveta ylos pinnacleille saakka, mutta koska me lahdimme kapuamaan vasta 8.30, niin meilla aikaa oli paljon vahemman. Cass, Sine ja Anthony painoivat hullua tahtia ylos ja ehtivatkin pisteelle ajoissa. Me, Liisa, mina ja Sharon, luovutimme Mini Pinnacleiden kohdalla 900 metrissa, josta kuulemma kestaisi 2h normaalisti talle klo. 11.00 pisteelle, meilla aikaa oli vain 1,5h. Sapetti ja paljon. Noh, kapusimme takaisin alas, missa jo itsessaan oli aika kovasti hommaa, polku oli niin liukas. Emme onnistuneet edes telomaan itseamme tassa hommassa, joten paatimme juhlistaa kahvia ja teeta nauttien, seka unoa pelaten. Otimme myos mukavat viiden tunnin nokoset ja loppupaiva menikin vain chillaillessa.
Neljantena paivana lahdimme aamulla jatkamaan etenemista, vielakin marissa kledjuissa, pois epamiellyttavalta Camp 5:lta ja kohti Gunung Mulun kansallispuistoa. Edessamme oli taas 8,8 kilometrin trekkailut. Tulimme joelle, ihanan virkistavalle, kylmavetiselle joelle, jossa hyppasimme taas longboatteihin ja lahdimme jatkamaan niilla matkaa. Pian olimmekin Mulu national parkissa. Saavuimme ensin Clearwater-luolalle lounastamaan ja sitten jatkoimme matkaa majapaikallemme. Kaikki olivat aivan onnessaan nahdessaan huoneemme!Kunnon huoneet tuulettimilla, omilla suihku-vessoilla, seka puhtaat lakanat ja peitot ja tyynyt ja oih!Laitoimme tavarat kuivumaan, kavimme suihkussa ja sitten lahdettiinkin taas kavelemaan. Menimme tutkimaan luolia: ensin Langs caven ja sitten Deer caven. Ja kavely jatkui. Laskimme, etta dallasimme tana neljantena paivana yhteensa ainakin 17 kilometria ja kaikilla alkoivat jalat olla jo hieman heikkoina. Mutta ei se mitaan, matka oli aika mukava, silla polulta loytyi liskoja, mita eriskummallisimpia toukkia, seka kauniita ja jattilaismaisia perhosia.
Langs cave oli ihan kaunis stalaktiitteineen ja stalakmiitteineen ja helioktiitteineen (tms?), mutta jotenkin itse en oikein noista niin jaksa innostua. Siistimpi oli ehdottomasti maailman isoin luolajarjestelma Deer Cave (http://www.forestry.sarawak.gov.my/forweb/np/np/mulupic/deerlang.htm), joka oli vaan niin jarjettoman iso, etta eipa siina sitten paljon sanottavaa ollut. Kavelimme lukemattomien katossa roikkuvien lepakoiden alta luolan peralle katsomaan Eedenin puutarhaa!Se oli kylla hauska, ihan kuin jostain kadonnut maailma-leffasta, jossa tutkijat rampivat luolan lapi ja loytavat salaisen maailman dinosauruksineen ja esihistoriallisine kasveineen. Kasvillisuus nakyi niin kirkkaan vihreana, etta ei koskaan!Kuvista naette sitten!
Kello 17.00 oli aika lahtea kohti luolansuuta, silla lepakot olivat aikeissa lahtea yollisille retkilleen. Katselimme tuhansien lepakoiden virtaa, joka uskomattoman yhtenaisena rykelmana lensi ulos luolasta, teki tornadomaisen pyorteen ja jatkoi kaarmemaisena vanana kohti sademetsaa ja sen yli. Tuijottelimme tata tapahtumaa ensin luolan sisalta kasin ja sitten ulkoa pain. Mahtava naky kylla!
Seuraavana aamuna kavimme tutkimassa viela Wind Caven ja Clearwater Caven ja mina olin jo totaalisen kyllastynyt. Siispa en niista jaksa kirjoittaa, menkaa itse katsomaan :D Clear water cave on maailman pisin joku maanalainenluolajokisysteemi, ja kuulemma jos siella sisalla virtaavalla vedella pesee naamansa kolmesti, nuorenee viisi vuotta. Back to sweet sixteen!
Kun luolat oli tutkittu, lahdimme lentokentalle, matkasimme 50 paikaisella pienella lentokoneella takaisin Miriin ja palasimme noyrasti takaisin Highlandsin kauhunaisen hoiviin. Talla kertaa mimmi olikin ihan mukava, ehka, silla en vielakaan ymmartanyt sanaakaan, mita han hopotti.
Yritan huomenna laitella kuvia ja kirjottaa meidan elainsafarista, oli huippuhyva!Talla hetkella mennaan Kota Kinabalulla ja tassa kohta parin paivan sisaan lahdetaan Bruneihin!Pusuja ja haleja!
Anthony heitettiin ulos longhousesta. NO eiii :D
Joella
aika nattia
Sharon ylittamassa riippusiltaa
Raparpereja ja Bob
Now you see it...
..now you don't!
Clear water luolan ulkotilat
LISKO!
Liisa, joka leikkii tuhatjalkaista ja tuhatjalkainen, joka leikkii Liisaa
Taas oli joki
Tassa nyt se Eedenin puutarha, aika viheriaista, jeh?
Lepakot
ja lisaa. Niita oli joku pari miljoonaa.
Sumuisia vuoria
Wind cave..kai..
Clear water cave, vissiinkin
Takaisin Miriin
Friday, August 24, 2007
Miri ja viidakkoretkemme ensimmainen paiva
Kuching oli jaava taakse, vaikka ihanan orankienruokkijamiehen kanssa ei kaljalle ikina paastykaan. Kavi niinkin hassusti, etta ei saatu kundiin yhteytta, jotain kosmisia vikoja kannykkaoperaattoreissa.
Lahdimme iltabussilla kohti Miria. Edessamme oli 14 tunnin matka arktisella ilmalla varustetussa, pomppivassa ja melko kalliissa linjurissa (80 ringittia=hmmm 17e), mutta aika meni taas nopeasti ja maisemat oli hienoja!Yolla nakyi kun isot lepakot lentelivat bussin valojen loisteessa ja paivalla ihastelimme palmuja ja villia loiskasvia, joka oli peittanut kaiken alleen, siis kaiken, valilla jopa ne palmut. Metsa oli kuin yhta vihreaa loiskasvimerta. Huh.
Paasimme perille aamukymmenisen pintaan ja lahdimme etsimaan the highlands-nimista hostellia. Kavelimme rappuset ylos ja astuimme sisaan ja silla hetkella tapasimme yhden v*ttumaisimmista ihmisista ikina. Paikan toinen omistaja, paikallinen nainen ja ilkein pirulainen koskaan. Okei, teimme virheen heti kattelyssa pohtiessamme aaneen kallista hintaa (25 ringittia dormi sangysta) ja tastahan mimmi kimpaantui. "Tassa lahella on toinen tosi halpa hostelli, menkaa sinne, ihan tossa lahella, voin nayttaa kartasta" Olimme kuitenkin vasyneita ja koska tarkoitus oli viettaa paikassa vain yksi yo, niin paatimme jaada, mutta hyva kun nainen enaa paasti meita hostelliin. Taman jalkeen juttelimme eraan malesiaa osaavan lansimaalaisen tyton kanssa ja taman omistajanaikkonen tuli viereemme, sanoi jotain, selvasti hyvin pahaa, meista tytolle, joka hammentyi ihan taysin. Onni oli, etta nainen puhui niin uskomattoman epaselvaa englantia, etta puolet viileista kommenteista ja muustakin puheesta jai jumalten haltuun. Telkkaria ja DVD-laitetta saataessani tuli amma valiin napayttamalla:"So you're having fun with my TV?" Itse missasin taman onneksi, koska olisin luultavasti menettanyt malttini. Liisa myohemmin tulkkasi. Hostelli muuten aivan loistava, jos ei tata kauhunaista oteta huomioon, aamupala kuului hintaan ja paikka on siisti ja mukava.
Borneoon menijoille tiedoksi: kaikki pitaa varata etukateen, kaikki retket ja lennot ja kaikki, muuten saattaa jaada paljon nakematta. Halusimme ehdottomasti tehda retken Gunung Mulun kansallispuistoon ja nahda longhouse (paikallinen asumismuoto), mutta buukatessamme lentoja Mirista Muluun, olivat kaikki loppu. Kuten myos majoitus buukattu tayteen. Voi itku. Onneksemme tapasimme pelastavia enkeleita: Sinen, Anthonyn ja Sharonin, jotka myos olivat Muluun lahdossa ja ohjasivat meidat matkanjarjestajansa luokse!
Reissumme, Headhunters trailia pitkin Muluun, oli seuraavanlainen: ensimmaisena paivana lennamme Limbangiin ja menemme tutustumaan longhousen elamaan yhdeksi illaksi ja yoksi. Seuraavana paivana trekkaamme 11,5 km Camp 5:lle, jossa vietamme kaksi yota, kolmantena paivana kiipeamme Camp 5:n lahella oleville Pinnacles:seille eli semmosille kalkkikivimuodostumille ja neljantena paivana trekkaamme 8km Muluun ja kaymme kahdessa luolassa ja viidentena paivana taas kahdessa luolassa ja sitten lennamme takaisin Miriin. Retki oli kallis, mutta minkas teet, paljon vaihtoehtoja ei ollut ja turha se on kai tanne saakka toiselle puolelle maailmaa tulla, eika nahda sita mita tuli katsomaan. Kaikki oli sisallytetty hintaan, tai nain meille sanottiin, ja maksoimme 1200 ringittia eli noin 255 euroa. Jepjep.
Ryhmaamme kuului siis brittilainen nuoripari Anthony ja Sharon, tanskalainen neiti Sine ja australialainen nelikymppinen Cass herra. Oppaanamme toimi kovin suorapuheinen, mutta melko viihdyttava Mawena ja ujo, huonolla englannilla varustettu Bob (Bob: "You like animals Liisa?" Liisa:"Yes, I like cats" B:"..cats?What is cats..?"). Lensimme siis Limbangiin pikkuruisella koneella, shoppailimme hetken evaita (viskia, vodkaa ja vessapaperia) ja sitten hyppasimme autoon. Tai no autoihin. Muut ryhmamme jasenet paasivat samaan kyytiin, itse "paasin" jeeppiin Bobin kanssa. Luurit korviin, musiikki taysille ja kyllastynyt ilme naamalle- tama sai Bobinkin jattamaan keskusteluyritykset. Taytyy siis tehda nyt selvaksi, Bob oli kovin suloinen nuori mies, mutta keskustelu oli vain niin tuhoon tuomittua, etta oli parempi vain jattaa se sikseen.
Tulimme joelle, jossa hyppasimme naihin pitkiin ja kapeisiin longboatteihin, muut taas samaan yhteen ja mina omaani paikallisten kera, jehna. Matkan ensimmaiset kymmenen minuuttia menivat mukavasti pilvisen taivaan alla, mutta nopeasti pilvet alkoivatkin sataa ja sittenhan siina istuttiin, sadetakki repun paalla etteivat kaikki tavarat olisi aivan markia. Juuri kun luulit, ettei sade voisi enaa koventua, sen se teki ja pian ilma oli kuin Koh Taon myrkyssa konsaan. Kylmyys ja kosteus meni luihin ja ytimiin, mutta puolen tunnin matkustuksen jalkeen fiilis oli enemman kuin hypnoottinen: sade tanssi joen pinnassa, ymparilla olevat vuoret olivat usvan peitossa ja takanani istuva nainen lauloi jotain kaunista laulua hiljaisella aanella.
Vaikka kuinka yritin peittaa reppuani sateelta, oli suurin osa vaatteista silti taysin markia. Longhousellamme ripustimme vettyneet tavaramme pyykkinaruille ja vaihdoimme kuivaa ylle, jos sellaista loytyi. Longhousemme oli ilmeisesti Penang-heimon talo, jossa asui kymmenen perhetta eli monenmonituista ihmista, veikkaisin jonkun verran yli 50 henkea. Longhouse tarkoittaa siis pitkaa taloa, jossa on huoneita toisensa jalkeen ja pitka terassi, kaikki siis asuvat periaatteessa yhdessa.
Ennen ruokailua menimme lekottelemaan terasille, kun yhtakkia olimmekin uteliaiden lapsosten piirittamina. Pian telmittiinkin jo pitkin puulattiaa, kymmenet lapset roikkuivat meissa, nauroivat, tanssivat ja lauloivat, ottivat kameralla kuvia ja tekivat akrobaattitemppuja. Liisa ja mina olimme taysilla mukana ja taas hetkeksi unhoittui kaikki huolet pois mielesta. Tiedattehan semmoiset kasilapsy-leikit? Niissa kaksi tai useampi lapsyttelee kasiaan yhteen erilaisten laulujen saestamana. Kuinkas ollakaan, nama laulut ovat samat, pienilla sanaeroavaisuuksilla, mita me lauleskelimme sillon kymmenisen vuotta sitten, uskomatonta :D ("oo-makaroonee-tiiee-tossemarossemma-tiietiie-puspuspus..")
Illallisen jalkeen kavimme tustumassa vanhemman naisen asuntoon ja keskustelimme hanen kanssaan Mawenan tulkkauksen avulla. Saimme myos maistaa durian-nimista hedelmaa, kuvottavaa, todella kuvottavaa. Tapasimme niin ikaan paraolympialais-uimarimestarin!22-vuotias puolihalvaantunut(?)poika esitteli meille saamiaan kymmenia mitaleja ja pokaaleja. Kova jatka.
Vaatteemme eivat ikina kuivuneet ja aamulla oli edessa aikainen lahto kohti vaellusreitin aloituspaikkaa, mutta se on jo sitten uusi tarina taas...taa nettipaikka menee kiinni nyt, heh :)
Kasvimeri ja palmut
Longboatti
"Mandariini, nektariini..."
Sharon ja taapero
Tyttaret poseeraa ja nayttaa kasimerkkeja
Taapero pisti shown pystyyn ja Cass (joka nayttaa ihan Val Kilmerilta) meni leikkiin mukaan
Longhousen kummitukset
Lapsukaiset telmii
Dementorit vie mun sielun, noooooooooo!!!!
Liisa riehuu
Spidermani teki Lissulle kampauksen
Onko se lentokone? Ei! Onko se lintu? Eiii! Onko se leppakerttu? Eiiiiii!Se on SUPERMAN!
Lahdimme iltabussilla kohti Miria. Edessamme oli 14 tunnin matka arktisella ilmalla varustetussa, pomppivassa ja melko kalliissa linjurissa (80 ringittia=hmmm 17e), mutta aika meni taas nopeasti ja maisemat oli hienoja!Yolla nakyi kun isot lepakot lentelivat bussin valojen loisteessa ja paivalla ihastelimme palmuja ja villia loiskasvia, joka oli peittanut kaiken alleen, siis kaiken, valilla jopa ne palmut. Metsa oli kuin yhta vihreaa loiskasvimerta. Huh.
Paasimme perille aamukymmenisen pintaan ja lahdimme etsimaan the highlands-nimista hostellia. Kavelimme rappuset ylos ja astuimme sisaan ja silla hetkella tapasimme yhden v*ttumaisimmista ihmisista ikina. Paikan toinen omistaja, paikallinen nainen ja ilkein pirulainen koskaan. Okei, teimme virheen heti kattelyssa pohtiessamme aaneen kallista hintaa (25 ringittia dormi sangysta) ja tastahan mimmi kimpaantui. "Tassa lahella on toinen tosi halpa hostelli, menkaa sinne, ihan tossa lahella, voin nayttaa kartasta" Olimme kuitenkin vasyneita ja koska tarkoitus oli viettaa paikassa vain yksi yo, niin paatimme jaada, mutta hyva kun nainen enaa paasti meita hostelliin. Taman jalkeen juttelimme eraan malesiaa osaavan lansimaalaisen tyton kanssa ja taman omistajanaikkonen tuli viereemme, sanoi jotain, selvasti hyvin pahaa, meista tytolle, joka hammentyi ihan taysin. Onni oli, etta nainen puhui niin uskomattoman epaselvaa englantia, etta puolet viileista kommenteista ja muustakin puheesta jai jumalten haltuun. Telkkaria ja DVD-laitetta saataessani tuli amma valiin napayttamalla:"So you're having fun with my TV?" Itse missasin taman onneksi, koska olisin luultavasti menettanyt malttini. Liisa myohemmin tulkkasi. Hostelli muuten aivan loistava, jos ei tata kauhunaista oteta huomioon, aamupala kuului hintaan ja paikka on siisti ja mukava.
Borneoon menijoille tiedoksi: kaikki pitaa varata etukateen, kaikki retket ja lennot ja kaikki, muuten saattaa jaada paljon nakematta. Halusimme ehdottomasti tehda retken Gunung Mulun kansallispuistoon ja nahda longhouse (paikallinen asumismuoto), mutta buukatessamme lentoja Mirista Muluun, olivat kaikki loppu. Kuten myos majoitus buukattu tayteen. Voi itku. Onneksemme tapasimme pelastavia enkeleita: Sinen, Anthonyn ja Sharonin, jotka myos olivat Muluun lahdossa ja ohjasivat meidat matkanjarjestajansa luokse!
Reissumme, Headhunters trailia pitkin Muluun, oli seuraavanlainen: ensimmaisena paivana lennamme Limbangiin ja menemme tutustumaan longhousen elamaan yhdeksi illaksi ja yoksi. Seuraavana paivana trekkaamme 11,5 km Camp 5:lle, jossa vietamme kaksi yota, kolmantena paivana kiipeamme Camp 5:n lahella oleville Pinnacles:seille eli semmosille kalkkikivimuodostumille ja neljantena paivana trekkaamme 8km Muluun ja kaymme kahdessa luolassa ja viidentena paivana taas kahdessa luolassa ja sitten lennamme takaisin Miriin. Retki oli kallis, mutta minkas teet, paljon vaihtoehtoja ei ollut ja turha se on kai tanne saakka toiselle puolelle maailmaa tulla, eika nahda sita mita tuli katsomaan. Kaikki oli sisallytetty hintaan, tai nain meille sanottiin, ja maksoimme 1200 ringittia eli noin 255 euroa. Jepjep.
Ryhmaamme kuului siis brittilainen nuoripari Anthony ja Sharon, tanskalainen neiti Sine ja australialainen nelikymppinen Cass herra. Oppaanamme toimi kovin suorapuheinen, mutta melko viihdyttava Mawena ja ujo, huonolla englannilla varustettu Bob (Bob: "You like animals Liisa?" Liisa:"Yes, I like cats" B:"..cats?What is cats..?"). Lensimme siis Limbangiin pikkuruisella koneella, shoppailimme hetken evaita (viskia, vodkaa ja vessapaperia) ja sitten hyppasimme autoon. Tai no autoihin. Muut ryhmamme jasenet paasivat samaan kyytiin, itse "paasin" jeeppiin Bobin kanssa. Luurit korviin, musiikki taysille ja kyllastynyt ilme naamalle- tama sai Bobinkin jattamaan keskusteluyritykset. Taytyy siis tehda nyt selvaksi, Bob oli kovin suloinen nuori mies, mutta keskustelu oli vain niin tuhoon tuomittua, etta oli parempi vain jattaa se sikseen.
Tulimme joelle, jossa hyppasimme naihin pitkiin ja kapeisiin longboatteihin, muut taas samaan yhteen ja mina omaani paikallisten kera, jehna. Matkan ensimmaiset kymmenen minuuttia menivat mukavasti pilvisen taivaan alla, mutta nopeasti pilvet alkoivatkin sataa ja sittenhan siina istuttiin, sadetakki repun paalla etteivat kaikki tavarat olisi aivan markia. Juuri kun luulit, ettei sade voisi enaa koventua, sen se teki ja pian ilma oli kuin Koh Taon myrkyssa konsaan. Kylmyys ja kosteus meni luihin ja ytimiin, mutta puolen tunnin matkustuksen jalkeen fiilis oli enemman kuin hypnoottinen: sade tanssi joen pinnassa, ymparilla olevat vuoret olivat usvan peitossa ja takanani istuva nainen lauloi jotain kaunista laulua hiljaisella aanella.
Vaikka kuinka yritin peittaa reppuani sateelta, oli suurin osa vaatteista silti taysin markia. Longhousellamme ripustimme vettyneet tavaramme pyykkinaruille ja vaihdoimme kuivaa ylle, jos sellaista loytyi. Longhousemme oli ilmeisesti Penang-heimon talo, jossa asui kymmenen perhetta eli monenmonituista ihmista, veikkaisin jonkun verran yli 50 henkea. Longhouse tarkoittaa siis pitkaa taloa, jossa on huoneita toisensa jalkeen ja pitka terassi, kaikki siis asuvat periaatteessa yhdessa.
Ennen ruokailua menimme lekottelemaan terasille, kun yhtakkia olimmekin uteliaiden lapsosten piirittamina. Pian telmittiinkin jo pitkin puulattiaa, kymmenet lapset roikkuivat meissa, nauroivat, tanssivat ja lauloivat, ottivat kameralla kuvia ja tekivat akrobaattitemppuja. Liisa ja mina olimme taysilla mukana ja taas hetkeksi unhoittui kaikki huolet pois mielesta. Tiedattehan semmoiset kasilapsy-leikit? Niissa kaksi tai useampi lapsyttelee kasiaan yhteen erilaisten laulujen saestamana. Kuinkas ollakaan, nama laulut ovat samat, pienilla sanaeroavaisuuksilla, mita me lauleskelimme sillon kymmenisen vuotta sitten, uskomatonta :D ("oo-makaroonee-tiiee-tossemarossemma-tiietiie-puspuspus..")
Illallisen jalkeen kavimme tustumassa vanhemman naisen asuntoon ja keskustelimme hanen kanssaan Mawenan tulkkauksen avulla. Saimme myos maistaa durian-nimista hedelmaa, kuvottavaa, todella kuvottavaa. Tapasimme niin ikaan paraolympialais-uimarimestarin!22-vuotias puolihalvaantunut(?)poika esitteli meille saamiaan kymmenia mitaleja ja pokaaleja. Kova jatka.
Vaatteemme eivat ikina kuivuneet ja aamulla oli edessa aikainen lahto kohti vaellusreitin aloituspaikkaa, mutta se on jo sitten uusi tarina taas...taa nettipaikka menee kiinni nyt, heh :)
Kasvimeri ja palmut
Longboatti
"Mandariini, nektariini..."
Sharon ja taapero
Tyttaret poseeraa ja nayttaa kasimerkkeja
Taapero pisti shown pystyyn ja Cass (joka nayttaa ihan Val Kilmerilta) meni leikkiin mukaan
Longhousen kummitukset
Lapsukaiset telmii
Dementorit vie mun sielun, noooooooooo!!!!
Liisa riehuu
Spidermani teki Lissulle kampauksen
Onko se lentokone? Ei! Onko se lintu? Eiii! Onko se leppakerttu? Eiiiiii!Se on SUPERMAN!
Friday, August 17, 2007
Borneon Kuching, Bako ja Semenggoh
Ja taas on aika uudelle tarinalle. Se alkaa nain.
Olipa kerran kaksi pienta tyttosta, jotka kovasti, niin kovasti halusivat nahda ihan ihka oikean sademetsan. Vuodet vierivat ja tytot kasvoivat, mutta tarinat viidakoista, laulut Kuningas Kobrista ja lukemattomat Avaran Luonnon jaksot yha pitivat kipinaa ylla. Paljon olivat tytot maailmaa nahneet, mutta jotain oli jaanyt kokematta, he tiesivat, eivatka olleet aloilleen voineet jaada. Vaan ei tyydyttanyt etsivia silmia Euroopan kauniit kaupungit, eivat pohjoisen jylhat maisemat.
Oli synkka ja myrskyinen yo, kun sai nuorempi tytto paahansa ajatuksen, jonka sitten jakoi vanhemman tyton kanssa: "Lahdetaan kauas itaan, mennaan junalla niin pitkalle kuin paastaan ja sitten etsitaan viidakko!". Vanhempana ja viisaampana vastasi tahan toinen: "Ala nyt hopsi, emme me viela voi, velvollisuudet painavat ja varatkin ovat vahissa". Rasavilli tytto oli kuitenkin keksinyt ratkaisun, eika aikakaan kun oli vanhemmankin tyton paa jo kaannetty.
Talvi vaistyi, kuten kevatkin ja kohta koitti lahdon aika. Tytot heittivat hyvastit kaikelle vanhalle ja tutulle ja laksivat matkaan innokkain mielin. Monien jannittavien tapahtumien ja uusien tuttavuuksien jalkeen he vihdoin saapuivat kauas etelaan, aina melkein paivantasaajalle saakka. Sademetsa avautui juuri niin vihreana, tiheana ja mahtavana heidan edessaan, kuin vain kuvitella saattaa. "Vihdoin, olemme perilla", huokasivat tytot, eika kotiin paluukaan tuntunut enaa ollenkaan niin kamalalta. He elivat elamansa onnellisina loppuun saakka. The end.
No eiiiii, hehheh. Vahan innostuin. Taman tarinan opetus nyt kuitenkin oli se, etta vihdoin paasimme siis sinne sademetsaan, mista olemme kovin pitkaan haaveilleet. Lahdimme siis aamuisella klo. 9.20 bussilla Kuchingista kohti Bako national parkia, jonne ensin ajeltiin noin tunnin matka (ehka, veikkaisin, en tieda koska nukuin) ja sitten otettiin pieni vene, jolla matkattiin viela 20 minuuttia. Laiturista ensimmaisena nakyi hervottoman iso kyltti: Danger!Crocodiles in the water! Hyppasimme veneeseen, laitoimme liivit paalle ja naureskelimme, etta onpa tosi huojentavaa nyt kun on pelastusliivit paalla kun vesi on kerta krokoja taynna. Sitten ei enaa naurattanut kun lauttamiehemme jatti meidat noin sadan metrin paahan rannasta: "Take your shoes off, you can walk from here". Mita mita? Vaan eihan siina hatapaivaa ollut, matalaa vetta eika krokkareita varmaan siella ollut.
Hilpsimme kirjautumaan sisaan kansallispuistoon, saimme kartan ja valitsimme Lintang trailin (n.6 km) ja lahdimme innokkaina porskuttamaan metsikkoon. Vaan kuinkas sitten kavikaan, tyttaret olivat niin innokkaita, etta unohtivat kokonaan ottaa vetta mukaan ja paiva oli paahtavan kuuma. Sademetsan siimeksessa oli viela mukavan viileaa, kavelimme pitkospuita pitkin leikkien kaikkea Dr. Livingstonesta Lara Croftiin ja James Cookiin, tutkiskelimme alyttomia muurahaisvirtoja ja katselimme kasveja. Ketaan muuta emme nahneet polkumme alkumatkalla, mika oli onni, silla hetken kaveltyamme alkoi kuulua oksien ratinaa lahistolta. Katselimme latvustoon, jossa puut heiluivat, ja sitten naimme ne: apinalaumahan siella puissa roikkui. Valitettavasti nakyvyys oli niin huono, etta emme pystyneet tunnistamaan niita.
Jatkoimme matkaa, kipusimme yha ylemmas ja ylemmas kunnes loysimme mukavan piknik-paikan kallion huipulta, merinakoalalla. Soimme leipamme ja juustomme (ei ehka ihan kuin Viisikon superevaat, mutta maistui kylla hyvalle) ja tajusimme, etta tosiaan, vetta oli tilkkanen jaljella ja matkaa edessa 5 kilometria. Okei, 5 kilometria ei ole matka eika mikaan kun kaupungin katuja dallailee, mutta sademettassa se on hilppasen eri juttu ja varsinkin kun aurinko tuntuu yrittavan kaikkensa saadakseen sinut tapettua joko puhtaasti kuumuuteen tai sitten nestehukkaan tai johonkin muuhun yhta ovelaan ja kiduttavaan tapaan.
Urheasti jatkoimme matkaa, nautimme viela lehvastojen tuomasta varjosta, mutta koska olimme siis korkealla kallion laella, niin maisema alkoikin paikkapaikoin muistuttavaan suomen saarten kalliolakia, joista loytyy parisen kitukasvuista mantya ja joitain sammalia. Eli ei varjoa. Eli siis suora keskipaivan aurinko. Eli siis hiki. Eli ei vetta. Varmaan ymmarratte ajatukseni kulkusuunnan.
Viimeiset kolme kilometria meni hieman vahemman maisemista nauttien ja hieman enemman maailmaa kiroten. Talsimme ja talsimme eteenpain, laskimme sadanmetrin kyltteja ja vihdoin viimoinen semmoinen tuli eteen. Hyva ettemme lahteneet juoksemaan kohti kahvilaa. Tulimme rannalle, josta ei enaa ollut pitka matka, kun kaksi tyttoa pysayttivat meidat ja osoittelivat metsikkoon: kah, siellahan oli nena-apinoita! Jaksoi kiinnostaa ehka 5 sekunnin ja yhden valokuvan verran (heh, myohemmin huomasin, etta tassa ainoassa valokuvassa ei yllatten ollutkaan ainoatakaan apinaa, joko olin ehka patkanverran vasynyt tai sitten nena-apinat on jotain vampyyrinkaltaisia kavereita, veikkaan tokaa).
Vihdoin, kylmaa vetta ja kokista. Kiitos. Vesi meni noin puolessa minuutissa. Loppupeleissa floran kannalta sademetsa oli tietysti ihan huippu, mutta faunan kannalta kahvila oli parempi :D Siina istuskellessamme tuli paikalle hyvin royhkeita varastelija-apinoita, jotka sniikkailivat poytien alle ja uhrin kaantaessa paansa, nappasivat kaikkea kokistolkeista jugurttipurkkeihin ja vessapaperirulliin (aika juntteja kylla). Royhkein oli kylla se eras yksilo, joka tuli poytamme viereen ja katseli meita meidan tuijottaessa sita. Sitten Lissun osoittaessa poydalla olevaa muovipussia ja sanoessa: kato apina, juustoa!, niin sielta se ponkaisi pyodalle, mutta Liisa oli liian nopea. Se siita hienovaraisesta sniikkailusta. Paras oli eras vihainen saksalainen mummo, joka yritti noitua apinaa pois lautasenalusella. Kummallista jengia.
Sitten naimme sen. Maailman rumin otus, elain jonka tuskin pitaisi olla olemassa, josta on mahdoton sanoa mika se on, jotain mita en koskaan ennen ole nahnyt (enka olisi ehka halunnutkaan nahda). Se oli jotain villisian ja virtahevon valilta, ehka piisamirotan ja muumin myos. Itse olin varma, etta se oli Pokemoni (Karjuhippomon, valitseeeen sinut!!). Sen ruumis oli hyvin possumainen, mutta pitkan hamppuisen karvan peitossa ja sen paa oli ainakin puolet sen ruumiin koosta. Sen pitka naama oli myos taysin karvoitettu ja partaisen nakoinen, ja sitten yhtakkia sen puskan alta pilkotti ruma vaaleanpunainen iso karsa. Kummastellessamme moista otusta, kertoi irkkukundi ettei ole koskaan nahnyt mitaan yhta rumaa, oli kuulemma jotain kynnysmaton ja ex-tyttoystavan valilta.
Lahdimme takaisin hieman ennen neljaa, hyppasimme bussiin ja menimme kotiin tekemaan ruokaa. Loppupaiva taisi menna nukkuillessa.
Seuraavana aamuna oli tarkoitus lahtea Semenggohin wildlife centeriin, mutta herasimme "vasta" 6.30 ja kuulemma bussi lahtisi 7.00 eli meidan ei olisi jarkea menna viela tanaan. Juuh, ei haitannut, takaisin unten maille. Paivamme oli taas melko tyhja, paitsi etta visiteerasimme Sarawak museossa. Aika kiva ja ilmainen!
Hostellilla tapasimme kaksi suomalaista!Olimme jo aikaisemmin katselleet, etta osassa keittion ruokapusseista lukee Tapio, mutta emme olleet hanta viela tavanneet. Hengailimme illan ensin keittiossa jutellen matkoistamme ja sitten siirryimme ehdottoman siistiin baariin (jonka nimea en muista) ja siella joimme parit kaljat ja saimme alyttoman hyvaa, bambun sisalla valmistettua paikallista ruokaa, ilmaiseksi ;)
Tanaan sitten saimme kuin saimmekin itsemme 3 tunnin unien jalkeen hereille aamulla ja jopa bussipysakille ja aina Semenggohiin saakka! Semenggoh on siis orankien ja muiden villielainten luontoonsopeuttamiskeskus. Osa orankeista on pelastettu laittomalta elainkaupalta tai sitten ne ovat olleet orpoja tai jotain, pelastettu kuitenkin siis...ja osa on syntynyt sitten myohemmin keskuksen alueella. 23 orankia asustelee siella metsikoissa talla hetkella, ne ovat siis taysin vapaita, mutta niita muun muassa ruokitaan ja tata menimmekin juuri katsomaan.
Loistavan hauska mies piti ensin pienen briiffauksen: ei saa koskea orankeihin, ei saa syoda, ottaa kuvia salamalla ja sitten han kertoi, ettei meidan tulisi olla surullisia, jos emme nakisi orankeja, koska se tarkottaisi, etta orankit ovat niin sopeutuneet elamaan villeina, etteivat tarvitse ruokkimista. Naimme myos supercoolin orankien ruokkijamiehen, joka rennosti hyppasi aidan yli, ennen kuin meidat paastettiin sisaan. Olin myyty.
Kavelimme pienta polkua pitkin ruokintapaikalle ja matkalla kuulimme tarzankaltaisia huutoja vahan matkan paasta. Ihana orankienruokkija mieshan siella kutsui paikalle laumaa. Ja kaksi orankia paikalle saapuikin, emo ja lapsonen. Ne olivat kylla vekkuleita otuksia, vahan pelleilivat oksistossa, kavivat nappaamassa parit banaanit ja sitten flengailivat takaisin sademetsan katkoihin. Taman jalkeen loput ruoat tulivat syomaan panikoivat, punaiset jattioravat :D kummallisia otuksia nekin kylla, hirveat tarinat paalla. On varmaan kauhean rankkaa olla koko ajan ihan satkyna.
Menimme istumaan kahvilaan kokiksille ja siellahan se ihana mies taas olikin, niin viileana kuin vain olla ja voi. Hetken istuttuamme aloimme tekemaan lahtoa, kun yhtakkia kundi tuli sanomaan: "There was a crazy guy in a red shirt there, he escaped from the hospital". Oltiin vahan, etta heh, hyva lappa ja ihmettelimme hieman. Kavelimme takaisin bussille pain, kun yhtakkia poliisiauto tuli vastaan ja ajoi tulosuuntaamme. Matkalla tapasimme yhden Kuala Lumpurilaisen naisen hostellistamme, uskomaton mimmi. En ole KOSKAAN tavannut ketaan joka puhuu niin paljon ja taukoamatta. Itseasiassa missasimme bussimme taman neitosen takia!("Yes there is a bus there right now going back to Kuching, but I'm just gonna talk for 45 minutes, so you will miss it, alright?!"). Kesken taman loputtomantarinoinnin ajaa poliisiauto takaisin ja kuinka ollakaan, takapenkilla istuu punapaitainen maailman huvittavimman nakoinen vanhapapparainen. Miten voikaan olla mahdollista, etta hullut oikeasti nayttavat juuri samanlaisilta, kuin ne elokuvien kaharapaisen haroittavasilmaiset mielipuolet? Emme voineet kuin nauraa.
Paastyamme vihdoin eroon tasta toisesta hullusta hopottajasta, tapasimme coolin orankimiehen taas. Kerroimme nahneemme crazymanin punaisessa paidassaan ja lahdimme kavelemaan eteenpain, kun yhtakkia kundi huutaa peraamme, etta onkos teilla sahkopostiosoitteita :D melkonen keskustelun avaus! Lahdimme kirjoittamaan osoitteemme portille, koska meilla ei ollut kynaa ja istuskelimme bussia odotellessamme miehen kanssa ja juttelimme hanen duunistaan ja muusta. Kovin mielenkiintoinen heppu. Lupasi lahtea kanssamme kaljalle illalla. Ja itseasiassa sinne nyt taytyy lahteakin, kello on jo 22.00 taalla!
Cheers. Kuvia myohemmin, taa nettupaikka on ihan kammottavan huono.
Bako
"No nyt voitte hypata pois veneesta, olkaa hyvat"
Lintang trail
Muurahaisvirtaus
Piknik-mesta
Viela 45 minuuttia, oh no!
Sneaky monkey!
"Karsahyokkaaayyss!!"
Dominic orankienruokkijamies
Orankit
flengaili
puissa.
Lisbertti ja suomalainen Mina Peterin Baarissa
Olipa kerran kaksi pienta tyttosta, jotka kovasti, niin kovasti halusivat nahda ihan ihka oikean sademetsan. Vuodet vierivat ja tytot kasvoivat, mutta tarinat viidakoista, laulut Kuningas Kobrista ja lukemattomat Avaran Luonnon jaksot yha pitivat kipinaa ylla. Paljon olivat tytot maailmaa nahneet, mutta jotain oli jaanyt kokematta, he tiesivat, eivatka olleet aloilleen voineet jaada. Vaan ei tyydyttanyt etsivia silmia Euroopan kauniit kaupungit, eivat pohjoisen jylhat maisemat.
Oli synkka ja myrskyinen yo, kun sai nuorempi tytto paahansa ajatuksen, jonka sitten jakoi vanhemman tyton kanssa: "Lahdetaan kauas itaan, mennaan junalla niin pitkalle kuin paastaan ja sitten etsitaan viidakko!". Vanhempana ja viisaampana vastasi tahan toinen: "Ala nyt hopsi, emme me viela voi, velvollisuudet painavat ja varatkin ovat vahissa". Rasavilli tytto oli kuitenkin keksinyt ratkaisun, eika aikakaan kun oli vanhemmankin tyton paa jo kaannetty.
Talvi vaistyi, kuten kevatkin ja kohta koitti lahdon aika. Tytot heittivat hyvastit kaikelle vanhalle ja tutulle ja laksivat matkaan innokkain mielin. Monien jannittavien tapahtumien ja uusien tuttavuuksien jalkeen he vihdoin saapuivat kauas etelaan, aina melkein paivantasaajalle saakka. Sademetsa avautui juuri niin vihreana, tiheana ja mahtavana heidan edessaan, kuin vain kuvitella saattaa. "Vihdoin, olemme perilla", huokasivat tytot, eika kotiin paluukaan tuntunut enaa ollenkaan niin kamalalta. He elivat elamansa onnellisina loppuun saakka. The end.
No eiiiii, hehheh. Vahan innostuin. Taman tarinan opetus nyt kuitenkin oli se, etta vihdoin paasimme siis sinne sademetsaan, mista olemme kovin pitkaan haaveilleet. Lahdimme siis aamuisella klo. 9.20 bussilla Kuchingista kohti Bako national parkia, jonne ensin ajeltiin noin tunnin matka (ehka, veikkaisin, en tieda koska nukuin) ja sitten otettiin pieni vene, jolla matkattiin viela 20 minuuttia. Laiturista ensimmaisena nakyi hervottoman iso kyltti: Danger!Crocodiles in the water! Hyppasimme veneeseen, laitoimme liivit paalle ja naureskelimme, etta onpa tosi huojentavaa nyt kun on pelastusliivit paalla kun vesi on kerta krokoja taynna. Sitten ei enaa naurattanut kun lauttamiehemme jatti meidat noin sadan metrin paahan rannasta: "Take your shoes off, you can walk from here". Mita mita? Vaan eihan siina hatapaivaa ollut, matalaa vetta eika krokkareita varmaan siella ollut.
Hilpsimme kirjautumaan sisaan kansallispuistoon, saimme kartan ja valitsimme Lintang trailin (n.6 km) ja lahdimme innokkaina porskuttamaan metsikkoon. Vaan kuinkas sitten kavikaan, tyttaret olivat niin innokkaita, etta unohtivat kokonaan ottaa vetta mukaan ja paiva oli paahtavan kuuma. Sademetsan siimeksessa oli viela mukavan viileaa, kavelimme pitkospuita pitkin leikkien kaikkea Dr. Livingstonesta Lara Croftiin ja James Cookiin, tutkiskelimme alyttomia muurahaisvirtoja ja katselimme kasveja. Ketaan muuta emme nahneet polkumme alkumatkalla, mika oli onni, silla hetken kaveltyamme alkoi kuulua oksien ratinaa lahistolta. Katselimme latvustoon, jossa puut heiluivat, ja sitten naimme ne: apinalaumahan siella puissa roikkui. Valitettavasti nakyvyys oli niin huono, etta emme pystyneet tunnistamaan niita.
Jatkoimme matkaa, kipusimme yha ylemmas ja ylemmas kunnes loysimme mukavan piknik-paikan kallion huipulta, merinakoalalla. Soimme leipamme ja juustomme (ei ehka ihan kuin Viisikon superevaat, mutta maistui kylla hyvalle) ja tajusimme, etta tosiaan, vetta oli tilkkanen jaljella ja matkaa edessa 5 kilometria. Okei, 5 kilometria ei ole matka eika mikaan kun kaupungin katuja dallailee, mutta sademettassa se on hilppasen eri juttu ja varsinkin kun aurinko tuntuu yrittavan kaikkensa saadakseen sinut tapettua joko puhtaasti kuumuuteen tai sitten nestehukkaan tai johonkin muuhun yhta ovelaan ja kiduttavaan tapaan.
Urheasti jatkoimme matkaa, nautimme viela lehvastojen tuomasta varjosta, mutta koska olimme siis korkealla kallion laella, niin maisema alkoikin paikkapaikoin muistuttavaan suomen saarten kalliolakia, joista loytyy parisen kitukasvuista mantya ja joitain sammalia. Eli ei varjoa. Eli siis suora keskipaivan aurinko. Eli siis hiki. Eli ei vetta. Varmaan ymmarratte ajatukseni kulkusuunnan.
Viimeiset kolme kilometria meni hieman vahemman maisemista nauttien ja hieman enemman maailmaa kiroten. Talsimme ja talsimme eteenpain, laskimme sadanmetrin kyltteja ja vihdoin viimoinen semmoinen tuli eteen. Hyva ettemme lahteneet juoksemaan kohti kahvilaa. Tulimme rannalle, josta ei enaa ollut pitka matka, kun kaksi tyttoa pysayttivat meidat ja osoittelivat metsikkoon: kah, siellahan oli nena-apinoita! Jaksoi kiinnostaa ehka 5 sekunnin ja yhden valokuvan verran (heh, myohemmin huomasin, etta tassa ainoassa valokuvassa ei yllatten ollutkaan ainoatakaan apinaa, joko olin ehka patkanverran vasynyt tai sitten nena-apinat on jotain vampyyrinkaltaisia kavereita, veikkaan tokaa).
Vihdoin, kylmaa vetta ja kokista. Kiitos. Vesi meni noin puolessa minuutissa. Loppupeleissa floran kannalta sademetsa oli tietysti ihan huippu, mutta faunan kannalta kahvila oli parempi :D Siina istuskellessamme tuli paikalle hyvin royhkeita varastelija-apinoita, jotka sniikkailivat poytien alle ja uhrin kaantaessa paansa, nappasivat kaikkea kokistolkeista jugurttipurkkeihin ja vessapaperirulliin (aika juntteja kylla). Royhkein oli kylla se eras yksilo, joka tuli poytamme viereen ja katseli meita meidan tuijottaessa sita. Sitten Lissun osoittaessa poydalla olevaa muovipussia ja sanoessa: kato apina, juustoa!, niin sielta se ponkaisi pyodalle, mutta Liisa oli liian nopea. Se siita hienovaraisesta sniikkailusta. Paras oli eras vihainen saksalainen mummo, joka yritti noitua apinaa pois lautasenalusella. Kummallista jengia.
Sitten naimme sen. Maailman rumin otus, elain jonka tuskin pitaisi olla olemassa, josta on mahdoton sanoa mika se on, jotain mita en koskaan ennen ole nahnyt (enka olisi ehka halunnutkaan nahda). Se oli jotain villisian ja virtahevon valilta, ehka piisamirotan ja muumin myos. Itse olin varma, etta se oli Pokemoni (Karjuhippomon, valitseeeen sinut!!). Sen ruumis oli hyvin possumainen, mutta pitkan hamppuisen karvan peitossa ja sen paa oli ainakin puolet sen ruumiin koosta. Sen pitka naama oli myos taysin karvoitettu ja partaisen nakoinen, ja sitten yhtakkia sen puskan alta pilkotti ruma vaaleanpunainen iso karsa. Kummastellessamme moista otusta, kertoi irkkukundi ettei ole koskaan nahnyt mitaan yhta rumaa, oli kuulemma jotain kynnysmaton ja ex-tyttoystavan valilta.
Lahdimme takaisin hieman ennen neljaa, hyppasimme bussiin ja menimme kotiin tekemaan ruokaa. Loppupaiva taisi menna nukkuillessa.
Seuraavana aamuna oli tarkoitus lahtea Semenggohin wildlife centeriin, mutta herasimme "vasta" 6.30 ja kuulemma bussi lahtisi 7.00 eli meidan ei olisi jarkea menna viela tanaan. Juuh, ei haitannut, takaisin unten maille. Paivamme oli taas melko tyhja, paitsi etta visiteerasimme Sarawak museossa. Aika kiva ja ilmainen!
Hostellilla tapasimme kaksi suomalaista!Olimme jo aikaisemmin katselleet, etta osassa keittion ruokapusseista lukee Tapio, mutta emme olleet hanta viela tavanneet. Hengailimme illan ensin keittiossa jutellen matkoistamme ja sitten siirryimme ehdottoman siistiin baariin (jonka nimea en muista) ja siella joimme parit kaljat ja saimme alyttoman hyvaa, bambun sisalla valmistettua paikallista ruokaa, ilmaiseksi ;)
Tanaan sitten saimme kuin saimmekin itsemme 3 tunnin unien jalkeen hereille aamulla ja jopa bussipysakille ja aina Semenggohiin saakka! Semenggoh on siis orankien ja muiden villielainten luontoonsopeuttamiskeskus. Osa orankeista on pelastettu laittomalta elainkaupalta tai sitten ne ovat olleet orpoja tai jotain, pelastettu kuitenkin siis...ja osa on syntynyt sitten myohemmin keskuksen alueella. 23 orankia asustelee siella metsikoissa talla hetkella, ne ovat siis taysin vapaita, mutta niita muun muassa ruokitaan ja tata menimmekin juuri katsomaan.
Loistavan hauska mies piti ensin pienen briiffauksen: ei saa koskea orankeihin, ei saa syoda, ottaa kuvia salamalla ja sitten han kertoi, ettei meidan tulisi olla surullisia, jos emme nakisi orankeja, koska se tarkottaisi, etta orankit ovat niin sopeutuneet elamaan villeina, etteivat tarvitse ruokkimista. Naimme myos supercoolin orankien ruokkijamiehen, joka rennosti hyppasi aidan yli, ennen kuin meidat paastettiin sisaan. Olin myyty.
Kavelimme pienta polkua pitkin ruokintapaikalle ja matkalla kuulimme tarzankaltaisia huutoja vahan matkan paasta. Ihana orankienruokkija mieshan siella kutsui paikalle laumaa. Ja kaksi orankia paikalle saapuikin, emo ja lapsonen. Ne olivat kylla vekkuleita otuksia, vahan pelleilivat oksistossa, kavivat nappaamassa parit banaanit ja sitten flengailivat takaisin sademetsan katkoihin. Taman jalkeen loput ruoat tulivat syomaan panikoivat, punaiset jattioravat :D kummallisia otuksia nekin kylla, hirveat tarinat paalla. On varmaan kauhean rankkaa olla koko ajan ihan satkyna.
Menimme istumaan kahvilaan kokiksille ja siellahan se ihana mies taas olikin, niin viileana kuin vain olla ja voi. Hetken istuttuamme aloimme tekemaan lahtoa, kun yhtakkia kundi tuli sanomaan: "There was a crazy guy in a red shirt there, he escaped from the hospital". Oltiin vahan, etta heh, hyva lappa ja ihmettelimme hieman. Kavelimme takaisin bussille pain, kun yhtakkia poliisiauto tuli vastaan ja ajoi tulosuuntaamme. Matkalla tapasimme yhden Kuala Lumpurilaisen naisen hostellistamme, uskomaton mimmi. En ole KOSKAAN tavannut ketaan joka puhuu niin paljon ja taukoamatta. Itseasiassa missasimme bussimme taman neitosen takia!("Yes there is a bus there right now going back to Kuching, but I'm just gonna talk for 45 minutes, so you will miss it, alright?!"). Kesken taman loputtomantarinoinnin ajaa poliisiauto takaisin ja kuinka ollakaan, takapenkilla istuu punapaitainen maailman huvittavimman nakoinen vanhapapparainen. Miten voikaan olla mahdollista, etta hullut oikeasti nayttavat juuri samanlaisilta, kuin ne elokuvien kaharapaisen haroittavasilmaiset mielipuolet? Emme voineet kuin nauraa.
Paastyamme vihdoin eroon tasta toisesta hullusta hopottajasta, tapasimme coolin orankimiehen taas. Kerroimme nahneemme crazymanin punaisessa paidassaan ja lahdimme kavelemaan eteenpain, kun yhtakkia kundi huutaa peraamme, etta onkos teilla sahkopostiosoitteita :D melkonen keskustelun avaus! Lahdimme kirjoittamaan osoitteemme portille, koska meilla ei ollut kynaa ja istuskelimme bussia odotellessamme miehen kanssa ja juttelimme hanen duunistaan ja muusta. Kovin mielenkiintoinen heppu. Lupasi lahtea kanssamme kaljalle illalla. Ja itseasiassa sinne nyt taytyy lahteakin, kello on jo 22.00 taalla!
Cheers. Kuvia myohemmin, taa nettupaikka on ihan kammottavan huono.
Bako
"No nyt voitte hypata pois veneesta, olkaa hyvat"
Lintang trail
Muurahaisvirtaus
Piknik-mesta
Viela 45 minuuttia, oh no!
Sneaky monkey!
"Karsahyokkaaayyss!!"
Dominic orankienruokkijamies
Orankit
flengaili
puissa.
Lisbertti ja suomalainen Mina Peterin Baarissa
Subscribe to:
Posts (Atom)